Tiina Salmi: Matilda

 

Matilda on Mäntsälän Soukkion kylän Salmen talon tytär. 1800-luvun lopulla hän on vielä 25-vuotiaana naimaton, mutta Pietalan talon Jannen kanssa tanssiessa on tuntunut siltä, että heidän välillään voisi olla jotain enemmänkin. Mitä siitä, että Matilda on muutaman vuoden Jannea vanhempi?

Unelmat avioliitosta ja emännyydestä valuvat kuitenkin hiekkaan. Vielä pahempi järkytys on, kun äidin kuoltua veli vaimoineen ajaa Matildan tylysti pois kotitalosta.

Matildan kohtalo ei kuitenkaan ole kaikkein ankein mahdollinen. Ystävien avulla hän saa hankittua kortteerin Helsingistä, ja onnekkaat sattumat johdattavat häntä myös elannon hankkimisessa. Käsityötaitoisena hän pystyy elättämään itsensä.

Sattuma johdattaa Matildan tielle myös rakkauden. Kangaskauppaa pitävä Ismael palkkaa Matildan ompelijaksi liikkeeseensä. Pian he huomaavat rakastuneensa ja Matilda muuttaa Ismaelin asuntoon.

Yhteiselo ei ole ongelmatonta. Ismael on tataari ja muslimi, joten avioliitto ei heidän välillään 1900-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunnassa ole mahdollinen. Viranomaiset valvovat kaupunkilaisten asumisjärjestelyjä ja siveyttä. Kun olot maassa ja maailmalla käyvät yhä levottomammiksi, alkaa Matilda pelätä. Onko Ismael lähdössä pois Helsingistä ja Suomesta? Pyytääkö mies häntä mukaansa?

Matilda on mäntsäläläisen Tiina Salmen esikoisromaani. Salmi kertoo romaanin idean saaneen alkunsa, kun hän sai käsiinsä oman isoisotätinsä ystävälleen kirjoittamia postikortteja. Lihaa tarinan luiden ympärille kertyi sukutarinoista, joita Salmi on kuullut lapsuudestaan saakka.

Matildan kautta päästään kurkistamaan runsaan sadan vuoden takaiseen historiaan ja elämään naisnäkökulmasta. Matilda on talon tytär, mutta hän joutuu lähtemään maailmalle käytännössä tyhjin käsin. On selviydyttävä hengissä niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä.

Aseman ja kasvojen menettäminen ovat itsetietoiselle ja tiettyyn itsellisyyteen pyrkineelle aikuiselle naiselle kova kolaus. On haettava oma paikkansa maailmassa uudelleen, eivätkä vähävaraisen yksinäisen naisen valinnanmahdollisuudet ole kaksiset. Muunlaisiakin kohtaloita romaanissa sivutaan.

Matildan onneksi koituvat oikeat ystävät ja hyvät ihmiset, jotka hänen polulleen osuvat. Vaikka kotiväki kääntää hänelle tylysti selkänsä, jäävät lapsuuden ajan ystävät hänen rinnalleen. Lauluharrastus avartaa hänen elinpiiriään Helsingissäkin.

Salmi kuvaa Matildan tarinan avulla, miten ohuiden lankojen varassa ihmisten elämänkohtalot olivat ainakin maaseudulla. Seurustelu kahden talonpoikaissäädyn edustajan kesken oli käytännössä mahdotonta. Jo yhden yhdessä tanssitun tanssin perusteella alettiin ympärillä vetää johtopäätöksiä. Toisaalta taas hyvinkin pitkälle edennyt epäsäätyinen suhde ei voinut johtaa avioliittoon, koska se olisi ollut talolle eli omaisuudelle haitaksi.

Kerrontaa värittää vahva murre, jota soukkiolaiset puhuvat. Salmi käyttää ylipäätään runsaasti dialogia. Se keventää kerrontaa, jota hieman rasittaa ylenpalttinen arkisten yksityiskohtien tarkka ja toisteinenkin kuvailu. Matilda esimerkiksi kärsii rajusta migreenistä, ja musertavat tautikohtaukset toistuvat tiheästi.

Tiina Salmi: Matilda
Docendo 2025. 376 s.
Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Pekka Vänni: Hesekiel

 

Uusia nimiä kotimaisen jännityskirjallisuuden kentälle tupsahtelee kiitettävään tahtiin. Elokuussa ilmestyi diplomi-insinööri Pekka Vännin esikoisjännäri Hesekiel, joka samalla aloittaa Taru Wahlberg -sarjan.

Ennakkokappaleen takakansi kuvailee teosta ’kiivastempoiseksi jännäriksi’, joka ’huipentuu hiuksia nostattavaan ajojahtiin ympäri Etelä-Suomen’. Takakansi myös paljastaa, että ollaan ’kansainvälisen palkkamurhaajan jäljillä’.

Mainospuheet ovat tietysti mainospuheita, mutta eivät ne ihan katteettomiakaan ole. Hesekiel lähtee ainakin rivakasti käyntiin. Helsingin Narinkkatorilla pidetään viimeisiä vaalipuheita EU-vaalien alla. Populistipuolueen konkari Pauli ’Pate’ Tenhunen ammutaan puhujapönttöön. Krp:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg havaitsee, mistä rakennuksesta laukaus ammuttiin, ja syöksyy tekijän perään. Ampuja kuitenkin onnistuu karistamaan poliisit kannoiltaan Helsingin alla risteilevässä tunneliverkostossa.

Tapahtuu siis mitä ilmeisimmin poliittinen murha Suomessa keskellä kirkasta päivää satojen ihmisten silmien alla. Poliisiin kohdistuu luonnollisesti kovaa painetta, mutta aika nopeasti poliittinen aspekti tapauksesta haipuu taustalle ja siirrytään tavanomaisempaan motiivin selvittelyyn. Kuulusteluja pidetään ja selvityksiä tehdään roppakaupalla.

Käytetty luoti paljastaa tekijäksi salaperäisen ja myyttisen Hesekielin, jonkinlaisen kansainvälisen kostonenkelin ja palkkamurhaajan yhdistelmän, joka on operoinut myös Suomessa tuloksekkaasti aiemminkin ja päässyt livahtamaan Taru Wahlbergin ja kumppaneiden hyppysistä.

Hesekiel kuuluu kansainväliseen Jumalan käsi -organisaatioon, joka kostaa erityisesti naisiin kohdistuvia rikoksia ja joka rahoittaa toimintaansa tekemällä palkkamurhia. Onko Pate Tenhunen syyllistynyt johonkin naisiin kohdistuvaan rikokseen vai onko sittenkin kyse poliittisesta palkkamurhasta?

Samaan aikaan, kun Taru Wahlberg ryhmineen selvittelee Tenhusen tapausta, poliisille tulee tutkittavaksi toinen väkivaltarikos. Merestä löytyy nuoren, ilmeisesti ulkomaalaisen naisen ruumis. Naista on ammuttu selkään. Lukija tietysti aavistaa heti, että tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta poliisilta kuluu aikansa yhdistää palaset.

Tarinassa seurataan myös salaperäisen saunaseuran kokoontumisia, joissa poliisimestaria ohjeistetaan suitsimaan Wahlbergin ja tämän ryhmän toimia. Tutkimuskohteena on myös upporikas espanjalaissuomalainen Tom Morales, joka omistaa kokonaisen saaren upeine kartanoineen Espoon saaristossa. Mitä tarkoin vartioidulla saarella ja siellä järjestetyissä juhlissa oikein tapahtuu?

Sarja on siis nimetty Taru Wahlbergin mukaan, joten hänen yksityiselämästään ja taustastaan kerrotaan eniten. Varakkaan suvun musta lammas -tyyppinen asetelma ei ole täysin uniikki poliisidekkareissa ja -trillereissä, ensimmäisenä mieleen putkahtaa Max Seeckin upporikas Jessica Niemi. Ihan yhtä suurista omaisuuksista ei Wahlbergien kohdalla ole kyse, mutta on selvää, että Tarun valitsema poliisiura on perheelle pettymys.

Vähitellen paljastuvat myös syyt Tarun taannoiseen pitkään sairauslomaan ja kasvoja koristavaan arpeen. Ilmeisesti jatkossa on tarkoitus tutustua paremmin muihin tutkintaryhmän jäseniin.

Kotimainen jännityskirjallisuus on nykyään kiitettävän kovatasoista, ja hyviä kirjoittajia on meillä kosolti. Miten erottua positiivisesti? Sujuva kerronta ei vielä pitkälle kanna, vaan uudella nimellä pitää olla jotakin erityistä annettavaa. Vännin kerronta kyllä pääosin kulkee, mutta mitään kovin mieleenpainuvaa erityisyyttä ei vielä tässä esikoisessa ja aloitusosassa ole.

Poliisiromaanin ja kansainvälisen toimintatrillerin yhdistelmä maustettuna salaseuroilla ei sekään ole kaikkein helpoin konsepti pitää kasassa. Hesekielin nenä pysyy kyllä pinnan yläpuolella, vaikkei mitään pysyvää muistijälkeä taida ainakaan minulle jättää. Nähtäväksi jää, miten Taru Wahlberg -sarja tästä etenee. Toivon toki myötätuulta.

Pekka Vänni: Hesekiel
CrimeTime 2024. 342 s.
Docendon äänikirjan lukija Elsa Saisio.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty #dekkariviikko

 

Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat -teoksessa yksi tietty saapaspari kulkee sodan aikana mieheltä toiselle. CrimeTimen vuonna 2011 julkaisemassa novelliantologiassa Tykki taas Lahti-pistooli yhdistää kahdentoista eri rikoskirjailijan novelleja.

Saman idean pohjalta on syntynyt neljän suomalaisen kirjailijan teos Se on täytetty, jota kustantaja luonnehtii neljästä tarinasta koostuvaksi jännitysromaaniksi. Itse luin tarinat lähinnä löyhästi yhteen nivoutuvina novelleina, ja Ruumiin kulttuurin päätoimittaja Päivi Remes luonnehtii niitä pienoisromaaneiksi, mutta ei määritelmällä tälläkään kertaa ole kummoistakaan merkitystä. Idea on hulvaton: tarinoissa kulkee yhdistävänä tekijänä täytetty mäyrä.

Kirjoittajanelikon muodostavat kirjailijat Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi, jotka kaikki ovat nimekkäitä ja ansioituneita tekijöitä myös jännityskirjallisuuden saralla. Tuoreessa Suomen dekkariseuran jäsenlehdessä Ruumiin kulttuuri 2/2024 nelikko esitellään laajasti. Naiset kertovat asuvansa suhteellisen lähellä toisiaan ja olevansa ystäviä jo vuosien takaa.

Vuonna 2016 eräällä tapaamisella syntyi idea yhteisistä lukuilloista, joissa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen ja haastattelevat toisiaan. Nimellä Vaaralliset naiset he ovat kiertäneet siitä pitäen esiintymässä eri puolilla. Se on täytetty on naisten ensimmäinen yhdessä kirjoittama teos. Hauskan idean täytetystä mäyrästä kuulemma keksi Tiina Raevaara.

Mäyrään tutustutaan kättelyssä eli Virpi Hämeen-Anttilan tarinassa Sukulaissielut. Sen ihmispäähenkilönä on erään lakkautetun koulun entinen vahtimestari Paananen, joka työvuosien kuluessa kiintyi biologian varastossa säilytettyyn täytettyyn mäyrään niin, että pyysi sen itselleen läksiäislahjaksi.

”Mäyrä oli noin kahdeksankymmenen sentin pituinen ja pään kohdalta neljänkymmenen sentin korkuinen. Se oli kohottanut yläruumistaan kuin olisi juuri noussut onkalostaan päivänvaloon, ja sen katse oli suunnattu yläviistoon, niin että kun Paananen käveli vitriinin luo, eläin tuijotti suoraan häneen.
Vahtimestaria miellytti mäyrän tuuhean turkin selkeä väritys, vartalon syvä harmaa sävy ja pitkulaisen pään säännölliset mustat juovat hohtavan valkoisella taustalla. Mustat, valkoreunaiset korvat oli sijoitettu tarkasti mustien juovien keskikohtaan päälaelle, ja mustista käpälistä työntyivät esille kaivajan kynnet. Paananen saattoi ihailla monen minuutin ajan mäyrän kookasta kuonoa ja tummia silmiä, jotka muistuttivat hänestä ihmisen silmiä.”

Paanasen ja mäyrän suhde alkoi jo koulussa saada hieman maagisia piirteitä. Paananen alkoi käydä mäyrän kanssa keskusteluja. Tuntui kuin kaikista mahdollisista olennoista juuri mäyrä ymmärtäisi miestä parhaiten. Kun Paananen sitten vie mäyrän kotiinsa ja sijoittaa sen parhaalle paikalle olohuoneeseen, alkavat vaikeudet. Paanasen vaimo ei pidä mäyrästä. Tunnelma alkaa nopeasti kiristyä.

Hämeen-Anttilan Sukulaissielut sijoittuu jonnekin 1960- ja 70-lukujen taitteeseen. Ansu Kivekkään Säpinää alkaa marraskuulta vuonna 1983. Henkka herää kauheassa krapulassa kaverinsa Ilen asunnolta kainalossaan toisen kaverinsa Kuosmasen täytetty mäyrä. Aamu ei juuri parane, kun Henkka löytää viereisestä huoneesta Ilen, jolla on fileerausveitsi syvällä lapaluidensa välissä. Mitä yöllä oikein on tapahtunut?

Kivekkään vauhdikkaassa ja yllättäviä käänteitä saavassa tarinassa mäyrä on saanut omistajansa äidin käsittelyssä vatsapussin, jonka sisältö tuntuu kiinnostavan hyvin vaarallisia tahoja. Ilen ruumiin hävittäminen saa sekin melkoisia kierteitä!

Teoksen kolmannen jakson on kirjoittanut Pauliina Susi. Talvipesä-niminen tarina sijoittuu ajallisesti nykyaikaan, ja siinä mäyrä on päätynyt iäkkään Rauno Rahikaisen haltuun. Raunolta on alkanut ote elämänhallintaan lipsua, ja hänen tyttärensä palkkaa Jannan siivoamaan Raunon taloa. Rauno ei ajatuksesta pidä lainkaan. Vähintäänkin omituisesti käyttäytyvä vanhus on koonnut kaiken talonsa ryönän talvipesää varten, eikä sitä suinkaan pidä siivota roskikseen.

Mistä oikein on kysymys? Vähitellen asiat alkavat valjeta Jannalle ja hän alkaa miettiä, onko siivouskeikka sittenkään siitä saatavan kieltämättä hyvän korvauksen väärtti. Mutta Jannalla olisi todellakin tulevaisuudessa rahalle käyttöä. Sitten tapahtumat alkavat toden teolla vyöryä kohti hurjaksi yltyvää loppuhuipennusta.

Mäyräsalaliitto on Tiina Raevaaran käsialaa ja on teoksen viimeinen tarina, koska se sijoittuu tulevaisuuteen eli vuoteen 2043. Raevaaran tulevaisuuskuva on dystooppinen. Kaikki eläimet on tarkoin hävitetty kuivalta maalta tautiepidemioiden hillitsemiseksi. Meressä kyllä kuhisee elämää, mutta se pelottaa kaikkia ihmisiä, eikä kukaan järjissään oleva menisi lähellekään vettä. Kaikki eivät kuitenkaan vallitsevaan maailmanjärjestykseen tyydy, vaan vastarintaliike kokoaa suljetuilla erämaa-alueilla voimiaan.

Bioetsivä Adalmiina Hakkarainen törmää työkeikallaan yllättävään kiellettyyn esineeseen eli täytettyyn mäyrään, joka sitten päätyy hänen asunnolleen. Jostain itselleen käsittämättömästä syystä Adalmiinan on pakko saada mäyrä itselleen. Sitten Adalmiina saa pomoltaan huippusalaisen työtehtävän, joka vie hänet ensin erämaihin ja sieltä yhä hurjemmaksi kiihtyvään seikkailuun. Kuten tarinan nimestä voi päätellä, tulee täytetyllä mäyrällä olemaan siinä ja maailmanpelastamissuunnitelmassa ratkaiseva osansa.

Kaikki neljä tarinaa ovat omanlaisiaan ja -tyylisiään, mutta niitä siis yhdistää enemmän tai vähemmän tuo yhä uudelleen esiin putkahtava omahyväinen täytetty mäyrä. Hieman vaihtelee tarinasta toiseen, kuinka paljon mäyrä tuntuu tietoisesti vaikuttavan tapahtumien kulkuun. Ehkä kyse on tarinoiden ihmishenkilöiden herkkyysasteesta?

Tarinoita yhdistää myös miltei käsin koskettavissa oleva kirjoittamisen ja kertomisen ilo. Se tarttuu nopeasti lukijaankin. Lämmin suositus tälle erikoisteokselle!

Virpi Hämeen-Anttila, Ansu Kivekäs, Tiina Raevaara ja Pauliina Susi: Se on täytetty
CrimeTime 2024. 298 s.
Kansi Jyri Alanne
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kesäkuun toinen viikko eli tällä kertaa 10.6.-16.6.2024 on perinteisesti kirjablogeissa dekkariviikko. Tänään alkava sometempaus on jo kymmenes perättäinen #dekkariviikko. Kirsin kirjanurkka toimii tänä vuonna tempausviikon koordinoijana ja Seppo Jokisen Satuttamisten summa -dekkarin esittelybloggaus oman dekkariviikkoni avausjuttuna. Julkaisen ensi viikon tiistaina eli 18.6.2024 koostejutun viikon mittaan mukana olevissa blogeissa julkaistuista dekkarijutuista. Mukana olevat kirjablogit löydät kutsu- ja ilmoittautumisjutun lopusta. Tervetuloa seuraamaan!

Kuuluthan jo Suomen dekkariseuraan? Dekkariseura on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi (ja samalla mainion Ruumiin kulttuuri -lehden tilaajaksi) voi liittyä täältä.

 

 

 

 

 

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène

 

Tiedätkö, kuka oli Nancy Wake? Minä en ollut Nancy Wakesta kuullutkaan vielä muutama päivä sitten, mutta nyt tiedän hänestä ja hänen hurjasta elämästään jo koko joukon enemmän. Sain nimittäin arvostelukappaleen yhdysvaltalaisen kirjailija Ariel Lawhonin (josta en myöskään ollut aiemmin kuullut) muhkeasta romaanista Koodinimi Hélène. Kanteen painetun houkuttelulauseen mukaan kyseessä on ”kertomus toisen maailmansodan vakoojasta, jolle Gestapo antoi nimen Valkoinen hiiri.”

Hieman nihkeästi tartuin kirjaan, vaikka kieltämättä historiallisten romaanien fanittaja sisälläni ainakin lievästi kiinnostui. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu varmaan kymmeniä tuhansia teoksia, mutta toisaalta siitä alkaa olla kulunut jo sen verran pitkä aika, että enää ei pitkään puhuta siitä lähihistoriana vaan reilusti historiana. Ja nainen sentään keskiössä, joten voisinhan ainakin kokeilla, mitä kansien välistä löytyy. Päätin kuitenkin aloittaa tutustumisen Hélèneen äänikirjan avulla. Jospa se kuitenkin lähtisi vetämään?

Lähtihän se. Ensimmäisen viidenneksen kirjasta kuunneltuani huomasin olevani koukussa. Kun jäljellä oli vielä kaksi viidennestä, oli pakko jättää äänikirja sivuun ja tarttua painettuun, koska äänikirja eteni liian hitaasti (en kuuntele kirjoja kuin normaalinopeudella).

Koodinimi Hélène on siis niin sanottu biofiktiivinen romaani, jossa oikean historiallisen henkilön tarinasta kerrotaan fiktion keinoin ja ainakin joiltakin osin fiktiivisesti. Australialainen Nancy Wake syntyi vuonna 1912 ja karkasi ankeiden kotiolojen takia 16-vuotiaana maailmalle. 1930-luvun puolivälissä Wake työskenteli journalistina Pariisissa ja matkusti työnsä takia muun muassa Itävallassa ja Saksassa. Sodan sytyttyä hän liittyi Ranskan vastarintaliikkeeseen ja paettuaan Iso-Britanniaan hänet värvättiin Special Operations Executive -agenttiyksikköön ja pudotettiin Ranskaan johtamaan vastarintaliikkeen aseellisia soluja.

Lawhonin romaani keskittyy Nancy Waken vaiheisiin Ranskassa ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Tarinaa kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1936 ja Pariisista, missä amerikkalaisen lehden freelancereportterina työskentelevä Nancy Wake opettelee ystävättärensä opastamana pariisittaren elämää ja kiehuu raivosta, koska ei saa sukupuolensa takia alallaan ansaitsemaansa arvostusta. Juttukeikalla Wienissä Nancy joutuu silmätysten Obersturmführer Wolffin ja tämän ruskeapaitojen kanssa. Kohtaamisen seurauksena Nancy alkaa vihata natseja kiihkeästi ja vannoo tekevänsä kaikkensa taistelussa näitä vastaan.

Romaani alkaa kohtauksella, jossa Hélène matkustaa 29.2.1944 Liberator-pommikoneen kyydissä ja hänet pudotetaan toverinsa Hubertin kanssa Auvergnen ylängölle. Tarkoituksena on aseistaa ja kouluttaa metsissä piileskeleviä ranskalaisen vastarintaliikkeen soluja sekä toteuttaa koko joukko sabotaaseja ennalta sovittujen aikataulujen mukaisesti. Normandian maihinnousu lähenee, sen lukija tietää, mutta aikalaisilla ei ollut varmaa tietoa, toteutettaisiinko maihinnousuyritystä ylipäätään, saati onnistuisiko se. Jälleen Nancy Wake työskentelee erittäin miehisessä ympäristössä, mikä lisää osaltaan hengenvaarallisen tehtävän vaikeuskerrointa melkoisesti.

Luin Koodinimi Hélènen fiktiivisenä, erittäin viihdyttävänä ja tunteisiin vetoavana romaanina. Samalla pohdin, tarinan tosipohjaisuuden tietäen, että kyseessä on sota- ja rakkausromaanin emansipatorinen yhdistelmä, joka on suunnattu erityisesti naislukijoille. Twitterissä toimittaja ja kriitikko Kai Hirvasnoro totesi jättäneensä kirjan kesken sen lörpöttelevän tyylin takia. Kepeä kerronta oli hänen mielestään liikaa ristiriidassa rankan aiheen kanssa. Itse suhtaudun hieman vastahakoisesti kohderyhmäajatteluun, ja toivoisin, että yleistävästä nais-mies-jaottelusta voisi kirjallisuudesta puhuttaessa luopua. Mutta siitä huolimatta pidän Koodinimi Hélèneä nimenomaan naislukijoille suunnattuna, vaikka luonnollisesti kuka tahansa voi sen lukea ja siitä nauttia.

Lawhon siis kertoo Nancy Waken tarinan vetävästi ja tunteisiin vetoavasti. On suurta, leiskuvaa ja karrelle polttavaa rakkautta, on kihelmöivää jännitystä, kammottavia kauhun ja pelon hetkiä, vihaa ja katkeruutta mutta myös kostonhimoa ja suurta tyydytystä voiton koittaessa. Natsien loputon mielikuvitus julmuuksien toteuttamisessa ei tullut yllätyksenä, ja niitä Lawhon kuvaa armollisesti vain muutamassa kohtauksessa. Sen sijaan Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta tiesin entuudestaan vähemmän, joten näkökulma oli itselleni tuoreehko.

Lukiessani muistelin myös tuntemuksiani Natasha Lesterin romaanin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus, 2021), joka perustuu löyhästi valokuvaaja Lee Millerin elämään ja kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Olin sen luettuani ja Lee Millerin elämästä guuglailtuani melkoisen turhautunut. Millerin pojan julkaisema elämäkerta olisi pitänyt ja pitäisi suomentaa, ei tällaista hänen elämäänsä härskisti ryöstöviljelevää höttöä.

Lawhon kertoo romaaninsa loppusanoissa käyttämistään lähteistä ja siitä, missä kohdin on päätynyt tekemään kaunokirjallisia ratkaisuja, jotta tarina etenisi sujuvammin. Nancy Wakesta on julkaistu useita elämäkerrallisia teoksia, ja niistä ehdottomasti kiinnostavin on hänen itsensä kirjoittama muistelmateos The White Mouse. Senkin toivoisin käännettävän suomeksi, sillä Nancy Wake on todellakin superkiinnostava historiallinen henkilö. On jo aika nostaa esiin myös naisten osuus toisessa maailmansodassa.

Jälkiguuglailuni perusteella yllättävin löytö itselleni oli vain pari vuotta sitten suomeksi julkaistu romaani Sankaritar (Minerva, 2020), jonka on kirjoittanut Imogen Kealey eli Darby Kealey ja Imogen Robertson. Romaani on siis ilmestynyt alkukielisenä samana vuonna (v. 2020) kuin Koodinimi Hélène, mutta suomennettu huomattavasti rivakammin. Aihe on mitä ilmeisimmin ollut niin sanotusti ilmassa.

Ariel Lawhon: Koodinimi Hélène (The Code Name Hélène)
Suomentanut Päivi Rekiaro.
Docendo 2023. 541 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

 

Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -dekkarisarjassa on nyt kuusi osaa, kun uutukainen Luolamiehen mysteeri ilmestyi alkuvuodesta. En ole ennen Luolamiehen mysteeriä tullut lukeneeksi ainuttakaan sarjan dekkaria, vaikka olen sitä kyllä pitänyt silmällä ja kustantamo on ilahduttanut minua ainakin muutamalla arvostelukappaleella vuosien varrella.

Voin paljastaa tässä syynkin tarttumattomuuteeni. Sain nimittäin Maakellarin arvoituksen käsiini siinä vaiheessa, kun olin vielä toipumassa kaksivuotisesta Johtolanka-palkintoraadin jäsenyydestäni. Tilanne ei ollut kovin suotuisa, voin sen näin jälkikäteen tunnustaa. Olin saanut yliannostuksen kotimaisista dekkareista. Jos uusi dekkari ei tuolloin osannut myydä itseään minulle kolmen ensimmäisen sivun aikana, se palasi armotta hyllyyn. Näin kävi paitsi Maakellarin arvoitukselle, myös muun muassa Marko Kilven Undertaker-sarjan aloitusosalle Kuolemantuomio.  

Sarjan kyytiin hyppääminen onnistui mielestäni vallan mainiosti tästä kuudennestakin osasta. Sen perusteella Aarnipuro kirjoittaa leppoisahkoa ja suoraviivaista dekkaria, jossa alussa on tapahtunut rikos, jota sitten selvittelevät niin Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kuin Helsingin poliisitkin komean ja sympaattisen komisario Anton Koivusen johdolla.

Rikostutkinnan lomassa on runsaasti Kaarinan arjen kuvailua. Viisikymppinen Kaarina on naimisissa rakennusalalla työskentelevän Jarin kanssa ja pariskunnalla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä keikkuvaa lasta sekä kaksi pientä koiraa. Kaarina on hiljattain sairastanut rintasyövän, mutta on nyt palannut töihin Viikko-lehteen. Media-alaan siis kurkistetaan sisältä päin. Meno lehdessä vaikuttaa melko hurjalta, eikä nykyteknologiaa lähinnä vastustanut Kaarina oikein tunne oloaan mukavaksi. Uusi esihenkilö on varsinainen lohikäärme.

Kaarinalla on kuitenkin oivallinen uutisnenä, hyvä työtiimi ja ennen kaikkea loistavat verkostot. Niistä on Luolamiehen mysteerissäkin moneen otteeseen arvaamatonta hyötyä. Vinkin Vartiokylän Linnavuoren luolassa kuoliaaksi ammutusta miehestä Kaarina saa omalta kampaajaltaan. Tämän alakouluikäinen poika on kaverinsa kanssa vahingossa löytänyt ruumiin, ja nyt äiti pyytää Kaarinalta vinkkiä, kenen puoleen kääntyä pojan psyyken suojaamiseksi. Kaarina neuvoo ystäväänsä mutta hälyttää myös työkaverinsa oitis juttukeikalle. Heillä on skuuppi!

Poliisilla on hyvin vähän mihin tarttua. Miksi vähän epämääräinen rakennusyrittäjä on ammuttu syrjäisessä luolassa? Johtolankoja on tuskastuttavan vähän, mutta sitkeän perustyön tuloksena aina jotain pientä löytyy. Lisäapua tulee tapauksen kimpussa häärivältä Kaarinaltakin, vaikka lohikäärme ei sitä hänelle annakaan. Sen sijaan Kaarina joutuu tekemään juttua tyhjäpäiseltä vaikuttavasta somejulkkiksesta. Mutta kuinka ollakaan, sekin tehtävä on lopulta ihan hyödyllinen rikosjutun kannalta.

Aarnipuro ei mässäile verellä ja suolenpätkillä. Uhri on tapettu, mutta itse tappoa ei kuvata eikä sen fyysisiä seurauksiakaan kuin aivan ylimalkaisesti. Arvoitusta ratkotaan ihmisiä jututtamalla ja yksityiskohtia yhdistelemällä. Tämä ja runsaan muun arjen kuvauksen perusteella kyseessä on siis leppoisa cozy mystery -tyyppinen dekkari. Kyse ei ole jännityksestä, vaan viihdyttävästä tarinasta.

Annan pisteitä myöhäiskeski-ikäisistä päähenkilöistä. Kaarina on vähän päälle viisikymppinen, Anton Koivunen mielestäni noin kuusikymppinen. Nuorempaakin väkeä on tietysti mukana, mutta Kaarina ja Anton ovat keskeisimmät. Heillä on kummallakin tahollaan kukoistava parisuhde, johon kuuluu myös kuumottavaa seksiä. Anton on ollut piintynyt poikamies, mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen ihanan naisen. Romantiikkaa on siis ilmassa, samoin ripaus erotiikkaa. Juuri sopivasti, sanoisin.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri
CrimeTime 2023. 349 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarja:
Maakellarin salaisuus
Ikäneidon testamentti
Syöpälääkärin kuolema
Ottopojan kohtalo
Surmamäen kirous
Luolamiehen mysteeri

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria

 

Mikko J. Kiviluodon esikoisromaanin Casa Dementeria lukuohjeena toimivana alaotsikkona on Rikosromaani, jossa ei ole murhaajaa. Ruumiita kylläkin. Genreluokittelu on monesti hieman pulmallista, niin tälläkin kertaa. Tuoreimmassa Ruumin kulttuuri -lehdessä (3/2021) Casa Dementeria mainitaan tänä syksynä ilmestyvien jännityskirjojen listalla, mutta itse en välttämättä sitä sinne olisi laittanut.

Mutta makukysymyksiä nämä viime kädessä lienevät, enkä tuota nyt minään virheenä tai vääryytenä pitäisi. Kyllä Casa Dementeriassa ihan tarpeeksi rikollisiakin puuhataan, ja on se loppuhuipennuksessaan myös jännittävä. Itse kuitenkin sujauttaisin sen ennemminkin absurdin ja lempeän huumorin veijariromaaniosastolle. Jos haluaa vertailla, suosittelisin mitta-asteikolla paikkaa jossakin Arto Paasilinnan ja Antti Tuomaisen välimaastosta.

Casa Dementeria on varakkaille ja rikkaille vanhuksille tarkoitettu viimeisten aikojen luksushoitokoti, jonka perustavat Portugalin Algarveen suomalaiset yrittäjät Carlos Mäkinen ja Vilna Ägräs. Carlos ja Vilna ovat tunteneet toisensa opiskeluajoista alkaen. Carlos on entinen ravintola-alan yrittäjä ja nykyinen työtön, mutta perfektionisti-Vilna on suorittanut sekä kauppa- että lakitieteen tutkinnot loistavin arvosanoin. Nyt parivaljakko on päättänyt karistaa Suomen loskat harteiltaan, muuttaa aurinkoisempiin maisemiin ja rikastua.

Tehokaksikko ei kaihda kovaa työntekoa, kun unelmaa lähdetään toteuttamaan. Sopiva tontti raunioituneine rakennuksineen hankitaan, piirustukset laaditaan ja sopivat yhteistyökumppanit Portugalista värvätään. Rahoituspuoli ratkeaa, kun idea saadaan myytyä mahtailevaan brittityyliin viehtyneelle miljardööri Sven-Olof Coranderille.

Sopimuksessa Vilnaa ja Carlosta huolettaa vain lainanlyhennyksen tiukka aikataulu. Jos he eivät saa lainaansa ajoissa maksettua, myy Corander heidän rakkaan Casansa vilauksessa norjalaisille yhtiöille, jotka kärkkyvät jatkuvasti alan yrityksiä ryppäisiinsä. Onneksi Carlos, jolla on työhuoneensa seinällä vakuuttavan näköiset todistukset niin geriatrian kuin gerontologiankin tohtorintutkinnoista, keksii oivallisen tavan lisätä Casan kassavirtaa ilman, että kukaan huomaa, saati kärsii. Kunhan vain Suomen viranomaiset saadaan pysymään loitolla!

Kuten arvata saattaa, erilaisia kommelluksia ja läheltä piti -tilanteita on luvassa. Asukkaat ovat muistamattomia ja käyttäytyvät arvaamattomasti. Paikalliset yhteistyökumppanit venyttävät kaikkia sääntöjä mennen tullen, ja Casan omakin henkilöstö on jokseenkin kirjavaa porukkaa. Esimerkiksi suomalainen Karma Viren, joka on toiminut aiemmassa elämässään eliittieskorttina, mieltyy nunna-asuunsa vähän turhankin paljon ja päätyy lopulta jakamaan päivittäin siunauksia styrokskappelissa parkkipaikalla.

Tummiakin sävyjä tarinassa on. Synkin kude on intialaisen Guptan karu pakolaistarina, joka saa lähinnä palan lukijan kurkkuun. Guptalle käy hyvin, kun hän päätyy tomaattifarmilta töihin Casa Dementeriaan. Tuhansille oikeille guptoille niin ei koskaan käy. Mutta saamme me sentään edullisia tomaatteja pöytiimme.

Hieman minua arvelutti jossain vaiheessa, kuinka paljon veijariromaanissa voidaan hupailla Alzheimer-potilaiden kustannuksella ilman, että menee mauttomaksi. Asia kun koskettaa vähän turhankin läheltä. Mutta ei huolta. Kiviluodon huumori on hienotunteista. Casa Dementerian lukemisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että kaikesta voi ja pitääkin vitsailla, kunhan sen tekee oikein eli suuntaa kärjen sinne, minne pitääkin. Nyt irvailun kohteena ovat muun muassa suomalainen vanhustenhoitopolitiikka epäonnistumisineen sekä (kuvitteelliset) omaiset, jotka iloisina lähettävät vanhuksensa Euroopan etäisimpään kolkkaan pois omilta niskoiltaan.

Casa Dementeria on letkeästi etenevä romaani, joka jonkin verran rönsyää keskivaiheilla muutamiinkin suuntiin. Kiviluoto suhtautuu henkilöihinsä lempeästi. Vaikka juuri kukaan ei ole sitä, mitä väittää olevansa, eivät huijaukset kuitenkaan ole pahantahtoisia. Sääntöjä ja totunnaisia tapoja venytetään lähinnä useimpien parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi!

Joka tapauksessa tarinan loppuvaiheessa ollaan tilanteessa, jossa Carloksen ja kumppaneiden rakentelema rahantekohimmeli on romahtamaisillaan. Tuho on vain tuntien päässä, eikä kenelläkään ole ideanpoikastakaan ongelmien ratkaisemiseksi. Kunnes apu (?) tulee yllättävältä taholta! Pelastuuko Casa Dementeria sittenkin?

Mikko J. Kiviluoto: Casa Dementeria
Docendo 2021. 296 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula, kesto 11 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset

 

Viime vuonna ilmestyi juhla-Koskinen eli Seppo Jokisen suositun dekkarisarjan 25. osa Pisara veressä. Siitä kirjoittamassani blogijutussa pohdiskelen enemmänkin, miksi sympaattinen tamperelaiskomisario vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vetoaa meihin uskollisiin lukijoihin niin vahvasti, että keväällä ilmestyvä uusi Koskis-dekkari on aina kauden odotetuimpia uutuuksia.

Sarja on nyt päässyt tasoihin Päätalon Iijoki-sarjan kanssa ainakin teoslukumäärän puolesta, kun julki on 26. osa Siipirikkoiset. Kansanuutisten kriitikko Kai Hirvasnoro toteaa kritiikkinsä otsikossa, että ”Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis”. Tähän toteamukseen on helppo yhtyä, kaikki todella on ennallaan ja lukija kirjan kannet suljettuaan voi olla tyytyväinen saatuaan juuri sitä, mitä toivoikin. Paitsi, jos oli odottanut jotain uutta ja mullistavaa, mikä siis on epätodennäköistä.

Rikosjuoni käynnistyy tällä kertaa sukkelasti, sillä heti alkusivuilla tehdään Iidesjärven rannassa murha, jota miltei päätyvät todistamaan läheisen lintutornin bongarit. Rantavedestä löytyy selkään ammutun miehen ruumis, jonka taskussa on paperilapulle kirjattuna komisario Koskisen nimi ja osoite. Koskinen asustaa tätä nykyä vain kivenheiton päässä murhapaikasta, joten löytö sähköistää Tampereen poliisin väkivaltayksikön tunnelman. Onko mies ollut matkalla Koskisen asunnolle pahat mielessään?

Jokinen kuljettaa tämän tutkinnan rinnalla paria muutakin juonilinjaa, joista toinen liittyy kansainväliseen rahanpesuun ja toiseen liittyvät tamperelaiset katoamistapaukset, jotka eivät jätä Koskisen avopuoliso-alaista Ulla Lundelinin vaistoja rauhaan. Nämä juonikuviot yhdistyvät todellisesta kohtalon oikusta, kun kaksi siipirikkoista nuorta törmää toisiinsa tamperelaispuistometsän siimeksessä. Muutenkin melko ohuilla eväillä mennään muutamin paikoin, mutta lopputulos tietysti ratkaisee.

Sekä rantaveteen tapettu mies että Tampereelle pakeneva rahanpesuparivaljakko ovat lukijalle tuttuja jo parin kirjan takaa, joten Jokinen solmii nyt muutamankin pidempään roikkuneen johtolanganpätkän kiinni. Mitään ei kuitenkaan haittaa, vaikka ei olisi aiempia osia lukenutkaan tai vaikka ei niistä kaikkia yksityiskohtia enää muistaisikaan (kuten minä).

Hirvasnoro toteaa kritiikissään, että tämänkertainen Koskis-dekkari on kaikesta huolimatta vähän tasapaksu. Siitäkin olen kyllä samaa mieltä. Ihan kärki-Koskinen Siipirikkoiset ei minunkaan mielestäni lukeudu. Yksityiselämän puolella Sakari Koskinen rimpuilee edelleen samojen tuttujen ongelmien parissa. Kun avopuoliso on samalla myös oma alainen, ongelmia seuraa Koskisellekin, minkä ei pitäisi olla hänelle mikään yllätys. Esimiestyö ei ole Koskisen vahvinta aluetta, enkä näe, että hänestä koskaan varsinaista mallipomoa ehtii sukeutuakaan. Mutta naisasioihin toivoisin pikapuoliin jotain kunnon ratkaisua.

Kepeämpää puolta dekkarissa tuovat paitsi Koskisen sydämenasiat myös työntekijöiden hurahdus suopotkupalloon sekä Koskisen vesikilpikonniin liittyvä episodi. Tällä kertaa nämä humoristisemmat osuudet eivät saaneet suupieltäni kuin korkeintaan vienosti värähtämään.

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset
CrimeTime 2021. 373 s.

Arvostelukappale.

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012.

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 

Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 

Rahtari. Crime Time, 2016. 

Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 

Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 

Rottasankari. Crime Time, 2019. 

Pisara veressä. Crime Time, 2020. 

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies

 

Kirjailija Kauko Röyhkä ja entinen rikospoliisi Anneli Aunola ovat kirjoittaneet yhdessä rikosromaanin Liian lempeä mies, joka aloittaa Helsingin rikospoliisissa työskentelevästä Alisa Arosta kertovan dekkarisarjan. Yhdistelmä vaikutti heti kiinnostavalta, koska olen joitakin Röyhkän romaaneja lukenut ja tietysti myös hänen musiikkinsa on tuttua vuosikymmenten varrelta. Lisäksi ainakin tämä avausosa sijoittuu 1990-luvun alkuun, tarkemmin vuoden 1993 loppuun, mikä sekin minua kiinnostaa, olenhan ollut noihin aikoihin nuori aikuinen.

Mutta kirjaan tarttuminen ei silti ollut mikään itsestäänselvyys, sillä se käsittelee ehdottomasti vastenmielisimpiä tietämiäni rikoksia eli pedofiliaa. Jaksaisinko lukea vielä tämänkin kirjan tästä aiheesta? Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt aiheeseen vähän turhankin usein. Liian lempeää miestä kuitenkin kehuttiin sen verran vakuuttavasti, että päätin tarttua saamaani ennakkokappaleeseen (osan kirjasta myös kuuntelin äänikirjana).

Vanhempi konstaapeli Alisa Aro työskentelee siis Pasilassa rikospoliisin tutkijana. 1990-luvun alussa ala on vielä huomattavasti miesvaltaisempi kuin nykyään ja Alisallakin on vain yksi naispuolinen kollega. Alisa asuu Järvenpäässä kerrostalokaksiossa kolmen lapsensa kanssa. Tytöt ovat teini-ikäisiä, ja kuopus Masi on vielä päiväkodissa. Takana on epäonnistunut avioliitto väkivaltaiseksi narsistiksi osoittautuneen miehen kanssa. Alisa ei ole eron jälkeen seurustellut kenenkään kanssa, mutta nyt alkavat työkaverin kiltit silmät ja söpösti pörröinen tukka omituisesti herättää hänessä lämpimiä tunteita. Kenties vielä Alisaakin varten on varattuna ripaus onnea?

Alisa Aron sydämenasiat ovat kuitenkin vain teoksen sivujuoni, joka saanee jatkoa myöhemmissä osissa. Alisa saa tutkittavakseen Helsingin rikospoliisin mittakaavassakin isoksi paisuvan jutun, kun Kaisa Koso tulee tekemään ilmoituksen miehestä, jonka hän on nähnyt käyttävän hänen kymmenvuotiasta poikaansa Anttia seksuaalisesti hyväkseen. Kaisa on hankkinut Kaverit ry:stä pojalleen mieskaverin, koska pojan oma isä on muuttanut uuden vaimonsa luo Thaimaahan.

Kaverit ry:n Antille osoittama mieskaveri on varastomiehenä työskentelevä Arvi Kaapponen, naimisissa oleva kahden pienen tytön isä. Kun Antti on ollut kaveritapaamisten jälkeen jotenkin outo, on Kaisa Koso halunnut lähteä Antin ja Arvin mukaan, kun nämä ovat menneet viettämään saunailtaa Arvin työpaikalle. Tarkoitus on ollut myös yöpyä varastolla. Yöllä Kaisa on nähnyt jotain, mitä ei olisi todellakaan halunnut nähdä.

Alisa ei voi aavistaakaan, millaiseen vyyhtiin ja työsarkaan hän on iskemässä kiinni puhuttaessaan pelokasta ja häpeilevää kymmenvuotiasta Anttia. Käy ilmi, että Arvin työpaikalla on yöpynyt muitakin poikia ja paikalla on ollut myös toisia miehiä. Kuinka laajasta ringistä oikein on kyse? Kiinni otettu Arvi Kaapponenkin alkaa pian lisätä selvitettävien yhteyksien listaa, joka rupeaa tuntumaan loputtomalta. Samaan aikaan esimies toppuuttelee Alisaa enempää kaivelemasta juttua, kun näyttöä on jo riittävästi koossa. Millaisen Suomen Alisa oikein haluaa paljastaa? Kysymys tuntuu järkyttävältä niin Alisasta kuin lukijastakin.

Lukijalle paljastetaan myös tapahtumien toista puolta. Arvi Kaapponen kirjoittaa vankeudessa ollessaan omasta elämästään novellin, joka osin avaa hänen taustojaan. Lisäksi seurataan varakkaan putkityöfirman omistaja Werner Poutakallion kammottavia puuhia sekä Arvi Kaapposen niljakasta esimiestä Arto Raskia, joka toimii yhdistävänä lenkkinä Poutakallion ja Kaapposen välillä. Miesten tilanne alkaa yllättäen muuttua tukalaksi, kun Kaapponen vangitaan ja tämä alkaa kertoa teoistaan poliisille. Paljastumisen uhka saa heidät turvautumaan äärimmäisiin keinoihin.

Liian lempeä mies ei ole helppoa luettavaa. Röyhkä ja Aunola eivät säästele lukijaa vastenmielisten tekojen ja pedofiilien epämiellyttävien ajatusten kuvauksilta. Alisa Aro oppii (ja lukija siinä samalla) tutkintansa aikana paljon niin pedofiliasta, pedofiilien toimintamalleista, uhrien selviytymiskeinoista kuin suomalaisen yhteiskunnan surkeasta epäonnistumisesta heikoimpien suojelussa. On etovaa lukea pikkupoikien brutaaleista raiskauksista ja miesten hekumoinnista heidän haaveillessaan viattomien lasten kanssa ’rakastelusta’.

Näkökulmien runsaus ja kenties liiankin kunnianhimoinen pyrkimys realistiseen juonenkuljetukseen vähän syö Liian lempeän miehen jännitysromaaniolemusta. Keskivaiheille upotettu Arvi Kaapposen vankilassa kirjoittama ’novelli’ äitinsä tarinasta on lopulta turha lisäke kokonaisuudessa, sillä se tuntuu olevan mukana oikeastaan vain kurjuuden maksimoinnin vaikutelman vahvistamiseksi. Tarinan viimeiset käänteet tuntuvat myös vähän hätäisesti koostetuilta. On kuin tekijöiden mielenkiinto olisi herpaantunut juuri, kun pitäisi kierroksia vielä asteella parilla lisätä.

Liian lempeä mies on tuskallisen yhteiskunnallinen teos. Sen tapahtuma-ajasta on kulunut kolmekymmentä vuotta, mutta valitettavasti ei voi tuudittautua siihen, että maailma tai edes Suomi olisi kovinkaan paljoa parempi paikka nyt kuin tuolloin.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies
CrimeTime 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 7 h 35 min.

Ennakkokappale, äänikirja BookBeat.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa

 

Neljätoistavuotias Sofia katoaa ja löytyy sitten tapettuna pienestä puistosta Puotilasta läheltä kotoaan. Armeijan aseseppänä työskentelevä isä Harri Rautamaa on murheen murtama. Mies on menettänyt vuosi sitten vaimonsa, ja nyt pariskunnan ainoa lapsikin on kuollut. Kaiken lisäksi poliisi vie hänet Pasilan poliisitalolle kuultavaksi, koska todennäköisin tappaja löytyy yleensä lähipiiristä. Sitten puistosta löytyy toinen nuori tyttö raiskattuna ja surmattuna.

Rikoskomisario Takamäki ryhmineen, johon myös ataripoliisi Suhonen on vaivihkaa palaillut, saa järkyttävät rikokset tutkittavikseen. Lupaavalta näyttäneen alun jälkeen juttu muuttuu nopeasti todella hankalaksi. Kukaan ei ole nähnyt mitään, ja vaikka muutama lähitalojen asukas on oikeaan aikaan kuullut puiston suunnalta naisen huudon, sen enempää apua heistä ei jutun tutkinnassa ole.

Kaikki mahdolliset teknisen tutkinnan menetelmät käytetään huolellisesti, ihmisiä jututetaan, puhelimia jäljitetään ja tietoja vertaillaan, mutta tyttöjen surmaaja ei ota selvitäkseen. Aivan varmoja ei olla alkuun siitäkään, onko tekojen takana varmasti sama henkilö.

Kun media pääsee jutun jäljille, paineet kasvavat eksponentiaalisesti. Kahden valkoihoisen nuoren tytön seksuaalimurhat luonnollisesti kuohuttavat koko Suomea. Takamäellä on kuitenkin varma ennakkonäkemys siitä, että uutisointi saa nopeasti aikaan myös rasistista vihapuhetta piireissä, jotka kärkkyvät juuri tällaisia tapauksia saadakseen vettä omaan myllyynsä. Valitettavasti Takamäen ennustus toteutuu hyvin nopeasti.

Syy tappaa on rikostoimittaja-kirjailija Jarkko Sipilän kahdeskymmenes Takamäki-sarjan poliisidekkari, joten mitään kovin yllättävää sen kansien väliin ei sarjaa seuranneen lukijan näkökulmasta kätkeydy. Rikokset ovat karmaisevia, mutta Sipilä armahtaa lukijaa eikä kuvaa uhrien viimeisiä hetkiä tai sukella tekijän mieleen. Riittävän raskasta on seurata omaisten tuskan ja poliisien rankan työn kuvauksia. Poliisityön kuvaus on jopa yltiörealistista. Sipilä ei väsy sen yksityiskohtien huolelliseen kirjaamiseen, vaikka välillä sen vähentäminen keventäisi kyllä kokonaisuutta.

Takamäen tiimi on aiemmista kirjoista tuttu. Rauhallinen ja vakaa Takamäki johtaa sitä varmoin ottein. Anna Joutsamo ja Suhonen ovat edelleen tiimin kantavia voimia. Myös Suhosen sivupersoonalle on käyttöä, joskin vähemmän kuin monissa aiemmissa dekkareissa.

Sarjan kaikki osat ovat itsenäisiä rikostarinoita, ja henkilöiden yksityiselämää seurataan hyvin ohuesti, paikoin jopa viitteellisesti. Niinpä sarjaan tutustumisen voi aloittaa mistä osasta tahansa. Sipilä tosiaan kuvaa hyvin tarkasti poliisityötä, joten pitkään jatkuneen sarjan avulla voi seurata myös sen muutoksia vuosien varrella.

Syy tappaa ei ole sarjan valoisimpia osia. Mitään kovin kepeää tai humoristista dekkaria Sipilällä ei ole muutenkaan tapana kirjoittaa, mutta tällä kertaa mennään poikkeuksellisenkin totisissa merkeissä, ovathan rikoksetkin kauheudessaan omaa luokkaansa. Sipilä kuvaa myös kylmäävästi mekanismeja, joilla sekasortoa haluavat tahot hyödyntävät kuohuttavaa tilannetta ja kuvion uhreja tuhoisin seurauksin.

Jarkko Sipilä: Syy tappaa
CrimeTime 2020. 326 s.
Äänikirjan lukija Veikko Honkanen, kesto 8 h 47 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole

 

Näet urheilussa, enemmän kuin millään muulla elämän alalla, maailma vavisuttaa, nöyryyttää, mutta lopulta opettaa. Edellisen päivän valtias pötköttää seuraavana päivänä pitkällään palestran hiekassa, eikä kukaan muista hänen aikaansaannoksiaan, mutta jos oikein mainiosti käy, on hänellä viiniamfora ja kaunis muisto menneestä.

Innostuin kovasti, kun viime vuoden loppupuolella osui silmään juttu Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter Kukkosesta, jolta oli ilmestymässä esikoisromaani. Eikä ihan mikä tahansa romaani, vaan yli 750-sivuinen antiikin Kreikkaan sijoittuva historiallinen romaani Oliivipuut eivät koskaan kuole. Kertomansa mukaan Kukkonen oli kirjottanut teostaan vuosia, ja nyt se julkaistaisiin.

Oliivipuut eivät koskaan kuole kertoo Alekos Ateenalaisesta, jonka suurimpana haaveena poikavuosista asti on jonakin päivänä olla painin olympiavoittaja. Sama haave ja tavoite on myös hänen hentorakenteisemmalla ja kaunosieluisemmalla pikkuveljellään Dionysioksella. Lyhyesti tiivistettynä romaani kertoo noin parin kymmenen vuoden mittaisesta ajanjaksosta Alekoksen syntymästä vuonna 386 eaa. vuoden 364 eaa Olympian kisoihin. Alekos kertoo tarinaansa lukijalle muistelmamuodossa ja kuvailee monipolvisia ja värikkäitä vaiheitaan kotiopettajan hoivista aikuisuuteen asti.

Romaani on järkälemäinen, ja minulla meni sen lukemiseen melko tarkasti kuukausi. Se tarkoittaa sitä, että luin samaan aikaan ja välissä myös muita kirjoja. Valitettavasti tähän matelevaan lukuvauhtiin oli keskeisenä syynä silkka väsyminen. En vain ollut jaksaa tarpoa eteenpäin. Ensimmäiset pari sataa sivua menivät mukavasti. Alekoksen lapsuus- ja poikavuodet ja ateenalaiseen elämäntapaan tutustuminen lapsen silmien kautta olivat kiinnostavia ja tarina tuntui etenevän.

Mutta mitä vanhemmaksi Alekos kasvoi, sitä syvemmäksi tuntui palestran eli painikentän pehmeän upottava hiekka muuttuvan. Alekos sotkeutuu mukaan Kreikan kaupunkivaltioiden välisiin poliittisiin juonittelukuvioihin ja jopa sotiin sekä ulkopolitiikkaan. Nuori urheilija joutuu huomaamaan, että moni taho haluaa hyötyä hänestä tavalla tai toisella. Paljon sivuja käytetään politikoinnin käsittämättömien käänteiden selostamiseen. Mielenkiintoinen ja yllättävä matka Persian hallitsijan hoviin taas pikakelataan ja sen parhaimmaksi anniksi tuntuu jäävän Alekoksen sekavan houreunen kuvaus.

Kukkosta tuntuu kiinnostavan antiikin ajan Kreikassa kaikki mahdollinen. Alekos on ateenalaisena vannoutunut demokratian kannattaja, mutta hänkään ei voi sulkea silmiään järjestelmän räikeille epäkohdille, joista orjuus on huutavin vääryys. Hän saa harmikseen huomata, että demokratia on Kreikassa vähitellen katoava valtiomuoto.

Oman vakaumuksensa takana seisominenkaan ei aina osoittaudu helpoksi tai edes mahdolliseksi. Kotivaltio ei myöskään suhtaudu aina myötämielisesti uskollisen kansalaisensa ponnisteluihin. Silti Alekos tuntee suunnatonta ylpeyttä ateenalaisten urheilijoiden menestyksestä ja haluaa kiihkeästi kerran olla heidän joukossaan tuomassa kunniaa Ateenalle.

Ajankohdan uskonnollisen elämän kuvaamiseen käytetään paljon aikaa ja tilaa. Virallisena uskontona Ateenassa ja muissakin kaupunkivaltioissa on kreikkalaisten jumalien palvonta. Alekoksen hyväntekijä Hyperion harjoittaa puolisalaa Orfeus-uskoa ja saa Alekoksenkin taipumaan kannalleen. Mukaan saadaan myös juutalaisten uskonelämä erään juonenkäänteen kautta.

Suomessa massiivinen historiallinen romaani joutuu miltei väistämättä mitatuksi Mika Waltarin historiallisten järkäleitä vasten. Kukkonen tiennee tämän hyvin itsekin vilkuttaessaan moneen otteeseen silmää suuren kertojan suuntaan. Jo Oliivipuiden rakenne on suora viittaus niin Sinuhen kuin Mikael Karvajalka-Hakimin suuntiin. Vanha ja elämän melskeissä viisastunut kertoja kertoo oman tarinansa aina sopivin välein muistuttaen lukijaa olemassaolostaan.

Waltarin sankareiden tavoin Alekos on nuori, innokas ja naiivi ja joutuu siksi monien pelureiden pelinappulaksi. Kaunis ja kohtalokas nainenkin tarinassa vilahtelee, joskin rakkauden polte jää Alekoksen tapauksessa vähäiseksi ja oikeastaan aika irralliseksi sivujuonteeksi. Pääasiassa meno on hyvin miehistä, sillä urheilu, asepalvelus, sotiminen ja politikointi ovat kaikki vahvasti miesten asioita.

Myös kielen poljennossa on tiettyä waltarimaisuutta. Virkkeet ovat pitkiä ja koukeroisia, dialogissa viljellään kaunopuheisuutta ja vertauskuvia tiheästi. Huumorikin pilkahtelee siellä täällä, mutta myös syvälliset filosofiset kysymykset kaiken tarkoituksesta kiertelevät Alekoksen kallossa ja illanviettojen keskusteluissa, kunnes viiniamforat ovat jälleen kerran tyhjenneet.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli Vuoden urheilukirja -ehdokkaana vuonna 2020 ja ihan syystä. Romaanissa on runsaasti urheiluun liittyvää kuvausta ja pohdintaa, jonka lukeminen on herkullista, kun tietää kirjailijan omat taustat. Melkeinpä kaikesta kerrotusta ja kuvatusta voi vetää suorahkot yhtäläisyysmerkit nykyurheilumaailmaan. Jotkut huomiot ovat hämmentävänkin ajankohtaisia.

Kukapa tyhjille katsomoille haluaisi esiintyä? Ei enempää urheilija kuin näyttelijä. Sillä siellä missä ei löydy tarkkaavaisia silmiä ja uteliaita korvia, ei löydy kerrassaan mitään, pelkkää tyhjyyttä ja turhuutta ja hautaan heitettyä unelmaa.

Sisukkaasti ja vähän sisuuntuneenakin palasin yhä uudelleen Oliivipuiden pariin. Olin päättänyt, että otan kirjasta selkävoiton. Olihan Alekoksen tarinaankin vielä tultava jonkinlainen ratkaisu. Viimeiset kymmenet sivut tuovat yllätyksen. Kerrontaan saadaan vauhtia ja jännitystäkin, mutta ratkeaako Alekoksen kohtalo?

Loppuun päästyäni onnittelin itseäni. Tein sen! Onnittelen myös Petter Kukkosta kirjasta. Se on uskomaton! En mitenkään pysty kuvittelemaan kaikkea sitä uteliaisuutta, mielikuvitusta, päättäväisyyttä, sitkeyttä ja ennen kaikkea työtä, jonka sen kirjoittaminen on vaatinut. Vaikka en itse ollutkaan teokselle paras mahdollinen lukija, uskon, että heitä on. Toivottavasti historiaa ja ihmismielen syvyyksiä mielellään luotailevat lukijat tämän teoksen löytävät.

Oliivipuut eivät koskaan kuole. Versosta kasvaa vähitellen tuore oksa, josta tulee vuosien saatossa puulle uusi latva. Elämän hienouteen vastaavasti kuuluu se, ettemme ainakaan vielä osaa ennustaa, miten meitä aikojen saatossa heittelevät tapahtumaketjut näyttäytyvät polkumme varrella.

Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole
Docendo 2020. 759 s.

Ostettu.

Ulkoasu Päivi Veijalainen. Kirja on upea esine!

Kukkonen on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan yhteistyötä historiantutkija Mika Rissasen kanssa, joka on toinen Nemo Rossi -kirjailijanimen taakse kätkeytyvistä kirjailijoista.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Mustanpuhuva kovakantinen kirja oli siirtynyt jo lukupisteelleni olohuoneen sohvannurkkaan. Kääntelin sitä käsissäni vähän pelonsekaisin tuntein. ”Kriisi johtaa sotaan Suomen maaperällä”, kirkuu takakansi. ”Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani”, kirjoittaa Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten arviossaan. Savon Sanomien AstaTenhunen julistaa: ”Operaatio Punainen kettu on syksyn merkkitapaus.”

Ennakkopaineet Helena Immosen Operaatio Punaisen ketun suhteen ainakin olivat kovat. Immonen on reserviupseeri, joten hän tiennee, mistä kirjoittaa. Siinäpä se ehkä olikin. Pystynkö lukemaan tämän kirjan, jonka päähenkilöitä ovat 26-vuotias reserviluutnantti Riina Koivu, tämän pikkuveli Joni, joka on palvellut Maavoimien valmiusyksikössä, sekä pääesikunnassa työskentelevä Riinan aviomies Mikael? Koko kolmikko on oman perheeni nuorison ikäluokkaa. Meneekö tämä nyt liikaa ihon alle?

Alku on räväkkä. Suomessa hieraistaan silmiä, kun uutisotsikoihin singahtaa tieto, että tunnuksettomat joukot ovat nousseet maihin ja valloittaneet Gotlannin. Taustalla on Ruotsin yllättävä päätös hakea Naton jäsenyyttä. Se on tietysti kuin punainen vaate Venäjälle, joka ei tosiaankaan aio jäädä vain odottelemaan ja katselemaan Itämeren alueen tilanteen kehittymistä omalta kannaltaan huonompaan suuntaan.

Ruotsi ja Gotlanti yllätetään siis lähestulkoon housut kintuissa. Ruotsi pyytää vieraiden joukkojen häätämiseen sotilaallista apua Suomelta. Joni ja hänen paras ystävänsä Musti saavat kutsun astua palvelukseen. Nuoret miehet joutuvat tulikasteeseen Gotlannin takaisinvaltauksessa. Millaista on ampua ihmistä? Millaista on joutua itse tulituksen kohteeksi? Haavoittuminen ja kuolema eivät enää olekaan vain teoreettisia ajatuskuvioita.

Immonen käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee välillä kurkistamaan myös pahisten ajatusmaailmaan. Operaatio Punaisessa ketussa tätä tehtävää hoitaa Dimitri, jonka johdolla tunnuksettomat joukot valtaavat Gotlannin ja vetäytyvät sieltä hallitusti sumuverhon suojissa toteuttamaan varsinaista tehtäväänsä. Venäläisin silmin katsottuna ruotsalaisten ja suomalaisten toiminta on sinisilmäistä, omahyväistä ja typerää. He ovat totisesti ansainneet kaiken, mitä Dimitrin edustamalla valtiolla tai ainakin palkan maksavalla taholla on heidän varalleen suunniteltuna.

Gotlanti-episodi on vasta Operaatio Punaisen ketun alkunäytös, joka lohkaisee romaanista ensimmäisen viidenneksen. Minuun se puri vähän liiankin hyvin. Olin jo ehtinyt tutustua Joniin ja Riinaan sen verran läheisesti, että halusin tietää heidän tulevista vaiheistaan lisää. Mitään hyvää ei todellakaan olisi luvassa, se oli jo käynyt täysin selväksi. Huomasin, että kirjaan tarttuminen alkoi ahdistaa yhä enemmän. Pystyisinkö lukemaan eteenpäin? Kuin varkain lukupisteeseeni ujuttautui toinenkin kirja. Jospa lukisin sen ensin?

Särmikäs punainen kettulogo kuitenkin tuijotti minua edelleen tiukasti sohvannurkasta. Jossain vaiheessa siihen olisi tartuttava, eihän tätä nyt voinut keskenkään jättää!

En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken tuossa vaiheessa. Ainakin verenpaineen ja yöunien kannalta se olisi ollut viisasta! Kun Dimitri kumppaneineen saapastelee Suomen kamaralla, alkaa kylmä möykky paisua pallean tienoilla. Kuinka helppoa on saada Suomi polvilleen ilman, että yhtäkään laukausta ammutaan? Todella helppoa. Oikeastaan lastenleikkiä.

Mutta ei Venäjä ole lähtenyt pelkästään näytösmielessä liikekannalle. Sillä on hyytävän selkeä ja tehokas suunnitelma, tietysti. Sillä on paitsi huikea ylivoima, myös ajallinen etumatka. Miten ihmeessä Suomi pystyy mobilisoimaan puolustuksensa, kun vihollinen on jo rajojen tällä puolen ja rajan takana arsenaalit suorastaan pullistelevat ja huippuunsa trimmatut joukot odottavat kärsimättöminä lähtökuopissaan?!

Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!

"Vapiskaa Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja kumppanit! Tulokas Immonen haastaa kokeneet konkarit ja ottaa heti ensi yrittämällä paikkansa sotakirjailijoiden eturivissä”, julistaa Jorma Melleri blogissaan. Olen samaa mieltä. Mutta miten Immonen sen sitten oikein tekee?

Konkaritkin käyttävät osin samoja menetelmiä kuin Immonen. Tapahtumat sijoittuvat tiiviisti nykyhetkeen, vaikka varsinaista ajoitusta kirjassa ei olekaan. Sauli Niinistö on Suomen presidentti ja Sanna Marin pääministerinä, Trump johtaa Yhdysvaltoja ja Putin Venäjää. Muitakin linkkejä reaaliaikaan tekstistä voi halutessaan poimia. Tämä lisää jo heti kättelyssä tarinan todentuntuisuutta melkoisesti. Oikeastaan mikä tahansa kirjassa tapahtuva voisi tapahtua myös oikeasti milloin tahansa.

Immonen vaihtelee näkökulmia sujuvasti, ja päähenkilöiden lisäksi hypätään aina välillä myös muiden matkaan. Pääkolmikko on kuitenkin valikoitunut oivallisesti. Riina Koivu on paitsi reserviluutnantti myös pienen Topias-pojan äiti, ammattiupseerin vaimo ja uranainen, joka elää aivan tavallista arkea. Joni on myös kovaa vauhtia perheellistymässä, eikä lähtö sotimaan ole mikään kevyt seikkailu. Mikaelin mukana päästään seuraamaan operaation johtokeskusta Pääesikunnassa.

Kukaan kirjan henkilöistä ei ole ylivoimainen supersankari (ehkä yhtä tiettyä lukuun ottamatta!). Kaikki kolme päähenkilöä ovat moniulotteisia ja siten mielenkiintoisia. Jokainen kamppailee tahoillaan omien demoniensa kanssa. Uhkaavaan ja hengenvaaralliseen tilanteeseen reagoidaan eri tavoin. Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja suru ovat tunteita, joiden käsittelyä niin Riina, Joni ja Mikael kuin moni muukin kirjan henkilöistä joutuu tapahtumien vyöryessä eteenpäin opettelemaan.

Immonen pystyy suurimmaksi osaksi välttämään patetian. Isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoakin käsitellään, mutta lopulta kyse on kuitenkin ihan tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat äärimmäisiin tilanteisiin. Osa heistä osaa toimia koulutuksen ja harjoittelun ansiosta hieman paremmin kuin muut, mutta eivät kaikki. Ylimmät sotilasviranomaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä valtavan paineen alaisina, mutta Immonen ei ole kirjoittanut heistäkään mitään täydellisiä esikuvia.

Raikkaan Operaatio Punaisesta ketusta tekee Riinan osuus, vaikka myös keskeiset miehet voivat osoittaa haavoittuvuutensa toisella tavalla kuin edellä mainittujen trilleristikonkarien teoksissa on ollut tapana. Riinan kautta Immonen tuo tarinaan jotain sellaista, mitä ei ole totuttu sota- ja toimintatrillereistä lukemaan. Loppuhäivytyksessä tosin kaivellaan ehkä hieman turhankin syvältä psykologisia perusteita hänen käytökselleen.

Toimintakohtausten rytmiikka toimii monin paikoin loistavasti. Juoni on lopulta sekä sopivan yllätyksellinen että lajityypin konventioita noudatteleva. Vain muutamassa kohtauksessa kirjoittajan mielikuvitus on lähtenyt sellaisille kierroksille, että lopputulos olisi ollut ilman niitä koherentimpi.

Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
CrimeTime 2020. 464 s.

Arvostelukappale.

Pakko sanoa, ettei tämän uutisen huomaaminen
aamun uutisvirrassa juttuani kirjoittaessani
tuntunut mitenkään mukavalta! 

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua

Lähes satavuotias Kauno Brandt viettää hiljaista ja rauhaisaa leskimiehen elämää Helsingin Kruununhaassa. Vaimo Annikki on sairastanut pitkään muistisairautta, mutta nyt Kauno on yksin muistoineen. Takana on vuosikymmenten mittainen ura VR:n virkamiehenä. Mutta 1950-luvulla Kaunon on ollut yksi Suomen Filmiteollisuuden kuumimmista miesnäyttelijänimistä. Yhdessä Eeva Havun kanssa hän näytteli useissa sen ajan menestyselokuvassa.

Parikymppinen Ella Pöyhönen on muuttanut Hölsyältä Helsinkiin parempien työmahdollisuuksien perässä ja pois entisen miesystävänsä läheltä. Ella haluaa kiihkeästi toimittajaksi, ja lopulta onni potkaiseekin. Nuori nainen pääsee Kevyt-Uutisten tarvittaessa töihin tulevaksi toimittajaksi! Työ ei tosin ole aivan sitä, mitä Ella on toivonut, mutta alku kuitenkin.

Kevyt-Uutisten vakiokalustoon kuuluu juorutoimittaja Esko Kärkkäinen. Esko pitää itseään melkoisena starana ja viljelee puheessaan jatkuvasti tunnettujen ’tuttujensa’ nimiä. Tosiasiassa keski-iän loppupuolta uhkaavasti lähenevä ylimielinen ja sikaileva reliikki saa pitää työpaikkansa lehdessä vain, koska hänen kuohukermajuorupalstansa myy edelleen printtilehteä ainakin kohtalaisesti. Eskon pitkäaikainen projekti on ollut saada haastattelu Suomen tunnetuimmalta mutta samalla salaperäisimmältä kirjailijatähdeltä Regina Kaarisillalta.

Näiden kolmen henkilön tarinat alkavat kietoutua yhteen, kun Kauno tekee pahan virheen pelastamalla pikkujulkkiksen hengen. Harkitsematon uroteko nostaa Kaunon nimen Kevyt-Uutisten lööppeihin, kun Ella tekee hänestä haastattelun. Ellan onnistuminen sapettaa Esko Kärkkäistä, mutta sitten hänen uutisnenänsä saa kaikkien aikojen vainun. Mikään ei voi enää estää tapahtumien kiihtyvää vyöryä. Mitä ikivanha filmitähti oikein salailee?

Kauno, Ella ja Esko ovat Tuomas Marjamäen romaanin Myöhäistä katua minäkertojapäähenkilöt, joiden kautta vähitellen keritään auki filmitähti Kauno Brandtin elämää ja paljastetaan hänen huolella kätkemänsä salaisuus. Tarinaa ryydittävät herkullisesti kuvattu 1950-luvun Suomen elokuvabisnes sekä satiirisella otteella käsitelty nykyisen keltaisen median klikkijournalismin värittämä alennustila.

Marjamäki tuntee aiheensa kuin omat taskunsa, onhan hän ammatiltaan toimittaja ja suomalaisesta viihteestä lukuisia teoksia kirjoittanut tietokirjailija. Myös fiktiivinen teksti syntyy hänen näppäimistöltään ilmeisen onnistuneesti. Myöhäistä katua on viihdyttävä, hauska ja hippusen nostalginenkin teos. Marjamäki käyttää värikästä ja nokkelilla kielikuvilla höystettyä kieltä, ja henkilökuvaus on paikoin ronskin liioittelevaa. Ainakin toivoisin, että Esko Kärkkäisellä ei ole jotakuta selkeää esikuvaa tosielämässä. Se olisi kyllä jo liikaa mille tahansa työpaikalle!

Kauno Brandt sen sijaan on sympaattinen aito gentleman, vaikka hänen kaikki ratkaisunsa eivät ehkä ole menneet ihan käsikirjoituksen mukaan. Mutta tärkeät valinnat eivät ole aina helppoja eikä oikeita ratkaisuja välttämättä edes ole. Sitkeä ja päättäväinen mutta hyväsydäminen Ella taas vaikuttaa nuorelta naiselta, josta voi olla ylpeä. Kuten eräs romaanin henkilöistä toteaa, hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Se on oivallinen motto mille tahansa teokselle näinäkin aikoina.

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Docendo 2020. 285 s.

Arvostelukappale.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa ja Pikku enkeli

Hämeenlinnalainen Tapani Bagge on todellinen kirjallisuuden työmyyrä! Miehen sadas (100.) kirja on kirjoittamisopas Se murhaa joka osaa. Kirjojen lisäksi Bagge on kirjoittanut ja julkaissut lähes kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tv-sarjojen käsikirjoituksiin, joten ainakin mies tietää, mistä puhuu.

Sujuvalukuinen kirjoittamisopas siis profiloituu nimenomaan dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen, mutta se pitää luonnollisesti sisällään paljon myös yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja neuvoja. Bagge puhuttelee lukijaa tuttavallisesti ja saa aikaan luottamuksen tunteen: ”pystyt kyllä kirjan kirjoittamiseen, pystynhän minäkin kerta toisensa jälkeen” on ajatus, joka välittyy selvästi. Kuitenkaan Bagge ei maalaile kirjoittamisesta mitään ruusuista kuvaa. Se on raakaa työtä, joka vaatii harjoitusta ja sitkeää puurtamista. Taivaanrantaa maalaamalla ei kustannussopimusta saada.

Bagge käy läpi keskeiset dekkarin elementit ja tyylikeinot sekä vanhat ja tutut vinkki- ja sääntölistat niitä kommentoiden. Päälukujen lopuissa on myös tehtäviä, joita tekemällä saattaa lopuksi huomata, että dekkarihan tästä on syntymässä. Tai sitten ei. Jälleen kaikki on kirjoittajasta itsestään kiinni, sillä pelkkien tehtävänantojen avulla ei kenties vielä riittävän pitkälle pötkitä.

Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.

Bagge viittaa monessa kohdassa opastaan juuri julkaistuun uuden dekkarisarjansa Elviira Noirin avausosaan Pikku enkeli. Se onkin oivallinen esimerkki. Bagge kertoon teoksen synnystä, että sen pohjana on alun perin tv-käsikirjoitus, josta ei sitten koskaan tullut sen kummempaa. Hyviä ideoita ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, vaan niitä voi jatkojalostaa ja hyödyntää toisessa muodossa. Niinpä syntyi dekkarisarja.

Se murhaa joka osaa ei kerro, miksi Bagge on päättänyt vaihtaa Loviisan nimen Elviiraksi, vaikka kaikesta paistaa pitkälle, että nimenomaan Loviisassa ollaan. Yllättävän paljon tämä kysymys lukiessa askarrutti, vaikka se toisaalta on täysin merkityksetöntä. Lisäksi kyllä kummastutti, miksi kaupungissa, jossa ’viisi autoa saa aikaan ruuhkan’, on hyvinkin runsaasti miehitetty poliisilaitos, jossa ei hätkähdetä yhtään kahta samaan aikaan tutkintaan tulevaa kuolemantapausta.

Ensimmäisellä sivulla Bagge rikkoo heti omaa sääntöään, jonka mukaan säätä pitää kuvailla säästeliäästi. Piakkoin menee toinenkin sääntö romukoppaan, kun henkilöiden ulkonäköä kuvaillaan ihan kuvailemalla, ei kirjoitusoppaan oppien mukaan jotenkin kiertäen. Mutta säännöthän on tehty rikottaviksi, vai miten se oli.

Joka tapauksessa syksyisenä aamuna löytyy asuinalueen liepeiltä kauniin nuoren tytön ruumis ojasta. Pian selviää, että tyttöä on kuristettu ja sitten heitetty ojaan. Kynsien alta löytyy ihoa, joten epäiltyjen käsivarsia tutkaillaan vastaisuudessa huolella. Kun tytön henkilöys on selvillä, käy nopeasti ilmi, että mahdollisia murhaajaehdokkaita on pilvin pimein: isä, mahdollinen poikaystävä, lentopallovalmentaja, tyttökaverit, läheisen talon perverssi asukas ja niin edelleen. Puhuttamista ja pengottavaa siis Elviiran poliiseilla riittää, kuten dekkarikaavassa Baggen oppien mukaan pitääkin.

Samaan aikaan tytön ruumiin kanssa paljastuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus. Lehtitalon yövartija on syöksynyt rakennuksen aulan lattiaan toisen kerroksen porrastasanteelta. Onko kyse itsemurhasta, vahingosta vai murhasta? Kun tutkinta keskeytyy pommivaaraan, alkavat ainekset olla koossa toiseen mystiseen arvoitukseen. Mutta liittyvätkö nämä kuviot jotenkin yhteen? Takakansiteksti vähän siihen suuntaan vihjailee.

Elviiran poliisilaitoksen väki tullee vielä lukijoille tutuksi, ja mikäpä siinä, ihan mukavaa väkeä siellä tuntuu työskentelevän. Mitään kovin persoonallista tai yliampuvaa ei porukassa ole, eikä kukaan varsinaisesti jää vielä mieleen kiinnostavana tai ärsyttävänä hahmona. Ehkä myöhemmin.

Se murhaa joka osaa ei ota kantaa siihen, millaisia teemoja dekkareissa voi tai kannattaa käsitellä, eikä niitä oikein tunnu Pikku enkelissäkään olevan. Aiheiden tasolle jäädään, mikä tietysti on viihteessä aivan luvallista. Silti harmittaa, että hyvät aiheet jäävät pintatasolla käsitellyiksi. Ainakin nuoren tytön kuolemassa olisi aineksia syvällisempäänkin käsittelyyn. Miten käsitellä aihetta niin, että ei mässäile väkivallalla (mitä Bagge siis ei tee) mutta kuitenkin koskettaa lukijan tunteita? Tähän ei tunnu olevan sadankaan kirjan tekijällä vastausta. Harmi.

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.

Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.

Molemmat teokset olivat Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaita.

Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.