Risto Malin: Fabergén kana

 

Pidän dekkareista ja historiallisista romaaneista, joten historialliset tai ainakin historiallisen tason sisältävät dekkarit ovat mieluisia. Siksi olikin mukava yllätys törmätä Risto Malinin tuotantoon Suomen dekkariseura Vuoden johtolanka 2025 -palkintoehdokkaiden listalla. En ollut pannut Malinia ja hänen kolmea julkaistua dekkariaan aiemmin merkille.

Risto Malin on siis taloustoimittajan uralta eläköidyttyään julkaissut kolme dekkaria tai rikosromaania eli teokset Anjalankosken salaisuus (Reuna, 2023), Kylmä kuin kymi (Reuna, 2023) ja tänä vuonna ilmestyneen Fabergén kana. Mikäli nyt netistä löytämiäni kuvauksia oikein tulkitsin, esikoisteos ja nyt Johtolanka-ehdokkaana oleva viimeisin romaani ovat osa samaa sarjaa ja keskimmäinen Kylmä kuin kymi itsenäinen teos. Saatan tässä kyllä erehtyäkin, jos taas tulkitsen Fabergén kanan takakansitekstiä oikein.

Ainakin Anjalankosken salaisuuden ja Fabergén kanan päähenkilö on kolmikymppinen freelance-taloustoimittaja Vilmalotta Henriksson. En siis ole Anjalankosken salaisuutta lukenut, mutta se ei millään tavalla haitannut uusimman kirjan lukemista, ainoastaan se todettakoon, että Fabergén kanassa paljastuu esikoisteoksen murhaaja väkisinkin.

Romaani alkaa prologityyppisellä luvulla, jossa nimeämättömäksi jäävä vanhempi nainen viettää päivää Kosin saarella pohtien, onko parikymmentä vuotta nuoremman alaisen kanssa kehittymässä oikea romanttinen suhde vai ei. Matkalla huvilalleen nainen kapuaa tutulle näköalapaikalle korkealle vuorenseinämälle, missä on vain vuohille kelvollisia kulkuväyliä. Sitten joku työntää hänet alas kalliolta.

Seuraavassa luvussa tavataan Vilmalotta, joka saa yllättävän puhelun itseltään Kosjärven keisarinnalta eli Koskappa-yhtiöiden hallituksen puheenjohtaja Karoliina Kostamolta. Iäkäs rouva tekee Vilmalotalle yllättävän tarjouksen. Kiinnostaisiko Vilmalottaa kirjoittaa Koskappa-yhtiöiden historiikki?

Vilmalotta yllättyy, sillä hänen läheinen ystävänsä Jenna on muutama kuukausi aikaisemmin ottanut juuri kyseisen työn vastaan. Jenna on ollut Kosilla yhtiön toimitusjohtaja Kristiina Kostamon kanssa työstämässä historiikkia ja sieltä palattuaan lähtenyt suoraan Lappiin vaeltamaan. Vilmalotta on pestattu kastelemaan Jennan kukkia tämän poissaolon ajaksi. Nyt Karoliina Kostamo on saanut Jennalta tekstiviestin, jossa hän täysin varoittamatta irtisanoutuu historiikin kirjoittamisesta.

Vilmalotta aavistelee pahaa Jennaan liittyen, ja lukijalla on nopeasti omat arvelunsa Kosille retriittiin vetäytyneen Koskappa-yhtiön toimitusjohtaja Kristiina Kostamon tilanteesta. Kosjärven keisarinna vihjailee Vilmalotalle myös sukuyritykseen liittyvästä salaisuudesta, jonka ehkä antaa julkaista tulevassa historiikissa.

Toinen aikataso lähtee liikkeelle kansalaissodan ajoilta, jolloin kymenlaaksolaisen perheen kolme poikaa ajautuvat eri puolille. Varsinaisesti tapahtumat käynnistyvä Viron vapaussodan melskeissä, kun veljekset kohtaavat toisensa pietarilaisessa palatsissa. Samassa yhteydessä yksi kolmesta saa surmansa ja suvun haltuun päätyy satumainen aarre eli kuuluisan Fabergén valmistama Hen in basket -teos eli tuttavallisemmin Kana. Esineen alkuperä ja arvo tosin selviävät sen haltuunsa saaneille vasta myöhemmin.

Risto Malin on siis luonut kuvitteellisen Kostamon tekstiiliteollisuussuvun ja sen Koskappa-yrityksen Kymenlaaksoon. Rinnalla kulkevat Marimekon ja Seppälän tosipohjaiset tarinat, joiden lomaan Koskapan vaiheet on solmittu kohtalaisen luontevasti. Tässä näkyy erinomaisesti Malinin asiantuntemus ja laaja perehtyneisyys suomalaiseen teollisuus- ja taloushistoriaan. Tietoa on valtavasti ja taustatyötä tehdessä kiinnostavia anekdootteja on varmasti löytynyt tukuittain. Mutta miten nivoa ne sujuvaksi osaksi viihteellistä dekkaria? Siinä on minun mielestäni vielä hieman toivomisen varaa, sillä nyt kerronta tuntui välillä muuttuvan jonkinlaiseksi infodumppaukseksi.

Ideana on, että kyseenalaisin keinoin suvun haltuun päätynyt aarre on omistajalleen tai sitä haltuunsa haluavalle vaarallinen. Karoliina Kostamo laskeskelee, että Kanalla on jo ainakin kahdeksan uhria tilillään. Kanan kyljissä on kymmenen veripunaista rubiinia. Tarkoittaako se, että ainakin kaksi uhria vielä vaaditaan? Idea epäonnea tuottavasta, kirotusta arvoesineestä ei ole tarinaperinteessä mitenkään uusi, mutta kyllä Malin saa sen jotakuinkin kiinnostavasti toimimaan. Mukana on myös yksi todellinen yllätysuhri!

Kahden eri aikatason tarinan kieputtaminen rinnakkain ja saaminen sujuvasti risteämään ei ole ihan helppo tehtävä, ja Malinin ratkaisu edetä vuosikymmen kerrallaan on lopulta vähän turhan kankea. Historiataso on kiinnostava, mutta mitä lähemmäs nykypäiviä tullaan, sitä vähemmän siihen on saatu henkeä ja jännitystä.

Nykypäivän tasolla kestää hieman turhan kauan, ennen kuin päästään selvittelemään Kosin tapahtumia. Myös Jennan katoaminen vaellusreissullaan jää vaisulle huomiolle. Arvasin murhaajan jo melko hyvissä ajoin, mutta hänen motiiviaan en olisi pystynyt ennakoimaan.

Oli mielenkiintoista tutustua itselle uuteen dekkarikirjailijaan ja -sarjaan Fabergén kanan parissa. Vaikka olen yllä esittänyt kriittisiäkin huomioita, kokonaisuus on kuitenkin mielestäni toimiva ja lukukokemus kallistui positiivisen puolelle. Harmittamaan vain jäi, että Kostamon suvun vaiheet 1900-luvun alkupuoliskolla jäivät niin vähälle, koska ne olivat ehdottomasti koko teoksen minulle kiinnostavimpia kohtia. Niistä lukisin ihan vain historiallisen romaaninkin mielelläni.

Johtolanka-raati perusteli Risto Malinin Fabergén kanan ehdokkuutta näin:

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

No, kuten sanottu, itse olisin kaivannut vielä hivenen lisää jouhevuutta ja vähän vähemmän vaateteollisuuden vaiheita, mutta olen kuitenkin iloinen, että tämä teos on valittu kuuden ehdokkaan joukkoon.

Risto Malin: Fabergén kana
Reuna 2024. 253 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Vuoden johtolanka 2025

Vuoden johtolanka 2025 -palkinnon ehdokaslistalla ovat seuraavat teokset (linkki vie omaan blogiesittelyyni: 

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

 

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava 2024)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn

 

Luin Johanna Hasun esikoisromaanin Roihu miltei tuoreeltaan pari vuotta sitten ja vaikutuin psykologisen trillerin poikkeuksellisesta rakenteesta, näkökulmasta ja jännitteestä. Vaikutuksen Roihu teki muihinkin, sillä se oli yksi Tiiliskivi-palkintoehdokkaista vuonna 2021.

Hasu on koulutukseltaan musiikkipedagogi ja filosofian tohtori. Hänen väitöskirjansa käsittelee oppimisen vaikeuksia pianonsoiton opiskelussa. Esikoisromaanissa musiikin syvä tuntemus ei muistaakseni juurikaan noussut esiin, mutta Hasun toinen romaani Ei hyvä hylätyn suorastaan pursuaa musiikkia!

Jo romaanin nimi on suora lainaus Eino Leinon runosta Tuijotin tulehen kauvan, jonka Toivo Kuula sävelsi lahjaksi silloiselle morsiamelleen ja tulevalle vaimolleen Almalle. Kyseisellä teoksella on merkittävä roolinsa romaanin päähenkilön Aamoksen ja tämän ystävän ja työtoverin Jürgenin vaiheissa. Hasu on myös nimennyt romaanin luvut runon säkeillä niiden alkuperäisessä järjestyksessä.

Romaani alkaa kohtauksella vuonna 2017. Parikymmentä vuotta tiiviisti duona työskennelleet Aamos, pianisti, ja Jürgen, tähtitenori, pitävät jäähyväiskonserttinsa Ritarihuoneella. On aika lähteä eri suuntiin. Jürgen on muuttamassa ilmeisesti pysyvästi Yhdysvaltoihin, joten miesten yhteinen koti Berliinissä hajoaa.

Kaikki näyttää ulospäin siistiltä ja korrektilta, mutta Aamoksen sisällä kuohuu. Jürgen on heivannut hänet laidan yli, koska hän ei ole tarpeeksi hyvä pianisti. Laulajan ura vaatii eteenpäin menoa, eikä se Aamoksen kanssa onnistu. Aamos tietää olevansa hyvä, muttei tarpeeksi hyvä. Edessä on hyppy tuntemattomaan, ilmeisesti täysin tyhjän päälle. Työttömänä pianistina hän joutuu luopumaan Helsingin vuokra-asunnostaan ja muuttamaan maalle isovanhempiensa tyhjäksi jääneeseen taloon.

Palataan ajassa taaksepäin 1970-luvun lopulle, kun kymmenvuotiaat Aamos ja Jürgen kohtaavat maalla ja ystävystyvät. Aamos on jo käynyt pitkään soittotunneilla ja Jürgen käy jo Saksassa Tuomaskoulua, jossa koulitaan laulajienalkuja. Poikien ystävyys kestää pitkät tauot, sillä he käyvät ahkeraa kirjeenvaihtoa. Samalla Aamos oppii saksaa ja Jürgen saa vahvistusta toisen äidinkielensä käyttöön. Kesäisin he tapaavat, vuodesta toiseen.

Vähitellen poikien ja aikanaan nuorten miesten väleihin alkaa tulla myös tummia kerroksia. Kilpailuhenkisinä he kumpikin tuntevat alemmuutta, jonka yrittävät visusti salata toisiltaan. Kohtalokkaaksi kilpahenkisyys on koitua, kun Jürgen päättää voittaa pelkonsa avovedessä uimista kohtaan.

Vähitellen mukaan tulee yhä enemmän myös musiikki ja yhteinen tekeminen sen parissa. Miehet päätyvät asumaan Berliiniin Jürgenin isän omistamaan hulppeaan asuntoon ja työskentelemään yhdessä. Odotin, että miesten välille kehkeytyisi myös eroottisromanttinen suhde, mutta sellaisesta ei ole kyse.

Vähän yllättäen noin kolmanneksen kohdalla romaaniin aukeaa myös uusi taso, kun mukaan tulevat Toivo ja Alma Kuula. Saksassa Aamos innostuu tutkimaan Toivo Kuulan teoksia ja historiaa, ja tarinan lomaan alkaa tulla välähdyksiä 1900-luvun alusta. Niissä näkökulma on Alman. Tarinat huipentuvat rinnatusten ja traagisesti vuosiin 1918 ja 2018.

Hasu kuvaa musiikkimaailmaa armottomaksi taistelukentäksi, jossa nokkimisjärjestys testataan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Milloinkaan ei voi olla tyytyväinen saavutuksiinsa, sillä aina voi kaiken tehdä paremmin, perusteellisemmin, puhtaammin, syvemmin. Kilpailu on ankaraa, eikä huipulla ole tilaa kuin harvoille. Uhraukset taiteen ja uran takia ovat valtavia, eikä mikään tosiaan riitä. Kaikki keinot tuntuvat myös olevan sallittuja.

Pidin kovasti Hasun syväluotaavasta otteesta henkilöihinsä, erityisesti Aamokseen ja Jürgeniinkin. Todelliset motiivit paljastuvat, vaikka kumpikaan ei haluaisi katsoa sisimpäänsä. Näky ei nimittäin ole kovin ylentävä. Loppuratkaisu onnistui vielä yllättämään lukijan.

Pidän myös ideasta kuljettaa historian tasoa päätarinan rinnalla, joskin tällä kertaa Kuulan pariskunnan tarina tuntui antavan lopulta melko vähän lisäsyvyyttä Aamoksen ja Jürgenin tarinaan. Sen sijaan lisäsin kyllä lukulistaani Juhani Koiviston Toivo ja Alma Kuulaa käsittelevät tietoteokset. Pariskunnan mielenkiintoisessa ja dramaattisessa tarinassa olisi eväät ihan omaksi biofiktiiviseksi romaaniksikin.

Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn
Reuna 2023. 215 s.
Kansi Nunnu Halmetoja.

Arvostelukappale.

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

 

Pihla ja Henri päätyvät hankkimaan kodikkaan keltaisen mummonmökin tummavetisen lammen rannalta kesäpaikakseen. Lähikylään on matkaa, eikä naapureita vaikuta juuri olevan. Vastarannan vanha harmaa mökki tuntuu olevan autio, mutta yllättävänkin lähellä vesakoituneen rantakaistaleen suojassa piileksivä naapurimökki on kyllä käytössä.

Luokanopettajana Pihlalla on koko kesä aikaa laittaa mökkiä kuntoon, mutta juuri uuden tavoitellun työpaikan kaupungista saanut Henri ehtii mökille vain viikonloppuisin. Kaikki vaikuttaa ainakin Pihlan mielestä täydelliseltä. Kun vielä lähistöllä asuva mummo vinkkaa hyvät lakkapaikat viereiseltä suolta, mitään ei tunnu puuttuvan.

Vähitellen esiin alkaa kuitenkin piirtyä tummempia sävyjä. Marjapaikoista kertonut mummo on vihjaillut suolle aikoinaan kadonneesta veljenvaimostaan. Mökkinaapuri taas osoittautuu jonkinlaiseksi öykkäriksi, joskin Pihlan mielestä myös häkellyttävän houkuttelevaksi. Miehen rintakehä on kuin ladonovi, joskaan ei yhtään laho sellainen. Mutta mihin katosi miehen pelokaskatseinen naisystävä keltaisissa bikineissään ja Hai-saappaissaan?

Lisäksi lammella ja Pihlan ja Henrin pihapiirissä tuntuu liikuskelevan salaperäinen vanha mies, joka pysyttelee visusti piilossa kaikilta muilta kuin Pihlalta. Sitten suolta löytyy ruumis.

Mustissa vesissä on Minna Mikkasen ensimmäinen jännitysromaani. Napakassa ja mukavatempoisessa dekkarissa idyllinen mökkikesä saa yhä painajaismaisempia käänteitä. Tarinan päähenkilö on Pihla, vaikka välillä näkökulma vaihtuu toviksi tai pariksi myös Henriin. Varsinaisen tarinan lomassa on muutamia takaumia, joissa kuvataan minäkertojien avulla uhrien viimeisistä hetkistä. Lukija siis tietää koko ajan, että liikkeellä on murhaajakin.

Pihla on dekkarisankarien tapaan utelias ja sinnikäs tyyppi. Hän ei luovuta saatuaan vainua jostakin itseään kiinnostavasta, joten ei aikaakaan, kun hän on itsekin melkoisissa vaikeuksissa. Mutta vaikka kuinka pelottavia asioita tapahtuu, Pihla yöpyy sitkeästi viikosta toiseen yksin mökillään. Hän myös työntää nokkansa paikkoihin, joihin ei tosiaankaan kannattaisi!

Juonessa punoutuvat yhteen kylän menneet tapahtumat ja nykyhetken rikokset, eikä Mikkanen ole lainkaan hullummin onnistunut tässä punonnassa. Myös kesäisen leppoisan tunnelman ja vähitellen kiristyvän ilmapiirin kuvaus on onnistunutta. Seassa on ripaus kauhutunnelmaa ja vähän reippaampi annos eroottista latausta. Ei lainkaan hassumpaa!

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä
Reuna 2022. 187 s.

Arvostelukappale.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

 

Poikkesin Helsingin kirjamessuilla tervehtimässä Reuna-kustantamon uusia omistajia, joita oli paikalla useampia. Reunan perustaja Tarja Tornaeushan myi kustantamonsa syksyllä omille kirjailijoilleen, ja virallisesti vuodenvaihteessa syntyy uusi Reuna Publishing House Oy. Poistuin mukavan rupatteluhetken jälkeen Reunan kojulta repussani kaksi näytekappaletta kustantamon tarjonnasta. Toinen oli Jorma Hyvösen romaani Pillipiipari ja toinen Anneli Kannon kirjoittamisopas Kirjoittamassa.

Anneli Kanto ja Anna Kortelainen
Helsingin kirjamessuilla 30.10.2021.

Samaisella kirjamessureissulla istahdin kuuntelemaan, kun Anna Kortelainen haastatteli Anneli Kantoa. Juttutuokio käsitteli tietysti vuoden ehkä hienointa romaania eli Kannon keväällä ilmestynyttä Rottien pyhimystä. Kanto kertoi, ettei tietenkään osannut odottaa kirjasta mitään myyntimenestystä, vaan ehdotti itse kustantamolle julkaisuajankohdaksi nimenomaan kevättä. Silloin sitä voisi vaikka yrittää kaupitella kesän keskiaikamarkkinoilla.

Hyvin evästettynä olikin messujen jälkeen mukavaa tarttua Kirjoittamassa-oppaaseen. Jonkin verran olen vuosien varrella kirjoittamisoppaita lueskellut ja keräillyt hyllyynkin, vaikka itselläni ei suunnitelmia kaunokirjallisen teoksen julkaisemisesta tai muustakaan tämänhetkistä kummemmasta kirjoittamisesta ole. Äidinkielen opettaja minussa on kuitenkin kirjoittamisen opettamisesta ja opastamisesta kiinnostunut.

Kirjoittamassa-oppaassa on vahvoja kaikuja Kannon pitkäikäisestä KirjeitäAnnelilta -blogista, ja kirjoittaja kiittääkin bloginsa lukijoita motivoinnista ja kommenteista. Kirja on omistettu niille, jotka kirjoittavat tosissaan ja jotka eivät voi olla kirjoittamatta.

Teos etenee vaihe vaiheelta ideasta valmiiseen teokseen ja sen ilmestymisen jälkeisiin vaiheisiin pureutuen monipuolisesti erilaisiin näkökulmiin. Päälukujen otsikot ovat Ennen kuin kirjoitan, Ideasta kirjoitukseksi, Taustatyö, Versiosta versioon, Julkisuus ja Työ ja toimeentulo. Alaluvut ovat napakoita, parin sivun mittaisia tekstejä, joita voi lukea mieleisessään järjestyksessä.

Anneli Kanto on pitkän linjan kokenut kirjailija, jolla on monipuolinen korkeakoulutus ja joka on tehnyt ensin toimittajan töitä ja siirtynyt 1990-luvun puolivälissä kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi. Teosluettelo on vaikuttava, ja Kirjoittamassa-oppaan kansiliepeessäkin mainitaan vain esimerkkejä Kannon monipuolisesta tuotannosta. Lisäksi Kanto on työskennellyt Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuustoimikunnassa, joka myöntää valtion apurahoja kaunokirjallisuutta julkaiseville kirjailijoille.

Kanto siis todellakin tietää, mistä puhuu puhuessaan ammattimaisesta tai siihen tähtäävästä kirjoittamisesta. Luvussa Työ ja toimeentulo esimerkiksi neuvotaan lähes kädestä pitäen, miten laaditaan asianmukainen apuraha-anomus, avataan apurahajärjestelmää ja kumotaan siihen liittyviä virhekäsityksiä ja kerrotaan, millaista on työskennellä apurahoitettuna taiteilijana.

Laajasta kokemuksestaan ja asiantuntemuksestaan huolimatta, tai juuri siksi, Kanto kirjoittaa kirjoittamisesta hyvin maanläheisesti ja asiallisesti, lukijan rinnalle asettuen. Ote on kannustava ja lempeä, mutta hyvin realistinen. Mitään ruusuisia kuvitelmia leppoisasta ja vauraasta esikoiskirjailijan elämästä ei tosiaankaan Kirjoittamassa-oppaassa maalailla, mutta ei toisaalta tyrmätä sitäkään, etteikö kenestä tahansa riittävän määrätietoisesta kirjoittajasta voisi tulla julkaiseva kirjailija.

Kanto myös jakelee kuin huomaamatta koko joukon mielenkiintoisia lukuvinkkejä muiden oivallisten ja hyvin käytännöllisten ohjeiden ohessa. Itseäni tietysti eniten puhutteli alaluku Kirjablogit.

”Suhtautumiseni blogeihin oli pitkään typerä. En linkittänyt facebookiin blogikirjoituksia, joissa kirjojani käsiteltiin, koska pidin sitä nolona itsensä esille tuomisena ja tyrkyttämisenä. Tamperelaisena olen sisäistänyt vahvasti periaatteen, ettei tehrä tästä nyt numeroo. Sitten joku bloggari kysyi, miksi väheksyn blogikirjoituksia ja sivuutan ne. Kysyjä avasi silmäni. Tajusin vastavuoroisuuden ja levikkinäkökulman.”

Toivottavasti moni muukin kirjailija tohtii jättää turhan kainostelun sivuun ja rohkeasti jakaa kirjoistaan kirjoitetut blogitekstit omassa somessaan. Blogilinkin jakaminen on lisäksi ongelmattomampaa kuin esimerkiksi painetun lehtikritiikin jakaminen. Miksi ei siis hyödyntäisi sitä vetoapua, jota on tarjolla?

Kanto on siis myös itse bloggaaja kaiken muun työnsä ohessa. Hyvä kuvaus Kirjoittamassa-oppaassa on myös bloggaamisesta. Bloggausidean haudutteluun menee vähintään puolet työpäivästä, kirjoittamiseen toinen puoli. Niin se siis on ammattikirjoittajallakin.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa
Reuna 2020. 199 s.

Arvostelukappale.

Johanna Hasu: Roihu

Kaikki on huolellisesti suunniteltua ja valmisteltua. Sini on päättänyt tappaa entisen aviomiehensä Peterin ja tämän uuden puolison Helinän. Sini on myös päättänyt, ettei aio jäädä kiinni.

Johanna Hasun esikoisromaani Roihu on mielenkiintoisesti rakennettu psykologinen trilleri. Teoksen alkupuoliskolla kerrotaan, miten Sini toteuttaa syksyisen pimeässä yössä pitkään hautomaansa rikosta. Fyysisesti uuvuttavalla matkallaan läpi metsien ja yli järvenselän Sini muistelee, miten on valmistautunut hirmutekoonsa. Lisäksi huolellisesti perustellaan, miksi Peterin on kuoltava. 

Sini on siis suunnitellut murhan tarkasti ja hionut ainakin omasta mielestään pienimmätkin yksityiskohdat. Sen sijaan kovin heikosti Sini on suunnitellut, mitä tapahtuu rikoksen jälkeen, varsinkin, jos se onnistuu hänen suunnittelemallaan tavalla. Miten murhaajat käyttäytyvät, kun poliisi tuo suruviestin? Milloin on luonnollista kirjautua Facebookiin? Miten toimitaan entisen puolison hautajaisissa, kun on itse tappanut tämän? Miten kerrotaan lapselle, ettei isää enää ole?

Pahimman virheensä Sini on tehnyt siinä, ettei hän ole lainkaan ottanut huomioon syyllisyyttä. Hän on tappanut kahden pienen tytön vanhemmat, toiselta isän, toiselta äidin. Oliko hänellä oikeus toimia niin? Miten hän voi koskaan korvata lapsille näille aiheuttamansa surun? Mutta ennen kaikkea, miten Sini saa päänsä pysymään koossa tarpeeksi kauan?

Tohdin tehdä nämä juonipaljastukset, koska ne lukevat myös Roihun takakannessa ja heti ensimmäisillä sivuilla olevassa kirjeessä, jonka Sini on osoittanut Ilona-tyttärelleen. Tytär saisi tietää vanhempiensa todellisen tarinan sen jälkeen, kun Sini on aikanaan kuollut. Lukija pääsee tarinan pariin jo etuajassa. 

Roihu on tästä huolimatta melkoisen piinaava romaani. Hasu on onnistunut luomaan jännitteen, joka vain kiristyy kiristymistään. Sinin kanssa lukija päätyy pohdiskelemaan isoja eettisiä kysymyksiä. Milloin on oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä ja päättää toisen elämä? Mikä uhka on kyllin suuri, että on oikeutettua tehdä murha? Kuinka varma voi olla, että uhka on ollut todellinen? Olisiko sittenkin ollut mahdollista selviytyä tilanteesta tappamatta?

Sinin matka kotoa Peterin ja Helinän talolle on kuvattu melkoisena suorituksena. Uintimatka pimeällä järvellä on kuvattu hyytävästi. Kun Sini epäröi tarttuessaan entisen miehensä talon ovenkahvaan, on lukijallakin pulssi melkoisen korkea. 

Vieläkin paremmin on mielestäni onnistunut osuus, joka sijoittuu murhan jälkeiseen aikaan. Hasu on miettinyt huolella, miten teko vaikuttaa tekijään niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Sini ei ole psykopaatti tai kylmäverinen tappaja, vaikka häntä ajaa myös kosto. Mieli ei tahdo kestää painetta. Onnistuuko Sini pitämään salaisuuden?

Esikoisdekkariksi ja ylipäätään psykologiseksi trilleriksi, joka on kerrottu nimenomaan rikoksen tekijän näkökulmasta, Roihu on oikein hyvin onnistunut. Joissakin kohdin mietin tapahtumien logiikkaa ja muutamien asioiden realistisuutta, mutta kokonaisuus toimii kiitettävästi. 

Johanna Hasu: Roihu
Reuna 2021. 248 s. 

Arvostelukappale.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit

Monenlaisia dekkareita ja jännityskirjoja olen lukenut, mutta en kyllä muista ennen lukeneeni asiakirjakokoelmamuotoista trilleriä. Vaan nytpä on sekin koettu ja ihan toimivaksi muodoksi havaittu. Harri V. Hietikon uusin teos Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit nimittäin koostuu erilaisista virallisista ja arkistoiduista asiakirjoista, kuten kuulustelupöytäkirjoista ja lokikirjamerkinnöistä.

Eversti Zeta on tuttu jo edellisestä Hietikon dystooppisesta road-romaanista Pandemian jälkeen. Pandemia 3 pyyhkäisi parissa viikossa 90 prosenttia maailman väestöstä tuonpuoleiseen ja romahdutti nykyiset sivilisaatiomme. Entisen Suomen alueelle muodostui vähitellen uudenlaisia hallintoalueita, joista Turun linnan ympärille syntynyt Auktoriteetin hallinnoima alue on tärkeimpiä. Vähitellen Savon alue alkaa voimistua ja uhata Auktoriteetin valta-asemaa.

Pandemian jälkeen -teoksessa Auktoriteetti lähetti Naavasaapas-nimisen kansalaisen selvittämään, mitä eversti Zeta puuhailee Kajaanin linnassa. Mikäli tilanne olisi yhtä paha kuin villit huhut antoivat ymmärtää, piti Naavasaappaan eliminoida entinen Auktoriteetin johtohahmo ja palauttaa tämän maaginen Pohjannaulaksi nimetty tunnuksensa sekä sotalippunsa Turkuun. Jokin menee kuitenkin pahasti pieleen. Eversti Zeta kyllä hoituu pois päiviltä, mutta Naavasaapas ja Pohjannaula katoavat idän suuntaan.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit on kirjan nimenä vähän harhaanjohtava, sillä asiakirjoihin, joista trilleri muodostuu, ei kuulu yhtään eversti Zetan laatimaa paperia. Sen sijaan asiakirjat paljastavat, miten Auktoriteetti lähettää alikersantti Cornelia Rasan, joka myöhemmin tunnetaan kersantti Tabula Rasana, Kajaaniin selvittämään, mitä Naavasaappaalle ja ennen kaikkea tarunhohtoiselle Pohjannaulalle on tapahtunut.

Jälleen juoni on karun yksiviivainen. Kersantti Rasa saa tehtävän, lähtee vaaralliselle matkalle sen suorittaakseen, kohtaa vastuksia ja saapuu perille kohteeseen. Se, mitä hän Kajaanissa näkee ja kokee, jää osittain hämärän peittoon ja antaa viitteitä siitä, että Hietikon Pandemia-sarja ei vielä pääty tähän teokseen.

Miten erilaisista fiktiivisistä asiakirjoista koostettu trilleri sitten toimii? Yllättävän hyvin. Kirja on nopealukuinen ja tyyliltään tuttua ja tunnistettavaa satiirista Hietikkoa. Asiakirjojen perusteella lukijalle muodostuu kuva tapahtumien kulusta. Olen kaikista lukemistani Hietikon kirjoista kirjoittaessani todennut, että en mitä ilmeisimmin ole millään tavalla hänen teostensa kohderyhmää, mutta nautin niiden nyrjähtäneestä huumorista ja omintakeisesta tunnelmasta kovasti.

Hietikon kuvaama katastrofin jälkeinen maailma ei ole kovin houkutteleva. Yhteiskuntarakenteet ovat murentuneet hetkessä ja kaikki eloon jääneet ovat menettäneet läheisensä ja tuntemansa maailman. Seurauksena on ollut anarkia, johon vähitellen alkaa muodostua vahvemman oikeuteen perustuva järjestys. Eloonjääminen on tärkein tavoite, eikä siinä onnistuminen ole mikään itsestäänselvyys. Dystopian mausteena on ripaus yliluonnollista, sillä pandemian aikana sairastuneilla mutta silti elossa säilyneillä on erikoisia kykyjä monesti erilaisten mielenterveysongelmien ohella. Myös eversti Zetan myyttiseen Pohjannaulaan liittyy jotain selittämätöntä voimaa.

Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit -teoksessa on mielenkiintoista sen naispäähenkilö. Kersantti Rasa on suorittanut asepalveluksensa Suomen armeijassa ennen pandemiaa ja hän kuuluu siis Auktoriteetin järjestelmässä etuoikeutettuihin kansalaisiin. Perinteiset sotilas- ja sissitaidot ovat naisella hallussa. Niiden lisäksi hänen erityistaitonsa ovat ratsastus sekä ennen kaikkea erinomainen suullinen ja kirjallinen ilmaisu. Näistä viimeinen on itse asiassa hänen tärkein avunsa, jonka perusteella hänet värvätään erikoistehtävään. Ilman sitä ei olisi myöskään asiakirjoja, joista tarinan voimme lukea.

Harri V. Hietikko: Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit
Reuna 2019. 160 s.

Arvostelukappale.

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus #nuortenkirjatorstai

Kymppiluokkaa käyvä helsinkiläispoika Taneli viettää syyslomaa isänsä kanssa isovanhempien maapaikassa Taivassalossa. Taneli on lomaillut myös edeltävän kesän maalla ja ystävystynyt lähellä asuvan saman ikäisen Pekan kanssa. Kesällä poikien uteliaisuus on johtanut vakaviin seurauksiin. Tanelin olkapään ampumahaava ei ole vielä lokakuussakaan kokonaan parantunut. Ampumatapaukseen liittyy jotenkin vaarin ja muorin nurkissa hiippaileva Omituiseksi kutsuttu vanha erakko Santeri Lappalainen.

Vanhemmat ja isovanhemmat ovat syystäkin huolissaan, että lomaviikon aikana Taneli ja Pekka jotenkin taas saavat itsensä sotkettua johonkin vaaralliseen. Ihan perusteeton pelko ei olekaan, sillä ei aikaakaan, kun Taneli päätyy lähes umpeen kasvaneen vanhan tien varteen. Miettiessään, mihin suuntaan tietä lähtisi seuraamaan, Taneli huomaa tuijottavansa haulikon piippuun. Santeri varoittaa Tanelia ja kehottaa tätä pysymään kaukana metsästä.

Luonnollisesti varoitus on tässä tapauksessa yhtä kuin kehotus. Pian Taneli ja Pekka lähtevät yhdessä selvittämään, mitä metsän uumenissa oikein on salattavaa. Yllätys onkin melkoinen ainakin Tanelille. Tilanne kärjistyy lopulta pisteeseen, jossa heilutellaan kaikenlaisia tuliaseita pistoolista hirvikivääriin.

Autiotalon arvoitus on jatkoa Jasu Rinneojan nuortendekkarille Erakon arvoitus, jota en ole lukenut. Aiempiin tapahtumiin viitataan alituiseen, mutta kohtalaisen hyvin Rinneoja pystyy kuitenkin pitämään edellisen osan tapahtumat peiteltyinä, joten senkin voisi hyvin tämän toisen osan jo luettuaan lukea.

Pitäisin näiden kirjojen kohderyhmänä yläkouluikäisiä nuoria, lähinnä poikia, jotka ainakin jonkin verran harrastavat lukemista ja joiden mielenkiinto ei ihan helposti herpaannu. Taneli ajelee isoisänsä vanhalla Fergusonilla ja Pekka pappamopolla, ja meno maalla on melko verkkaista muutenkin. Aseiden käsittely sen sijaan on jokseenkin vapaamielistä.

Olen lukenut ja esitellyt muutaman Jasu Rinneojan aikuistendekkarin täällä blogissani, viimeksi Kylmäkorpi-sarjan osan viisi eli Paha silmä. Dekkaristina Rinneoja on siis jo kokenut tekijä, mutta valitettavasti ihan ideoiltaan vähintäänkin kelvollista Kylmäkorpi-sarjaa vaivaa hiomattomuus. Ihan kivasta tulisi erinomaista tiukemmalla viimeistelyllä.

Samaa on sanottava nyt tästä nuorille suunnatusta Arvoitus-sarjasta. Juonta olisi ollut varaa tihentää melkoisesti, sillä aikaa ja sivuja kuluu turhan paljon aikuisten saunotteluihin ja pullakahvitteluihin. Puoliväliin saakka näkökulmahenkilöinä vaihtelevat Taneli ja Verneri-vaari, mikä onkin toimiva ratkaisu. Sitten näkökulmia alkaa tupsahdella lisääkin.

Alkupuolella kirjaa vilahtelee tiheähkösti kursivoituja kappaleita, joissa lainataan kulloisenkin näkökulmahenkilön ajatuksia. Tämä kerrontakeino tuntuu sitten unohtuvan lähes kokonaan, kun päästään juonessa tiiviimpään toimintaan. Hiontaa teksti olisi kaivannut niin juonen kuin vaikkapa oikeakielisyyden ja joidenkin termien osalta (esimerkiksi pyörätuoli – rullatuoli).

Sisältönsä puolesta Autiotalon arvoitus tarjoaa kuitenkin runsaasti pohdiskeltavaa erilaisista teemoista, kuten vaikka vaikeuksista selviytymisestä, erilaisuudesta ja sen kohtaamisesta, sukupolvien välisistä yhtäläisyyksistä, maaseudun ja kaupungin turhasta 

vastakkainasettelusta ja niin edelleen. Taneli on ihan mukavan tuntuinen nuorimies, vaikka jääkin hieman ohueksi tämän yhden kirjan perusteella.

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus
Reuna 2018. 189 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Tulossa:

Anu Ojala: Petos 8.11.2018
Minna Roininen: Heda 15.11.2018

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat 22.11.2018
Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018

Jasu Rinneoja: Paha silmä #dekkaritiistai

Jasu Rinneojan uutuusdekkari Paha silmä on jo Komisario Kylmäkorpi -sarjan viides osa. Olen lukenut sarjaa sieltä täältä, eli nyt tämän uusimman ja joitakin vuosia sitten kolmososan Tuhlaajapojan meno-paluu -dekkarin. Silloin olen harmitellut, etten ollut aiempia osia lukenut, koska poliisin tutkintaryhmän jäsenten yksityiselämän kuvaukset jäivät jotakuinkin irrallisiksi.

Samassa tilanteessa olin jälleen, sillä sarjan neljännessä osassa Kiristysruiske on selvästikin tapahtunut yhtä ja toista mielenkiintoista esimerkiksi nimihenkilö komisario Kylmäkorven yksityiselämässä. Nyt mukana häärivä Stenroos-niminen kaveri hämmensi melkoisesti alkuun, mutta lopussa miehen asema kuviossa onneksi selvisi minullekin. Stenroosin ja Kylmäkorven kontolla on tällä kertaa tuoda tarinaan näyttävä amerikanrauta, joka kuuluu Kylmäkorpi-sarjan vakiorekvisiittaan mutta joka ei tälläkään kertaa kuljeta itse juonta mihinkään suuntaan.

Kylmäkorven tiimillä on vastassaan poikkeuksellisen kylmäverinen tappaja. Puotinharjun Puhoksen kauppakeskuksen liepeillä nimittäin tapetaan kolme nuorta naista neljän vuorokauden kuluessa samalla tavalla: viiltämällä kurkku auki yhdellä vedolla. Uhrit vaikuttavat hämmentävän satunnaisesti valituilta ja murhaaja ammattimaisen huolelliselta. Tekopaikoille on kuitenkin jätetty joitakin sattumanvaraisilta vaikuttavia johtolankoja, jotka osoittavat kauppakeskuksessa toimivan turkkilaistaustaisten omistamaan pitseriaan. Onko kiivasluontoinen pitseriayrittäjä alkanut listiä suomalaisnaisia? Miksi?

Sivujuonena kulkee Kylmäkorven tiimiin kuuluvan Sari Laatikaisen siskon Siirin katoamistapaus. Kreikassa asuva sisar on kadonnut jäljettömiin Suomen-matkalla vuodenvaihteessa. Kreikkalaisesta poikaystävästäkään ei ole kotopuolessa havaintoja, mutta Sarin puhelimesta on lähetetty tekstiviestejä eri puolille. Onko Sari kaapattu tai peräti tapettu? Kuka olisi syyllinen ja miksi?

Kylmäkorven tiimi askaroi murhien kimpussa, mutta Rinneoja ei rasita lukijaa kovinkaan yksityiskohtaisella poliisityön kuvauksella. Meno on lähinnä rauhallista puuhailua, vaikka tapaukset ovat kimurantteja. Ruumiita tai väkivaltaa ei kuvata kuin aivan pakollinen määrä, joten siltäkin osin kyseessä on melkoisen leppoisa poliisidekkari. Ristiriita murhien verisyyden ja tutkinnan lomaan kirjoitetun rennon läpänheiton välillä on melkoinen.

Rinneojan kynästä syntyy luistavaa, mukavalukuista tekstiä ja hyvin kulkevaa dialogia. Hänen henkilöidensä parissa viihtyy. Siksi onkin todella harmi, että Paha silmä on dekkarina vielä keskeneräinen. Paketti levähtää turhan levälleen lukuisien näkökulmien ja runsaan henkilögallerian takia. Juoni junnaa syyttä suotta paikallaan kirjan keskivaiheilla, kun taas loppuratkaisu tulee lukijalle täytenä yllätyksenä ja vaatii kokonaisen luvun verran auki selittämistä.

Näkökulmia karsimalla ja loppuratkaisua vielä hiomalla tulos olisi ollut mainio nykyisen ihan kivan sijaan. Tiedän toki, että kaikkia lukijoita ei haittaa lainkaan esimerkiksi loppuratkaisun odottamattomuus. Tarkoitan siis sitä, että murhaaja on lopulta joku, jota ei ole aikaisemmin esitelty lukijalle lainkaan eikä lukija näin ollen ole voinut mitenkään tekijää ennakoida. Minusta se ei kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen tapa päättää dekkarijuonta.

Jasu Rinneoja: Paha silmä
Reuna 2018. 259 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä

Tulossa:

Matti Laine: Tappajan vaisto 28.8.2018

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Kun kustantamoilta kysytään, minkälaisia ominaisuuksia toivotaan uusilta tekijöiltä ja julkaisukynnyksen ylittäviltä teoksilta, mainitaan yleensä monien kriteerien ohella omaäänisyys. Kirjailijan tavassa kirjoittaa pitäisi siis ymmärtääkseni olla jotain omintakeista, sellaista persoonallista otetta, jota ei toisilla ole. Pitää erottautua.

Jos kaipailee lukulistalleen tällaista persoonallista ääntä ja tyyliä, on Harri V. Hietikko kokeilemisen arvoinen tekijä. Väitän, että muutaman Hietikon teoksen luettuani tunnistaisin hänen kaunokirjallisen tyylinsä vaikka kädet selän taakse sidottuina. Hietikon lause on ekonominen, kappaleet murhaavan lyhyitä ja huumori pirullisen purevaa. Mukana on sen verran vahva machokierre, että aina Hietikon kirjoja lukiessani tunnen olevani tutkimusmatkailija, joka hieman luvatta vaeltaa suljetulla alueella ja kielletyssä maastossa. Juuri se kuitenkin houkuttaa aina uudelleen tarttumaan hänen teoksiinsa. Ne on aivan selvästi tarkoitettu aivan toisenlaisille lukijoille, mutta luenpa silti, hihittelen itsekseni ja pidän lukemastani. Ähäkutti!

Olen lukenut Hietikon aiemmasta tuotannosta Biker-sarjan kaksi viimeistä osaa eli teokset Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014) ja Insomnian ensioireet (Reuna 2015).

Pandemian jälkeen on aiemmin lukemiini Hietikon kirjoihin nähden uutta mutta myös hyvin tuttua. Se on aiempaa selkeämmin dystopia. Ärhäkkä influenssavirus tai vastaava vitsaus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. On vähitellen muodostumassa johdettuja ja organisoituja yhteisöjä. Maailma on merkillinen sekoitus osin säilynyttä ja toimivaa huipputeknologiaa, osin elvytettyjä ikiaikaisia menetelmiä ja välineitä.

Suomi on jakautunut useiden erilaisten suurten ja pienten toimijoiden enemmän tai vähemmän vakiintuneiksi alueiksi. Monissa niistä keskuksena toimii vanha linna tai linnanraunio, jota on ryhdytty kunnostamaan. Etelässä Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueita hallinnoi Auktoriteetiksi kutsuttu valtakoneisto, jossa varsinaisia kansalaisia olivat ne, joilla oli takanaan Suomen armeijan koulutus ajalta ennen pandemiaa.

Auktoriteetin palveluksessa on myös teoksen päähenkilö ja minäkertoja luutnantti Naavasaapas, joka on muunnelma Hietikon suosimasta hieman erakoituneesta yksinäinen ratsastaja -tyyppisestä sankarista. Naavasaappaan sijoituspaikka on ollut Turun linna, mistä käsin Auktoriteetti hallitsee alueitaan. Nyt mies saa tehtäväkseen lähteä selvittämään, mitä oikein puuhaillaan Kajaanin linnassa, joka on eräänlainen Auktoriteetin satelliittialue. Kajaanin linnan päällikkönä häärii salaperäinen eversti Zeta, josta Naavasaappaan on otettava selvää ja pahimmassa tapauksessa myös tehtävä selvää.

Pandemian jälkeen -romaanin juoni onkin pääpiirteissään tämä: Naavasaapas saa tehtävän ja lähtee matkaan, kohtaa matkan varrella erilaisia vastuksia ja kummallisia ihmisiä, pääsee perille ja hoitaa homman. Matka on päämäärää olennaisempi. Sen aikana lukija tutustuu paitsi dystooppiseen Suomen alueeseen (mistään Suomesta on muuten enää joutavanpäiväistä puhua, sitä ei ole) sekä ennen kaikkea Naavasaappaaseen.

Käy ilmi, että tappajataudin kourista hengissä selvinneet ovat muuttuneet oudosti. Heillä on erilaisia kykyjä, joita muinoin yhdistettiin shamaaneihin. Toisilla kyvyt ovat voimakkaampia kuin toisilla. Hallitsemattomina ne ovat kirous, joka vie kantajansa mielenterveyden. Lievempinä ne voivat olla hyödyksikin. Naavasaapas kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, mutta hänen kykynsä tai kirouksensa nähdä välähdyksiä tulevasta tekevät tarinasta oudon syklisen. Mikä on alku, mikä loppu? Onko sillä merkitystä?

Pandemian jälkeen herätti Amman lukuhetki -blogissa assosioita Mad Max -elokuviin. Minulle taas nousivat etsimättä mieleen vertailuaineistot kaunokirjallisuuden puolella. Samanlaiseen hillitsemättömän tappajaviruksen aiheuttaman joukkotuhon jälkeiseen aikaan sijoittuu ainakin Stephen Kingin klassikkojärkäle Tukikohta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Kingin näkemyksen mukaan tuho on totaalisempi kuin Hietikon versiossa ja mukana on reippaampaa yliluonnollista kierrettä.

Suomen oloihin taas sijoittuu Lilian Kallion Ugudibuu, joka on kevyempi versio täystuhosta, koska siinä ihmiset vain yhtäkkiä katoavat. Hietikko ja King jättävät hengissä säilyneet kamppailemaan kanssaihmisten jäännösten aiheuttamien ongelmien parissa. Hietikko on jopa muistanut, miten käy esimerkiksi ydinvoimaloiden, jos osaava henkilökunta yhtäkkiä menehtyisi. Ei kovin hyvin. Minua nämä lähes totaalituhot kiehtovat kummallisella tavalla. Pitääköhän tästä olla huolissaan?

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018. 245 s.

Arvostelukappale.

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!