Erik Axl Sund: Unissakulkija ja Varjojen huone

Olo on hämmentynyt, kauhistunut ja likainen. Olen viikonlopun aikana lukenut Erik Axl Sundin Victoria Bergman -sarjan kaksi viimeistä osaa eli Unissakulkijan ja Varjojen huoneen. Aloitusosan Varistyttö luin jo ennakkoon maaliskuussa. Tunnelmat olivat tuolloin kaksijakoiset. Kirja tuntui vastenmieliseltä, synkältä ja sairaalta, mutta silti tarinan loppuminen kuin veitsellä leikaten suorastaan kiukutti. Miksi en saanut tietää heti, miten tarinassa käy?

Sarjalle tehdyillä nettisivuilla puhutaan kolmesta romaanista ja trilogiasta, mutta todellisuudessa kyse on yhdestä ainoasta romaanista, joka vain käytännön syistä on pakattu kolmeen eri pakettiin. Tavanomaisessa sarjassa kunkin osan keskeinen juoni saataisiin kerittyä kokoon, mutta tässä niin ei käy. Juoni jatkuu kaikilla tasoilla kirjan osien rajojen yli. Siksi suosittelenkin nyt, kun kaikki osat on suomennettu, että kannattaa aloittaa Varistytöstä ja mielellään varata seuraavat osat yöpöydälle odottelemaan. Yhteen menoon lukien teoksesta saanee parhaiten irti sen, mitä siitä on saatavissa.

Varoitus! Jos Varistyttö on lukematta, ei kannata jatkaa eteenpäin! Samaten saattaa juonta paljastua liikaa sellaiselle lukijalle, jolla on vielä Unissakulkija lukematta. Tosin kovin paljoa ei juonta voi avata.

Kirjoitin Varistytön luettuani, etten oikein ymmärtänyt, miten tarina voisi vielä jatkua kahden romaanin verran. Sen verran ilmeiseltä ratkaisu siinä vaiheessa tuntui, vaikka poliisilla ei vielä ollut hajuakaan poikien surmaajasta. Mutta huoleni oli turha. Juoni saa aivan uusia käänteitä vielä kolmannen kirjan loppupuolella, ja yllätyksiä tulee vastaan toinen toisensa jälkeen. Komisario Jeanette Kihlbergin perhettä kohdannut tragedia ratkeaa onnellisesti heti Unissakulkijan alussa, ja sen jälkeen Jeanetten perheen osuus jääkin taustalle, vaikka huoli pojasta edelleen kalvaa komisarion mieltä.

Kahdessa viimeisessä kirjassa psykoterapeutti Sofia Zetterlund nousee yhä keskeisempään osaan tarinassa. Hänen muistissaan tuntuu olevan eripituisia aukkoja. Lähimenneisyydessä on pimeitä hetkiä, eikä hän esimerkiksi aina muista, mitä on edellisenä iltana tehnyt ja miksi esimerkiksi päällysvaatteet ovat kurassa, vaikka hän on mielestään viettänyt koti-iltaa. Vielä huolestuttavammilta tuntuvat lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvat massiiviset muistiaukot. Kuka Sofia oikein on? Kuka hän on ollut? Mitä hän on tehnyt? Lukijalla tuntuu olevan tästä kaikesta tarkempi käsitys kuin Sofialla itsellään. Mutta mihin lukija voi luottaa? Ei oikein mihinkään tämän teoksen yhteydessä!

Jeanetten ryhmältä otetaan välillä koko sarjamurhatapaus pois ja sen tutkinta lopetetaan, koska se ei etene eikä uhreilla tunnu olevan merkitystä. Jeanette kuitenkin jatkaa jääräpäisesti työtä parinsa Jens Hurtigin kanssa. Uusia lapsiuhreja ei enää tunnu löytyvän, mutta sitten alkaa kuolla henkilöitä, joiden nimi on syystä tai toisesta noussut esiin tutkinnan aikana. Jotkut kuolemista on saatu näyttämään onnettomuuksilta, mutta osa on tehty näyttävästi ja äärimmäisen julmasti. Todistusaineisto tuntuu viittaavaan ristikkäisiin suuntiin. Onko murhaajia liikkeellä yksi vai useampia? Miten uhrit liittyvät toisiinsa?

Kerronta etenee moniäänisesti. Vuoroin näkökulma on Jeanetten, vuoroin Sofian, mutta välillä päästään hetkeksi esimerkiksi syyttäjä von Kvistin ajatusten sisään. Myös kronologiaa rikotaan edelleen ja palataan Sofian menneisyyteen eri ajanjaksoille. Jossakin vaiheessa aikahypyt pitenevät 1940-luvun sotavuosiin saakka. Silloin ei tietenkään ole kyseessä Sofia vaan aivan eräs toinen henkilöistä. Pahuuden juuret ulottuvat Stalinin ajan Ukrainaan ja Hitlerin keskitysleireihin asti. Myös Pohjois-Ruotsin lestadiolaiset saadaan mukaan kuvioon. Romaani huipentuu äärimmäisten kauheuksien paljastumiseen. Edes patologi ei kykene katsomaan löydettyä todistusaineistoa.

Tarinan teemoja ovat äärimmäinen pahuus, joka kätkeytyy keskellemme, lapsiin kohdistuvat kammottavat teot ja niiden hiljainen hyväksyntä ja sivistysvaltion sisälle piiloutuneet salaiset verkostot. Myös terveen, normaalin, ja sairaan häilyvää rajaa pohditaan. Kenet voidaan tuomita sairaaksi? Millaiset hoitokeinot ovat hyväksyttäviä ja kuka laatii säännöt? Miksi lapsia ei kuunnella? Miksi lasten hätää ei nähdä? Ja niin edelleen, loputtomiin. Aiheet ja teemat ovat syvästi yhteiskunnallisia ja peri-inhimillisiä, moraalisia ja eettisiä. Kuka on perimmäinen uhri? Voiko pahuuden selittää sillä, että ihminen on joutunut uhriksi?

Mietin lukiessani oikeastaan jatkuvasti, miksi jatkan lukemista. Kirjojen lukeminen ei tarjonnut viihdykettä eikä rentoutumishetkeä. Välillä koin fyysistä pahaa oloa lukiessani. Silti jatkoin lukemista. Miksi ihmeessä halusin lukea sairaan inhottavista teoista aina vain lisää? En osaa vastata. Sund kirjoittaa totisesti koukuttavasti. Kesken jättäminen ei enää tullut kyseeseen, kun vielä molemmat kirjat olivat kätevästi saatavilla. Teksti etenee riittävän sujuvasti, paikoin takovalla rytmillä virkkeen pituisin kappalein. Juoni tarjoaa aina uusia koukkuja tasaisin välein, ja osa henkilöistäkin on kiinnostavia, Jeanette ja Sofia ainakin. Loppuratkaisuissa on hyvällä tahdolla nähtävissä pilkahdus toivoakin, vaikka mustuus tuntuu hautaavan kaiken alleen, kun totuudet menneisyyden julmuuksista levitetään auki.

Erik Axl Sund: Unissakulkija (Hungerelden)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 400 s.

Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvisningar)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 364 s.

Arvostelukappaleet kustantajalta. Kiitos!

Erik Axl Sund: Varistyttö

”Pyyhkii lattiaa Stieg Larssonilla.” Näin kehaisee Gefle Dagblad Erik Axl Sundin trillerin Varistyttö suomennoksen takakansitekstissä. Ehkä niinkin, ainakin mitä suoraviivaiseen kerrontaan tulee. Varistytössä ei nimittäin ole Millennium-trilogian jaarittelevaa rönsyilyä ja sisustamis- ja vaatekauppakuvauksia, jotka toisella lukukerralla alkoivat paistaa silmään Larssonin teoksessa. Mutta se ei välttämättä ole pelkästään etu. Varistyttö on kolmiosaisen kirjan avausosa, ja siinä ei ollut huumorin häivettäkään. Synkkää ja pimeää kyllä senkin edestä.

Karl Axl Sund on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset lähinnä musiikkibisneksessä ennen romaanin julkaisemista vaikuttaneet kaverukset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist. Varistyttö-trilogia (tai Victoria Bergman -trilogia) voitti Ruotsin dekkariakatemian erikoispalkinnon vuonna 2012. Otava julkaisee sarjan suomeksi pikavauhdilla. Ensimmäinen osa Varistyttö ilmestyy virallisesti tänään, kakkososa Unissakulkija kesäkuussa ja viimeinen Varjojen huone lokakuussa. Aloitusosa päättyy melkoiseen koukkuun, joten on ihan hyvä, ettei odotteluaika ole turhan pitkä.

”Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?” Tämä kysymys pitkälti kertoo, mistä Varistytössä on kysymys. Tukholmasta löytyy kummallisia nuorten poikien ruumiita, joilta on muun muassa siististi poistettu sukuelimet. Ruumiita on säilytetty jossakin vaihtelevia aikoja ennen kuin ne on tuotu esille löydettäviksi. Rikoskomisario Jeannette Kihlberg on ymmällään. Kukaan ei tunnu kaipaavan murhien uhreja, eikä heitä pystytä tunnistamaan. Jälkiä ei juuri ole seurattavaksi.

Poliisin ylempi johto suhtautuu murhien tutkintaan nuivasti, jopa selkeän kielteisesti. Jeannetten oma pomo on sovinisti, joka puhuu Jeannetten miespuolisille alaisille mieluummin kuin komisariolle. Alaisetkaan eivät ole täysin lojaaleja naispomolleen, jota kutsuvat vastoin tämän tahtoa Janneksi. Kotiasiat Jeannettella ovat aika kliseiseen poliisiromaanityyliin aivan retuperällä. Työhön uppoutuva äiti menettää otteen murrosikäisestä pojastaan, ja taiteilija-aviomies lähinnä raivostuttaa saamattomuudellaan. Ainoa iloa tuottava asia elämässä – työn lisäksi – on jalkapallo.

Rikostutkinnassa turvaudutaan pian psykoterapeutti Sofia Zetterlundin apuun. Sofialla on vaikeiden asiakkaidensa joukossa erityisen vaikea tapaus, nuori nainen nimeltä Victoria Bergman. Sofia ei tunnu saavan Victorian tarinasta otetta. Potilas askarruttaa hänen mieltään, ja hän kuuntelee nauhoittamiaan keskusteluja yötä myöten, mutta turhaan.

Samaan aikaan seurataan parinkymmenen vuoden takaisia tapahtumia Varistytöksi itseään kutsuvan pienen tytön elämässä. Isä käyttää tytärtään kammottavalla tavalla seksuaalisesti hyväksi, ja todellisuus vääristyy kauhistuttavasti lapsen mielessä. Isän tekojen seuraukset ovat kalliit monellakin tavalla ja hinnan joutuvat maksamaan sattumanvaraiset uhrit.

Aihepiireiltään kirja ei siis ole mitenkään viihdyttävä tai valoisa, kaikkea muuta. Dekkarina tai trillerinä se on kuitenkin toimiva ja jännittäväkin. Alku vaikuttaa sirpaleiselta ja henkilöitä on paljon, mutta vauhtiin päästyään tarina kyllä tempaa vastustamattomasti mukaansa. Loppua kohti tosin aloin ihmetellä, miten kummassa tarina voi jatkua vielä kahden kirjan verran. Varistytön henkilöys näyttää lukijan kannalta varsin ilmeiseltä (mutta poliisi ei näytä tajuavan sitä sitten millään!), samoin hänen osuutensa nykyhetken tapahtumiin. Tuntuu olevan vain tunneista kiinni, että syyllinen paljastuu ja pidätetään. Uusia murhia kuitenkin tapahtuu kiihtyvään tahtiin, ja tämä aloitusosa jää täysin kesken. Luvassa on siis pakostakin vielä melkoisia juonenkäänteitä ja lukijan harhautuksia, ennen kuin kaikki on siististi paketista. Ahdistavasta synkkyydestä huolimatta lienee pakko lukea loputkin. Onnistunut koukutus siis!

Erik Axl Sund: Varistyttö (Kråkflickan)

Suom. Kari Koski. Otava 2014. 415 s.

Ennakkokappale kustantajalta. Kiitos!

Mietteitäni sarjan kahdesta seuraavasta osasta voi kurkata täältä.