Ragnar Jónasson: Pimeys

 

Olen sivusilmällä seuraillut Twitterissä jo useamman vuoden mittaan islantilaisen dekkarikirjailija Ragnar Jónassonin huikeaa uraa ja kiihkeästi toivonut, että hänen tuotantoaan alettaisiin julkaista myös suomeksi. Lisäpontta toiveeni sai parin vuoden takaisella Nordic Noir -dekkarifestivaalilla Rukalla, jonne Ragnar oli kutsuttu esiintymään muiden kovatasoisten pohjoismaisten dekkaristien ohella.

Ragnar Jónasson
Nordic Noir -dekkarifestivaalilla
Rukalla v. 2019.

Nyt toiveeni toteutuu, sillä tänään 22.3.2021 ilmestyy Ragnarin ensimmäinen suomennettu dekkari Pimeys Tammen kustantamana. Ihan mahtava juttu! Olin vielä niin onnekas, että sain kustantajalta luettavakseni ennakkokappaleen. Kiitos siitä!

Ragnar on reykjavikilainen juristi, joka on koko aikuiselämänsä työskennellyt myös dekkarikirjallisuuden parissa. Hän on islannintanut 14 kappaletta Agatha Christien teoksia, ja ensimmäinen käännös ilmestyi, kun Ragnar oli vasta 17-vuotias. Ensimmäinen oma teos Fölsk nóta ilmestyi vuonna 2009, ja sen jälkeen on ilmestynyt toistakymmentä dekkaria.

Tuotannon muodostavat kaksi sarjaa, toistaiseksi kuusiosainen Dark Iceland -sarja sekä Hulda-trilogia, ja muutama yksittäinen itsenäinen teos. Lisäksi Ragnar on kirjoittanut novelleja eri julkaisuihin ja antologioihin. Ragnar Jónasson on kerännyt teoksillaan runsaasti arvostettuja dekkaripalkintoja eri puolilla maailmaa, ja niitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta.

Dark Iceland -sarjan päähenkilö on nuori poliisimies Ari Thor, joka on opiskellut filosofiaa ja teologiaa mutta päätyy sitten poliisin ammattiin. Hänen ensimmäinen työpaikkansa on syrjäinen pohjoisislantilainen Siglufjordurin kaupunki, jonne pääsee maitse vain vuorten läpi kulkevien maantietunnelien kautta. Kuvissa paikka näyttää uskomattoman idylliseltä, mutta ulkonäkö voi pettää.

Suomennokset on aloitettu kuitenkin Ragnarin toisesta sarjasta, jonka päähenkilö on Reykjavikin poliisissa työskentelevä rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir. Sarja on trilogia, ja se on kirjoitettu tai ainakin julkaistu käänteisessä järjestyksessä. Aloitusosassa Pimeys eli islanniksi Dimma Hulda on juuri jäämässä eläkkeelle, seuraava osa sijoittuu kymmenisen vuotta aikaisemmaksi ja kolmas vielä siitäkin kymmenen vuotta taaksepäin. Aloitusosan luettuaan siis jo tietää, miten sarja päättyy.

Hulda on leski, ja hänen ainoa lapsensa Dimma on kuollut jo ennen aviomiehen kuolemaa. Nämä tapahtumat niihin liittyvine ikävine asioineen sekä Huldan oman lapsuuden traumaattiset kokemukset keriytyvät Pimeydessä auki samaan aikaan, kun Hulda työskentelee kiivaasti saadakseen viimeisen juttunsa päätökseen ennen kuin viimeinen työpäivä poliisina on ohi.

Päätös eläkkeelle siirtämisestä tulee Huldalle ikävänä yllätyksenä. Kovin hyvin hän ei tunnu työssään viihtyneen, vaikka itse työ onkin mitä ilmeisimmin hänen elämänsä ainoa sisältö. Kun sekin ollaan ottamassa häneltä pois, tuntuu menevän samalla pohja kaikelta. Jonkinlaisena hyvityksenä nopeasta lähdöstä esimies tarjoaa Huldalle vielä mahdollisuutta selvitellä mitä tahansa keskeneräistä juttua.

Hulda päättää käyttää jäljellä olevat päivät ja lopulta nopeasti hupenevat tunnit vuoden vanhan kuolemantapauksen penkomiseen. Autiolta merenrannalta on löytynyt nuoren naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin nainen on liukastunut rantakivissä, lyönyt päänsä ja hukkunut. Myös itsemurha on mahdollinen, mutta tutkinta on loppunut lyhyeen, kun on käynyt ilmi, että nainen on läheisen vastaanottokeskuksen venäläinen asukas. Kukaan ei kaipaa naista, joten tutkintaa ei sen enempää tarvita.

Asetelma raivostuttaa Huldaa, kun hän tajuaa, että virkaveljet ovat hutiloineet tarkoituksella. Hän alkaa penkoa tapausta ja huomaa pian, että vastaanottokeskuksesta on kadonnut samoihin aikoihin toinenkin nainen, ja naiset ovat olleet keskenään ystävykset. Mitä naisille oikein on tapahtunut?

Asetelma vaikuttaa tutkinnan osalta hyvin perinteiseltä pohjoismaiselta poliisidekkarilta. Traumatisoitunut ja epäsosiaalinen, esimiestensä kanssa toimeen tulematon poliisi tutkii tapausta, josta muut eivät ole saaneet juuri mitään irti. Ihmisiä puhutetaan kerta toisensa jälkeen, eikä lukijalla ole paljoakaan mahdollisuuksia päätellä tekijää ennen kuin loppuratkaisut alkavat olla käsillä.

Mutta Ragnar on päätynyt joihinkin todella odottamattomiin ratkaisuihin! En muista koskaan lukeneeni aivan tällaista dekkaria! On kyllä varsin mielenkiintoista nähdä, miten sarjan seuraavat osat yltävät tälle tasolle. En lainkaan ihmettele, että juuri Pimeydestä on tehty tv-sarjavaraus. Jos sellainen joskus valmistuu, katson varmasti!

Ragnar Jónasson: Pimeys (Dimma)
Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen.
Tammi 2021. 238 s.

Ennakkokappale.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu #nuortenkirjatorstai

Kerrassaan hämmentävä kirja! Siinäpä tiivistettynä tunnelmani suljettuani Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen romaanin Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu. Kyseessä on fanifiktiotyyppinen ’jatko-osa’ L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö -trilogialle, joka julkaistiin alun perin 1920-luvulla ja joka on todellinen tyttökirjaklassikko. Luin kirjat ahmimisikäisenä useaan kertaan, ja aikuisena ostin sarjan tyttärelleni. Hän muisteli lukeneensa ne noin kymmenvuotiaana ja nostalgiannälkään toisen kerran 17-vuotiaana.

Lähtökohtaisesti en lämpene tällaisille muiden kirjoittamille jatko-osille yhtään. Mutta koska menossa on #nuortenkirjatorstai-sarja, piti tämäkin kirja pyytää kustantajalta luettavaksi ja myös lukea. Hyvä, että luin, sillä pidin kovasti kirjasta. Sen sijaan epäselvää minusta on edelleen, kenelle kirja oikein on kirjoitettu. Sen voi toki huoleti lukea minkä ikäinen lukija tahansa, mutta lukeeko, onkin jo toinen kysymys.

Pieni runotyttö -sarja päättyy hääkelloihin. Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu jatkaa nimensä mukaisesti tarinaa Emilian ja Teddyn avioliiton alkuajoista. Pariskunta on asettunut Autioon Taloon, jonka Emilian entinen kihlattu Dean Priest antoi heille häälahjaksi. Onnen pitäisi olla tahratonta, mutta jostain kumman syystä Emilia huomaakin, että avioelämä tuo mukanaan puolia, joista hän ei oikein pidä.

Aviomies Teddy on alkanut niittää mainetta arvostettuna muotokuvamaalarina Prinssi Edwardin saarella ja myös manner-Kanadassa. Taiteilija sulkeutuu ateljeehensa tuntikausiksi ja saa runsaasti kutsuja erilaisiin edustustilaisuuksiin. Vaimon tehtävä on luonnollisesti huolehtia, että aviomiehellä on teekupponen odottamassa, kun on tauon paikka. Arkiset kotitaloushuolet ovat itsestään selvinä langenneet nimenomaan Emilian harteille. Aikaa omaan kirjoittamistyöhön ei tunnu löytyvän, ja valkoisen arkin kirouskin on päässyt yllättämään nousevan kirjailijatähden. Leimahdukset ovat kaukainen muisto vain sukanparsimusten keskellä.

Huotarinen ja Koskimies ovat imeneet itseensä häkellyttävän hyvin Montgomeryn kirjojen hengen ja tyylin yksityiskohtia ja kieltä myöden. Tarina on esikuviensa mukaisesti löyhäjuoninen ja episodimainen. Emilialle sattuu harmittomia kommelluksia nurkkakuntaisessa ja juoruilunkipeässä Blair Waterin kylässä. Uuden Kuun talossa tädit ja Jimmy-serkku jatkavat tilanpitoa ikiaikaisia suvun perinteitä noudattaen, mutta muutoksen tuulet alkavat sielläkin viritä. Emiliakin joutuu tekemään isoja päätöksiä. Paras ystävätär Ilse on solminut avioliiton ystäväjoukon neljännen jäsenen Perryn kanssa. Kummallakin on loistavat uranäkymät edessään.

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani ei kuitenkaan ole vain rakkaitten klassikkokirjojen maailman pinnan henkiin herättelyä, vaan kirjoittajakaksikko on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ujuttanut mukaan hyvinkin ajankohtaisia teemoja. Emilia tuskailee luovan työn ongelmien parissa. Avioliitto menestyvän taiteilijan kanssa paljastaa karusti, miten paljon vaikeampaa naisen oli ja on varmasti edelleenkin jatkaa taiteilijanuraa perheen perustamisen jälkeen. Emilia kapinoi mielessään, mutta myös alistuu osaansa, ainakin osittain. Onneksi kirjan loppupuolella hänestäkin paljastuu kipakkuutta ja rohkeutta, kun uusi kirja lopulta alkaa siirtyä myös paperille.

Suuri kysymys on, mitä tapahtuu, jos ja kun perheeseen syntyy lapsi. Emilia ja Ilse käyvät tapaamassa koulutoveriaan, joka on viiden lapsen tyytyväinen mutta kiireinen äiti. Ilse tulee raskaaksi, ja synnytys on koitua hänen kohtalokseen. Hyvältä ei siis näytä, eikä ihme, että Emilia epäröi. Toisaalta hän kuulostelee ruumistaan varovaisen toiveikkaana. Jospa sittenkin? Romaanin ajankuvaan kuuluu, että edes aviopuolisot eivät keskustele näistä asioista kovin suoraan tai avoimesti.

Naisen asema ja äitiys ovat teoksen vahvoja teemoja, mutta minua kiinnosti eniten tapa, jolla tekijät käsittelevät kirjailijuutta ja kirjoittamista Emilian kautta. Naisena ja vaimona hän joutuu kamppailemaan saadakseen omaa aikaa ja tilaa kirjoittamiselle. Naisen on vaikea saada arvostusta kirjailijana, sillä kirjallinen maailma on selkeästi miesten. Toimittajakin haluaa tehdä hänestä haastattelun Teddyn vaimona, ei omaa uraa tekevänä taiteilijana. Pettymys on karvas nieltävä. Mutta kirjoittaminen on kuitenkin Emilialle tapa elää ja hengittää. Kun se takkuaa, hän tuntee kuihtuvansa sisältä.

Pidin siis kirjasta ennakkokakistelusta päästyäni kovasti. Koin paluun maisemiin ja tunnelmiin, joissa olin saanut Emilian kanssa vaeltaa omassa varhaisteini-iässäni vuosikymmeniä sitten. Mutta antaako Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani mitään nyky-Suomen kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille nuorille lukijoille? Lukevatko varhais- tai esiteini-ikäiset nuoret edes Runotyttö-sarjaa ylipäätään? Ja jos lukevat, kiinnostaako heitä, miten Emilian avioliitto ja ura sujuvat? Vai onko romaanin kohdeyleisö sittenkin yli kolmikymppisten naisten joukossa? Heille se tarjoaa nostalgiatripin ja samalla mukavaa pohdittavaa naisen asemasta ja taiteilijuudesta. Mistäpä minä tiedän. Kertokaa te!

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018. 308 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

Tulossa:

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Olen lavean proosan ystävä, ja useimmat lempikirjani ovat paksuja tiiliskiviä, joita ei parane pudottaa jalalle. Kunnon tarina on maalattu pitkin, levein vedoin, ja ihmisten mukana voi mieluusti kulkea kokonaisen elämän, miksei useammankin sukupolven verran. Pienoisromaanit ja novellit eivät siis oikein ole minun juttuni, noin pääsääntöisesti. Toki arvostan tiivistämisen taitoa. Pieneen tilaan saa taitava kirjoittaja mahtumaan vaikka koko kosmoksen, ja taitavasti kirjoitetun novellin äärellä huokaan tyytyväisenä minäkin.

Kiinnostuin kirjallisuusihmisenä syksyllä alkaneesta Novelli palaa! -hankkeesta, jossa ovat mukana Nuoren Voiman liiton lisäksi mm. Lukukeskus, VR ja useat kustantajat. Hankkeeseen liittyy vuoden alussa julkaistu kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama novellikokoelma Taskunovellit. Ideana on ollut pyytää kirjailijoilta hyvin lyhyttä novellia nimensä mukaisesti taskuun mahtuvaan antologiaan. Kovakantisena julkaistu teos on tietysti hieman juhlavampi kuin pokkari olisi ollut, mutta jotenkin pehmeäkantisuus olisi vielä tätä näppärästi mukana kuljettamista tukenut.

Mukana on novelli yhdeltätoista suomalaiselta nykykirjailijalta. Kirjoittajia ovat Anu Holopainen, Ville Hytönen, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Laura Lindstedt, Rosa Meriläinen, Tiina Raevaara, Eino Santanen, Petri Tamminen, Taija Tuominen ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi. Useimmat ovat tunnettuja ja kiinnostavia nimiä, ja vain Ville Hytönen, Eino Santanen ja Tommi Musturi olivat minulle uusia tuttavuuksia. Netti onneksi valaisee tietämätöntä ja paljastaa, että Santanen on runoilija ja entinen Nuoren Voiman päätoimittaja. Hytönen on samaten runoilija ja Savukeitaan kustannustoimittaja. Nimekästä joukkoa siis kaikki tyynni.

Kiinnostavaa oli lukea Taija Tuomisen novelli, sillä en ole lukenut häneltä mitään kaunokirjallista vuosiin, sitten Tiikerihain. Samaten oli mukavaa lukea Sirpa Kähköseltä vaihteeksi novelli pitkän romaanisarjan jälkeen. Kähkösen Sorbettisydän on tarkkaa kuvausta sisältävä pieni kertomus särkyneestä nuoresta sydämestä. Riku Korhosen novelli Leipäjono voisi olla vaikka jonkin rikosnovellikokoelman teksti. Siinä on hyviä lauseita, kuten: ”Eilen minut ryöstettiin leipäjonossa.” Sillä olisi voinut vaikka aloittaa novellin. Petri Tammiselta on mukana mainio itseironinen novelli, joka koostuu Petri Tammiseen rakastuneen fanin päiväkirjaotteista eräältä kesältä. Nauratti. Laura Lindstedtillä on myös mukavia ideoita novellissaan.

Kirjan heikkous on yhteisen teeman puute. Novellit jäävät leijumaan ilmaan, kun niitä ei sido yhteen muu kuin kannet. Harmi, sillä yksittäisinä suurin osa teksteistä on oikein hyviä. Äidinkielen opettaja minussa kiinnostui tästä teoksesta siksi, että se antaa pieniä maistiaisia niin monelta kirjoittajalta, ja voisin hyvin kuvitella tätä käytettävän myös kouluopetuksessa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Karisto 2013. 137 s.