Jari Järvelä: Raiteet

 

Huh, mikä lukukokemus! Tuntuu, ettei oikein löydy sanoja eikä tiedä, mistä aloittaisi, kun haluaa kertoa Jari Järvelän historiallisesta romaanista Raiteet.

Ensinnäkin aihe, eli rautatiet, niiden historia ja vaikutus Suomen historian käänteissä, ei kuulosta kovin kiehtovalta, pikemminkin päinvastoin. Mutta Järvelä herättää aiheensa sellaiseen eloon, että aloin jo mielessäni hahmotella ensi kesäksi pientä kierrosta Kotkan ja Kouvolan suunnalla. Kierrokseen sisältyisivät ainakin käynnit Korian silloilla ja sekä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Muitakin kiinnostavia kohteita kirjan pohjalta olisi, mutta valitettavasti kaikkiin niihin ei liene suomalaisilla pääsyä enää omana elinaikanani.

Toiseksi romaanin teemaksi nousee tavallisten suomalaisten karu kohtalo lähihistorian pahimmissa kriiseissä. Kolmeen osaan jakautuvan romaanin ajalliset miljööt ovat nälkävuosi 1868, kevät 1918 ja jatkosodan ajan kesä 1944. Jo tämän luettelo tuntuu musertavalta. Kurjuutta ja kuolemaa on tarjolla kyllin. Mutta jälleen tämänkin Järvelä onnistuu kääntämään koskettavaksi ja vaikuttavaksi tarinaksi. Kaikkiin kolmeen tarinaan liittyy myös pieni toivonkipinä, yhdistäähän niitä sukupolvien ketju. Aina joku kuitenkin selviytyy ja elämä jatkuu.

Kun maailma palaa, tai raunioiden tuhkat savuavat, antaa toivoa se, ettei ole yksin.

Ensimmäisessä osassa, joka siis ajoittuu vuoteen 1868, kertojana on Ilmar-niminen teini-ikäinen poika. Ilmar ja hänen pikkusiskonsa Amanda ovat ainoat, jotka selvisivät heidän perheestään hengissä. Isä ja äiti sekä pikkusisarukset kuolivat kotona nälkään. Ilmar ja Amanda ovat lähteneet maantielle ja pyrkivät kohti ratatyömaata, jossa työtä vastaan saa ruokaa. Matkan varrella maantienlaidan ruumiskasasta heidän joukkoonsa lyöttäytyy koko perheensä menettänyt August.

Raihnainen ja nälän miltei hengiltä riuduttama kolmikko hyväksytään hätäaputyömaalle juuri ja juuri, mutta se koituu heidän pelastuksekseen. Ärhäkkäluonteinen, älykäs ja aikaansaava Amanda-sisko värvätään pian räjäytysryhmään panostajan apulaiseksi.

Olosuhteet työmaalla ovat kammottavat, ja väkeä kuolee tasaiseen tahtiin nälän, kylmyyden ja ankaran ruumiillisen työn aiheuttamiin sairauksiin, rasitukseen ja tapaturmiin. Ruumiit haudataan ratapohjaan ja -penkkaan. Ei siis ihme, että Riihimäki-Pietari-rataa kutsutaan kansan suussa näinäkin päivinä luuradaksi ja nälkäradaksi.

Toinen näkökulma ensimmäisessä osassa on lehtimies Mathias Mattsonin. Mies värvätään raportoimaan myönteisesti rataprojektista, mikä ei ole aivan helppo tehtävä. Mathias unelmoi kirjailijan urasta, ja hänellä onkin työn alla ’Kiskojen kreivi’ -niminen romaanikäsikirjoitus, jossa hän itse on ylivertaisen sankarin roolissa. Häneltä jää tarinaan käsikirjoituksen lisäksi kultakuorinen taskukello, johon on kaiverrettu nimikirjaimet MM. Amandan tulkinnan mukaan se tarkoittaa Maailman Murenemista, hänen lapsenlapsenlapsensa tulkitsee kirjainten merkitsevän Maailmanmestaria.

Paremman väen vierailut ratatyömaalla näyttävät karmealla tavalla kontrastin hyvä- ja huono-osaisten välillä. Mattson haluaa antaa hätäaputöissä raataville mahdollisuuden sivistää itseään ja tuottaa paikalle kärryllisen vanhoja sanomalehtiä. Työläiset osaavat toki lahjan hyödyntää…

Toisessa osuudessa minäkertoja on Amandan tyttärentytär, joka on värväytynyt punaisten puolen armeijaan ja päätynyt panssarijuna kakkosen kuularuiskuampujaksi. Panssarijuna kakkosen kotipaikka on Kouvolan asema, ja siellä oltaessa Amanda asuu isoäitinsä ja kolmivuotiaan Voitto-poikansa kanssa pienessä mökissä. Samassa junassa sanitäärinä työskentelee Tekla, jonka kanssa Amanda ystävystyy kevätkuukausien aikana. Naisten välillä tuntuisi väreilevän vähän vakavampiakin tunteita, mutta suhde ei sodan melskeissä ehdi kunnolla kehittyä. Panssarijunan katolta konekivääriampujan silmin katsottuna sota näyttää sekasortoiselta ja absurdilta tapahtumasarjalta, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Teklan ja Amandan tiet eroavat Kotkassa ratapihalla, kun punaisten armeija ja pakolaiset saarretaan kaikista suunnista.

Kolmannessa osassa tavataan Amandan poika Voitto jatkosodan viimeisenä kesänä 1944 jokseenkin omituisessa paikassa. Voitto on saanut talvisodassa polveensa kranaatinsirpaleen, eikä jalka enää toimi entiseen tapaan. Sotavamma on vienyt mennessään unelman urheilu-urasta, mutta nyt miehellä on uusi tavoite. Hän haluaa menestyskirjailijaksi. Sillä uralla alkuun saa luvan auttaa eräs tietty keskeneräinen käsikirjoitus.  

Sotavammoistaan huolimatta Voitto kutsutaan palvelukseen myös jatkosodan aikana. Hän päätyy erinäisten vaiheiden jälkeen Muurmanninradan seisakevahdiksi Aunukseen. Alkuun hän on metsän keskellä sijaitsevalla seisakkeella yksin, sitten sinne komennetaan hänen avukseen eksentrinen Hesekiel, joka alkaa kunnostaa tallissa paikoilleen lahonnutta vanhaa höyryveturia eikä juurikaan piittaa niistä tehtävistä, joita Voitto hänelle yrittää määrätä.

Tunnelma erämaassa junaradan kupeessa on aavemainen ja käy yhä painostavammaksi kesän edetessä. Ohikulkevat junat eivät juurikaan helpota tilannetta. Kesä 1944 on helteinen, ja kaukaisuudesta kuuluu jylinää, josta ei ota selvää, onko se ukkosta vai tykistöammuntaa. Kenties molempia. Lopulta seisakkeelta kuitenkin tulee lähtö, eikä suinkaan sellaisella tavalla, jota Voitto on ajatellut.

Kirjan lopussa on vielä kirjailijan usean sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän kertoo romaanin synnystä. Osa ideoista on muhinut kirjailijan mielessä vuosikymmeniä, varhaisimmat kysymykset ja ihmettelyt aivan lapsuudesta asti. Kun tietoa on ajan mittaan kertynyt eri lähteistä, ei ole enää mieltä yrittää laatia kattavaa lähdeluetteloa. Sen sijaan Järvelä mainitsee muutaman tuoreehkon tietoteoksen, joita hän on lukenut antaumuksella. Tarinat olennaisimpien ideoiden taustoista ovat yhtä kiehtovia kuin itse romaanin tarinatkin. Kiitos siis tästäkin teoksen osuudesta!

On vaikea sanoa, mikä osa romaanista on vaikuttavin. Kaikki ovat omalla tavallaan koskettavia ja raastavia. Mutta jos olisi pakko valita, on vuoden 1868 osuus julmuudessaan pahin ja toisaalta myös kiinnostavin. Julmuutta korostaa lasten osuus tapahtumissa. Kiinnostava jakso on, koska sain siitä valtavasti uutta tietoa tai ainakin lisätietoa.

Olen totta kai tiennyt, että valtio rakensi rautatietä Helsingin ja Pietarin välille juuri 1860-luvun lopulla eli samaan aikaan, kun Suomessa vallitsi ankara nälänhätä. Aika näkyy Suomen väestönkehityskäyrässäkin poikkeuksellisena kuoppana. Mutta Raiteet-romaanissa kuvattu valtava työmaa ei ole mikään hyväntekeväisyysprojekti vaan käytännössä pakkotyöleiri, jossa teetettiin raskasta ruumiillista työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä käsittämättömän alkeellisissa oloissa. Vartijat ja aidat puuttuivat, mutta käytännössä ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Jos työmaalta lähti, ei ollut paikkaa, minne mennä tai mistä saisi ruokaa.

Nälkävuosiin en ole kovinkaan usein suomalaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Aki Ollikaisen Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti karun tarinan nälkävuosien ajalta, mutta muuten se on jäänyt vähäisehkölle huomiolle traagisuudestaan huolimatta. Mutta tänä vuonna Raiteet on jo kolmas uutuusteos, jossa siitä kirjoitetaan. Nälkävuodet ovat mukana Maria Piponiuksesta ja Elias Lönnrotista kertovassa Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaanissa, samoin Antti Heikkisen Rautavaara-romaanissa, jossa nälkävuodet kurittavat kovalla kädellä juuri syntymässä olevaa kuntaa ja sen asukkaita.

Kansalaissodan ajan kauheuksista olen sen sijaan lukenut mielestäni paljonkin, mutta panssarijunista ja niiden käytöstä en muista ennen lukeneeni. Kansalaissodan naissotilaat kiinnostavat myös, vaikka heistä on viime aikoina kirjoitettukin. Samoin jatkosodasta Järvelä on rautatieaiheen avulla löytänyt jälleen uutta näkökulmaa. Sota on monikasvoinen hirviö, joka muuntuu yhä uusiin ilmenemismuotoihin.

Olen kiitollinen, että Jari Järvelä kirjoitti tämän teoksen ja että sain sen lukea. Raiteet luettuaan todellakin katsoo Suomen valtasuonistoa eli rataverkkoa uusin silmin. On hyvä välillä pysähtyä miettimään, millaisin uhrauksin ja millä hinnalla hyvinvointimme on aikanaan rakennettu. Radan kolke saa korvissa uudenlaisen kaiun.

Jari Järvelä: Raiteet
Tammi 2025. 479 s.

Arvostelukappale.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.

Turun kirjamessut 2025 Logomossa

 

Kun (kirja)somevaikuttajat (aik. kirjabloggaajat) akkreditoituvat Turun kirjamessuille, mediapassin (= maksuton sisäänpääsy) saadakseen on kerrottava, millaista sisältöä aikoo messuilta tuottaa ja mihin medioihin. Koska lupasin laittaa paikan päältä tuokiopäivityksiä Instaan (tehty!) ja kirjoittaa blogiin jonkin koostejutun, saatte vielä hieman jälkijunassa tämän tekstin ja kuvat. Turun kirjamessut järjestettiin 3.-5.10.2025.

Jo etukäteen Turun kirjamessujen puhutuin aihe oli tapahtuman siirtyminen 34 vuoden jälkeen pois Artukaisista Turun Messu- ja Kongressikeskuksesta. Uutinen tiloista luopumisesta kohahdutti kirjamessuväkeä viime syksynä, kun uutta messupaikkaa ei järjestäjillä ollut vielä kertoa.

Uudeksi paikaksi ilmoitettiin sittemmin Turun päärautatieaseman kyljessä sijaitseva Logomo. Kysehän on VR:n entisestä konepajasta, joka on kunnostettu tapahtumatilaksi. Nykymuotoinen toiminta alkoi v. 2011, kun Turku toimi yhtenä Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Sittemmin tila tuli tutuksi, kun Turun kaupunginteatteri oli siellä väistössä teatterin peruskorjauksen vuoksi v. 2014.

Paluu Artukaisiin ei enää onnistune, sillä entisellä messukeskusrakennuksella on jo uusi omistaja. Alueelle on tulossa liikuntakeskus sekä Impivaaran jäähallin korvaava harjoitusjäähalli. Rakennusten peruskorjaus on jo käynnistynyt, ja uuden jäähallin rakentaminen alkaa pian.

Lisäksi Logomo Oy on ostanut Turun Messukeskus Oy:n messuliiketoiminnan. Käytännössä tämä siis tarkoittanee ainakin tällä hetkellä sitä, että Turussa messut järjestetään jatkossa Logomo Oy:n hallinnoimissa tiloissa eli Logomossa.

Miten messut sitten (kirja)somevaikuttajan ja melko kokeneen kirjamessukävijän silmin uusissa tiloissa onnistuivat? Kyselijöille jo paikan päällä vastasin, että tunteet ovat kaksijakoiset. Niin ne ovat edelleenkin runsaan viikon sulattelun jälkeen.

Otetaan ensin positiiviset asiat.

En ole kuullut ainuttakaan poikkipuolista sanaa uudesta sijainnista. Se tuntuu olevan kaikin puolin täydellinen. Logomo sijaitsee vartin kävelymatkan päässä Turun kauppatorilta, ja kaupanpäälle saa nauttia upeasta kulttuurimaisemasta komeine rakennuksineen ja syysväreissä hehkuvasta puistosta.

Kauppatori ja Logomoa vieläkin lähempänä sijaitseva Puutori ovat Turun paikallisliikenteen solmukohtia, joten turkulaisten ja lähipitäjistäkin tulevien on helppo saapua messuille. Alueella on myös runsaasti (maksullista) paikoitustilaa. Kaukoliikenteen bussiasema sijaitsee vartin kävelymatkan päässä sekin.

Ylivertaisen helppoa Logomoon on saapua junalla, sillä rautatieaseman alueen remontin takia kuuluisa Logomon silta toimii tällä hetkellä Turun rautatieasemana. Junasta siis pari askelta rappusille ja sillan toisesta päästä alas Logomon oven eteen! Itsekin päädyin käyttämään ensimmäistä kertaa junaa matkustamiseen, sillä pysäköinti Salon rautatieasemalla on maksutonta ja junaliput sai etukäteen ostamalla edullisesti.

Ison myyntialueen valoisuus ja hälyttömyys sai myös runsaasti kiitosta.

Junalta tullut väki tupsahti suoraan liput ennakkoon ostaneiden ovelle, mistä sitten tupsahdettiinkin suoraan varsinaisen messualueen päähalliin. Tila on huimaavan korkea (3 kerrosta), ja ratapihalle avautuva päätyseinä on kokonaan lasia. Halli siis käytännössä kylpee päivänvalossa, mikä tekee tunnelmasta aivan toisenlaisen kuin perinteisissä käytännössä ikkunattomissa messuhalleissa.

Toinen merkittävä viihtyvyyttä lisäävä seikka on miellyttävä äänimaailma. Jo tilan akustiikka lienee monia muita halleja parempi. Lisäksi on huomattava, että päähallissa ei ollut virallisia esiintymislavoja, joten senkin osalta äänitaso pysyi pahimpinakin ruuhkahetkinä kohtuullisehkona.

Päähalli oli sisustettu varsin avoimeksi, joten kuljeskelu osastolta toiselle oli helppoa ja tilassa oli väljyyden tuntua.

Virallisia, ohjelmaan merkittyjä esiintymislavoja oli messuilla kaikkiaan yhdeksän kappaletta, enkä ihan kaikissa ehtinyt käydä. Pääsalin Veturi- (normaalisti Logomo-sali) ja Risteys-, Pysäkki- ja Eämysvaunu-lavat sijaitsivat kaikki erillisissä auditorioissa ja saleissa, joten niissä oli miellyttävän rauhallista seurata ohjelmaa ilman häiritsevää taustamelua.

Näytteilleasettajien valintaan oli kiinnitetty erityistä huomiota, ja suurin osa näytteilleasettajista olikin ainakin jotenkin kirja-alaan liittyviä toimijoita. Ilahduttavaa oli esimerkiksi, että Gummerus-kustantamo oli päättänyt palata (?) Turun kirjamessuille. Osastolla tuntui käyvän kuhina, joten toivottavasti näemme kustantamon messuilla ensi vuonnakin.

Päähalli oli sisustettu varsin avoimeksi, joten kuljeskelu osastolta toiselle oli helppoa ja tilassa oli väljyyden tuntua. Pieniä kahviloita ja wc-tiloja on eri puolilla.

Mikä sitten ei mielestäni aivan toiminut?

Kiistaton tosiseikka on, että Logomo on kaikesta huolimatta massiiviselle kirjamessutapahtumalle liian pieni tila. Vuonna 2024 Turun kirjamessuilla ja niiden kanssa samaan aikaan järjestetyillä ruoka- ja viinimessuilla kävi järjestäjien tietojen mukaan yhteensä 15 000 ihmistä.

Logomossa ei enää ruoka- ja viinimessuja saatu mahtumaan samoihin tiloihin kirjamessujen kanssa. Ne tosin eivät ehtineet nousta edes kunnolla jaloilleen koronan jälkeen. Vanhoina hyvinä aikoina ennen koronaa ehdittiin yhteistapahtumassa ylittää 25 000 kävijän raja.

Turun kirjamessujen järjestäjän tiedotteen mukaan messuilla vieraili tänäkin vuonna 15 000 ihmistä. Tulos on siis erinomainen. Hienoa! Mutta onko messuilla Logomossa yhtään kasvunvaraa?

Asiaa voi tarkastella tietysti eri näkökulmista. Mahtuisiko messuille vielä lisää näytteilleasettajia? Päähalli oli täynnä, ja sivukäytävillä ja pienemmissä halleissa vaikutti olevan myös täyttä. Hyvä niin, tietysti.

Antikvariaatit, jotka jo osin olivat vetäytyneet kirjamessuilta aiemmin ja järjestävät nykyään omat Antikvaariset kirjamessunsa muualla ja toiseen aikaan, oli tungettu kapean käytävän yhdelle seinälle. Ymmärtääkseni mukana oli kolme eri antikvariaattia. En ehtinyt tarjontaan tutustua, mutta osastolla pyörähtäessäni siellä tuntui olevan hankalaa asioida ahtauden ja huonon valaistuksen takia. Levymessuosastolle en ehtinyt poiketa.

Entä mahtuisiko messuille lisää esiintyjiä ja ohjelmaa? Virallisia lavoja tosiaan oli yhteensä yhdeksän kappaletta. Niistä suuria ja pääosin rauhallisia ovat ainakin päälava Veturi ja seuraavaksi suurin Risteys, joka oikeastaan oli oma suosikkini. Veturissa ällistytti avoin seinä esiintyjien ravintolalämpiöön. Oli omituinen kokemus kuunnella hiirenhiljaisessa salissa piispan lukevan novellinäytettä ja kuulla samalla sivukorvalla, miten haarukkalaatikkoa järjesteltiin toisaalla.

Perinteiseen messuhulinaesiintymiseen pääsi parhaiten Asema-lavalla, joka oli sijoitettu pienemmän messuhallin päätyyn kirjaimellisesti messuosastojen puristukseen. Äärimmilleen kokemus vietiin Rata-lavalla, joka sijaitsi pienen pitkänomaisen messuhallin nurkassa oven pielessä. Lavan edessä oli peräti 14 istumapaikkaa, nekin erittäin hankalasti saavutettavia.

Tiivis tunnelma Rata-lavan katsomossa
toisella ja samalla viimeisellä rivillä!

Kolme esiintymispistettä sijaitsi kolmannessa kerroksessa pienissä neuvottelutiloissa samaan tapaan kuin vanhassa messuhallissakin. Sinne ei siis yleisö ainakaan vahingossa eksynyt, mutta tilat olivat kyllä melko rauhallisia, vaikka ovet käytävään pidettiin auki. Logomon pohjapiirroksen perusteella vaikuttaisi, ettei lisää esiintymistiloja liene luvassa. Sokkeloisuus ja sivussa sijaitsevat esiintymissalit ovat tuttuja muiltakin messuilta.

Esiintymisten kesto puhututti jälleen. Normaali esityksen kesto on Turun kirjamessuilla 22 minuuttia (mikä on toki parempi kuin taannoin kokeiltu 15 minuuttia), ja pidemmät esitykset kestivät yleensä 45 minuuttia (joitakin poikkeuksia oli).

Mitään logiikkaa ei tuntunut olevan sen suhteen, että pidempi aika olisi annettu useamman ihmisen paneelikeskustelulle kuin yksittäisen ihmisen haastattelulle. Itsekin seurasin ainakin paria sellaista keskustelua, joissa oli mukana 4–5 henkilöä ja aikaa oli 22 minuuttia. Tämäkään ei tietenkään ole pelkästään Turun kirjamessujen ongelma. Ohjelmakartan laatiminen lienee melkoinen savotta.

Haastattelija + kolme kirjailijaa, aikaa keskustelulle 22 min.

Ylivoimaisesti kummallisin ratkaisu liittyi Turun kirjamessujen lippuihin ja rannekkeisiin. Ilmeisesti juuri tilojen pienuuden ja odotettavissa olleen yleisömäärän takia oli päädytty varsin omintakeisiin sisäänpääsykuvioihin.

Tapahtumaan ei ollut lainkaan saatavilla koko messuviikonlopun lippua. Vaihtoehdot olivat

•  koko päivän lippu (normaali hinta 18 euroa)
•  aamupäivälippu klo 10–14 (normaali hinta 10 euroa)
• iltapäivälippu klo 14–18 (normaali hinta 10 euroa).

Eri liput vaihdettiin sisään tullessa erivärisiin rannekkeisiin. Ennakkoon ostettaessa piti tietää päivä ja kellonaika, jolloin on messuille tulossa.

Ranneketta olen kaipaillut esimerkiksi Tampereen kirjafestareille, joissa osa Tampere-talon palveluista ei sijaitse messualueella ja lippunsa joutuu esittämään monta kertaa päivän aikana. Mutta Logomossa tätä ongelmaa ei ollut, vaan talon sisällä sai kulkea vapaasti. Harvalla messuilijalla lienee tarvetta käydä kesken vierailunsa muualla. Mutta heitä tämä sitten varmaankin palveli.

Sisäänkäynnit olivat ruuhkaisia, ja ainakin osittain ruuhkaa syntyi rannekkeen kiinnittämisestä. Missään vaiheessa en huomannut tai kuullut, että ranneketta olisi pois lähtiessä katsottu. Oli siis täysin mahdollista ostaa aamupäivälippu, saapua klo 10 ja poistua klo 18. Mikään hälytin tms. ei aktivoitunut siinä vaiheessa, kun maksettu aika päättyi.

Kirjallisuus kiinnostaa!

Ideana tosiaan lienee ollut jotenkin rajata ja hallita ihmismäärää. Kenties tämä toimikin toivotusti, mutta asiakkaan suuntaan idea vaikuttaa todella omituiselta, kömpelöltä ja toimimattomalta.

Myös lounasta tarjoillut ravintola Kitchen tuntui ainakin lauantaina toimivan äärirajoillaan. Lounasbuffet oli erinomainen, mutta ravintolasalin pöytiin joutui jonottamaan lautasensa kanssa. Jos asiakasmäärä vielä nousee, tästä muodostuu jonkinlainen pullonkaula myös.

Yhteenvetona siis todettakoon, että Logomo osoittautui ihan kelpoiseksi kirjamessupaikaksi. Pitää vain vähän markkinointitapahtumalle luonnonvastaisesti toivoa, että yleisömäärä ei tästä juurikaan kasva.

Kiitos hyvästä messutunnelmasta, -ohjelmasta ja tietenkin messupassista (jonka arvo minulle oli joko 36 tai 20 euroa laskutavasta riippuen) messuorganisaatiolle.

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Lukupiirimme kesäläksynä oli lukea Adrei Kurkovin tuotantoa. Olin pannut jo merkille häneltä tänä keväänä ilmestyneen historiallisen dekkarisarjan aloitusosan Kiovan korva, jonka otinkin kuunneltavakseni. Ihastuin Kurkovin lempeän ironishumoristiseen tyyliin, joten kun myös hänen romaaninsa Harmaat mehiläiset oli saatavana äänikirjana, kuuntelin sen Kiovan korvan perään. Kannatti!

Kurkov on päivännyt romaanin esipuheen Kiovassa vuonna 2020, siis pari vuotta ennen varsinaisen Ukrainan sodan alkamista. Sota kuitenkin alkoi jo kauan ennen sitä, heti Krimin valtauksen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan syntyi rintamalinja Ukrainan ja Itä-Ukrainan venäläismielisten ja Venäjän tukemien separatistien välille.

450 kilometriä pitkän rintamalinjan väliin jäi ei-kenenkään-maata eli vyöhyke, joka ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Tätä vyöhykettä kutsuttiin harmaaksi vyöhykkeeksi, ja sen leveys vaihteli muutamasta sadasta metristä jopa pariin kilometriin. Muistan uutiskuvia, joissa sitkeimmät mummot istuivat rintamalinjojen väliin jääneissä kodeissaan, vaikka seinässä saattoi olla isoja reikiä ja ammukset viuhuivat talon ylitse. Kaikki eivät suostuneet poistumaan kodeistaan, vaikka suuri enemmistö jätti kaiken ja lähti, kuka minnekin.

Kurkov kertoo vierailleensa harmaalla vyöhykkeellä Donbasin alueella useita kertoja sodan alkuvaiheessa. Alueelle sitkeästi jääneet ihmiset alkoivat kiinnostaa häntä, ja niin romaani Harmaat mehiläiset alkoi muotoutua.

Harmaiden mehiläisten päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva viisikymppinen Sergei Sergeitš, joka vuoden 2017 kevättalvella on Pikku Starhorodivkan kylän toinen asukas. Jonkin matkan päässä kylän toisella kadulla asustelee yksikseen Sergein vanha vihamies Paška, jonka kanssa välit ovat menneet huonoiksi jo kouluaikoina. Sergein vaimo on lähtenyt Pikku Starhorodivkasta lännemmäksi jo ennen sodan alkua ja ottanut pariskunnan Angelica-tyttären mukaansa.

Pikku Starhorodivkan kylässä ei ole ollut sähköä käytännössä kolmeen vuoteen, mutta jotenkin miehet ovat kuitenkin selviytyneet arjestaan. Sota on koko ajan läsnä, vaikka tykkitulen kumu on muuttunut niin arkipäiväiseksi, ettei sitä enää huomaa. TV ei toimi, eikä sanomalehtiä tai muutakaan postia jaeta, joten tiedot ulkomaailmasta ovat hatarat ja lähinnä sen varassa, mitä miesten luona silloin tällöin poikkeavat sotilaat kertovat.

Sergeillä on toimiva matkapuhelin, mutta sen akku on pääsääntöisesti tyhjä. Kenelle hän soittaisikaan? Entiselle vaimolle voisi ehkä soittaa, mutta mitä osaisi sanoa? Jos on asiaa Paškalle, voi mennä tätä tapaamaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä ollessaan Sergei on ryhtynyt tarhaamaan mehiläisiä. Hänellä on vajassaan kuusi mehiläispesää, jossa mehiläiset talvehtivat. Ennen sotaa jopa kuvernööri oli vieraillut hänen luonaan saamassa hoitoa, jossa hoidettava asettuu makuulle mehiläispesistä kootun pedin päälle.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallisen, rauhaa kaipaavan, itseään puolueettomana pitävän ja sotimisen ulkopuolella pysyttelevän ihmisen sinnittelyä vaarallisissa ja hankalissa olosuhteissa. Alkupuolella kuvataan kevättalvea Pikku Starhorodivkassa. Kun kevät lähestyy, alkaa Sergei suunnitella matkaa jonnekin, missä mehiläiset voisivat kerätä mettä rauhassa. Ammuskelu ja räjähdykset hermostuttavat niitä.

Sergei pakkaa mehiläispesät peräkärryyn ja lähtee Neuvostoliiton aikaisella Ladallaan matkaan. Erinäisten rajanylityspaikkojen, tarkastuspisteiden ja muiden vaiheiden jälkeen hän päätyy Krimille, jossa venäläiset valvovat rauhaa. Sergei muistaa taannoisessa mehiläistenhoitajien kongressissa tapaamansa mukavan ja ystävällisen miehen, jonka luokse hän päättää ajaa. Perille löydettyään hän saa ikäväksi yllätyksekseen kuulla, että ystävä on kaapattu kaksi vuotta sitten, eikä hänestä ole sen koommin kuultu.

Sergei tajuaa vasta ystävänsä perheen tavattuaan, että tämä on islaminuskoinen tataari. Asia ei häntä hätkäytä, vaikka erilaiset tavat aiheuttavatkin hämmennystä. Ystävän vaimo antaa Sergeille luvan asettua miehensä mehiläispesien lähettyville kukkulan rinteeseen kylän ulkopuolelle. Hän myös pyytää, että Sergei kävisi puhumassa miliisille kadonneesta miehestään, hän kun on venäläinen. Sergei tyrmistyy. Miten häntä voidaan luulla venäläiseksi?! Hyvää verta ei herätä sekään, kun hän kertoo olevansa donbasilainen. Sanalla on ihmisten korvissa paha kaiku.

Sergeillä on 90 päivän oleskelulupa Krimillä. Mitä vähemmäksi päivien määrä käy, sitä levottomammaksi käy lukija. Pääseekö Sergei vielä takaisin kotiinsa? Kannattaako hänen mennä kotiin ylipäätään? Saako hän rakkaat mehiläisensä mukaansa? Miksi FSB yhtäkkiä kiinnostuu hänen mehiläisistään?

Jos en olisi ensin kuunnellut Kiovan korvaa, en ehkä olisi tullut tarttuneeksi Harmaisiin mehiläisiin. Aihe ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Yksinäinen keski-ikäinen mies jossakin ei-kenenkään-maalla ei varsinaisesti kutsunut puoleensa. Mutta Kurkov kirjoittaa valloittavalla ja koskettavalla tyylillä.

Aloin aika nopeasti pitää Sergeistä, vaikka hän on omalla tavallaan ärsyttävän jääräpäinen ja tuskastuttavan estynyt. Hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan vilpittömän hyvä sydän, ja hän haluaa aina toimia reilusti. Tosin aika usein on vaikea tietää, miten se on mahdollista. Sergein hyvää tarkoittavat teot myös usein aiheuttavat muille ja Sergeille itselleenkin kohtuuttomia vaikeuksia. Maailma, jossa säännöt ovat absurdeja, on vaikea toimia johdonmukaisesti.

Miehen uskollinen rakkaus mehiläisiään kohtaan on jotenkin liikuttavaa. Mehiläisten maailma näyttää järjestäytyneeltä ja järkevältä. Siihen verrattuna ihmisten toiminta on kaikkea muuta.

Kurkov ei saarnaa eikä osoittele. Sergein silmien, aivojen ja sydämen kautta katsottu maailma avautuu lukijalle kaikessa mielettömyydessään, ja siitä saa kukin tehdä omat päätelmänsä. Vuonna 2025 luettuna romaani avautuu myös toisella tavalla kuin vuonna 2020. Voi meitä, voi maailmaa!

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset (Серые пчелы)
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava 2023, Otavan kirjasto -sarja. 391 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Kiovan mysteerit 1)

 

Kirjailija Andrei Jurjevitš Kurkov (s. 1961) on syntyperältään ukrainalainen ja asunut Ukrainassa kaksivuotiaasta lähtien. Kieltenopettajan ja japanin kielen kääntäjän koulutuksen saanut Kurkov on tehnyt kirjailijantyön lisäksi elokuvakäsikirjoituksia, työskentelee toimittajana ja luennoitsijana ja on esimerkiksi kansainvälisen elokuvapalkinnon tuomariston pysyvä jäsen. Kirjat Kurkov kirjoittaa venäjäksi, mutta toimittajan työn hän tekee ukrainan kielellä.

Kurkov on ollut suosittu kirjailija paitsi Ukrainassa myös Venäjällä. Siellä hänen kirjojensa jakelu kuitenkin lakkasi vuonna 2005, koska Kurkov oli ottanut kantaa Venäjän sekaantumiseen Ukrainan sisäpolitiikkaan.

Hän on julkaissut ainakin kaksikymmentä teosta, ja kirjoja on käännetty 35 kielelle. Suomeksi hänen teoksiaan on toistaiseksi julkaistu vain neljä: Kuolema ja pingviini (suom. 2006 Eero Balk), Harmaat me­hi­läi­set (2023, suom. Arja Pikkupeura), Kuolleen miehen kaveri (2024, suom. Riku Toivola) ja Kiovan korva tänä vuonna Arja Pikkupeuran suomentamana. Kurkovin suomalainen kustantaja on Otava.

Kiovan korva aloittaa historiallisen Kiovan mysteerit -nimisen rikosromaanisarjan, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeisiin vuosiin. Kiovan korvassa ollaan vuoden 1919 sekasortoisessa keväässä. Nuorukainen Samson Koletško jää yllättäen yksin, kun kasakat surmaavat hänen kirjanpitäjäisänsä keskelle katua. Miehet olivat menossa räätälille noutamaan isälle teetettyä pukua. Samson pelastuu kuin ihmeen kaupalla, sillä hänen päähänsä tähdätty sapelinisku menee ohi riipaisten mukaansa vain hänen oikean korvalehtensä.

Ajat Kiovassa ovat siis sekavat ja vaaralliset. Vallankumouksen jälkeen bolševikit ovat puna-armeijan tuella ottaneet kaupungin haltuunsa ja yrittävät vakiinnuttaa uutta hallintoa, mutta valkoiset joukot ovat tekemässä vastavallankumousta ja uhkaavat vyöryä minä hetkenä hyvänsä kaupunkiin. Sähkön- ja vedenjakelu on epäsäännöllistä, ja kaikesta on pulaa. Uudet vallanpitäjät tekevät takavarikointeja tiheään tahtiin, ja pian puna-armeijan sotilaat kolkuttavat Samsoninkin oveen.

Samson asuu tilavassa kerrostaloasunnossa yksin isän kuoltua. Talonmiehen leskirouva näkee nuorukaisen ahdingon ja alkaa järjestellä tälle avioliittoa. Sopiva morsianehdokas olisi hänen mielestään kuvernementin tilastoviraston tilastotietoja keräävä tomera Nadežda. Pian Samson huomaakin tunteidensa lämpenevän uutta järjestelmää uskollisesti kannattavaa Nadeždaa kohtaan. Hän on huolissaan nuoren naisen pitkästä ja vaarallisesta työmatkasta ja tarjoaa tälle majapaikkaa omasta tilavasta huoneistostaan.

Ennen Nadeždan muuttoa huoneistoon kuitenkin majoittuvat puna-armeijan sotilaat Anton ja Fjodor, joilla ei tunnu olevan aivan puhtaat jauhot pussissaan. Miehet haluavat majoittua Samsonin isän työhuoneeseen, jonka kirjoituspöydän laatikkoon Samson on tallettanut irronneen korvalehtensä. Ensimmäisenä yönä Samson tekee mullistavan havainnon: hänen irti leikattu korvalehtensä kuulee yhä ja välittää kuulemansa edelleen hänen korvakäytäväänsä!

Uusi hallinto tarvitsee kalusteet virastoihinsa, joten kaupunkilaisia kohtaa uusi takavarikointiaalto. Vastoin omia ohjeitaan viranomaiset takavarikoivat Samsonin isän työpöydän läheisen miliisiaseman tarpeisiin. Samson päätyy tekemään reklamaatiota laittomasta takavarikosta. Kun laitoksen esimies huomaa hänen taitavan sanankäyttöönsä, hänet pestataan miliisin rikostutkijaksi.

Käänne ei ole huono, sillä Samson on etsiskellyt töitä ja saa myös oman isänsä työpöydän laitoksella käyttöönsä. Ensi töikseen hän tekee rikosilmoituksen luokseen majoittuneista puna-armeijan sotilaista, sillä hän on todennut näiden keränneen huoneistoon varastettua tavaraa.

Yllättäen tästä lähtee kehkeytymään Samsonin ensimmäinen laaja ja monipolvinen rikostutkinta, johon liittyy pian sarja varkauksia ja murhia. Tapauksen tutkinta on hengenvaarallista kaupungissa, jossa erilaiset epävakaat voimat kamppailevat vallasta, eikä Samson suinkaan välty hengenvaaralta. Kaukokorvasta, Nadeždan tilastotiedoista ja omasta pikakoulutuksella hankitusta ampumataidosta on hänelle vielä korvaamatonta apua.

Kurkovin tekstiä luonnehditaan sosialistiselle ja sitä seuranneelle järjestelmälle naureskelevan mustan huumorin täyteiseksi. Tämä on Kiovan korvan perusteella helppo allekirjoittaa. Rikosjuoni on hyvin ilmeisesti Kurkoville keino näyttää, miten ihmiset toimivat kaoottisissa tilanteissa ja mikä on poliittisten aatteiden merkitys, kun yksilöt kamppailevat olemassaolostaan keinolla millä hyvänsä. Mutta silti rikosjuonikin on kiinnostava ja taitavasti punottu kaikkine yllätyksineen.

Uuden järjestelmän mielettömyys ja rakkaus byrokratiaan valottuu huumorin keinoin erilaisten tapahtumasarjojen kautta osoittelematta mutta selvästi. Esimerkiksi lääkäreitä uusi järjestelmä pitää verenimijöinä, jotka ovat tsaarin aikana ansainneet omaisuuksia muun muassa ottamalla vastaan lahjoja potilailtaan. Nyt heidän pitää työskennellä ilmaiseksi, koska heidän tehtävänsä on palvella kansaa. Onko tulos sitten kansan kannalta lopulta näin parempi, on yhdentekevää.

Samson on hieman naiivi nuorukainen mutta oppii kyllä nopeasti luovimaan erilaisissa aatteellisissa ristiaallokoissa. Hän ei asetu oikeastaan muun kuin oikeuden puolelle, mutta toki oma ja hänelle tärkeiden ihmisten henki ja hyvinvointi ovat myös olennaisia arvoja. Samson rakentaa kuin huomaamattaan omaa tärkeää verkostoaan kaupungissa. Ystävällisyys palkitaan ankarinakin aikoina sydämellisinä vastapalveluksina, joista on apua niin virkatehtävissä kuin yksityishenkilönäkin.

Tässä sarjan aloitusosassa käytetään runsaasti aikaa tilannekuvan pohjustamiseen. Olen sitä kuvannut yllä. Romaanin loppupuolella Samson virkatovereineen tosiaan ratkoo myös hyvin visaista rikosvyyhteä, joka lähtee purkautumaan hänen itsensä tekemästä rikosilmoituksesta ja sitä seuranneesta pidätyksestä. Puna-armeijan sotilailta takavarikoidut varastetut esineet johdattavat miliisin lopulta perin kummalliseksi osoittautuvan rikollisen jäljille.

Mustan huumorin lisäksi Kiovan korva -romaania sävyttää myös maaginen realismi Samsonin irti leikatun korvan osalta. Se solahtaa vaivattomasti muutenkin absurdilta vaikuttavaan tilanteeseen kevään 1919 Kiovassa. Sarjassa on jo ilmestynyt ainakin englanniksi kakkososa The Stolen Hearth, joka toivottavasti saadaan pian suomeksi sekin.

Kirjan nimestä sen verran, että alkukielinen nimi on siis Samson ja Nadežda, englanniksi taas The Silver Bone ja suomeksi Kiovan korva. Omalla tavallaan osuvia kaikki, mutta alkukielinen on ehkä pliisuin. Hopeinen luu ja Samsonin korva ovat kuitenkin juonen kannalta olennaisia esineitä, ja suomenkieliseen nimeen sisältyy kivasti sivumerkityksiäkin.

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Самсон и надежда) Kiovan mysteerit 1
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava (Otavan kirjasto -sarja). 296 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

 

Taisi olla korona-aikaa, kun jäin koukkuun tanskalaiseen Kadonneet perijät -sarjaan. Ohjelmassa juontaja Mette Frisk ja arkistonhoitaja Adam Jon Kronegh selvittävät tapauksia, joissa vainajan perillisistä ei ole tietoa. Perintö on menossa valtiolle, jollei sille löydy oikeita ottajia. Perintösummat ovat yleensä vaatimattomia, mutta ilman perijöitä menehtyneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinat ovat kiehtovia. Ja se Tanskan jättimäinen kansallisarkisto vasta on kunnioitusta herättävä laitos!

TV-ohjelmat ovat luonnollisesti käsikirjoitettuja, ja mukaan on otettu sellaiset tapaukset, joissa oikeasti päästään ainakin mahdollisten perijöiden jäljille. Lisäksi löydetyistä henkilöistä ainakin jonkun tai joidenkin pitää suostua mukaan ohjelmaan. Aika monesti jaksoissa nimittäin todetaan, että ainakin osa tavoitetuista ihmisistä kieltäytyy mahdollisuudesta olla mukana ohjelmassa. Jotkut eivät halua puhua lainkaan ohjelman tekijöiden kanssa.

Kadonneet perijät nousi etsimättä mieleeni, kun luin Sanna Virtasen esikoisromaania Joki vie lopulta kaiken. Ohjelmassa kaivellaan arkistoja ja luetaan asiakirjoja, ja juuri näitä menetelmiä Virtanenkin kertoo ahkerasti käyttäneensä etsiessään tietoja oman sukuunsa liittyvistä asioista. Virtasen turkulainen isoisoisä katosi uudenvuodenaattona 1944. Mies kertoi lähtevänsä ostamaan pimeää tupakkaa, eikä palannut enää kotiin. Kesällä hänen ruumiinsa löytyi Aurajoesta. Mitä oli tapahtunut?

Joki vie lopulta kaiken on siis tositapatumiin perustuva historiallinen romaani. Virtanen on penkonut arkistoja ja koonnut tiedonmurusista palapelin. Kuva ei ole läheskään täydellinen, joten lopun voi täyttää kirjailijan taiteellisella vapaudella kuvitelluilla asioilla. Aukkojakin voi tarinaan jättää, sillä ne lukija täyttää omasta kokemusmaailmastaan esiin nousevilla asioilla.

Aikatasoja on kaksi. Isoisoisän katoamiseen liittyvä episodeittain etenevä aikataso alkaa vuodesta 1936 ja kurottuu aina 1980-luvun loppuun asti. Minäkertojana on ensin Eeva, Aurajokeen päätyvän Oskarin vaimo, ja ruumiin löytymisestä eteenpäin Lempi, Oskarin sisar, joka hautajaisissa päättää pitää veljen perheestä huolta niin hyvin kuin pystyy. Näiden äänien lomassa kulkee Eevan ja Oskarin Raili-tyttären päiväkirja sotavuosilta.

Toisen aikatason tapahtumat 2010-luvun taitteesta kerrotaan yläkoulun opettaja Teemun äänellä. Teemu ja hänen opettajavaimonsa onnistuvat lopulta saamaan vakituiset opettajavirat Liedosta. Nyt olisi aika hankkia kaivattua perheenlisäystä. Isättömänä kasvanutta Teemua kuitenkin kauhistuttaa. Miten hän osaisi olla isä lapselle, kun hän ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on? Sitten hän saa joululahjaksi DNA-tutkimuksen, jonka avulla voisi löytää sukulaisiaan. Uskaltaako Teemu yrittää?

Melko pitkään kestää, ennen kuin lukijalle avautuu yhteys kadonneen Oskarin ja Teemun välillä, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Yhteys avaa lisää arvoituksia, joista osa saa ratkaisunsa.

Joki vie lopulta kaiken on mielenkiintoinen kurkistus lähihistoriaan. Dramaattinen katoaminen ja löytyminen hallitsevat varhaisempaa aikatasoa, mutta myös sodalla on suorat vaikutuksensa tapahtumiin ja siihen, millaisia romaanin henkilöistä tulee ja mihin ratkaisuihin he päätyvät. Kaikillahan meillä on omissa ja sukujemme historioissa omat vaietut totuutemme.

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken
Momentum Kirjat 2025. 173 s.

Lainattu kirjastosta.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.