”Kirjan lukeminen on ainakin minulle kuin matka
jonkun toisen maailmaan. Jos kirja on hyvä, oloni on hyvä ja samalla olen
innokas näkemään, mitä tapahtuu ja mitä seuraavan kulman takaa paljastuu.
Kehnon kirjan lukeminen on kuin ajaisi New Jerseyn Secaucuksen halki. Siellä
haisee ja koko ajan toivoisi, että olisi jossain muualla, mutta koska on
lähtenyt matkalle, kiertää ikkunat kiinni ja hengittää suun kautta kunnes on
päässyt ulos kaupungista.”
Törmäsin ensimmäisiä kertoja
Jonathan Carrollin nimeen – missäpä
muualla kuin kirjablogeissa. Useampikin bloggaaja on maininnut hänet
lempikirjailijoittensa listoilla. Lopullisesti mielenkiintoni kuitenkin heräsi,
kun joku tai jotkut vertasivat Pasi I.
Jääskeläisen tuotantoa Carrollin teksteihin. Jääskeläinen on omia suosikkejani,
joten olisi mukava testata, pitääkö väite miesten teosten samanhenkisyydestä
paikkansa. Pitäähän se, myönnetään.
Kyselin sitten hieman, mistä
Carrollin tekstistä kannattaisi aloittaa. Hieman yllätyin huomattuani, että
hänen tuotannostaan on ainakin toistaiseksi suomennettu vain kaksi, nyt
lukemani esikoisromaani vuodelta 1980 eli Naurujen
maa ja vuonna 2002 ilmestynyt Valkoiset
omenat. Molemmat löytyivät pääkirjaston hyllystä, mutta sain neuvon, että
kannattaa aloittaa mieluummin Naurujen
maasta. Noudatin ohjetta nöyrästi.
Carroll on syntynyt vuonna
1949 Yhdysvalloissa. Valmistuttuaan hän muutti vaimoineen Itävaltaan Wieniin ja
alkoi opettaa kirjallisuutta kansainvälisessä koulussa. Itävallassa mies asuu
edelleenkin. Hänen kirjailijasivuiltaan löytyy teosluettelo, jossa mainitaan
kaikkiaan seitsemäntoista kirjaa. Samoilta sivuilta löysin myös tiedon, että
uusin romaani ilmestyy tänä syksynä Puolassa ja ensi vuonna Yhdysvalloissa.
Carrollin tyyliä kuvataan fantasiaksi ja maagiseksi realismiksi.
Esikoisromaani Naurujen maa on maagista realismia
edustava teos. Se on myös hyvin kirjallinen romaani. Pidän molemmista, joten
olin oikein tyytyväinen lukemaani. Harmillisesti lukeminen pitkittyi, sillä
tämäkin kirja sopisi parhaiten tiiviiseen tahtiin luettavaksi. Toisaalta ei
pienestä sulattelustakaan haittaa ollut.
Naurujen maan minäkertoja on turhautunut englanninopettaja Thomas Abbey. Hän on koko
elämänsä ajan jäänyt kuuluisan filmitähti-isänsä varjoon. Opetettuaan neljännen
lukuvuotensa kirjallisuutta connecticutilaisessa koulussa Thomas päättää
irtisanoutua ja ryhtyä kirjoittamaan kauan ihailemansa lastenkirjailija
Marshall Francen elämäkertaa. Mukaansa hän saa Saxonyn, nuoren naisen, jolla on
sama intohimo Francen tuotantoon. Francen kirjat ovat lumoavia kokemuksia,
joista ei tunnu saavansa tarpeekseen. Sekä Thomas että Saxony ovat lapsina
uponneet niihin täydellisesti.
Marshall France on elänyt
eristyksissä pikkuruisessa Galenin kaupungissa. Hänen kuolemansa jälkeen
kirjallista perintöä on vaalinut tarkoin tytär Anne. Thomas ja Saxony koettavat
selvittää Francen vaiheita ennen Galeniin lähtöä, mutta tulokset ovat
kummallisen ristiriitaisia. Anne Francen myötäsukaisuus näyttää olevan ainoa
keino saada kirjan ainekset kokoon. Valitettavasti aiemmin samaa koettaneilla
ei näytä olleen juurikaan onnea matkassaan. Francen kustantamosta ei anneta
juurikaan rohkaisua.
Thomas ja Saxony kuitenkin
matkustavat syrjäiseen Galeniin ja asettuvat vanhan rouvan vuokralaisiksi.
Kaupunkilaiset suhtautuvat heihin kohteliaan torjuvasti. Anne France kuitenkin
suostuu siihen, että Thomas Saxonyn avustamana kirjoittaa näytteeksi
aloitusluvun kirjaan. Sen jälkeen päätettäisiin, saako Thomas luvan jatkaa vai
ei. Saxonyn ja Thomasin kiihkeä rakkaussuhde hieman latistuu uudessa asunnossa,
jossa omistajan bullterrieri haluaa jakaa vuoteen pariskunnan kanssa.
Kaupungissa on kummallisen paljon juuri tämän rodun koiria…
Vähitellen kaupungin elämä
alkaa avautua sekä Thomasille, Saxonylle että lukijalle yhä enemmän
kummallisena. Sitten eräänä päivänä Thomas saapuu yksin asunnolleen, jossa
vuokraemännän koira on päiväunillaan. Tapahtuu jotakin, joka suistaa koko
tarinan aivan uuteen suuntaan. Sen jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään
uskomattomalla tavalla aivan viimeiseen loppulauseeseen saakka! Todella
taitavasti rakennettu tarina.
Minua kirjassa kiehtoi
juonen loistavan rakentelun ohella se, miten Carroll jatkuvasti muistuttaa
kirjoittamisen ja lukemisen ”vaarallisuudesta”. Thomas haluaa selvittää juurta
jaksain, mistä hänen ihailemansa kirjailijan ideat on ammennettu, eikä
selvitetty lopputulos läheskään aina miellytä häntä. Samalla hän alkaa itse
kirjoittaa kuin riivattu. On hänen tosin pakkokin…
Jonathan Carroll: Naurujen
maa (The Land of Laughs
Ilm. vuonna 1980, suom. 2005. Suomentanut Laura
Lahdensuu. Loki-Kirjat. 279 s.
Lainattu kirjastosta.
Ainoat Carrollin
romaanisuomennokset ovat siis Loki-Kirjat-nimisen kustantamon julkaisemia.
Wikipedian mukaan kustantamo on lopettanut toimintansa vuonna 2007. Olisi siis
aika jonkin toisen kustantamon ottaa miehen tuotanto huomiinsa, sillä jo tämän
yhden teoksen perusteella vaikuttaa todella kiinnostavalta.
