Ursula Poznanski: Äänet #dekkariviikko

Salzburgilainen rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary tuli tutuksi neljä vuotta sitten ilmestyneessä Ursula Poznanskin piinaavassa dekkarissa Vii5i, jossa Bea työtovereineen koettaa päästä geokätkömurhaajan jäljille. Jatkoa seurasi jo vuonna 2014, jolloin ilmestyi Sokeat linnut. Siinä Bea ratkoi murhasarjaa, jonka vihjeet kätkeytyivät suljettuun Facebook-ryhmään. Sarjan kolmas osa Äänet ilmestyi melko tarkalleen vuosi sitten, mutta vasta nyt sain sen mahtumaan lukuohjelmaani. Hauska sattuma on, että olen julkaissut juttuni Sokeista linnuista kolme vuotta sitten myös dekkariviikolla.

Vaikka edellisestä tapaamisesta Beatricen ja komean Florinin kanssa oli ennättänyt vierähtää tosiaan kolme vuotta, palautuivat heidän työ- ja yksityiselämäkuvionsa kohtalaisen vaivatta mieleen. Bea kamppailee edelleen työn ja yksityiselämän yhteen sovittamisen kanssa kiivaasti, koska kostonhimoinen ex-aviomies kyttää jokaista hetkeä voidakseen iskeä häntä heikkoon kohtaan. Työpaikalla esimiehellä on pahoja vaikeuksia yksityiselämässään, joten alaiset saavat työrauhan. Harmi vain, että poliisin psykologi on edelleen ääliömäisen itserakas ja muutama muukin kollega vaikuttaa ärsyttävän epäammattitaitoiselta. Mutta yhteistyö Florinin kanssa sujuu loistavasti, mikä korjaa tilannetta.

Tällä kertaa murhaaja iskee Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla. Sairaalan nuori mieslääkäri löydetään tutkimushuoneen pöydältä rautatangolla kurkun kohdalta seivästettynä. Ruumiin päälle on aseteltu omituinen joukko esineitä, joissa on selvät sormenjäljet. Lisäksi osa lattialle valuneesta verilammikosta on nuoltu… Liikkeelle lähdetään siis melkoisen makaabereissa tunnelmissa.

Nopeasti tutkijoiden ja erityisesti Bean mielenkiinto kiinnittyy yhteen potilaista. Marie-nimellä sairaalaan kirjattu täysin puhumaton naispotilas on oikealta nimeltään Jasmin Maltheis, nainen, joka viisi vuotta aikaisemmin löytyi kammottavista oloista isänsä maatilan kellarista. Hirvittävällä tavalla kaltoin kohdeltu ja hyväksikäytetty nainen on lääkitty vahvasti. Median huomion harhauttamiseksi hänen henkilöytensä on salattu jopa henkilökunnalta, ja vain häntä hoitavat lääkärit tietävät totuuden. Poissaoleva ja tahdottomalta vaikuttava Jasmin kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia linkittyy murhaan, ja Bea ryhtyy mahdottomalta vaikuttavaa yritykseen saada kontakti Jasminiin.

Psykiatrinen osasto on tutkintaympäristönä lievästi sanoen mielenkiintoinen. Jasmin ei puhu mitään, seksuaalisesti ylivirittynyt Maja puhuu senkin edestä ja aina (?) paksua pajunköyttä, Valter kuulee sekä oikeita että kuviteltuja ääniä ja niin edelleen. Henkilökuntaan taas kuuluu monenlaista väkeä, jotka kaikki ovat erikoistuneet ihmismielen saloihin.

Luonnollisesti ruumiita alkaa tulla lisää, ja kuten aiemminkin, lopulta myös Beatrice itse on hengenvaarassa ennen kuin sotkuinen vyyhti on selvitetty ja syyllinen saatu käpälälautaan. Loppuratkaisussa on liikaakin tuttuja, toimintadekkareissa kliseemäisiksi muuttuneita juonenkäänteitä. Keksittyään lopulta pitkien vaiheiden ja epämääräisten johtolankojen seulonnan jälkeen oikean syyllisen ja motiivinkin Beatrice lähtee murhaajan perään – yksin. Jotta kaikki syyt ja seuraukset saadaan kätevästi esiteltyä lukijallekin, tunnustaa tekijä itse kaiken Bealle. Pirullisen ovela ja häikäilemätön tappaja ei kuitenkaan saa kalautettua Beaa hengiltä sitten millään vaan turvautuu ennenäkemättömän monimutkaiseen yritykseen.

Ihan Vii5i-dekkarin veroista imua Poznanski ei siis tälläkään kertaa onnistu tarinaan taikomaan, mutta Äänet on toki viihdyttävä ja vetäväkin dekkari. Keskivaiheilla tosin hiipi mieleen, ettei tiivistämisestä olisi ollut tällekään dekkarille haittaa. Mittaa on yli neljäsataa sivua, ja se on paljon. Ei siis ihme, että melkoisesti sivuja kulutetaan Bean ja lähipiirin yksityiselämän kuvioiden parissa. 

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen)
Suom. Anne Mäkelä.
Atena 2016. 406 s.

Arvostelukappale.

#dekkariviikko kirjablogeissa

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Menossa on Kirjakauppaliiton pystyyn polkaisema kansallinen dekkariviikko. Mikäs sen mukavampaa? Kesälukemiseksikin dekkarit sopivat kuin nenä nassuun. Hieman myöhästyin lähdöstä, mutta koetan loppuviikosta kiriä dekkarien lukemista ja esittelyä. Toisaalta dekkareiden parissa puuhailen läpi vuoden, joten ainakin hengessä olen ollut mukana tässä teemaviikossa.

Oma dekkariviikkoni alkoi maanantaina, kun avasin itävaltalaisen Ursula Poznanskin toisen Beatrice Kaspary -sarjan osan Sokeat linnut. Avausosa suomennettiin jo viime vuonna, mutta itse luin Vii5i-kirjan vasta kevättalvella. Tykkäsin kovasti ja niinpä pyysin tästä kakkososasta kustantajalta arvostelukappaleen. Kävin myös kuuntelemassa Poznanskin haastattelua Atenan ja Schildts&Söderströmsin syyskauden uutuuksien esittelytilaisuudessa viime viikolla. Poznanski oli paikalla Atenan ulkomaisena kirjailijana.

Esikoisdekkarin jujuna on geokätköily, ja idea toimii aivan loistavasti. Sokeissa linnuissa taas Facebook on keskeisessä osassa. Ihan yhtä intensiivistä juonta ei Poznanski ole tähän toiseen kirjaan onnistunut rakentamaan kuin edelliseen, mutta kieltämättä ainakin kaltaistani some-addiktia aihe kiehtoi ja Poznanskin kuvaama Facebook-maailma tuntuu pelottavan realistiselta.

Alkuun lähdetään räväkästi. Salzburgin liepeiltä ulkoilualueelta löydetään kaksi ruumista, nuori pariskunta, joista nainen on kuristettu ja mies ammuttu. On epäselvää, miten tapahtumat ovat edenneet. Onko kyseessä mustasukkaisuusdraama vai pieleen mennyt eroottinen hetki? Kun ruumiiden henkilöys saadaan selville, käy ilmi, että heitä on aiemmin yhdistänyt vain runoutta käsittelevään suljettuun Facebook-ryhmään kuuluminen. Ryhmää vetää salzburgilaisen germanistiikan professorin vaimo. Ryhmässä on ollut tapana julkaista runoja ja analysoida niitä yhdessä. Voiko näin viattoman ryhmän jäsenyys olla merkityksellinen seikka murhien kannalta? Beatrice uskoo niin, ja niinpä hän luo itselleen valeprofiilin ja liittyy ryhmään.

Meno ryhmässä vaikuttaa varsin tutunoloiselta, jos on joskus jossakin Facebook-ryhmässä ollut mukana. Kirjoitetun kielen ja lyhyiden kommenttien hankaluudet paljastuvat karusti. Lisäksi Facebook tarjoaa mahdollisuuksia väärintulkintoihin ja kasvottomuuteen vailla vertaa. Mistä oikeasti voi tietää, kuka on kuka?

Ruumiita alkaa tulla lisää, tietysti, ja paikoin aika heikoin eväin Beatrice vetää johtopäätöksiään. Lukijan on hetkittäin hieman vaikea niellä kaikkia juonenkäänteitä, ainakin siinä vaiheessa, kun Bea löytää siteerattujen runojen säkeistä langanpään, joka lopulta johdattaa poliisit tekijän jäljille. Yhtä kaikki juonikuviot ovat jälleen yllättäviä, ja loppuratkaisu mielenkiintoinen. Myös loppuhuipennus on jännittävä. Hieman yllättäen jäljet johtavat menneisyyden tapahtumiin, joiden kuvaus aiheutti lähes fyysistä pahoinvointia valitettavassa realistisuudessaan.

Beatrice on selkeästi Poznanskin kirjojen päähenkilö ja sankaritar, jonka kautta tapahtumia kuvataan. Sokeissa linnuissa Bean perhekuviot ovat ehkä hitusen muuttuneet parempaan suuntaan edelliseen kirjaan verrattuna, mutta vastapainoksi työpaikan ihmissuhdekuvioissa on liikehdintää. Esimiehen käytös herättää kummastusta, mutta syy selviää kyllä. Alaisista Stefan on edelleen innokas ja Bechner vastahakoinen ja niskoittelevakin. Komea työpari Florin käy kamppailua oman etäsuhteensa kanssa, ja Bea seuraa tilannetta sekavin tuntein…

Ursula Poznanski

Viime viikon haastattelussa Ursula Poznanski kertoi pikkuisen, miten dekkarit ovat saaneet alkunsa. Esimerkiksi idea Viiteen tuli Poznanskin ja hänen oman poikansa yhteisestä geokätköilyharrastuksesta. Kätkörasiat ovat yleensä siistejä, mutta kerran he törmäsivät limaiseen ja vastenmieliseen kätköön. Mielikuvitus lähti laukkaan. Mitä iljettävän näköisessä rasiassa voisi olla sisällä? Kuollut hiiri? Katkaistu sormi…? Myös Sokeitten lintujen taustalla ovat Poznanskin omat kokemukset Facebookista. Mistä oikeasti tiedämme, keitä on niiden Facebook-’tuttujemme’ profiilien takana, joita emme ole koskaan oikeassa elämässä tavanneet? Sellaisiahan on aika monella, myös minulla.

Innostuin Vii5i-dekkarin luettuani geokätköilystä, mutta kokeilu jäi kesälomaan. Tämän viikon tiistaina päätin lopulta ryhtyä sanoista tekoihin ja kirjauduin alan sivustoille. Lähdin navigaattorin avulla etsimään lähintä kätköä, joka sopi kuvauksen mukaan hyvin aloittelijoille. Löytämättä jäi, koska navi ajelutti minua ympäri kylän keskustaa! Nolosti meni se keikka, mutta vielä yritän uudelleen, perhana!

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Blinde Vögel)

Suom. Anne Mäkelä. Atena 2014. 425 s.

Lukulamppu-sivustolla julkaistiin juuri sopivasti juttu Ursula Poznanskin haastattelusta! (Kurkatkaapa, kuka kirjoitti jutun!)

Arvostelukappele. Kiitokset kustantajalle!

Mitä olette lueskelleet dekkariviikolla? Olisi kiva jakaa lukuvinkkejä!

Ursula Poznanski: Vii5i

Sain kustantajalta itävaltalaisen Ursula Poznanskin dekkarin Vii5i heti tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä eli jo viime kesänä. Monista suosituksista ja kehuista huolimatta kirja jäi aina sivuun valitessani kasoista uutta luettavaa, mutta viime viikolla vihdoin oli sen vuoro. Parempi tosiaan myöhään kuin ei ollenkaan, sillä Vii5i oli vallan mainio valinta hiihtolomaviikon viihdykkeeksi.

Poznanski ei ole kokematon kirjailija, sillä hän on julkaissut useita lasten- ja nuortenkirjoja ja on lisäksi ammatiltaan toimittaja. Rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparysta kertova jännitysromaani oli kuitenkin hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. Kuten lukiessani jo aavistelin ja toivoin, tällä kirjalle on jo ilmestynyt jatkoa eli Blinde Fögel noin vuosi sitten. Toivottavasti sekin suomennetaan pian. Poznanski sai nimittäin minusta kerta heitolla innokkaan lukijan.

Kauniiseen Salzburgin kaupunkiin ja sitä ympäröivään maaseutuun sijoittuva jännitystarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ensimmäisiltä riveiltä loppuun asti. Suvantokohtia ei liiemmälti ole, vaan toimintaa ja juonenkäänteitä riittää koko matkalle. Rikostutkinnan ohella ehditään silti tutustua myös keskeisiin henkilöihin sen verran, että heistä kiinnostuu ja haluaa tietää, miten heidän käy.

Tarina alkaa lyhyellä prologilla, jossa Nora-niminen nainen tekee väkivaltaa kuolemankauhusta vääntelehtivälle miehelle. Seuraavaksi Nora itse löydetään aamuvarhain lehmälaitumelta kuolleena. Hänet on pudotettu alas kalliojyrkänteeltä kädet nippusiteellä selän taakse sidottuina. Itsemurha ei näytä mahdolliselta vaihtoehdolta. Jo löytöpaikalla poliisit huomaavat, että Noran jalkapohjiin on tatuoitu jokin koodi. Pian selviää, että kyseessä ovat koordinaatit, jotka johdattavat tutkijat ensimmäisen geokätkön luo.

Geokätköilyllä on tärkeä osuus juonessa. Ovela murhaaja jättää kätköihin kammottavia vihjeitä aina seuraavasta uhrista. Beatrice ei ole kuullutkaan tästä nykyaikaisesta harrastuksesta, mutta onneksi poliisilaitokselta löytyy alaa harrastanutkin työntekijä. Alkaa kilpajuoksu yhä murhanhimoisemmaksi ja julmemmaksi muuttuvaa tekijää vastaan. Lisäkierrettä tapaukseen tuo se, että Omistajaksi kutsuttu murhaaja on valinnut Beatricen henkilökohtaiseksi vastapelurikseen tässä kammottavassa pelissä. Uhreilla ei tunnu olevan mitään yhteistä. Valitseeko Omistaja heidät umpimähkään, vai jääkö poliiseilta sittenkin jotain ratkaisevaa huomaamatta?

Hieman kliseisesti Beatricen pomo on vihamielinen sovinisti, joka suosii Bean miespuolista työparia näkyvästi ja kärkkyy tilaisuutta päästä naisalaisestaan eroon. Beatricella on kaksi pienehköä lasta ja menossa riitainen avioero. Exällä on tapana soittaa kiukkuisia puheluja keskellä yötäkin. Kotiasiat ovat siis kaikkea muuta kuin reilassa. Lisäksi Bealla tuntuu olevan menneisyydessään synkkä salaisuus, josta eivät edes lähimmät työtoverit tiedä, mutta josta Omistajalla tuntuu olevan liiankin tarkat tiedot. Kaikkia näitä ongelmia Beatrice pakenee tekemällä entistä enemmän töitä, mikä vain enimmältään pahentaa ongelmia.

Murhaaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä epätoivoisesti puurtavia poliiseja. Kun syyllinen sitten alkaa valjeta niin poliiseille kuin lukijallekin, on se melkoinen yllätys. Poznanski tosiaan osaa rakentaa ovelan, toimivan juonen ja pitää jännitystä yllä aivan loppumetreille asti! Pidin!

Innostuin myös geokätköilystä tämän parissa melkoisesti. Aiheeseen olen törmännyt aiemminkin kirjassa, mutta nyt kävin jo kurkkimassa geokätköilysivullakin. Karttasivulta näkyy, että ihan tässä kodin lähelläkin olisi muutama kiinnostava kätkö. Saapa nähdä, jos vaikka kesän tullen uskaltaisi rekisteröityä sivustolle ja lähteä jahtiin. Toivon mukaan hullua murhaajaa ei kuitenkaan liiku samoilla kätköillä…

Ursula Poznanski: Vii5i (Fünf)

Suom. Anne Mäkelä. Atena 2013. 426 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

P.S. Kirjasta on tulossa tänä keväänä pokkaripainos.