Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää.
Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta.
Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhön.

Kirjailija Tatu Kokko kertoo romaaninsa Kävelevien patsaiden kaupunki jälkisanoissa, että idea kirjasta syntyi jo vuonna 2013 ilmestyneen romaanin Heinäkuun päivä kirjoittamisen yhteydessä. Heinäkuun päivässä on mukana Minna Canth, ja Kokko ajatteli, että Canth voisi olla myös jonkin tulevan romaanin keskeinen henkilö. Hän ei kuitenkaan halunnut kirjoittaa ’tavanomaista historiallista romaania vaan jotakin aivan muuta’.

Kävelevien patsaiden kaupunki on tosiaan jotakin aivan muuta! Se onnistui tyrmäämään minut melko totaalisesti, positiivisessa mielessä siis. Jälkisanoissaan kirjailija tiivistää teoksensa: ”…kuopiolainen kirjastonhoitaja tutkii Minna Canthia, eläytyy historiaan ja kirjoittaa itsensä sinne mukaan.”

Vilja on kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja, jolla on vuosia ollut työn alla Minna Canthia käsittelevä käsikirjoitus. Kirjoittaminen kuitenkin tökkii, kuten kaikki muukin, sillä Vilja on pienestä asti sairastanut vakavaa mielialahäiriötä. Vaikeiden ja myrskyisien murrosiän vuosien jälkeen sairautta alettiin hoitaa vahvalla lääkityksellä, joka saa kaiken tuntumaan tasaisen harmaalta. Lääkkeiden avulla ja siskonsa tukemana Vilja on kuitenkin opiskellut ammattiin ja päätynyt töihin Kuopion pääkirjastoon.

Jo ihan pikkutyttönä Vilja on tutustunut kotikaupunkinsa patsaisiin. Siis ihan konkreettisesti tutustunut, sillä Viljalle patsaat heräävät eloon, laskeutuvat jalustoiltaan ja puhuvat Viljan kanssa. Hänen suosikkinsa on kotitalon läheisessä puistossa korkeuksissaan tuimana istuva Pronssirouva, joka toteaa pienelle Viljalle kerran: ”Vilja, olet erityinen. Näet asioita, jotka on muilta salattu.”

Kymmenen vuotta tiukasti lääkittynä ja siskon tarkasti valvomana on siis takana. Nyt kuitenkin Vilja on päättänyt, että kirjoitusprojektiin on saatava vauhtia, joten on salaa vähennettävä lääkkeiden syömistä. Lääkittynä hän ei pysty saamaan tekstiinsä sitä imua ja aitoutta, jota hän siihen toivoo. Parhaimmillaan Vilja nimittäin pystyy halutessaan matkustamaan ajassa ja sujahtamaan Minnan nahkoihin, ajattelemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita. Kulkiessaan kotikaupungissaan Minnan jalanjäljillä Vilja etsii Minna Canthin elämästä kohtia, jotka tuntuvat tärkeiltä.

Viljan kautta lukija kohtaa elävän, aidon tuntuisen Minnan arkensa keskellä. Kokko toteaa jälkisanoissaan kirjoittaneensa Minna Canthista myös seksuaalisesti kiihkeän ihmisen. Se onkin totta. Myös Vilja alkaa havahtuessaan lääkehuuruistaan yllätyksekseen oivaltaa olevansa nainen, joka kaipaa kosketusta ja rakkautta. Sitten hän kohtaa komean ja kiltin museoharjoittelija Kareem Singhin.

Kävelevien patsaiden kaupunki on oikea kirjallisuus- ja kulttuuriharrastajan unelmaromaani. Siinä puhutaan paljon kirjoista ja lukemisesta sekä kirjoittamisesta. Kohtaukset Kuopion kirjastossa ja museossa ovat taianomaisen upeita. Kirjassa kuvataan Kuopion kaupunkia rakastavasti ja lämpimästi niin Viljan kuin Minnankin aikaan.

Maagisen realismin häivähdys tuo romaaniin lisäulottuvuuden, josta nautin kovasti. Lisäksi tarinassa on monenlaista mielenkiintoista ja tärkeääkin pohdittavaa. Miten hoidetaan mielenterveysongelmia, miten määritellään sairaus tai terveys ja kuka ne määrittelee? Mitkä ovat potilaan oikeudet? Paljonko siedetään erilaisuutta? Miten eri kulttuurien kohtaaminen sujuu? Tässä muuten on herkullinen asetelma, kun sekä Vilja että Kareem vievät toisensa tapaamaan vanhempiaan. Maailmat todellakin törmäilevät!

Tempauduin Kokon luomaan tarinaan ja nautin sen yllätyksistä. Pidin sekä Viljasta että Kokon näkemyksestä Minna Canthista. Kummallakaan ei ole helppoa, mutta naiset ovat sitkeitä. Kirjoittaminenkin on heille yhteinen intohimo ja kutsumus, yhdistävä lanka vuosikymmenten halki.

Ihastuin siis Kokon teokseen ja siihen, miten luontevasti Kokko ikään kuin sujahtaa Minna Canthin nahkoihin Viljan avulla. Positiivisten tuntemusten siivittämänä sain myös vihdoin murrettua päästäni esteen, jonka olin tahtomattani rakentanut Minna Rytisalon Rouva C. -romaanin lukemisen eteen.

En osaa järkisyin perustella, miksi en ole kyseistä teosta pystynyt aikaisemmin lukemaan. Rakastin Rytisalon esikoisromaania Lempi, jonka olen lukenut pariinkin kertaan (kirjoitin siitä aikanaan lehtiarvion, ja sitten teos oli mukana Botnia-kirjallisuuspalkinnon lyhytlistalla). Minna Canth taas on ollut opiskeluajoista asti idoleitani. Mutta ehkä odotukset juuri näistä syistä vain kasvoivat liian koviksi? En tiedä.

Joka tapauksessa nyt vihdoin uskalsin avata Rouva C:n kannet. Ja kyllä kannatti uskaltaa! Rytisalon taitava kielenkäyttö ja nautinnollisen sulava tarinankuljetus lumosivat minut miltei heti. Romaani alkaa suurin piirtein siitä, kun Minna Johnson saa vanhempansa lähettämään hänet Jyväskylään opettajaseminaariin, johon on Uno Cygnaeuksen vaatimuksesta alettu ottaa myös naisopiskelijoita. Lopussa hiljattain leskeksi jäänyt rouva Canth muuttaa lapsineen Kuopioon ottaakseen hoitoonsa vanhempiensa kangaskaupan.

Tämä ajanjakso on heikoimmin dokumentoitua aikaa Minna Canthin vaiheista, joten se antaa kirjailijalle liikkumavapautta. Millaista oli olla herrastyttöjen joukossa seminaarissa? Miten Minna suhtautui lehtori Canthin kiinnostukseen ja kosintaan? Miltä tuntui luopua ammattihaaveista ja päätyä lehtorin rouvaksi ja pian ison perheen äidiksi?

Näitä kysymyksiä ratkoessaan Rytisalo on hienosti punonut yhteen Cantheista tiedettyjä faktoja itse luomaansa fiktioon ja tuloksena on hieno ja lämmin kuvaus avioliitosta, aviopuolisoista ja perheestä. Minna Canthin kirjallinen ura ja yhteiskunnallisen vaikuttajan rooli ovat vasta aluillaan, mutta merkkejä on jo vahvana ilmassa. Tätäkin puolta Rouva C:ssä kuvataan.

Kokon ja Rytisalon käytössä on mitä ilmeisimmin ollut ainakin osittain samoja lähteitä, tietenkin, ja niinpä kirjoissa kuvataan muutamia samoja yksityiskohtiakin, kuten Jyväskylän postimestari Robert Kiljanderin osuutta Minnan kirjallisen uran alkumetreillä. Oli hauskaa vertailla, miten eri kirjailijat näitä aiheita olivat käsitelleet. Minna Canthista on heidän näppäimistöillään muotoutunut hieman erisävyinen nainen, mutta lopulta yhtäläisyyksiä lienee enemmän kuin eroja. Sillä ei tosin ole merkitystä, vaan kumpaankin tutustuin ilomielin. Molemmat teokset ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia!

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019. 370 s.

Arvostelukappale.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018. 367 s.

Ostettu.

Botnia-palkinto Minna Rytisalon romaanille Lempi

Tänään kello 11 julkistettiin Oulussa ensimmäinen Botnia-kirjallisuuspalkinnon voittaja. 10 000 euron palkinto meni Minna Rytisalolle esikoisromaanista Lempi (Gummerus, 2016). Lämpimät onnittelut voittajalle!

Lisätietoa Oulun kaupungin ja Osuuskauppa Arinan lahjoittamasta ja Oulun kirjailijaseuran myöntämästä Botnia-palkinnosta sekä tämänvuotisesta valitsijaraadista ja ehdokaskirjoista löytyy esimerkiksi tästä blogijutustani ja sen linkkien takaa.

Raadin luonnehdintaa kilpailusta ja vielä perusteluja voittajaromaanista:

"Kilpailun ehdot täyttäviä teoksia oli yli 60, joten tehtävämme oli vaativa. Kovasta urakasta huolimatta lukeminen oli mieluisaa. Oli hienoa nähdä, että Pohjois-Pohjanmaa tuottaa huomattavan monipuolista ja korkeatasoista kirjallisuutta ja että suuri osa kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimistä on sieltä.

Minna Rytisalon Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisromaani. Karu ja koskettava romaani sanoo niukassa paljon ja kauniisti, ei liikaa vaan tarpeeksi. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja, inhimillisiä ja syviä – ja tunteet silmittömiä, olipa kyse surusta, kateudesta, hämmennyksestä tai halusta. Vaikka sotaa on suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty paljon, Rytisalo onnistuu avaamaan siihen uuden näkökulman.

Päähenkilön kuvaus poissaolon kautta kertoo, kuinka me kaikki koostumme muista ihmisistä ja kuinka muut ovat läsnä silloinkin, kun ovat poissa. Oivaltava rakenne kantaa loppuun asti, tunne pitää otteessaan, eikä lukija romaanin luettuaan ole entisensä."

Lainaan tähän 13.9.2016 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneen arvioni Lempistä.

Jatkosodan asemasotavaiheessa Lapin Korvasjärven kylässä Viljami on vielä niin nuori, ettei kelpaa sotaan. Kirkonkylän kauppiaan kaunis ylioppilastytär Lempi katsoo Viljamia pitkään, ja kahden kirjeen jälkeen asia on selvä. Lempistä tulee Pursuojan emäntä.

Kokemattomalle nuorikolle palkataan avuksi piikatyttö Elli. Vaatimaton ja hiljainen Elli rakastuu isäntäänsä, joka ei huomaakaan tätä. Kolmiodraama on valmis. Kun Lempi huomaa olevansa raskaana, saa Viljami kutsun astua palvelukseen.

Minna Rytisalon romaani Lempi on poikkeuksellisen hallittu ja valmis esikoisteos. Rytisalo kirjoittaa samaan aikaan herkän hienovireisesti ja vimmaisen väkevästi. Henkilöt ovat aitoja ja tunteet silmittömiä, on sitten kyse rakkaudesta, mustasukkaisuudesta tai surusta.

Lempi on romaanin arvoituksellinen keskus, joka ei itse pääse lainkaan ääneen. Hänestä ja hänelle puhuvat muut: aviomies Viljami, piika Elli ja viimeiseksi kaksossisar Sisko, saksalaisen morsian. Jokainen on ollut lähellä Lempiä ja avaa hänestä lukijalle uuden puolen. Mutta onko kukaan oikeasti tuntenut Lempin?

Lapin sodan alkaessa koittaa Lempin synnytyksen aika. Seuraavana päivänä hän katoaa. Huhut kertovat, että Lempi nousi saksalaisten auton kyytiin. Viljami murtuu.

”On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita.”

Elli ottaa vastasyntyneen Aarren ja pariskunnan kasvattipojan hoiviinsa evakkomatkalle Ruotsiin. Sekasortoisena aikana hän ottaa äidin roolin eikä kaipaa Lempiä, vain Viljamia, jolle hän lähettää lyhyitä palaamaan kehottavia kirjeitä.

 ”Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja.”

Kolmannessa osassa Rytisalo kertoo Siskon tarinan, joka paljastaa samalla uuden puolen Lempin ja Viljamin avioliitosta. Samalla katse kääntyy hetkeksi pois Korvasjärven rannalta ja tarina rönsyää Norjan kautta sodan runtelemaan Hampuriin.

Mutta mitä tapahtui Lempille? Totuus paljastuu vaivihkaa tarinan edetessä Rytisalon ripottelemien vihjeiden turvin. Romaanin loppuratkaisu on pysäyttävän tehokas.

***

Kaiken iloisen tohinan keskellä oli vallan unohtua, että Oulussa syyskuussa tavatessani Minna Rytisalon pyysin häntä signeeraamaan yhden kappaleen Lempi-romaania blogini lukijoiden kesken arvottavaksi. Silloin ei vielä todellakaan ollut tietoa siitä, että Lempi nappaisi Botniankin, mutta ajatus oli, että voittaapa kuka hyvänsä kahdeksasta vaihtoehdosta, arvon Lempin Botnia-palkinnon kunniaksi. 

Tällä kertaa osallistua voi vain täällä blogissa, ei siis Facebook- tai Twitter-osallistumisia. Osallistuminen tapahtuu ilmoittamalla osallistumishalukkuutensa alla kommentissa ja jättämällä yhteystietonsa, esimerkiksi sähköposti- tai blogiosoitteen. Arvon Lempin niiden kommentoijien kesken, jotka ovat osallistuneet sunnuntaina 29.10.2017 klo 18.00 mennessä. Onnea arvontaan!

Signeeratun Lempin voitti Laura Wallberg! Onnea! Lämmin kiitos kaikille osallistujille!