Komisario Palmun erehdys Helsingin kaupunginteatterissa

Komisario Palmun erehdys teatterin lavalla on sellainen tapaus, että kaltaiseni Waltari- ja dekkarifani EI voi jättää sitä kokematta. Niinpä koetin onneani, ja sain kuin sainkin pressiliput kahdelle keskiviikkoillan (31.8.) näytökseen! Työpäivän jälkeen siis suuntasimme ystäväni kanssa kohti Helsinkiä ja Arena-näyttämöä, missä Helsingin kaupunginteatteri on evakossa teatterirakennuksen peruskorjauksen ajan.

On tunnustettava, että hieman pelonsekaisin tuntein asetuin tuolilleni täyden katsomon keskivaiheilla. Olisiko tulossa ikimuistoinen ilta vai pettymyspannukakku? Vai jotain siltä väliltä? Helsingin Sanomien arvio viime viikolta antoi ymmärtää, että lähinnä jotain siltä väliltä.

Elokuvatoteutus Mika Waltarin salapoliisiromaanista lienee kuvittanut monen muunkin mieleen pysyvät versiot Komisario Palmun erehdyksen henkilöistä ja miljöistä. Itselleni elokuva on tuttuakin tutumpi, ja väitän osaavani juonen sen perusteella lähes ulkoa. Parhaat kohtaukset ovat suorastaan legendaarisia, kuten Leo Jokelan laulama Silimät tummat Kämpissä ja rouva Alli Rygseckin kuolema, ja niiden näytelmäversioita odotin erityisen jännittyneenä.

Vuorokautta myöhemmin voin hyvillä mielin todeta, että kaltaiseni Komisario Palmun erehdyksen elokuvaversion fanittaja voi vain huokailla tyytyväisenä: Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversio tekee hienosti kunniaa elokuvalle mutta ei kuitenkaan noudattele esikuvaansa liian tiukasti. Katsojalle on jätetty mukavasti tilaa tehdä mielessään vertailuja ja kokea oivaltamisen iloa. Jos elokuva jollain vielä jostain syystä on näkemättä, voi sen mainiosti katsoa näytelmän jälkeenkin.

Arena-näyttämö on kieltämättä pieni, mutta se on hyödynnetty tehokkaasti. Etualalle pystytetään milloin poliisilaitoksen työtila, milloin Kämpin kabinetti tai Bruno Rygseckin kylpyhuone. Toinen sivuille sijoitetuista ovista on karmeineen irrotettavaa mallia, ja sen avulla havainnollistetaan useaan otteeseen, miten Brunon kylpyhuoneeseen oikein tultiin ja mentiinkään. Kuuluisa ja ratkaisevan tärkeä sähkönappulakin on ovenpielessä paikoillaan.

Liikuteltavien ja tarvittaessa läpikuultavien sermien takaa paljastuu Bruno Rygseckin kaupunkikartanon sali. Sen takaseinälle on työnnetty Brunon työpöytä lukittavine laatikoineen ja nurkkaan piano. Etualalla on portaikon alla leveä sohva, ja tarjoiluvaunu on käden ulottuvilla sivukulissien suojassa. Näppärästi tällä varustuksella saadaan hyvinkin  riittävästi luotua erilaisia interiöörejä kohtauksille, joissa ratkotaan, kuka murhasi Rygseckin suvun mustanlampaan Brunon.

Joel Rinne säilynee ikuisesti ainoana oikeana komisario Palmuna, mutta on kyllä sanottava, ettei Mikko Kivinen ole roolissa lainkaan hullumpi (ja kannattaa nyt muistaa, että olen ytimiäni myöden varsinaissuomalainen!). Raamikkuutta Kivisellä on roimasti, ja charmiakin riittävästi.

Leo Jokela on heti kakkosena Palmu-elokuvien näyttelijäsuosikkilistallani, ja olinkin iloinen, että Risto Kaskilahti vei hahmoa vahvasti omaan suuntaansa. Kämpin laulukohtauskin on dramatisoitu niin oivallisesti, että katsomo puhkesi spontaaneihin aplodeihin juuri ennen ensimmäisen näytöksen päättävää pysäyttävää uutista rouva Alli Rygseckin kuolemasta.

Pidin myös ohjaajan ratkaisusta korostaa sivuroolien komediallista ulottuvuutta, kuten insinööri Erik Vaaran (Pekka Huotari) ja konstaapeli Virran (Iikka Forss) osalta. 

Suosikkihahmokseni nousi kuitenkin Eero Saarisen mainio hovimestari Veijonen alias Batler, tuo lipevä nöyristelijä. Saarisen Veijonen saa suuremman roolin näytelmässä kuin mitä hahmolla oli elokuvassa. Myös ikisuosikkini Leena Uotila on mainio vanhana neiti Rygseckinä kissanpääsateenvarjoineen. Hauska idea on ollut ujuttaa tekstiin ja Uotilan suuhun erilaisia muunnoksia Palmun sukunimestä: Pulmu, Pulma, Palme ja mitä niitä olikaan.

Teksti siis noudattelee pääosin uskollisesti alkuperäistä tarinaa ja sen elokuvasovitusta, paikoin sopivasti flirttaillen. Kelpo idea on myös käyttää takaumakohtauksia ja pysäytyskuvia. Ne tuovat mukaan vivahduksen sarjakuvamaisesta toteutuksesta. Samaa vaikutelmaa tulee myös osin sähäkästäkin puvustuksesta ja vahvasta maskeerauksesta. Esimerkiksi neiti Vanteen (Vuokko Hovatta) puvut ovat näyttäviä ja korostavat hahmon yritystä olla rohkeampi kuin onkaan.

Mitään ei haitannut, vaikka TO-DEL-LA-KIN muistin murhaajan ja kaikki koukerot etukäteen. Ystävääni taas ei haitannut, vaikka hän ei niitä muistanut. Yhtälailla nautimme kovasti molemmat hauskasta, jännittävästä ja huolella toteutetusta näytelmästä. Toki tekstin äärellä voi pohdiskella syvällisiä rikkauksien degeneroivasta vaikutuksesta, mutta me jätimme ne suosiolla tällä kertaa omaan arvoonsa. 

Lämmin suositus Suomen parhaan dekkarin näytelmäversiolle!

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Helsingin kaupunginteatteri, Arena-näyttämö

Rooleissa: Mikko Kivinen, Risto Kaskilahti, Iikka Forss, Pekka Huotari, Vuokko Hovatta, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Antti Peltola, Kalle Pylvänäinen, Eero Saarinen, Aino Seppo, Leena Uotila, Tom Wentzel

Alkuperäissovitus ja ohjaus: Joel Elstelä

Dramaturgia: Raila Leppäkoski

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: Kari Leppänen

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Henri Karjalainen ja Taina Tervo

Pressiliput.

Jutun kuvat Helsingin kaupunginteatterin sivuilta, Tapio Vanhatalo, Henrik Schütt

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.

On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 

Lavastus Janne Siltavuori 

Puvut Riitta Röpelinen 

Koreografia Sari Haapamäki

Valosuunnittelu Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu Maura Korhonen 

Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen

Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

Mestari-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa

Mestari Helsingin kaupunginteatterissa.
Kuva Tapio Vanhatalo.

”Oikea kirjaihmisten näytelmä!” taisin huikata blogikaverilleni Suketukselle, kun torstaina poistuimme Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöltä sateiseen iltaan. Olimme juuri seuralaistemme kera olleet kutsuvieraina Daniel Kehlmannin näytelmän Mestari suomenkielisessä kantaesityksessä, ja ainakin minä olin vaikuttunut.

Marraskuu alkaa olla siinä vaiheessa, että en pahemmin ehtinyt etukäteen syventyä siihen, mitä olisi illan mittaan tarjolla. Ilahtuneena vain tartuin tilaisuuteen saada arkeen hieman luksusta, ja lähdin ystäväni kanssa matkaan avoimin mielin.

Jälkikäteen luin saamani käsiohjelman huolella ja etsin myös netistä lisätietoa kirjailijasta näytelmän takana. Daniel Kehlmann on saksalaissyntyinen itävaltalaiskirjailija, jolta on ilmestynyt useita romaaneja, novellikokoelmia, esseitä ja runoja sekä kaksi näytelmää. Nelikymppinen kirjailija on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja runouden opettajana. Kirjallisesta tuotannostaan Kehlmann on saanut useita palkintoja. Romaaneista on toistaiseksi suomennettu kolme: Minä ja Kaminski (Tammi, 2013), Maailman mittaajat (Tammi, 2011) ja Maine (Tammi, 2007).

Mestari sijoittuu johonkin syrjäiseen residenssiin, jossa taidesäätiön amanuenssi Erwin (Jouko Klemettilä) joutuu hoitamaan epäkiitollista tehtäväänsä eli luotsaamaan viisipäiväistä mentorointia. Mentoriksi nuorelle ja lupaavalle ’sukupolvena ääneksi’ kuvatulle näytelmäkirjailija Martin Wegnerille (Iikka Forss) on kutsuttu alan vanha mestari Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä). Nopeasti käy ilmi, että kumpikaan kirjailijoista ei ole suostunut paikalle pelkästään pyyteettömistä syistä.

Mentori (Taneli Mäkelä) ja mentoroitava (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Rubin on kirjoittanut parhaan näytelmänsä 24-vuotiaana, eikä tilanne tietenkään tunnu ikääntyneestä kirjailijasta imartelevalta. Martin Wegnerin vaimo Gina (Sanna-June Hyde) ilmoittautuu oitis Rubinin ja tämän mestariteoksen suureksi ihailijaksi. Wegnerien avioliittoa tuntuu rasittavan tilanne, jossa vaimo tienaa ja mies koettaa tehdä läpimurtoa näytelmäkirjailijana.

Vaimo (Sanna-June Hyde) tukee
 aviomies-kirjailijaa (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Lähtötilanne on siis kaikin puolin jännitteinen. Lisää ristiriitaa luodaan muutaman virkkeen prologilla, jossa Martin muistelee ensikohtaamistaan Rubinin kanssa lämpimästi. Martin on juuri ottamassa vastaan Rubinin nimeä kantavaa palkintoa. Kun sitten nopeasti leikataan tuohon ensikohtaamiseen, on asetelma kaikkea muuta kuin lämmin. Kun mentorointi sitten alkaa Martinin uuden näytelmän teurastuksella, onkin pian pienoishelvetti irti. Taiteilijat raatelevat toinen toisiaan, aviopuolisot avaavat avioliittonsa kipupisteet ja amanuenssi Erwin tekee omat rankat ratkaisunsa.

Kirjailijatähti Bejamin Rubin (Taneli Mäkelä) osaa olla charmantti hurmuri.
Kuva Tapio Vanhatalo.

Kaiken tämän tuoksinassa Kehlmann taitavasti piikittelee koko taidemaailmaa kriitikoista kirjailijoihin ja lukijoihin. Katsomossa harmitti melkoisesti, että on lähes mahdotonta saada sitaatteja näytelmästä! Esimerkiksi kritiikistä Rubin toteaa jotakuinkin, että hyvät kirjat saavat hyviä kritiikkejä, huonot huonoja, hyvät huonoja ja huonot hyviä, koska tietäähän sen, millaista sakkia toimituksissa on töissä. Niinhän se tietysti on. Ja että Martinin on kirjoitettava, koska hän on ryhtynyt kirjailijaksi. Muutenkin Rubinin suuhun on laitettu monia taiteilijuuden ydintä luotaavaa viisautta. Nautin näistä heitoista täysin siemauksin. Samaten Wegnereiden suhteen analyysi on näytelmässä veitsenterävää.

Pengerkadun näyttämö on pieni ja intiimi, ja Mestari toimi siinä hienosti. Visuaalinen tunnelma on rapistunut ja ankeahko. Pitkään ihmettelin, miksi näyttämön keskellä on pieni pyöreä vesiallas, johon pelkäsin useaan otteeseen jonkun näyttelijöistä vahingossa astuvan. Paljastuihan vesialtaan tehtävä sitten lopulta, kunnon tšehovilaiseen tyyliin. Koska interiööri on oikeastaan hieman masentava maanläheisine väreineen, on puvustus kuin vastapainoksi värikäs vaikkakin harkittu. Hauska yksityiskohta ovat silmälasit, joilla on saatu korostettua henkilöhahmojen persoonallisuuksia pienellä mutta näkyvällä tavalla.

Kirjoitan viimeisenä näyttelijöistä, mutta en suinkaan siksi, että he olisivat jotenkin vähämerkityksisiä kokonaisuudessa. Päinvastoin, näytelmän miehitys on mykistävä. Taneli Mäkelä on upea lipevänä, halutessaan hyvinkin charmanttina mutta toisaalta todella rasittavana diivana. Oli hämmentävää ajatella hänen esityksestään nauttiessaan, että samaan aikaan kun Mestaria on harjoiteltu, ovat Breaking the Waves -näytelmän esitykset pyörineet täyttä vauhtia. Miten näin erilaisia rooleja tehdään ja vielä samaan aikaan?!

Iikka Forss tekee myös roolinsa itsevarmuutensa ja malttinsa täysin menettävänä taitelijana hienosti. Muusan rooliin sovitettu ja siitä eroon pyristelevä taiteilijan vaimo, jota siis esittää minulle tuore kasvo Sanna-June Hyde vallan mainiosti, on kiintoisa hänkin. Jouko Klemettilä sopii kuin valettu karikatyyrimaiseen amanuenssin tai kulttuurisihteerin rooliinsa. Kemiat tuntuvat pelaavan loistavasti yhteen, mistä tietysti kiitos kuuluu myös ohjaaja Kari Heiskaselle.

Pidin myös näytelmän kompaktiudesta. Yksinäytöksisyydessä on etuna jännitteen säilyminen, kun imu ei pääse laimenemaan väliajan takia. Tunnin ja vartin mittainen näytelmä on sopiva kerta-annos ainakin arki-iltaan.

Daniel Kehlmann: Mestari (Der Mentor)

Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä

Suomennos Liisa Urpelainen, ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Katariina Kirjavainen puvut Sari Salmela,valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Eradj Nazimov.

Helsingin kaupunginteatteri Pengerkatu 11.

Liput, käsiohjelma ja alkumalja Helsingin kaupunginteatterilta. Lämpimät kiitokset!

Billy Elliot Helsingin kaupunginteatterissa

Musikaali Billy Elliot on varmasti kärkikahinoissa, kun aikanaan mietin kuluneen vuoden kulttuurikokemusten parhaimmistoa. Nauratti, itketti, vaikutti ja liikutti koko rahalla!

Olen katsonut Billy Elliot -elokuvan useita kertoja, ja se lukeutuu leffasuosikkeihini. Kun kevättalvella havahduin ja tajusin, että elokuvan pohjalta tehty musikaaliversio oli tulossa Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistoon, päätin, että se on nähtävä.

Ei ollut onneksi vaikeaa taivutella hyviä kulttuurinautiskelijaystävättäriäni mukaan. Niinpä hankimme liput jo hyvissä ajoin keväällä. Katsojahistoriamme olivat hyvin vaihtelevat. Minä siis olin nähnyt elokuvan, toinen ystävättäreni sekä elokuvan että Australiassa musikaaliversion, toinen ei tiennyt taustoista oikein mitään. Kaikki olimme kuitenkin tyytyväisiä ja virkistyneitä ulos kävellessämme. 

Massiivisen peruskorjauksen takia Helsingin kaupunginteatteri työskentelee väistötiloissa eri puolilla kaupunkia. Billy Elliotia esitetään Linnanmäen Peacock-teatterissa, joka oli minulle, maalaiselle, uusi kokemus. Tekniikka toimi hienosti Peacockissa ja tunnelma oli muutenkin sopivan rosoinen, mutta katsojakokemus ei kovahkoilla istuimilla hyvin loivasti nousevassa katsomossa ihan huippuluokkaa ollut. Jos eteen sattuu kookas kanssakatsoja, on näkemisen laita niin ja näin. Meillä oli kohtalaisen hyvät paikat keskiosassa kuudennellatoista penkkirivillä.

Amos Brotherus Billy Elliotina.
Kuva Mirka Kleemola, Helsingin kaupunginteatteri,

Helsingin kaupunginteatteri on satsannut tuotantoon melkoisesti. Kaikissa lukuisissa lapsirooleissa on kolminkertainen, useimmissa aikuisrooleissa kaksinkertainen miehitys. Meille osui versio, jossa nimiosaa näyttelee Amos Brotherus, isää Risto Kaskilahti ja mummia Leena Uotila. Billyn ystävää Michaelia näytteli Luca Elshout sellaisella otteella, että me täti-ihmiset olimme kerralla aivan myytyjä! Mikä karisma nuorukaisella!

Juonikuvauksen voi halutessaan lukea vaikka Wikipediasta, joten en siitä sen enempää tähän kirjoittele. Illan mittaan katsomossa sai keski-ikäinen sentimentaalikko niin nauraa kuin itkeäkin, kuten jo alussa sanoin. Tarina on aika yksinkertainen ja hiemankin kriittisemmin ajateltuna jopa siirappinen, mutta mitä siitä. Vauhdikas kerronta hyvällä ja hyvin esitetyllä musiikilla höystettynä takasi viihtymisen. Myös tanssikohtaukset olivat nautittavia, erityisesti huikeat kohtaukset, joissa oli mukana Billy aikuisena tanssijana. Meille osui vuoroon huokailuttavan upea Antti Keinänen. Esityksen jälkeen sovimmekin, että balettia on mentävä vielä piakkoin ihan varta vasten katsomaan. Ja kenties vielä sitä nykytanssiakin…

Eniten tietysti kiinnosti, miten nuori suomalaispoika selviytyy vaativasta Billyn roolista. Turha oli olla huolissaan. Ainakin Amos Brotherus hoiti homman kotiin varmoin ottein. Tanssijana Brotherus ei ole vielä mikään virtuoosi, mutta muita tarvittavia taitoja kyllä löytyy. Nuorukainen lauloi itsensä ainakin minun sydämeeni, ja hänen ehdoton lavasäteilynsä ulottui hyvin kuudennelletoista penkkiriville saakka. Brotherus selvästikin on lavalla vähintäänkin kuin kotonaan, eikä tilan haltuun ottamisessa ollut minkäänlaista haparointia. Vain Elshout ylsi tässä suhteessa paremmaksi, mikäli vertailu sallitaan.

Jos olisi aikaa ja rahaa, olisi kivaa käydä katsomassa läpi kaikki miehitykset, mutta minun on nyt tyytyminen tähän yhteen versioon. Olen oikein tyytyväinen kokemaani, kuten yltä käynee selvästi ilmi. Suosittelen musikaalia lämpimästi! Katsomossa oli ilahduttavan paljon lapsia vanhempineen, ja hyvin tarina sopiikin ainakin kaikille kouluiän saavuttaneille. Tekstissä on paikoin suorasukaista kielenkäyttöä, mutta ei mielestäni mitään sellaista, mitä nykylapsi ei kuulisi päivittäin muutenkin.

Helsingin kaupunginteatterin sivuilta pääsee selaamaan hyvää valokuvavalikoimaa sekä katsomaan trailerin esityksestä. Käsiohjelman pääsee lukemaan täältä.

Billy Elliot -musikaali Helsingin kaupunginteatterissa 12.9.2015.

Ohjaus Markku Nenonen.

Liput ostettu itse.