Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

 

Seppo Jokinen on kirjoittanut kolmekymmentä kirjaa tamperelaisesta komisario Sakari Koskisesta (yksi teoksista on novellikokoelma). Tämä taas on viidestoista Koskis-dekkarista kirjoittamani blogijuttu. Kirjat olen lukenut kaikki, monet useampaan kertaan. Suhteemme on siis ollut pitkä ja tiivis.

Onko siis ihme, että tunnelma on Viimeisen väännön kansien sulkemisen jälkeen haikea? Komisario Koskinen ratkaisee viimeisen juttunsa aivan virkauransa kalkkiviivoilla ja jää eläkkeelle. Se oli siis ainakin siltä osin siinä. Sattuman oikusta eläköitymisteema vielä koskettaa omaa lähipiiriänikin ihan lähiaikoina, joten tunnelataus oli melkoinen.

Viime syksynä Suomen dekkariseura vietti 40-vuotisjuhlia. Juhlan yhteydessä Seppo Jokinen palkittiin seuran hallituksen arvostetulla Hornanlinna-kunniakirjalla, joka myönnetään henkilölle tai taholle, joka on toiminnallaan pitkäaikaisesti ja määrätietoisesti vaikuttanut suomalaisen dekkarikulttuurin kehittymiseen. Kunniakirja on myönnetty ensimmäisen kerran v. 2005, jolloin sen sai Pirkko Arhippa. Jokinen on järjestyksessä seitsemäs Hornanlinna-palkittu.

Dekkariseuran hallituksen perustelut löytyvät täältä. Niihin on helppo yhtyä, ja kerrattuani nuo kaikki neljätoista itse kirjoittamaani juttua Jokisesta ja Koskisesta voin todeta, että olen kaikki perusteluissa mainitut asiat jossain muodossa sanonut itsekin, muutamat pariinkin kertaan. Seppo Jokinen on totisesti Hornanlinnan ansainnut. Onnittelut vielä kerran!

Viimeinen vääntö sijoittuu siis Koskisen viimeisiin työviikkoihin. Mies pitää kuitenkin ennen eläkkeelle siirtymistään kunnon rupeaman kesälomaa, eikä suostu kertomaan töissä kenellekään, mitä aikoo lomallaan tehdä. Hyvin poikkeuksellisesti Koskinen matkustaa ulkomaille, tosin tuttuihin maisemiin. Lomareissulla ei kuitenkaan rikoksia tapahdu, vaan ne keskittyvät tutusti Tampereelle.

Ensin katoaa nelikymppinen Moona Helahuovi kirjaimellisesti jäljettömiin. Nainen työskentelee miehensä kanssa media-alalla ja sen lisäksi hän on terapeutti. Aviomies on ilmoittanut vaimon katoamisesta. Johtolankoja on surkean vähän.

Toinen tapaus on myös vähän omituinen. Tuntematon mies tunkeutui asuntoon ja pahoinpiteli vaimon sairaalakuntoon sillä aikaa, kun aviomies oli suihkussa. Poliisien mielestä aviomies etsiskeli kummallisen kauan pyyhettään, mutta vaimon kuulemista hidastaa tämän terveydentila.

Kolmas rikossarja on kaikkein omituisin. Joku käy Tampereen ydinkeskustassa ihmisten kimppuun ja pudottaa tai ainakin yrittää pudottaa nämä koskeen. Ensimmäiset uhrit ovat kolme teinityttöä, jotka onneksi ehditään ajoissa pelastaa veden varasta. Päällekarkaajasta saadaan kuitenkin vain viitteelliset tuntomerkit, joten uusia tapauksia ehtii vielä sattua, ennen kuin poliisi pääse yhtään hajulle mahdollisesta tekijästä.

Käytännössä kaikki tapaukset polkevat enemmän tai vähemmän paikallaan Koskisen loman ajan ja saavat kunnolla vauhtia vasta hänen paluunsa jälkeen. Vyyhden viimeisen langanpään solminta menee tosiaan miltei viime minuuteille, mutta kaikki on lopulta valmista, kun vuorokausi vaihtuu ja Koskinen ihan virallisesti on eläkkeellä.

Viimeinen vääntö on vähän kaihoisan surumielinen ja nostalginen päätös Koskisen pitkälle ja vaiheikkaalle virkauralle ja Jokisen dekkarisarjalle. Komisarion yksityiselämän koukerotkin saadaan siinä siististi nippuun. Jos aikoo vasta nyt tutustua Koskiseen, ei ainakaan tästä osasta kannata aloittaa. Viimeinen vääntö on hellä hyvästijättö meille vanhoille uskollisille ystäville.

”Koskinen sulki silmänsä ja kuulosteli hetken itseään. Kyllä! Kyllä se niin oli. Hän tunsi olonsa vapautuneeksi.”

Aika velikulta.

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö
Kultosaari 2025. 343 s.
Äänikirja Storyside, lukija Jukka Pitkänen.

Painettu kirja arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 
Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 
Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 
Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 
Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.
Hukan enkelit. Karisto, 2001. Vuoden johtolanka -palkinto 2002.
Piripolkka. Karisto, 2002. 
Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.
Suurta pahaa. Karisto, 2004. 
Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 
Hiirileikki. Karisto, 2006. 
Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 
Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 
Lyöty mies. Karisto, 2009. (Novellikokoelma.)
Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 
Ajomies. Crime Time, 2011. 
Hervantalainen. Crime Time, 2012.
Vihan sukua. Crime Time, 2013. 
Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 
Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 
Rahtari. Crime Time, 2016. 
Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 
Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 
Rottasankari. Crime Time, 2019. 
Pisara veressä. Crime Time, 2020. 
Siipirikkoiset. Crime Time, 2021.
Pahasti tehty. Crime Time, 2022.
Sen maksaa minkä tilaa. Crime Time, 2023.
Satuttamisten summa. Kultosaari, 2024.
Viimeinen vääntö. Kultosaari, 2025.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

 

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia Englannissa karunkauniilla Cornwallin rannikolla, jonne hän on sijoittanut kokonaisen dekkarisarjan nimeltä Cornwall-mysteerit. Griffiths yhdistelee teoksissaan mukavasti brittityylisen cozy crimen, arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin aineksia.

Sarjassa rikoksia ratkovat rikostarkastaja Paul Diggins ja profiloija Antti Honkanen, jotka ovat ystävystyneet alkututtavuutensa pienten hankausten jälkeen. Honkanen on suomalainen psykologi, joka on sattumusten kautta päätynyt isännöimään vaimonsa perintökartanoa Cornwalliin. Paul Diggins ystävystyi sarjan aloitusosassa myös suomalaisen taidemaalari Kaisla Aallon kanssa, joka ilahduttavasti on mukana uusimmassakin dekkarissa.

Miljöönä toimivat siis Cornwallin rannikko ja sen pittoreskit pikkukylät. Aloitusosan eli Meren syliin -dekkarin tapahtumat sijoittuvat pieneen St Serenin kylään ja kakkososa Lintumiehen lossimatkan takana saaressa sijaitsevaan vähän eristyneeseen Mawnan Smithin kylään. Tuulisolmut-nimisessä tuoreessa kolmososassa ollaan pikkuisessa Boscastlen rannikkokylässä.

Tuulisolmut käynnistyy kiitettävän rivakasti. Dekkarin minäkertoja Ann Hudkinson, joka on Boscastleen muutettuaan lähestulkoon luopunut sairaanhoitajan työstään ja ryhtynyt parantajaksi, löytää laskuveden aikaan joenpenkan mutaan uponneen ruumiin. Käy ilmi, että paikkakunnalta ränsistyneen kartanon hiljattain perinyt Alex Cadoc on hukkunut remakan pubi-illan päätteeksi.

Boscastle on tunnettu elävästä noitaperinteestään. Kylässä asuu joukko ihmisiä, jotka sanovat olevansa noitia ja velhoja ja harjoittavat kirjavia ammatteja, jotka sopivat profiiliin. Ann Hudkinson ei ihan usko noitiin ja noituuteen, mutta huomaa silti viihtyvänsä hyvin Boscastlen noitayhteisön jäsenten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan noidista pidä, kuten esimerkiksi True Men -niminen porukka, johon öykkkäröivä Alex Cadoc työntekijöineen kuuluu.

Eletään joulunalusaikaa, ja Kaisla on tulossa Suomesta Cornwalliin viettämään joulua Digginsin kanssa. Lomasuunnitelmat tietysti mutkistuvat ruumislöydön takia, ja jossain vaiheessa alkaa näyttää siltä, että poliisit tutkivat tapausta kiivaasti vielä joulupäivänäkin.

Kartanonisäntä Alex Cadocin murhaan tuntuu hämmentävän monella kyläläisellä olevan motiivi. Poliisilla on kylässä sisäpiiriläinen, sillä etsivä Sarah Hayden on kotoisin Boscastlesta. Hänen vanhempansa pitävät kylässä hotellia, ja Sarah on auttelemassa hotellilla silloinkin, kun tieto hukkuneesta tulee. Siitäkään ei oikein ole apua, vaan tutkinta polkee pitkään paikallaan.

Tuulisolmut liittyvät Boscastlen kansanperinteeseen. Vanha tarina kertoo, että noidat osasivat sitoa tuulen naruun tehtäviin solmuihin. Kun solmut sitten avattiin merellä, nousi tuuli. Jos narusta avasi kaikki kolme solmua, nousi myrsky. Kuolleen Alex Cadocin taskusta löytyy narunpätkä, johon on solmittu kolme tuulisolmua. Onko joku halunnut kirota Cadocin, vai onko tämän kantanut solmunarua jonkinlaisena onnenamulettina? Vai onko kyse murhaajan signeerauksesta?

Griffiths pyörittelee juonta sopivan monimutkaisesti ja sirottelee siihen erilaisia aineksia folkloresta someilmiöihin. Ann Hudkinsonin minämuotoiset osuudet avaavat tapahtumia mielenkiintoisesti kylän keskipisteestä (Ann asustelee pubin homeisessa yläkerrassa). Kuinka paljon lopulta voi luottaa Annin kertomaan, mietityttää moneen otteeseen.

Ennen kuin murhaaja on käpälälaudassa ja kaikki kysymykset saaneet vastauksensa, koetaan hyisessä joulukuisessa Boscastlessa kiperiä ja dramaattisiakin hetkiä. Mukaan mahtuu vähän yllättävä ripaus maagisuuttakin.

Lintumies oli ansaitusti vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla. Sillä kertaa ei vielä palkinto napsahtanut. Saapa nähdä, miten Tuulisolmujen käy tulevana vuonna. Brittidekkareiden ystäville tämä ainakin on mainio makupala.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut (Cornwall-mysteerit 3)
Otava 2025. 399 sivua.

Arvostelukappale.

Cornwall-mysteerit:

Meren syliin
Lintumies
Tuulisolmut

Anu Patrakka: Ihailija

 

Portugaliin asettuneen Anu Patrakan Nelson Monteiro -dekkarisarja on tyyliltään mainio sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Sarjan päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi hiljattain palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää ja alkavasta muistisairaudesta kärsivää isäänsä.

Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Monteiron ja Emilian polut risteävät jo sarjan aloitusosassa Arvoton, jossa yksi rikoksen uhriksi joutuvista on Emilian tuttava. Epäröiden pari alkaa seurustella, ja sarjan uusimmassa osassa Ihailijassa suhde saa astetta syvemmän ulottuvuuden.

Nelson Montero -sarja on siis edennyt jo kolmanteen osaansa, kun Ihailija ilmestyi tänä keväänä. Alla on mukavasti tuulta, sillä sarjan kakkososa Kiusaaja oli ansaitusti vuoden vaihteessa Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaiden lyhytlistalla.

Ihailijassa Nelson Monteiro päätyy ratkomaan rikosta entisten työkavereidensa kanssa Lissabonissa, jonne hän on saapunut lomanvieton merkeissä Emilian kanssa. Emilia imee kiihkeästi itseensä portugalilaista ilmanalaa ja kulttuuria ja raahaa hieman vastentahtoisen Nelsoninkin fadokonserttiin. Siellä Nelson tapaa tuttavan lapsuudestaan eli jo ikääntyneen fadista Maria Glórian. Tapaaminen herättää miehen kipeät muistot äidistä, jonka kanssa välit nykyään ovat jäiset.

Konsertin jälkeen tapahtuu yliajo, jossa saa surmansa Valentim Alves -niminen mies. Tapauksella on silminnäkijä, joka on Nelsonin tuttu Lissabonin ajoilta. Kun sitten tämäkin pian kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, huomaa Nelson olevansa mukana nopeatempoisessa rikostutkinnassa. Lomailulle ei tunnu jäävän aikaa, mutta ovathan yöt kuumia ja pitkiä…

Nelson saa myös yllätyksekseen huomata, että tällä kertaa rikoksen lonkerot liittyvät myös hänen oman lähipiirinsä menneisyyteen.

Patrakka on tällä kertaa punonut rikosjuoneen mielenkiintoista tietoa kiehtovasta ja raadollisesta fadon maailmasta, Portugalin poliittisesta lähihistoriasta ja Lissabonin monimutkaisista asunto- ja kiinteistökuvioista. Itse rikokset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia ja tarina tulee lähelle lukijaa.

Emilia suomalaisena eli ulkopuolisena antaa mahdollisuuden selittää asioita lukijallekin, kun Emila tekee tilanteeseen sopivia pohdituttavia kysymyksiään Nelsonille.

Suosittelen Nelson Monteiro -sarjan lukemista järjestyksessä, jos haluaa seurata Nelsonin ja Emilian yksityiselämien käänteitä. Rikosjuonet ovat kuitenkin itsenäisiä, joten halutessaan voi sarjaan tutustumisen aloittaa vaikka Ihailijasta. Ihastut varmasti.

Anu Patrakka: Ihailija
Otava 2025. 271 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

On aina todella mukavaa todeta, että jo pitkän sarjan dekkareita kirjoittaneen ja julkaisseen kirjailijan uusin teos on hänen uransa toistaiseksi paras. Näin on Tiina Martikaisen kohdalla jälleen käynyt. Martikaisen kuudes dekkari Verijäljet on ehdottomasti hänen tähänastisen uransa paras teos, vaikka eivät aiemmatkaan mitenkään heikkoja ole olleet.

Martikainen asuu Sammatissa, ja hänen dekkarinsa sijoittuvat Sammattiin ja Lohjalle. Minulle tämä on pienoinen bonus, koska kyseiset seudut ovat viimeisten vuosien aikana käyneet hyvinkin tutuiksi. On aina mukavaa bongailla tuttuja paikkoja dekkarin sivuilta ja lisäksi kuvitella, missä ja millaisia ovat ne paikat, jotka perustuvat kirjailijan mielikuvitukseen. Sammatti on reaalimaailmassa pääsääntöisesti hyvinkin rauhallista seutua, mutta ei (valitettavasti) mikään lintukoto sekään, joten kyllä sinne murhan tai pari saa hyvinkin sovitettua.

Martikainen tosiaan näkee selvästi idyllisessä Sammatissa paljonkin potentiaalia dekkarimiljöönä. Verijäljissä siellä riehuu oikea sarjamurhaaja.

Verijäljet on toinen osa sarjaa, joka kertoo poliisikoira Ruutista ja ennen kaikkea sen kanssa Lohjan poliisissa työskentelevästä rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta. Aloitusosan Ruuti tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, sillä Mira on asettunut kiinteäksi osaksi Lohjan poliisia ja aloittanut jonkinlaisen suhteen työkaverinsa Marcuksen kanssa. Mira myös johtaa tutkintaa, jossa selvitetään Sammatissa tapahtuneita poikkeuksellisia henkirikoksia.

Dekkari käynnistyy kiitettävän ripeästi, kun läheltä Sammatin Myllykylää, jossa Mira asuu, löytyy kuoliaaksi kuristetun naisen ruumis syksyisen leirikeskuksen laiturilta. Keski-ikää lähestyvä nainen on paitsi tapettu myös riisuttu alastomaksi ja hänen hiuksiaan on nyrhitty omituisesti. Onko murhaaja halunnut viestiä jotain erityistä tekotavalla? Miten aikuinen nainen on saatu vapaaehtoisesti menemään murhattavaksi tyhjillään olevaan leirikeskukseen?  

Ennen kuin tutkinta pääsee edes kunnolla alkamaan, löytyy toisen leirikeskuksen pihapiiristä toinen samaan tyyliin murhattu nainen. Sitten kolmas nainen katoaa kotipihaltaan. Mitä ihmettä oikein on tekeillä? Mikä yhdistää uhreja? Ketkä kaikki ovat vaarassa joutua murhaajan kynsiin?

Myös Ruutilla on osuutensa monimutkaisen ja paineistetun tutkinnan etenemisessä. Koiran tarkka nenä löytää jäljen, joka johtaa vanhalle ruumiskätkölle pienellä Lohjanjärven saarella. Onko murhasarjan takana siis jokin menneisyydessä tapahtunut rikos?

Martikainen on rytmittänyt dekkarin mainiosti. Turhia suvantovaiheita ei pääse muodostumaan, kun jatkuvasti tapahtuu jotain juonen kannalta olennaista. Silti välillä rauhoitutaan Miran yksityiselämän ruodintaan, missä siinäkin riittää käänteitä. Mira on itselleenkin yllätykseksi suostunut aloittamaan suhteen Marcuksen kanssa. Marcus kuitenkin selvästi haluaisi vakavamman suhteen kuin Mira ja osuvasti toteaakin, että Mira osoittaa Ruutille ne tunteet, jotka muut ihmiset yleensä suuntavat omiin lajitovereihinsa. Muitakin ongelmia parin väleissä on selvitettävänä.

Tahti kiihtyy, kun kolmas mahdollinen uhri katoaa. Tapahtumia kuvataan välillä myös päällekarkauksen ja vapaudenriiston uhriksi päätyneen Kaisan näkökulmasta. Murhaaja ei surmaa häntä heti, vaan leikittelee uhrillaan. Ehtivätkö Mira ja Ruuti ajoissa apuun, vai saako murhaaja vielä yhden koston?

Juoni on rakennettu taitavasti. Taustalta paljastuu menneisyyteen liittyviä epäselviä kuvioita, jotka vaatisivat tarkempaa selvittelyä. Nykyhetkessä tapahtuu paljon nopeassa tahdissa, joten aikaa vanhojen penkomiseen ei juuri ole. Mukana on myös vääriin suuntiin johtavia juonilankoja ja vihjeitä, jotka harhauttavat lukijaa siinä missä poliisiakin. Ollaanko jo peruuttamattomasti myöhässä, kun lopulta päästään oikeille jäljille?

Tiina Martikainen: Verijäljet
Otava, 2025. 348 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mirasta ja Ruutista kertovat dekkarit:

Ruuti
Verijäljet

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

 

Englannin kielen sana ’busybody’ tarkoittaa tuohuajaa, tungettelevaa ja toisten asioihin sekaantujaa ja pahimmillaan kyylää. Termi tuli etsimättä mieleeni uudesta suomalaisesta dekkarisankarittaresta Helvi Helvestä, joka on Hauhon Alvettulassa asuva hiljattain eläköitynyt kirjastonhoitaja. Toki Helvin busybody-ominaisuudet painottuvat määritelmän herttaisempaan suuntaan, mutta kieltämättä hänessä on myös hienoisia kyläkyylän piirteitä.

Helvi on Hanni Maulan esikoisdekkarin Vintagea ja veritekoja päähenkilö. Dekkari asemoituu suosittuun cozy crime - eli pehmodekkarikategoriaan, vaikka ruumiita tuleekin lopulta melkoinen määrä.

Helvi alkaa ihmetellä, miksi tarkkana miehenä tunnettu ei-niin-mukava naapuri Ari Paatero on jo viikon verran pitänyt talossaan miltei täysvalaistusta, mutta pihatielle ei tule lumeen uusia jälkiä. Onko naapurilla kaikki kunnossa? Pian käy ilmi, että Paatero on ollut kuolleena olohuoneensa sohvalla jo useamman päivän. Kotihoitokaan ei ole käynyt entiseen malliin miehen luona. Helvin hienoiseksi pettymykseksi kuolinsyy vaikuttaa kuitenkin luonnolliselta.

Tapaus tietenkin puhuttaa kylillä ja tuo Helvin ja tämän uuden naapurin, sisustustoimittajan tehtävistä eläkkeelle siirretyn Riitta Rantasen lopulta paremmin yhteen. Helvi on suhtautunut uusiin naapureihinsa hillityn epäluuloisesti. Pitääkö pääkaupunkilaisten tunkea joka paikkaan vanhoja taloja pelastamaan, eikö Hanko enää riitä?

Kylän keskuksena toimivan kyläkaupan vastaava työntekijä Hannu Kallio näkee ja kuulee myös yhtä ja toista työpisteellään.

Kun Paateron tontilla sitten tapahtuu rikos ja samalla paljastuu toinen, myös poliisi alkaa väkisinkin kiinnostua tapauksesta. Erityisesti se kiinnostaa Hämeenlinnan poliisilaitoksen vanhempaa konstaapelia Anna Järvistä, joka pian huomaa ystävystyvänsä hauholaisten harrastajaetsivien kanssa. Se tuntuu mukavalta, koska välit entiseen aviomieheen ja Hämeenlinnan poliisilaitoksen kollegoihin eivät ole ihan parhaalla tolalla.

Ari Paatero on ollut tunnettu vintageharrastaja. Erityisesti Paavo Tynellin suunnittelemat messinkivalaisimet ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteena. Mutta mitä on tapahtunut hänen vintillään olleelle merkittävälle valaisinkokoelmalle? Pian Helvi uusine ystävineen suuntaa kohti Fiskarsia, missä pidetään kevättalvella suositut vintagepäivät. Yleisössä vilahtelee tuttuja kasvoja, ja pian löytyykin jo seuraava ruumis. Mistä oikein on kysymys?!

Maula pyörittelee rikosjuonta kiitettävästi harhautuksineen ja sivupolkuineen. Poliisin tutkintamenetelmiä ei orjallisesti seurata, vaan jonkin verran oiotaan mutkia tarinan sujuvoittamiseksi. Leppoisan pehmodekkarin tyylille uskollisesti aika paljon juodaan kahvia ja syödään Hannun paistamia ihania munkkeja arvoitusten ratkonnan kyytipoikana.

Anna vaikuttaa mukavalta persoonalta, eivätkä Riitta ja Hannukaan ole ollenkaan hullumpia tyyppejä. Jos siis pystyy sulattamaan busybody-Helvin ja ennen kaikkea hänen verrattoman ärsyttävän suhtautumisensa omaan mussukkaansa eli täysin kouluttamattomaan valkoiseen puudeliinsa, Vintagea ja veritekoja on ihan mukiinmenevä esikoisdekkari. Itse annan pisteitä erityisesti pitkähköstä Fiskars-osuudesta.  On aina mukavaa, kun dekkarissa liikutaan omilla kulmilla.

Kannen Helvi Helve tutkii -merkinnästä ymmärsin, että kyseessä on myös uuden dekkarisarjan aloitus, joten Helvistä ja kumppaneista kuultaisiin vielä jatkossakin. En kuitenkaan löytänyt mistään varmistusta tähän, mutta en lainkaan pahastu, jos niin on.

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja
Karisto 2025. 365 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella

 

Kirjaskene tuntuu suorastaan tulvivan feelgoodia eli suomeksi hyvän mielen kirjallisuutta. Ilahduttavasti kotimaiset tekijät ovat ottaneet genren haltuun, ja uutta luettavaa ilmestyy tiheään tahtiin.

Kustantamo Bazarilla on käytössään oma #hyvänmielenkirjat-tunniste, jonka alla on ilmestynyt myös kevään uutuus Kangaskauppa joen varrella. Teoksen tekijät Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen ovat sisaruksia.

Toivonen on aiemmin kirjoittanut esiteini-ikäisille sopivan (ikäsuositus 12+) vahvasti skandimytologiaan pohjaavan fantasiatrilogian Matka Asgårdiin (Fimbul-talvi, Mimirin lähde, Ginnungagabin riimut), jossa seurataan tallipoika Mavilin hurjia seikkailuja.

Sisarusten yhdessä kirjoittama suosittu lastenkirjasarja Listamestari on tähän mennessä kasvanut neliosaiseksi.

Kangaskauppa joen varrella on Kristofferssonin ja Toivosen ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Haastatteluissa sisarukset ovat kertoneet, että romaanissa kuvatun Turun Aurajoen rantakadulle sijoitetun kivijalkakangaskaupan esikuvana on toiminut heidän vanhempiensa omistama kauppa, joka aikanaan sijaitsi Salossa Horninkadulla torin laidalla. Tilkkula-nimisen kangaskaupan minäkin muistan vielä 1980-luvun alusta, jolloin Salossa oli muutama muukin vastaavanlainen liike.

Romaanin nimi ja kansi antavat siis hyvinkin odottaa totutun tyylistä hyvän mielen tarinaa, jossa sankaritar tekee rajun elämänmuutoksen ja perustaa tai pelastaa pienimuotoisen yrityksen, jossa pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja käyttämään kädentaitojaan.

Sisältö ei kuitenkaan tällä kertaa ihan vastaa odotuksia. Alkuasetelmat ovat kyllä perinteiset. Keski-ikää lähestyvä eronnut ekonomi Saimi saa syyttään potkut Turun kaupunginteatterin viestintäpäällikön tehtävästä. Tilille tupsahtaa kuuden kuukauden palkka, mutta uutta työtä ja suuntaa olisi ryhdyttävä pikaisesti etsiskelemään.

Sattumalta Saimi päätyy rantakadun Tilkku & Tikki -kangaskauppaan ja juttusille sen ikääntyvän omistaja Lucian kanssa. Kauppa herättää henkiin Saimin unohtuneet lapsuusmuistot perheen Turun-ajoilta, ja käy ilmi, että Lucia on itse asiassa hänen kummitätinsä. Miksi yhteys on aikanaan katkennut perheiden välillä?

Lucia ja Tilkku & Tikki ovat pahassa pulassa, sillä liike on kannattamaton ja pahaksi onneksi ystävällinen vuokraisäntä on menehtynyt. Nyt Turun elinvoimajohtajana toimiva uusi vuokraisäntä haluaa Tilkun & Tikin mahdollisimman nopeasti pois uusien tuulien tieltä. Saimi teroittaa oitis sapelinsa ja käy taistoon kummitätinsä ja tämän pikku yrityksen pelastamiseksi.

Tähän saakka kuvio siis tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen hyvän mielen romaaniksi. Mutta Kristoffersson ja Toivonen eivät lähde fiilistelemään kädentaitojen ja perinteisen kivijalkakaupan joenrantaidyllillä, vaikka kaupan kellarissa pieni käsityöryhmä kokoontuukin ja jopa Saimi ryhtyy innoissaan ompelemaan itselleen vaatetta.

Sen sijaan kirjailijat marssittavat näyttämölle yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita. Selvitellään kadonneen testamentin arvoitusta, sekaannutaan pikamuotibisnekseen ja suomalaiseen megayritykseen, remontoidaan jokilaivaravintolaa, ratkotaan sukuhistorian salaisuuksia ja Saimin värikkään perheen kimurantteja ihmissuhteita. Kaiken lomassa Saimin sydämenasiatkin vaativat osansa.

Hyvän mielen romaaneiden yleisestä linjasta poiketen Kangaskauppa joen varrella -romaanissa on siis hyvinkin runsaasti erilaisia juonikuvioita ja jännitteitä. Se koituu lopulta koko teoksen ongelmaksi. Jännitteitä on niin paljon, että kokonaisuus leviää ja menettää jännitteensä. Koska realismillekin viitataan iloisesti kintaalla, osa ratkaisuista livahtaa fantasian puolella. Onpa mukana jopa meedio! Vähemmilläkin aineksilla olisi selvitty.

Ylenpalttisen runsauden ja nopeiden juonenkäänteiden takia keskiössä oleva Saimi jää jotenkin etäiseksi, enkä päässyt hänen ajatuksenjuoksustaan ihan perille. Kaikkia Saimin valintoja en myöskään pystynyt kakistelematta nielemään. Loppuratkaisuista (niitäkin on useita eri juonihaarojen takia) osa on kuitenkin raikkaita ja ainakin vähemmän ennalta arvattavia.

Kristoffersson ja Toivonen julkaisevat seuraavan yhteisen romaaninsa jo tulevana syksynä. Nämä sanat ovat vain sinulle on ”kahden aikatason romaani tämän päivän kustannusmaailmasta ja rakkauden sitkeästä liekistä toisen maailmansodan kylmimmissä varjoissa”. Esittelytekstin perusteella luvassa on jälleen kosolti aineksia sisältävä teos. Historiallisen aikatasonsa takia se vaikuttaa kiinnostavalta, eikä kustantamomaailmakaan yhtään haittaa!

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella
Bazar 2025. 415 s.
Äänikirjan lukija Anni-Maija Koskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.