Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tapani Bagge: Violetti vainoaja

 

Vuoden 2023 lokakuussa hyppäsin viimein Tapani Baggen Värisarjan kyytiin, vaikkakin vähän harmillisesti nykytyylilleni uskollisesti ei viimeisimmästä osasta. Silloinen tuorein sarjan osa oli samalla jo sen kahdeksas eli Pomminvihreät renkaat. Pidin lukemastani niin paljon, että päätin jossain vaiheessa lukea aiemmatkin osat. Aikomukseksi se on tosin jäänytkin siinä määrin, että Bagge ehti jo julkaista sarjan yhdeksännen osan Violetti vainoaja enkä minä ole tehnyt aiempien osien suhteen mitään.

Tapani Bagge (vas.) ja JP Koskinen keskustelevat 
Violetista vainoajasta ja Värisarjasta
Tampereen kirjafestarien dekkarilauantaina 30.11.2024.

Tampereen kirjafestareilla oli kuuntelemassa dekkarilauantain haastatteluja, joista yhdessä JP Koskinen jututti Baggea tämän uusimmasta dekkarista eli Violetista vainoajasta. Olin toki sen ilmestymisen ja upeat kannet jo pannut merkille, mutta sisällöstä en tiennyt mitään. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että uusin Mujus-dekkari sijoittuu Lohjalle ja Virkkalaan vuoden 1954 kesäkuun alkupäiviin. Maisemat olisivat siis hyvinkin tuttuja. Oli ostettava kirja heti mukaan.

Lukuaika oli loppuvuodesta kovinkin kortilla taas kerran, joten otin Violetin vainoajan kuunteluun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Alkupuolen kuuntelin, mutta sitten loppupuolella olikin turvauduttava taas vanhaan tehomenetelmään eli vuoroin painetun kirjan lukemista sohvalla  ja kotihommien ohella äänikirjan kuuntelua. Varma merkki hyvin vetävästä kirjasta.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen on sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää pientä yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Viime tapaamisen jälkeen Mari ja Rane Ruuti on palkattu firmaan ihan virallisiksi apulaisiksi. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. 

Näkymä, jota Kalkki-Anselmi katseli kartanonsa
työhuoneen ikkunasta. 
Kuva on siis nykyisin kunnostetusta 
Petter Forsströmin puistosta. Puisto on upea!

Mujunen on kutsuttu Lohjan Virkkalaan tapaamaan tunnettua tehtailija Kalkki-Anselmi Hofstedtia. Paikan päällä käy ilmi, että Hofstedtin vaimo Ellen on kidnapattu viikkoa aikaisemmin ja nyt hänestä vaaditaan muhkeita lunnaita. Kalkki-Anselmilla on palkollisinaan varsin kirjavaa joukkoa, kuten turvallisuuspäällikkönä toimiva Karlsson, Mujusen entinen alainen Valposta. Karlsson oli sodan loppukahinoissa paennut Ruotsin puolelle ja palannut vasta valvontakomission poistuttua.  

Dekkarin tapahtumapaikat ovat oikeita, ja myös Kalkki-Anselmilla ja hänen Ellen-vaimollaan on historialliset esikuvansa eli vuorineuvos Petter Forsström, tuttavallisemmin Kalkki-Petteri, ja hänen vaimonsa Margit. Pariskunnan aiemmat vaiheet noudattelevat romaanissa historiallisten esikuviensa elämänkulkua, mutta Mujusen astuessa kuvaan ovat tarinalinjat jo lähteneet eroamaan toisistaan, eli kaikki varsinaiset tapahtumat dekkarissa ovat fiktiota.

Näkymä Petter Forsströmin puiston alareunasta 
kohti kartanoa.
Päärakennus on käsittämättömästi purettu.

Persoonallinen Kalkki-Anselmi ei suostu antamaan vaimonsa sieppausta poliisin tutkittavaksi, vaikka kuten Mujunen nopeasti päättelee, ainakin paikallinen virkavalta on visusti patruunan taskussa. Mujunen suostuu ottamaan toimeksiannon ja reilun ennakkomaksun vastaan ja majoittuu Virkkalan Klubille tehtaan laskuun. Ainoa johtolanka Ellen-rouvan katoamistapauksessa on Forsströmien kartanon liepeillä tapahtuma-aikaan nähty violetti Volvo, mutta Mujusella on epäilyksensä koko sieppaustarinan suhteen. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Samaan aikaan kun Mujunen selvittelee Lohjalla kimurantiksi osoittautuvaa sieppausta, hoitavat Mari ja Rane Helsingissä arkisemmalta vaikuttavaa tapausta. Aviomies epäilee vaimoaan uskottomuudesta ja on pestannut yksityisetsivät varjostamaan tätä. Tapaus osoittautuu kuitenkin joksikin ihan muuksi, kuten lukija alusta asti tietää. Mukana kuvioissa on myös espanjalaisittain suomea murtava violettiin kokopukuun sonnustautunut palkkatappaja. Kuka hänen kohteensa on ja miksi?

Tarina kulkee jälleen erinomaisen luistavasti, pitkälti dialogivetoisesti. Mukana on leppoisaa huumoria mutta myös kiperiä tilanteita ja yllätyskäänteitä. Tyyli tuo jotenkin mieleen vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Katalat roistot ja rikolliset juonivat kavalasti yksityisten ihmisten ja koko kansakunnan tuhoksi, mutta Mujunen kyllä hoitelee homman kotiin samalla myhäillen ja lämmintä huumoria viljellen. Tämä on joskus kaipailemaani  maskuliinisempaa cozy crimea!

Violetti vainoaja toimii mainiosti niin lukien kuin kuunnellenkin. On kyllä ne aiemmatkin Mujus-dekkarit luettava!

Tapani Bagge: Violetti vainoaja
CrimeTime 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)
Violetti vainoaja (CrimeTime, 2024)

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

 

Uuden kotimaisen dekkarisarjan aloitusosan saaminen käsiinsä on aina mielenkiintoista, varsinkin, jos vielä tekijä on kokonaan uusi nimi kirjallisuuskentällä. Onko luvassa jotain uutta ja raikasta?

Murha Ylämaalla lupaa hyvää. Kirjoittaja Paula Hotti on uusi nimi suomalaisessa dekkariskenessä, ja Murha Ylämaalla on hänen esikoisdekkarinsa ja -romaaninsa. Kirjoittaminen ja kirjojen julkaiseminen eivät kuitenkaan ole Hotille uusia asioita, sillä hän on ammatiltaan matkajournalisti ja tietokirjailija.

Kansi kertoo, että kyse on muodikkaasti paitsi esikoisdekkari myös uuden dekkarisarjan aloitusosa. Sarja on nimetty suomalaisen Hallan mukaan. Halla on kolmissakymmenissä ja työskentelee tarinan alussa Skotlannissa Skyen saarella sijaitsevassa kartanohotelli Loch Dubh’ssa kokkina. Se ei kuitenkaan ole hänen varsinainen ammattinsa. Oikeasti hänestä pitäisi tulla kirjailija, mutta aihe ei ole vielä paljastanut itseään Hallalle.

Murha Ylämaalla alkaa räväkästi. Hallan kämppäkaveri Amy kerää matkakassaa tekemällä hääkuvauskeikkoja. Vain lyhyen matkan päässä heidän asuinpaikastaan sijaitsee yksi Ylämaan tunnetuimmista ja kuvatuimmista kohteista eli Eilean Donanin linna (kannattaa guuglata tämä ja muitakin kirjan paikkoja, maisemat ovat kyllä aivan huikeita!).

Amy on avustajansa Mattin kanssa menossa kuvaamaan yhdysvaltalaista hääparia linnaan ennen sen virallista aukeamisaikaa. Parkkipaikalla ei näy autoja eikä ketään muutenkaan missään, mutta sisällä linnassa nelihenkistä seuruetta odottaa karmiva näky. Linnansalin takan yläpuolelle on ripustettu peuranpää, johon kiinnitetty on alaston miehen ruumis. Ruumiin vatsa on avattu moottorisahalla, ja sekä pää että sormet on poistettu. Käy ilmi, että ruumista on säilytetty pidemmän aikaa pakastettuna jossakin. Ruumiin esillepano on kopioitu suoraan Loch Dubh’n lady MacMurrayn esikoisdekkarista!

Samaan aikaan Loch Dubh’n hotellissa vieraana oleva Timothy Hutton lähtee koiriensa kanssa patikoimaan läheiselle ulkoilureitille eikä enää palaa. On epäselvää, liittyykö iäkkään miehen katoaminen jotenkin linnasta löytyneeseen ruumiiseen.

Valitettavasti tästä erinomaisesti viritetystä alkuasetelmasta ei seuraa tiukkatahtista ja karmivaa murhatutkintaa ja kiperiä arvoituksia, vaan lähinnä jatkossa on tarjolla kepeitä parisuhdesotkuja ja perhesalaisuuksia huikaisevan kauniissa skottimaisemissa. Asiaankuuluvasti naukkaillaan aina välillä hyvälaatuista viskiä. Murhiakin toki selvitellään, mutta valitettavasti niiden motiiviksi paljastuu melko kulunut ratkaisu, eikä varsinaista jännitettä tai jännitystä pääse syntymään oikein minkään vertaa.

Tämä on tietysti aivan sallittua, jos ja kun tavoitellaan niin sanottua cozy crimea eli leppoisaa dekkaria. Murha Ylämaalla on kuitenkin jonkinlainen hybridi kovahkosta kauhudekkarista ja romanttisesta mielenkiintoiseen miljööseen istutetusta romaanista. Murhat ovat iljettäviä ja raa’asti toteutettuja (onneksi varsinaisia tekoja ei kuitenkaan juuri kuvata), mutta rikosten tutkinnasta ja selvittelystä jää kovin amatöörimäinen vaikutelma.

Onnenkantamoinen on, että Loch Dubh’n yksi vakituisista asiakkaista on Edinburghin poliisista uupumislomalla oleva maineikas rikosylikonstaapeli Carlos Carrera. Hän on sattumalta paikalla ruumiin löytymisen ja Timothy Huttonin katoamisen aikaan ja häntä pyydetään avustamaan paikallista poliisia. Skyen saarella kun ei oikein ole totuttu tekemään murhatutkintaa.

Carlos on ensin vastahakoinen mutta huomaa pian olevansa täydessä työn touhussa, tai ainakin nyt sen verran, mitä kovaa vauhtia asiakkaista tyhjenevässä hotellissa voi. Lisäksi hän huomaa, että hotellia aviomiehensä kanssa pyörittävä Rosa MacMurray on varsin viehättävä ja puoleensavetävä nainen.

Dekkarin luettuani hieman kummastelen, miksi sarjan pää- ja nimihenkilöksi on nostettu nimenomaan Halla. Avausosan perusteella hän ei ole mitenkään olennainen lenkki murhatutkinnassa, vaan sen hoitavat kyllä pääosin rikosylikonstaapeli Carrera ja paikallispoliisit, mukaan lukien Hallan jonkinlainen poikaystävä Kieran.

Tarinassa on koko joukko henkilöitä ja näkökulmia, eikä Hallan osuus korostu niiden joukossa mitenkään erityisesti. Hänen suomalaisuutensakin jää melko ohueksi, sillä pariin kertaan muistetaan mainita hänen monotonisesta aksentistaan ja luonteensa yltiörehellisyydestä, mutta muuten hän voisi olla kuin kuka tahansa hotellin kausityöntekijöistä.

Mielenkiintoista on nähdä, miten Halla-sarja tästä jatkuu.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla
Otava 2024. 364 s.
Äänikirjan lukija Anni Tani (ilm. 26.1.2024)

Ennakkokappale.

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä

 

Neiti Beatrice Hyde-Clare on 26-vuotias ja naimaton. Tilanne ei ole kehuttava, sillä Bealla ei ole mitään, mitä herrasmies vaimoltaan toivoisi: ei ulkonäköä, asemaa eikä omaisuutta tai myötäjäisiä. Beatrice on jäänyt viisivuotiaana orvoksi ja päässyt armosta kasvattilapseksi tätinsä perheeseen. Häntä on kohdeltu hyvin mutta ei sydämellisesti, saati rakastavasti. Edessään hän näkee harmaan tulevaisuuden Vera-tätinsä siivosti käyttäytyvänä ja kiitollisena palvelijana.

Koko Hyde-Claren perhe on kutsuttu vierailulle lordi Skeffingtonin maalaiskartanoon Lakeview Halliin Englannin järviseudulle. Paikalla on myös valtamerentakaisilla liiketoimilla rikastunut Otleyn perhe, jonka kerrassaan häikäisevän kaunis ja kaikin puolin upea Emily-tytär olisi ainakin perheen omasta mielestä juuri sopiva puoliso Skeffingtonien Andrew-pojalle. Tosin Vera-tädillä on omat samansuuntaiset suunnitelmansa Flora-tyttärensä suhteen. Vierailulla on mukana myös verraton miesselittäjä Kesgraven herttua Damien Matlock, joka on onnistuneesti kartellut avioliiton satamaa.

Luvassa on siis rauhallinen ja Bean näkökulmasta sekä pitkäveteinen että kiusallinen viikko upeassa ympäristössä: lounaita ja illallisia, kävelyretkiä puistossa, juoruilua ja ompelutuokioita päivähuoneessa. Kaikki kuitenkin muuttuu yhdellä iskulla, kun Bea törmää keskellä yötä ruumiiseen. Hän etsii epätoivoisesti viihdyttävää luettavaa ja löytää herra Otleyn kuolleena kartanon kirjastosta. Miestä on ilmeisesti lyöty päähän kynttilänjalalla, jonka Bea on poiminut jonkin matkan päästä lattialta.

Kuinka ollakaan, ruumiin äärelle tupsahtaa myös ärsyttävä Kesgraven herttua. Miten kiusallisessa tilanteessa tulisi menetellä? Jos paljastuu, että Bea ja herttua ovat olleet yöllä samassa huoneessa vain ruumis esiliinanaan, heidän on vallassa olevien sovinnaisuussääntöjen mukaan avioiduttava keskenään pikaisesti. Sitä ei tietenkään toivo heistä kumpikaan! Mutta kuka on halunnut tappaa herra Otleyn? Ja miksi juuri Lakeview Hallissa?

Yhdysvaltalaisen Lynn Messinan cozy mystery -tyyppisessä Beatrice Hyde-Claire ratkaisee -dekkarisarjassa on jo kymmenen osaa. Aloitusosa A Brazen Curiosity on ilmestynyt vuonna 2018 ja on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Murha paremmissa piireissä. Kirjailijan nettisivujen perusteella Messina on julkaissut useita menestyneitä viihdesarjoja niin aikuisille kuin nuorillekin.

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarja on ainakin aloitusosan perusteella murhalla höystettyä epookkikomediaa, jossa yhdistyvät Jane Austenin purevat huomiot 1800-luvun Britannian säätyläisten sovinnaisista ja hyvin kaksinaismoralistisista käytöskoodeista ja Agatha Christien näppärät murha-arvoitukset ja niitä ratkovat älykköamatöörietsivät. Messina tosin korostaa purevia huomioitaan paria piirua Austenia vahvemmin ja myös hänen huumorinsa on esikuvaansa suorasukaisempaa. Murhajuoni taas on muutamaa astetta Christien kuvioita suoraviivaisempi.

Bea on ihan mainio tuttavuus ja sujahtaa kepeästi kotoisan ja leppeän, aavistuksen humoristisen brittidekkarin lokeroon, vaikka tekijä ei siis britti olekaan, hämmentävää kyllä. Bea on ulkonäöltään vaatimaton, mutta äly on veitsenterävä eikä yleissivistyksessäkään ole moitittavaa. Hänestä löytyy myös tarvittaessa sisua, eikä kielikään ihan tylsä työkalu ole, vaikka Vera-täti tekee kaikkensa suitsiakseen kasvattityttönsä käytöstä. Mutta mitä harmaasta hiirulaisnaisesta ajattelee Kesgraven komea miesselittäjäherttua?

Lynn Messina: Murha paremmissa piireissä (A Brazen Curiosity)
Suom. Nelli Hietala.
Aula & co 2023. 272 s.
Äänikirjan lukija Rosanna Kemppi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

 

 

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri

 

Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee -dekkarisarjassa on nyt kuusi osaa, kun uutukainen Luolamiehen mysteeri ilmestyi alkuvuodesta. En ole ennen Luolamiehen mysteeriä tullut lukeneeksi ainuttakaan sarjan dekkaria, vaikka olen sitä kyllä pitänyt silmällä ja kustantamo on ilahduttanut minua ainakin muutamalla arvostelukappaleella vuosien varrella.

Voin paljastaa tässä syynkin tarttumattomuuteeni. Sain nimittäin Maakellarin arvoituksen käsiini siinä vaiheessa, kun olin vielä toipumassa kaksivuotisesta Johtolanka-palkintoraadin jäsenyydestäni. Tilanne ei ollut kovin suotuisa, voin sen näin jälkikäteen tunnustaa. Olin saanut yliannostuksen kotimaisista dekkareista. Jos uusi dekkari ei tuolloin osannut myydä itseään minulle kolmen ensimmäisen sivun aikana, se palasi armotta hyllyyn. Näin kävi paitsi Maakellarin arvoitukselle, myös muun muassa Marko Kilven Undertaker-sarjan aloitusosalle Kuolemantuomio.  

Sarjan kyytiin hyppääminen onnistui mielestäni vallan mainiosti tästä kuudennestakin osasta. Sen perusteella Aarnipuro kirjoittaa leppoisahkoa ja suoraviivaista dekkaria, jossa alussa on tapahtunut rikos, jota sitten selvittelevät niin Viikko-lehden toimittaja Kaarina Riikonen kuin Helsingin poliisitkin komean ja sympaattisen komisario Anton Koivusen johdolla.

Rikostutkinnan lomassa on runsaasti Kaarinan arjen kuvailua. Viisikymppinen Kaarina on naimisissa rakennusalalla työskentelevän Jarin kanssa ja pariskunnalla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä keikkuvaa lasta sekä kaksi pientä koiraa. Kaarina on hiljattain sairastanut rintasyövän, mutta on nyt palannut töihin Viikko-lehteen. Media-alaan siis kurkistetaan sisältä päin. Meno lehdessä vaikuttaa melko hurjalta, eikä nykyteknologiaa lähinnä vastustanut Kaarina oikein tunne oloaan mukavaksi. Uusi esihenkilö on varsinainen lohikäärme.

Kaarinalla on kuitenkin oivallinen uutisnenä, hyvä työtiimi ja ennen kaikkea loistavat verkostot. Niistä on Luolamiehen mysteerissäkin moneen otteeseen arvaamatonta hyötyä. Vinkin Vartiokylän Linnavuoren luolassa kuoliaaksi ammutusta miehestä Kaarina saa omalta kampaajaltaan. Tämän alakouluikäinen poika on kaverinsa kanssa vahingossa löytänyt ruumiin, ja nyt äiti pyytää Kaarinalta vinkkiä, kenen puoleen kääntyä pojan psyyken suojaamiseksi. Kaarina neuvoo ystäväänsä mutta hälyttää myös työkaverinsa oitis juttukeikalle. Heillä on skuuppi!

Poliisilla on hyvin vähän mihin tarttua. Miksi vähän epämääräinen rakennusyrittäjä on ammuttu syrjäisessä luolassa? Johtolankoja on tuskastuttavan vähän, mutta sitkeän perustyön tuloksena aina jotain pientä löytyy. Lisäapua tulee tapauksen kimpussa häärivältä Kaarinaltakin, vaikka lohikäärme ei sitä hänelle annakaan. Sen sijaan Kaarina joutuu tekemään juttua tyhjäpäiseltä vaikuttavasta somejulkkiksesta. Mutta kuinka ollakaan, sekin tehtävä on lopulta ihan hyödyllinen rikosjutun kannalta.

Aarnipuro ei mässäile verellä ja suolenpätkillä. Uhri on tapettu, mutta itse tappoa ei kuvata eikä sen fyysisiä seurauksiakaan kuin aivan ylimalkaisesti. Arvoitusta ratkotaan ihmisiä jututtamalla ja yksityiskohtia yhdistelemällä. Tämä ja runsaan muun arjen kuvauksen perusteella kyseessä on siis leppoisa cozy mystery -tyyppinen dekkari. Kyse ei ole jännityksestä, vaan viihdyttävästä tarinasta.

Annan pisteitä myöhäiskeski-ikäisistä päähenkilöistä. Kaarina on vähän päälle viisikymppinen, Anton Koivunen mielestäni noin kuusikymppinen. Nuorempaakin väkeä on tietysti mukana, mutta Kaarina ja Anton ovat keskeisimmät. Heillä on kummallakin tahollaan kukoistava parisuhde, johon kuuluu myös kuumottavaa seksiä. Anton on ollut piintynyt poikamies, mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen ihanan naisen. Romantiikkaa on siis ilmassa, samoin ripaus erotiikkaa. Juuri sopivasti, sanoisin.

Marja Aarnipuro: Luolamiehen mysteeri
CrimeTime 2023. 349 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kaarina Riikonen ratkaisee -sarja:
Maakellarin salaisuus
Ikäneidon testamentti
Syöpälääkärin kuolema
Ottopojan kohtalo
Surmamäen kirous
Luolamiehen mysteeri

Anneli Kanto: Haihtuneet

 

Noora Näkijä Meedio.
Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.
Unien tulkintaa. Myös tarotit.
Tunnelukkojen avaus.
Energian puhdistus ja tasapainotus.
Kaukoparannusta.
Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!
Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Tämän sisältöisen lapun kiinnittää Kirkkojärven kunnan keskustassa sijaitsevan marketin ilmoitustaululle näyttävästi pukeutunut nainen, joka muuttaa asumaan taajaman ulkopuolelle kymmenen vuotta autiona olleeseen rintamamiestaloon. Ei ihme, että kuntalaiset vähän kohahtavat. Näkijä kertoo saaneensa tehtäväkseen asettua paikkaan, jossa on sekä Kirkkojärvi että Pyhälampi. Kirkkojärven kunta on sittemmin osoittautunut kyseiseksi paikaksi.

Iso osa kirkkojärveläisistä kuuluu veripuhtaiksi kutsuttuun hengelliseen liikkeeseen, jota vetää karismaattinen saarnaaja Luukas Markusson. Lahkon oppien mukaan ihmiset jaetaan veriryhmänsä perusteella erilaisiin rooleihin, ja puhtautta vaaditaan muun muassa ruualta ja vaatteilta. Kaikenlainen keinotekoisuus on kiellettyä, kuten keinokuituja sisältävästä kankaasta valmistetut vaatteet. Tosin työvaatteet voivat tehdä tästä poikkeuksen. Työntekoa ja yritteliäisyyttä pidetään liikkeen opinkappaleissa arvossa.

Paikkakunnan lähihistoriaan liittyy merkillinen arvoitus, jonka kanssa myös näkijä joutuu miltei heti Kirkkojärvelle saavuttuaan tekemisiin. Kuusi vuotta aiemmin kolme kylän asukasta on kadonnut jäljettömiin. Yksi heistä oli paikallisen maalitehdas Pinturan toimitusjohtaja Jouni Silvennoinen. Kaksi muuta kadonnutta olivat nuoria tyttöjä, Luukas Markussonin tytär Rebekka sekä myös veripuhtaisiin kuulunut Silja. ”Haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Perheet olivat ymmällään ja onnettomia. Kenestäkään ei ole kuultu sen jälkeen eikä yhtäkään ole löydetty, ei elävänä eikä kuolleena.”

Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee Anneli Kannon Näkijä-dekkarisarjan avausosa Haihtuneet. Kovin yleinen rikosten ratkoja näkijä tai meedio ei dekkareissa ole. Kuinka ’aidosta’ näkijästä nytkään lopulta on kyse, jää vähän tulkinnanvaraiseksi, mutta yllättävän monet ovat Kirkkojärvelläkin valmiita ainakin keskustelemaan näkijän kanssa. Mutta veripuhtaiden keskuudessa meedion tuloon suhtaudutaan selvästi varauksellisesti, jopa avoimen vihamielisesti.

Kanto ei siis ole lähtenyt kirjoittamaan perinteistä poliisidekkaria tai vastaavaa, vaan Haihtuneet edustaa kevyehköä jännitystä sisältävää psykologista viihderomaania. Näkijä jututtaa ihmisiä ja saa kiinnostusta osoittamalla aikaan paljastavia reaktioita. Oma osuutensa tapahtumissa on myös suunnitteilla olevalla rakennusprojektilla, jota pohjustetaan Pyhälammen ruoppauksella. Työ herättää vastustusta usealla taholla. Sitten ruoppausta tekevän Markus Markussonin käteen osuu löyhkäävän lietteen keskeltä pelottavan tuttu luistimenterä…

Haihtuneissa ei ole raakaa väkivaltaa tai veriroiskeita, eikä tunnelma pääsee kovin painostavaksikaan, vaikka siihen paikoin olisi hyvinkin mahdollisuuksia. Kanto kirjoittaa tietty lempeänironinen pilke silmäkulmassaan niin paranormaaleilla kyvyillä itsensä elättävästä näkijästä kuin uskonlahkon vetäjistäkin. Samoin pikkukunnan kunnallispolitiikka saa oman osuutensa kirjailijan sivalluksista.

Viihdyin Haihtuneiden parissa ihan mukavasti, vaikka mikään järisyttävä dekkarikokemus se ei ollutkaan. Tarina etenee sujuvasti ja leppoisahkosti. Loppuselvittelyjen jälkeen jäin miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua, mutta se nähdään varmasti aikanaan.

Anneli Kanto: Haihtuneet
CrimeTime 2023. 254 s.
Äänikirjan lukija Anna Saksman.

Arvostelukappale.

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat

 

Jos olet katsonut televisiosarjaa Murha paratiisissa, olet todennäköisesti (ehkä tietämättäsi, kuten minä) nähnyt myös käsikirjoittaja Robert Thorogoodin kirjoittamia jaksoja. Thorogood opiskeli aikoinaan historiaa Cambridgen yliopistossa, mutta oli jo opiskeluaikoinaan innokkaasti mukana teatteriharrastuksessa.

Leppoisa poliisisarja Murha paratiisissa oli Thorogoodin läpimurto käsikirjoittajana, ja hän on kirjoittanut moneen tuotantokauteen useita jaksoja. Sarjan ideahan on, että Saint Marien fiktiivisellä brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla saarella Karibialla työskentelee Lontoosta tullut komisario. Kyseisen komisarion näyttelijä vaihtuu muutamien kausien välein, ja yhteistä heissä on älykkyys ja päättelykyky sekä kömpelyys ihmissuhteissa. Maisemat ovat komeat, kuten arvata saattaa.

Sarjan kaava on selkeä, eli ihan kättelyssä esitellään parilla vedolla jokin brittiporukka, joka syystä tai toisesta on saarella, ja sitten joku heistä murhataan hyvinkin mielikuvituksellisella tavalla. Verta tai väkivaltaa ei näytetä kuin aivan minimaalisesti, aina ei sitäkään. Poliisit tutkivat saariolosuhteet huomioon ottaen ihan pätevästi, mutta lopulta komisario hoksaa ovelan juonen, kutsuu kaikki osalliset koolle ja kertoo ratkaisun. Loppu on suoraan kopioitu itse Hercule Poirotilta, mikä lienee lähinnä kunnianosoitus Agatha Christielle.

Murha paratiisissa on etenemässä ensi vuonna 12. kaudelle, ja se on yksi Britannian katsotuimmista tv-sarjoista. Thorogood on julkaissut neljä sarjaan liittyvää jännityskirjaa, eräänlaisia spin off -tyyppisiä teoksia.

Kokonaan uusi aluevaltaus Thorogoodille on uusi cozy mystery -tyyppinen dekkarisarja Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club), jonka samanniminen aloitusosa julkaistiin tänä vuonna suomeksi. Alkukielellä sarjan aloitusosa julkaistiin vuonna 2021 ja sai ylitsevuotavan suopean vastaanoton brittilukijoiden keskuudessa. Kakkososaa odotetaan ilmestyväksi ensi vuonna.

Marlowin idyllinen pikkukaupunki Thamesjoen varrella on ihan oikeasti olemassa. Sinne Thorogood on sijoittanut leppeän murhasarjansa, jonka päähenkilö on Judith Potts, 77-vuotias ristisanatehtäviä laativa yksineläjä. Judithin iso talo sijaitsee mukavasti joenrannalla, joten uintiharrastus ei vaadi liiallisia ponnistuksia. Erään iltauintiretken aikana hän kuulee naapuritontilta laukauksen sekä ääniä, joiden perusteella hän on vakuuttunut, että hänen naapurinsa on murhattu.

Kun lopulta poliisikin saadaan uskomaan asia (ruumiin löydyttyä), Judith on tyytymätön asian etenemiseen. Onnettomuusteoriaan tuskaisen pitkään uskonut ja Judithiin ystävällisen alentuvasti suhtautunut rikosylikonstaapeli Tanika Malik alkaa johtaa murhatutkintaa Judithin mielestä tehottomasti. On mitä ilmeisimmin selvitettävä murha, tai kuten pian käy ilmi, murhat, itse!

Yksin Judithin ei tarvitse rikoksen parissa askarrella, vaan hän saa pian avukseen kirkkoherran vaimona potentiaalinsa hukkaan heittävän Becks Starlingin sekä koiria työkseen ulkoiluttavan Suzie Harrisin.

Thamesjoen murhat edustaa hyvin kirjoitettua leppoisaa ja viihdyttävää brittidekkaria, jolla on pitkät perinteet. Ne perinteet Thorogood mitä ilmeisimmin tuntee ja niitä kunnioittaa. Murhajuonen ratkaisukin tuntuu kovin tutunoloiselta, ja muistelisin itsensä Christienkin sitä ainakin yhdessä kirjassaan käyttäneen. Mutta se ei haittaa mitään, oikeastaan päinvastoin. Paljon tärkeämpää on tutustua niin amatöörikolmikkoon kuin rikosylikonstaapeli Malikiinkin, sillä arvelenpa heidän kaikkien tulevan vielä hyvinkin tutuiksi sarjan jatkuessa. Mieluusti palaan uudelleen Marlowiin, murhista huolimatta, tai niiden takia!

Robert Thorogood: Thamesjoen murhat (The Marlow Murder Club)
Suom. Hilkka Pekkanen
Siltala, 2022. 335 sivua.
Äänikirjan lukija Eija Ahvo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Jos tykkäsit Thamesjoen murhista, suosittelen kurkkaamaan myös:

S. J. Bennett: Windsorin solmu & Kolme koiraa haudattuna
Richard Osman: Torstain murhakerho & Mies joka kuoli kahdesti

S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

Sain vuosi sitten ennakkokappaleen S. J. Bennettin dekkarista Windsorin solmu. Pikaisella tutkiskelulla selvisi, että kirjassa rikoksia ratkaisee Englannin kuningatar Elisabet II ja että kyseessä on Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan aloitusosa. Kannessa vielä kerrotaan, että ”Miss Marple kohtaa The Crown -sarjan.”

Olen ollut vuosikymmeniä neiti Marplen ystävä ja The Crown on yksi kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjoistani, mutta silti (tai juuri siksi?) kirjan idea lähinnä epäilytti. Kuningatar Elisabet tutkimassa murhia? Kaikkea kanssa.

Olen kesän alkuviikkoina yrittänyt vielä vajentaa viimevuotisten lukematta jääneiden dekkareiden pinoja, ja sieltä käteen osui taas Windsorin solmukin. Jostain syystä päätin kuitenkin kokeilla tätäkin, sillä en ainakaan muistanut törmänneeni mihinkään kovin negatiivisiin kommentteihin kirjasta tai sarjasta. Onneksi tartuin! Ihastuin tähän leppeään ja lempeän huumorin sävyttämään dekkariin lopulta ikihyviksi. Jatko-osa ilmestyy suomeksi onneksi aivan tuota pikaa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 2016 kevääseen, jolloin kuningatar Elisabet täytti 90 vuotta. Miljöönä on lähinnä Windsorin linna, mutta myös Buckinghamin palatsissa ollaan jonkin verran. Windsorin linnassa on pääsiäisen jälkeen järjestetty epämuodollinen illallinen prinssi Charlesin toiveesta, ja kutsuvieraslistalla on muun muassa venäläinen oligarkki Juri Peyrovski kauniine vaimoineen. Illan viihteestä vastaavat Peyrovskin toiveesta nuori venäläistaustainen pianisti Brodsky sekä kaksi balettitanssijatarta. Vieraslistalla ovat lisäksi muun muassa Sir David Attenborough sekä Canterburyn piispa.

Nuori salskea Brodsky on paitsi taitava pianisti myös hurmaava seuramies ja upea tanssija. Sitä ei kiellä edes Elisabet, joka itselleenkin yllätykseksi suostui nuorukaisen kanssa pyörähtelemään tanssilattialle. Aikaisen vetäytymisensä takia kuningatar ei kuitenkaan enää ollut näkemässä tulikuumaa tangoa, johon Brodsky vei miltei kuusikymppisen arkkitehdin. Aamulla Brodsky löytyy linnan pienestä ullakkohuoneesta hirttäytyneenä oman kylpytakkinsa vyöhön jalassaan naisten alushousut.

Tapaus järkyttää myös kuningatarta, joka kokee olevansa vastuussa ihmisistä, jotka majoittuvat hänen kattonsa alla. Kun vielä käy ilmi, ettei nuorukaisella ollut juuri omaisia, tuntee Elisabet syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Hyvin nopeasti käy myös ilmi, ettei kyseessä sittenkään ole seksileikkien päättyminen onnettomuuteen, vaan kyseessä on lavastus. Brodsky on tapettu ja aseteltu sitten irvokkaasti näytille. Tilanne on kuumottava. Mitään ei saa tihkua medialle, mutta syyllinen on löydettävä. Voisiko se olla joku linnan omasta väestä?!

Kuningatar Elisabetilla on vuosikymmenten kokemus erilaisten arvoitusten ratkaisemisesta. Hänellä on käytössään uskollisia alaisia, jotka hoitavat käytännön tutkimukset hänen pyynnöstään, ja kun asiat alkavat selvitä, kuningatar ohjailee virallisia tutkimuksia haluamaansa suuntaan. Poliisit ja virkamiehet kuvittelevat itse hoitaneensa hommat, ja kuningatar voi myhäillä ovelasti ja tyytyväisenä taustalla.

Samaa menetelmää Elisabet käyttää tälläkin kertaa. Tutkintaa hoitavat niin MI5 kuin poliisikin, mutta niiden pääteoria liittyy Putiniin, jonka arvellaan olevan murhan takana. Teoria on toki kiinnostava, mutta ei Elisabetin mielestä kuitenkaan oikea. Niinpä hän värvää uuden apulaisyksityissihteerinsä Rozie Oshodin tekemään salaisia tiedusteluja puolestaan. Niin salaisia, että Rozien on salattava ne omalta esimieheltään eli kuningattaren yksityissihteeri Sir Simonilta.

Rozie kuitenkin on sopiva valinta tehtävään, sillä hän on Afganistanin sodan veteraani sekä luonut lyhyen mutta loistavan uran pankkiirina. Rozien lisäksi kuningatar tarvitsee apua vanhalta ystävältään, jo eläköityneeltä poliisilta Billy MacLachlanilta. Kumpikin on ehdottoman uskollinen kuningattarelleen. Rozie on kaikin tavoin ehdottoman virkistävä dekkarihenkilö, ja tykästyin häneen kovasti. Toivottavasti hän jatkaa hänen majesteettinsa palveluksessa.

Juoni on riemastuttavan monimutkainen ja koukeroinen, eivätkä poliisi ja MI5 tahdo millään päästä eteenpäin, ei, vaikka lisää ruumiitakin tulee. Eniten kuitenkin pidin siitä, miten lempeän rakastavasti Bennett kuvaa hänen majesteettiaan ja tämän arkea. Samalla se herätti mielessä kyllä kysymyksiä. Elisabet II on edelleen elossa, mutta hänestä ja hovin muistakin jäsenistä on kirjoitettu fiktiota ja tehty elokuvia sekä tv-sarjoja. En ota kantaa asian moraaliseen puoleen, vaikka sekin on kiinnostava. Mutta mielenkiintoista on, miten etäännyttävää monarkian julkisuus oikein on. Tuntuu, kuin tuntisin Elisabetin ja hänen elämänsä hyvinkin. On muistutettava itseään, että tunne perustuu pelkästään fiktiivisiin tarinoihin.

The Crownin uusia jaksoja joutuu edelleen odottelemaan, mutta Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan toinen suomennos Kolme koiraa haudattuna ilmestyy ihan tuota pikaa. Sen kylkeen pitää valmistaa Elisabetin suosikkiaperitiivi:

1 osa Gordon’s Giniä
2 osaa Dubonnet’a
sitruunaviipale
2 palaa jäätä

S. J. Bennett: Windsorin solmu (The Windsor Knot)
Suom. Kaisa Haatanen.
WSOY 2021. 249 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Ennakkokappale.

Kari Levola: Iltatuulen viesti

Eläköitynyt turkulaispoliisi Raistola on dekkarikirjallisuutemme Mielensäpahoittaja. Änkyrämurisijan kuoren alla sykkii omistajansa mielestä harmillisen lempeä sydän. Tosin tuskin Raistola muuten olisi onnistunut lyömään hynttyitään yhteen Helenansa kanssa. Helena on myös ammatiltaan poliisi, mistä on Raistolalle sekä harmia että iloa omissa ’tutkimuksissaan’.

Ärrimurri Raistola on Kari Levolan jo neliosaiseksi venähtäneen parodisen dekkarisarjan päähenkilö ja minäkertoja. Levolan dekkarit ovat napakoita, noin 150-sivuisia teoksia, joissa varsinainen poliisityönkuvaus on vain viitteellistä, onhan päähenkilökin vain enää viitteellisesti poliisi, jos sitäkään.

Kirjojen huumori on vähän äijämäistä sellaisella piilolempeän ukkomaisella tavalla. Se joko lukijaa miellyttää tai sitten ei. Omaan makuuni luistellaan välillä niillä rajoilla, mutta toistaiseksi lopputulema on ollut positiivisen puolella. Ehkä ei kuitenkaan vastaisuudessa ole ihan fiksuinta lukea kahta Raistola-dekkaria putkeen, kuten nyt tein. Syy oli kuitenkin omani, kun viimevuotinen Jatulintarha oli vielä rästissä Iltatuulen viestin jo pukattua painosta. Tosin tarinat ovat niin itsenäisiä, että lukemisjärjestyksellä ei oikeasti ole väliä.

Jatulintarhassa Raistola on vähän sivuosassa, sillä tarinaan kuljetetaan jonkin verran myös hänen entisen naapurinsa Liimataisen näkökulmasta. Raistola on käytännössä muuttanut Helenan luo Itä-Suomeen. Samaan aikaan hänen kotinaapurinsa, hieman omituisen maineessa oleva Liimatainen on joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin. Mies on yön pimeydessä pakannut välttämättömimmän omaisuutensa sekä koiransa ja muuttanut läheiselle asuinalueelle pieneen kerrostaloyksiöön.

Asuinalueen keskellä Liimataisen uutta asuntoa vastapäätä on viheralue, jolle on rakennettu jatulintarhajäljitelmä lähistöllä sijainneen muinaismuiston kunniaksi. Liimataisen asunnosta näkyy myös läheisen mäen päällä sijaitseva vanha koulu, jota hän on itsekin lapsena käynyt. Kouluun ja sen lähialueeseen liittyy sekä hyviä että huonoja lapsuusmuistoja.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Liimatainen herää keskellä yötä ja näkee, että jatulintarhan keskelle ollaan hautaamassa jotain, ilmeisesti ruumista. Kun hän koirineen ryntää ulos, paikalta kaahaa vaalea pakettiauto. Liimatainen soittaa tilanteesta hätäkeskukseen mutta katoaa sen jälkeen jäljettömiin.

Tapausta alkaa selvittää Kuusela, Raistolan seuraaja Turun poliisissa. Koska kadonnut Liimatainen osoittautuu Raistolan naapuriksi ja vielä toinenkin naapuri nousee toistuvasti esiin sekavan kuvion setvinnässä, Kuusela pyytää epävirallisesti apua edeltäjältään.

Iltatuulen viestissä Raistola on palannut Turun seudulle kotiinsa, kun Helena on saanut Turun poliisista päällikön paikan. Avopuoliso on antanut Raistolan ymmärtää, että olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaakin muistelmien kirjoittamisen ja ylimalkaisen kodinhoidon lisäksi. Niinpä Raistola palaa koronasulun jälkeen avattuun uimahalliin vesijuoksuharrastuksensa pariin. Harmillisesti hyvät aikomukset ovat tyssätä alkuunsa, kun jo ensimmäisellä kerralla miestenpuolen saunasta kärrätään pois ruumis.

Raistolan pojan lapsuudenystävä Hannele ottaa yhteyttä ja kertoo olevansa palaamassa nopealla aikataululla Turkuun. Tarkoituksena on avata uimahallin yhteyteen fysikaalinen hoitolaitos, ja Raistola tarjoutuu remonttiavuksi. Paljastuu, että Hannelen paluun syynä on muukin kuin liikeidean huono menestys Pohjanmaalla. Hän on saanut riesakseen sitkeän stalkkerin.

Uimahallilta löytyy pian lisää ruumiita ja Hannelen stalkkeri ilmestyy kuvioihin epätoivotun nopeasti, joten Raistolan muistelmat etenevät nihkeästi muiden puuhien viedessä käytännössä hänen aikansa. Varsinaisia tutkimuksia hän ei tee tälläkään kertaa, eikä Helenakaan suostu paljastamaan, mitä poliisilla on meneillään virallisella tasolla.

Levolan dekkariparodiasarja on mukavan leppoisaa äijädekkaria, jonkinlainen vastine yleensä naisille suunnatuille cozy crime -dekkareille, ja sellaisena ihan kelpo lisämauste kotimaisessa dekkariskenessä.

Kari Levola: Jatulintarha
Robustos 2021. 181 s.

Kari Levola: Iltatuulen viesti
Robustos 2022. 158 s.

Kannet Heikki Savola.

Arvostelukappaleita.

Kari Levolan Raistola-sarja:

Live evil
Harju
Jatulintarha
Iltatuulen viesti

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

 

Vuonna 1946 Lyyli Huttunen on 37-vuotias työtön kotiapulainen, joka on viettänyt sotavuodet ja muutamia sotaa edeltänyttäkin vuotta Amerikassa piikomassa. Koska uranäkymät ovat laihat, Lyyli päättää tarttua isäntänsä tarjoamaan mahdollisuuteen ja matkustaa takaisin Suomeen ja Helsinkiin. Kenties kotimaassa voisi aloittaa uuden elämän?

Matkustaja-alus Île de Francella Lyyli tapaa sirkustaiteilija Riku Loimolan, jonka ura on myös kääntymässä ehtoopuolelle. Pariskunta onnistuu matkan aikana ratkaisemaan pankkiiri Robertsoniin kohdistuneen kiristysvyyhden. Menestys siivittää Lyyliä ja Rikua tekemään isoja ratkaisuja. Riku ehdottaa ensin Lyylille avioliittojärjestelyä, joka ratkaisisi monta heidän pulmistaan, eikä vähiten Rikun homoseksuaalisuudesta aiheutuvia. Lyyli voisi samassa yhteydessä alkaa käyttää uutta etunimeä. Lili Loimola kuulostaa paljon hohdokkaammalta kuin Lyyli Huttunen. Lili tarttuu Rikun tarjoukseen, ja niin hänestä tulee tuota pikaa rouva Loimola.

Sodasta toipuva Helsinki ei ole kaksinen paikka kotiin palaaville, mutta pian Lili ja Riku saavat uuden toimeksiannon ja päättävät ryhtyä tarjoamaan yksityisetsiväpalveluja. Joakim Holm -niminen sotainvalidi on päätynyt omituiseen tilanteeseen. Hän on kiristänyt varakkaalta Henry Aaltokoskelta rahaa uhkaamalla paljastaa tämän homoseksuaaliset taipumukset ja öiset seikkailut Esplanadinpuistossa. Nyt hän kertoo saaneensa poliisin peräänsä ja pestaa Lilin ja Rikun hankkimaan takaisin kiristyskirjeet.

Erikoinen toimeksianto johdattaa kaksikon matkustamaan lukuisia kertoja raitiovaunulla sillan yli Kulosaareen, missä liikemies Henry Aaltokoski asuu mahtavassa sukutalossaan kahden naimattoman sisarensa ja pyörätuolissa istuvan isoäitinsä Helenan kanssa. Palveluskuntaa tuntuu olevan myös runsaasti, mutta ainakin silmämääräisesti näyttää siltä, ettei puutarhuri ole tehtäviensä tasalla. Hienon talon puutarha on retuperällä.

Lili tutustuu Aaltokoskien palvelustyttönä työskentelevään Eeviin ja Riku neiti Aaltokoskiin, jotka kutsuvat Loimolat tuota pikaa seurapiirijuhliinsa. Oivallinen tilaisuus selvittää, missä Henry Aaltokoski säilyttää kirjeenvaihtoaan! Hiiviskellessään juhlien varjolla talon asukkaiden yksityistiloissa Lilille selviää, että Eevi on kadonnut pari yötä takaperin yllään vain yöasunsa. Kaksikko päättää kertoa huolensa Eevin kohtalosta Aaltokoskien juhlissakin mukana olleelle komealle komisario Huhdalle.

Loimolat ja Huhta päätyvät lopulta tekemään yhteistyötä, kun Aaltokoskien sotkuisen puutarhan perältä löytyy ikävä yllätys. Lili on ollut enemmän kuin oikeassa ajatellessaan, että kaikilla on salaisuuksia. Kulosaaren huviloiden asukkailla niitä tuntuu olevan kosolti, ja jokin niistä on niin tulenarka, etteivät ihmishenget ole sen suojelemiseksi liian arvokkaita.

Laura Anderssonin esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa uuden Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, kuten nykyään ilmeisesti miltei kaikki esikoisdekkarit. Andersson esitellään kustantajan sivuilla kirja-alan ammattilaiseksi ja Agatha Christien arvoitusdekkarien ystäväksi.

Kuolema Kulosaaressa on tuhti yli 400-sivuinen esikoisdekkari, ja tyyliltään se on nostalginen leppoisaa cozy mystery -linjaa edustava teos. Mukavaa lisäkierrettä tarinaan tulee vahvasta queer-otteesta. Lili suhtautuu myötämielisen ymmärtävästi puolisonsa suuntautumiseen ja kauhistelee olosuhteita, joissa homojen on etsittävä kaltaistaan seuraa poliisia ja väkivaltaa jatkuvasti peläten. Lili taas edustaa vahvasti emansipoitunutta ja omasta urasta haaveilevaa naistyyppiä, jonka eteen viskotaan jatkuvasti erilaisia esteitä ja ennakkoluuloja.

Pisteet siis ehdottomasti oivallisesti rakennetusta kiinnostavasta päähenkilökaksikosta, joista Lilin osuus minäkertojana on selvästi dominoivampi. Myös Riku pääsee välillä ääneen kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mutta harvemmin kuin Lili.

Ajankuva on samaten onnistunutta, vaikka esimerkiksi ajan poliittisesti kireät tunnelmat jäävät lähinnä parin satunnaisen maininnan varaan. Välillä tuntuu, että sodasta on kirjan henkilöiden mielestä kulunut runsaastikin aikaa ainakin sen perusteella, miten sotavuosiin viitataan menneenä aikana. Tapahtuma-ajankohta on joka tapauksessa valittu myös hyvin.

Juonessa on muutamia pahastikin onnahtavia kohtia, kuten jo alkuasetelman kiristäjän avunpyyntö antaa aavistaa, mutta jos ei takerru liikaa epäloogisiin ja epäuskottaviin yksityiskohtiin, kokonaisuus on mukavan viihdyttävä.

Andersson kirjoittaa sujuvasti ja dialogipainotteisesti liikoja maalailematta. Ruumiita tulee sopivaan tahtiin, jotta lukijan mielenkiinto pysyy pitkän tarinan mittaan vireillä.

Mielelläni palaan Lilin ja Rikun seurassa 1940-luvun jälkivuosien Helsinkiin ratkomaan kiperiä arvoituksia.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa
Otava 2022. 415 s.

Ennakkokappale.

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

 

Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan avaavan Leinikkimekon takakannessa luvataan, että Raakel Oksa ratkaisee -sarja sammuttaa janon, jonka Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja jätti lukijoihin. Itse määrittelisin tuon janon toiveeksi ja tarpeeksi lukea välillä jotain kevyttä, hyvin kirjoitettua ja leppoisaa, mutta silti mukavasti huomaansa ottavaa. Raskaat ajat erityisesti luovat tarvetta myös hyvälle viihteelle, ja ainakin minulle Nuotion kevytdekkarisarjat ja yksittäiset romanttishenkiset romaanitkin ovat juuri sitä tarjonneet.

Niin tarjosi Leinikkimekkokin. Puuseppäyrittäjä Raakel Oksa on monipuolisine kädentaitoineen ja herkkine vaistoineen oivallinen päähenkilö uudelle sarjalle. Leinikkimekon alussa Raakel saa remontoitavakseen vanhan töölöläisen jugendkerrostalohuoneiston, joka on joskus kuusikymmentäluvulla jaettu kahdeksi asunnoksi mutta jonka uudet omistajat haluavat jälleen yhdistää yhdeksi.

Purettavasta väliseinästä löytyy vanha peltinen keksilaatikko, johon on säilötty kuusikymmenluvun muodin mukainen leinikkikuvioinen kesämekko, paksu ruskea hiuspalmikko ja pala hartsia. Arvoituksellinen kätkö kutkuttaa Raakelin mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Kenen tavarat olivat? Miksi ne on kätketty seinän sisään? Remonttipuuhien, perhe- ja sydämenasioiden seassa Raakel alkaa selvittää, ketkä asunnossa ovat tavaroiden kätkennän aikaan asuneet ja mitä oikein oli tapahtunut.

Romaanin toinen taso kulkee nykyhetken lomassa. Se sijoittuu vuoden 1960 kesään, jolloin nuori ristijärviläinen Hilkka Lampinen saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee Helsinkiin Sibelius-Akatemiaan kesäkurssille. Asunto järjestyy maalle kesäksi muuttaneen tuikean Aune-tädin hulppeasta kerrostaloasunnosta Töölöstä. Hilkan ihanaa vapauden kesää varjostavat kuitenkin ilkeä ja ahdisteleva professori ja vihamielisesti käyttäytyvä naapuri.

Leinikkimekko etenee melko pitkälle niin, että on epävarmaa, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta ja jos on, mikä se on ollut. Sitkeä Raakel kuitenkin jatkaa menneisyyden kaivelua ja haastattelee ihmisiä, jotka ovat olleet osallisia tapahtumiin tai ainakin aikalaisia. Vähitellen palasista alkaa muodostua kuvio, ja riittävästi asiaa pengottuaan Raakel alkaa päästä totuuden jäljille. Samaan aikaan hänen oman elämänsä perustuksia ravistellaan ankarasti.

Nuotio kirjoittaa tutun tunnistettavalla ja luistavalla tyylillään ja dialogipainotteisesti. Vaikutelma on kepeä, mikä ei ole lainkaan helppo saavutus. Vaikka aikatasoja on kaksi, on juonta helppo seurata. Eikä lopulta haittaa sekään, että ihan kaikkiin kysymyksiini en saanut tyydyttävää vastausta. Pääpaino on muualla kuin varsinaisessa rikosjuonessa.

Nuotion henkilönsä ovat rakastettavia inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ja kyllä, romaanin ei aina tarvitse olla yli 300-sivuinen ollakseen riittävä! Myös miljööllä on väliä. Helsinki näyttää pääasiassa paremmat kasvonsa lukijalle, ja ei-helsinkiläinenkin nautti (ja kurkki ahkerasti katunäkymiä Googlesta!). Jatkoa odottelemaan vain!

Eppu Nuotio: Leinikkimekko
Raakel Oksa ratkaisee 1
Gummerus 2022. 232 s.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelukappale.

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat

 

Brittidekkaristi Elly Griffiths on tullut suomalaislukijoille tutuksi forensiseen arkeologiaan erikoistuneesta Ruth Gallowaysta kertovasta leppoisasta dekkarisarjastaan, jota on suomennettu rivakkaan tahtiin eli kaksi osaa vuodessa. Sarja on Suomessa edennyt yhdenteentoista osaansa, kun Kivikehät ilmestyy tänä keväänä. Alkukielellä sarja on toistaiseksi neljätoistaosainen.

Tuotteliaalla Griffithsillä on kaksi muutakin mysteerisarjaa, tällä hetkellä kuusiosainen Stephens and Mephisto Mystery -sarja (myös nimellä The Brighton Mysteries), joka sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille Brightoniin, ja Harbinder Kaur tutkii -sarja, josta on ilmestynyt kolme osaa. Sen ensimmäinen osa on nyt suomennettu nimellä Muukalaisen päiväkirjat.

Uskollisena Ruth Galloway -fanina (olen lukenut tai kuunnellut kaikki sarjan suomennetut osat) tartuin innokkaana Muukalaisen päiväkirjoihin. Odotin mukavan viihdyttävää tarinaa ilman sen kummempia ennakkotietoja. Enkä pettynyt yhtään! Päinvastoin, ihastuin kovasti tähän pikkuisen kirjallisempaan dekkaritarinaan. Rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur vaikuttaa sympaattiselta päähenkilöltä, jonka uutta tapaamista jään innokkaana odottamaan.

Harbinder Kaur on sussexilaisen pikkukaupungin sikhiperheen tytär, joka vielä 35-vuotiaana asuu vanhempiensa luona. Jumalaisia aterioita loihtiva äiti odottaa edelleen, että tytär jonakin päivänä esittelisi vanhemmilleen sulhasehdokkaan. Äiti ja isä ovat ilmeisesti ainoat Harbinderin lähipiirissä, jotka eivät tiedä hänen olevan lesbo. Poliisin ammattia vanhemmat pitävät vähän turhan miehisenä valintana.

Harbinder Kaur on yksi kolmesta tarinan minäkertojasta. Alkuun lähdetään Talgarthin peruskoulussa englantia opettavan Claren matkassa. Clare on muuttanut paikkakunnalle teini-ikäisen tyttärensä Georgien kera saatuaan opettajan paikan avioeronsa jälkeen. He asuvat hylätyn tehtaan vieressä entisessä työntekijöiden asuintalossa pienen Herbert-koiransa kanssa. Clare haaveilee kirjoittavansa kirjan goottikirjailija R. M. Hollandista, jonka koti on sijainnut aikanaan Talgarthin koulun vanhassa osassa eli Holland Housessa.

Claren rauhallinen elämä järkkyy, kun hänen lähin kollegansa ja paras ystävänsä Ella löydetään kotoaan kuoliaaksi puukotettuna. Ellan käsiin on tehty stigmat samalla tavalla kuin R. M. Hollandin tunnetuimmassa kauhunovellissa ’Muukalainen’. Lisäksi Ellan viereltä löytyy muistilappu, johon on kirjoitettu novellin avainlause: ”Helvetti on tyhjä.”

Pian poliisi alkaa kysellä Clarelta ja muilta Ellan ystäviltä, mitä ikävää tapahtui kesällä Hythessä, kun joukko Talgarthin opettajia oli siellä koulutuksessa. Clare kieltää tietävänsä asiasta mitään. Kun hän tarkistaa päiväkirjoistaan kesän tapahtumista kirjoittamiaan muistiinpanoja, hän huomaa jonkun toisenkin kirjoittaneen hänen päiväkirjaansa. Kuka on voinut päästä käsiksi hänen tavaroihinsa? Tilanne muuttuu yhä uhkaavammaksi, kun toinenkin Talgarthin koulun henkilökunnan jäsen löytyy tapettuna. Ovatko Clare ja Georgie myös vaarassa?

Kolmas näkökulmahenkilö ja minäkertoja on Claren 15-vuotias tytär Georgie, joka on äidiltään salaa liittynyt lukion englannin opettajan vetämään luovan kirjoittamisen ryhmään. Muutenkaan äidillä ei ole aivan kirkasta käsitystä tyttären puuhista, vaikka sen hän toki tietää, että Georgie seurustelee Ty-nimisen 21-vuotiaan nuorukaisen kanssa. Clare ja ex-mies Simon eivät oikein hyväksy tilannetta, mutta vaikea sitä on estääkään.

Näiden kolmen naisen kertomana osa tapahtumista valottuu useampaan kertaan, mutta myös edetään tarinassa. Ratkaisu on oivallinen, sillä eri näkökulmat valaisevat tapahtumia hyvinkin mielenkiintoisesti. Kuinka paljon voi luottaa esimerkiksi siihen, mitä Clare kirjoittaa päiväkirjaansa? Tai Georgie julkiseen nettipäiväkirjaansa?

Lisäksi tarinan lomaan on vielä kirjoitettu auki R. M. Hollandin kuuluisa ’Muukalainen’-novelli, jota rikokset tuntuvat kammottavalla tavalla kopioivan.

Nautin Muukalaisen päiväkirjoissa monesta asiasta. Griffiths kuvaa suorastaan murhaavan herkullisesti ja tarkkanäköisesti koulumaailmaa erityisesti opettajanäkökulmasta. Yllättävänkin moni asia tuntuu olevan täsmälleen samoin brittiläisessä julkisessa peruskoulussa kuin suomalaisessakin, vaikka tietysti sävyerojakin on. Tietyt opettajahuoneen tyypit on kuitenkin helppo tunnistaa, samoin opetustyön nurjat ja parhaat puolet.

Oman mausteensa työpaikan kiemuroihin tuo brittiyhteiskunnan luokkarakenne, jonka hienovaraiset vivahteet Griffiths tuo myös humoristisesti esiin. Claren vanhemmat ovat molemmat käyneet yliopiston, mutta pettymyksekseen hän ei ole kuitenkaan päässyt huippuyliopistoon Oxfordiin tai Cambridgeen. Hänen toiveensa on nyt asetettu Georgieen, joka taas suhtautuu niihin huolettoman yliolkaisesti.

Muukalaisen päiväkirjat on ihanan kirjallinen dekkari. R. M. Holland on valitettavasti Griffithsin luoma fiktiivinen kirjailija, mutta moni muu tarinassa vilahtava kirjailija on ollut ihan oikeasti olemassa ja suomalaisellekin lukijalle tuttu. Griffiths leikittelee loistavasti monenlaisen kirjallisen (britti)perinteen kanssa. Goottilainen kauhutunnelma väreilee miellyttävästi tarinan pohjavireenä, ja mukana on aivan pikkiriikkinen ripaus yliluonnollisuuttakin, mikä sopii oikein hyvin maustamaan kokonaisuutta. 

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (The Stranger Diaries)
Suom. Cristina Sandu.
Tammi 2022. 393 s.
Kansi Markko Taina.

Arvostelukappale.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan

 

Mainostoimistossa työskentelevä Arttu Lampare on muuttanut väliaikaisesti Helsingistä Tampereelle. Maisemanvaihdos on ollut toivottu monestakin syystä, eikä vähiten niin sanotun Kuusisaaren tapauksen vuoksi. Kuusisaaren tapauksella viitataan rikokseen, jonka ratkaisemisessa Artulla katsottiin olleen ratkaiseva osuus. Media on nostanut hänen nimensä ja kasvonsa esiin jutusta uutisoidessaan, ja samassa yhteydessä on poliisi saanut osakseen ankaraa arvostelua ja pilkkaa.

Julkisuus ei Arttua kiinnosta, oikeastaan päinvastoin. Tampereelle hänet on tuonut mieluinen työtehtävä. Häneltä on tilattu teollisuusneuvos Voitto Vatjalaisen muistelmat. Asunto on järjestynyt vallan oivalliselta paikalta ja edullisin ehdoin. Syltti-kollista huolehtiminen on leppoisaa puuhaa, kun samalla voi ihailla asunnostaan käsin Näsinpuistoa ja Tallipihaa. Artun kämppä siis sijaitsee aivan kansallismaiseman kupeessa, vain pikaisen kävelymatkan päässä Vapriikki-museokeskuksesta.

Kaikki näyttää siis olevan hyvin kesäisen kauniin Tampereen keskustassa, mutta idylli särkyy, kun teollisuusneuvos Vatjalainen eli Artun työnantaja löytyy murhattuna Vapriikista viikinkinäyttelyn kosteiden avajaisten jälkeisenä aamuna.

Poliisi ja erityisesti rikoskomisario Yrjö Hiirelä suhtautuu Arttuun odotetun epäluuloisesti. Häntä varoitellaan toistuvasti sotkeutumasta tutkimuksiin. Arttu ei itsekään ole mitenkään innokas tunkemaan nenäänsä tapaukseen, mutta kun hänen asuntoonsa murtaudutaan ja muistelmateoksen aineistoa pengotaan, tapaus alkaa tuntua henkilökohtaiselta. Lisäksi Arttu tutustuu mukavannäköiseen freelance-toimittaja Paulaan, joka on luonnollisesti kiinnostunut uutisaiheesta.

Tilaisuus tekee murhaajan on tamperelaisen Lasse Honkasen esikoisdekkari ja aloittaa samalla Arttu Lampareen tutkimuksista kertovan sarjan. Teollisuusneuvoksen murhatutkimuksista kehkeytyy lopulta oikein mukavantuntuinen leppoisahko arvoitusdekkari, jossa hienolla miljööllä on keskeinen osuus.

Tamperetta Honkanen kuvaa ehdottoman rakastavasti. Keskeiset tapahtumapaikat ovat tuttuja Tampereella vain vierailuilla käyneellekin, joten muistojaan voi verestää ja uusia tutustumiskohteita listata seuraavia käyntejä varten.

Pidin myös päähenkilöistä eli Artusta, Paulasta ja rikoskomisario Hiirelästä. Mitään kovin syvälle luotaavaa ei henkilökuvaus ole, mutta ei sen tarvitsekaan. Artulla tai Paulalla ei tunnu olevan mitään kovin pirullisia luurankoja kaapeissaan tai synkkiä traumaattisia kokemuksia menneisyydessään, mikä tuntuu välillä oikein virkistävältä.

Poliisitutkimusten yksityiskohdillakaan lukijaa ei kuormiteta, koska päähenkilö on vähän vastentahtoinen amatöörietsivä. Mielelläni kuulen kolmikosta lisää!

Ainoa minua varsinaisesti ärsyttämään jäänyt yksityiskohta oli Artun keksimä uudissana ’ällykkä’, jota hän ryhtyy käyttämään älypuhelimestaan. Sitä sanaa en toivo enää näkeväni tai kuulevani!

Entä mitä siellä Kuusisaaressa oikein tapahtui? Sekin onneksi selvisi.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan
Karisto 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Jalmari Savolainen, kesto 9 h 52 min.

Arvostelukappale kustantajalta, äänikirja itse maksettu BookBeat.

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)

Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)

Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan (Karisto)

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 

Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.

Arvostelukappale.