Tiina Mahlamäki: Neuloosi

”Neuloosi on mielestäni varsin käyttökelpoinen uudissana. Se kuvaa hyvin sitä tunnetta, kun mielen täyttää voimakas sisäinen tarve neuloa niin, että päivittäiset kotityöt jäävät tekemättä, puhelimeen ei tule vastattua ja nukkumaanmenokin viivästyy. Kaikki muu tekeminen tuntuu turhalta ajanhukalta.”

Näin kuvaa Laura Niemi neuloosi-sanan merkitystä vuonna 2013 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Kotus-blogissa otsikolla Neuloosin pauloissa. Turun yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori ja dosentti, tohtori Tiina Mahlamäki on napannut tämän mainion termin tarinallisen tietoteoksensa nimeksi.

Neuloosi ilmestyi marras-joulukuun taitteessa (v. 2023), mutta kuulin siitä ensimmäisen kerran Tiina Mahlamäeltä vuoden 2021 kesäkuussa, kun tapasimme Sammatissa kirjailija Eeva Joenpellon 101-vuotisjuhlan merkeissä. Tiina Mahlamäki on Eeva Joenpelto -seuran puheenjohtaja, ja itse olen samaisen seuran hallituksen jäsen. Meillä molemmilla oli vastuutehtäviä kyseisessä juhlassa.

Kuten vuosiluvuista varmasti huomaatte, tuolloin elettiin korona-aikaa. Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhla edelliseltä kesältä oli peruuntunut, eivätkä 101-vuotisjuhlankaan enteet olleet kovin hyvät. Kokoontua kuitenkin saatiin, mutta juhla myös striimattiin, koska kaikki eivät halunneet tulla paikan päälle.

Neulebuumi oli koronavuosina voimissaan, ja kaupoista jopa loppuivat välillä ainakin jotkut tietyt langat. Jokainen kynnelle kykenevä tuntui neulovan vimmatusti mitä upeimpia islantilaistyylisiä kaarrokeneuleita tai vähintään monimutkaisin kuvion koristeltuja pitkävartisia villasukkia. Mistä tässä käsityövillityksessä oikein oli ja on kyse? Ilmeisesti näistä tunnelmista ja kysymyksistä lähti idea kirjoittaa aiheesta tietokirja.

Mahlamäki kuvaa Neuloosin alkusivuilla omaa suhdettaan neulomiseen näin: ”Neulominen on minulle tapa keskittyä ja samalla saada aikaan jotain näkyvää ja käsillä kosketeltavaa. Se on minun meditaatiotani, tapani harjoittaa henkisyyttä. Neulominen on kulkenut mukanani suurimman osan elämääni, vähintään puoli vuosisataa.”

Mitä sitten tarkoitetaan tarinallisella tietokirjallisuudella? Kun yritän etsiä sille tarkkaa määritelmää, huomaan, että kyseessä on viime vuosikymmenellä yleistynyt mutta itse asiassa melko vanha tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen laji. Pirjo Hiidenmaa toteaa artikkelissaan Trendinä tarinallinen tietokirja muun muassa näin: ”Koska tarinallisuus sopii hyvin juuri yksittäisten tapahtumien, kokemusten ja henkilöhistorioiden kuvaamiseen, on siitä tullut väline tuoda näkyviin arkisia kokemuksia ja hyödyntää niiden todistusvoimaa yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyssä.”

Tunnista Mahlamäen Neuloosista lukuisia Hiidenmaan esittelemiä tarinallisen tietokirjan piirteitä, eikä ihme, sillä Mahlamäki on toimittanut yhdessä Emilia Karjulan kanssa teoksen Kurinalaisuutta ja kuvittelua, joka käsittelee juuri luovaa tiedekirjoittamista.

Mahlamäen Neuloosi on minämuodossa kirjoitettu ja kerrottu tietokirja neulomisesta, sen harrastamisesta ja merkityksestä kertojalle itselleen mutta myös laajasti ilmiöstä itsestään, sen historiasta, muutoksista ja merkityksistä. Kirjassa ei ole neuleohjeita, mutta siitä saa kyllä virikkeitä, vinkkejä ja vihjeitä neuleharrastuksen aloittamiseen tai kehittämiseen. Varoitukseksi kannattaa kuitenkin katsoa kirjan alussakin mainittu Laura Neuvosen lyhyt animaatioelokuva Kutoja – The Last Knit YouTubesta!

Koska olemme sattumalta kirjailija Mahlamäen kanssa suunnilleen samanikäisiä ja meillä on taustoissamme monia yhteneväisyyksiä, löysin kirjasta runsaasti samastumiskohtia. Moni muisto omasta menneisyydestä ja perheen ja suvun taustoista pulpahti pintaan kirjaa lukiessani. Minäkin olen auttanut äitiä ja isoäitejäni pitelemällä lankavyyhtiä ojennetuissa käsivarsissani. Vielä 1970-luvulla käsityölangat myytiin vyyhteinä, ei kerinä, kuten nykyään. Työ siis piti aloittaa kerimällä lanka, eikä se onnistunut kovin hyvin ilman apukäsiä.

Minunkin kokemukseni on, että käsitöiden tekeminen kuului arkeen. Meidän suvuissamme on ommeltu käsin ja koneella, niin sähkökäyttöisellä kuin poljettavallakin ompelukoneella, kudottu kankaita ja kudonnaisia kangaspuilla, virkattu ja kirjottu, valmistettu koneellisesti neuleita ja neulottu tietysti myös käsin niin villapaitoja kuin sukkia ja lapasiakin. Olen kasvanut käsitöiden tekemisen keskellä, mutta omat taitoni ja innostukseni ovat vaihdelleet vuosien ja vuosikymmenien mittaan runsaasti.

Mahlamäki kuljettaa omien ja läheistensä käsityökokemusten ja yleisemmän neuletietouden rinnalla kahta tarinaa. Kirjan alussa hän päättää ryhtyä neulomaan islantilaista Riddari-nimistä kaarrokevillapaitaa, ostaa siihen tarvittavat langat ja etsii ohjeen. Matkan varrella on neuletyössä erilaisia vaiheita, mutta lopussa komea kaarrokeneule on valmis, sen langat on päätelty ja se on viimeistelty pesussa ja kuivattu.

Tummemman raidan tarinaan tuo Mahlamäen äidin vakava sairastuminen ja lopulta menehtyminen. Äiti oli innokas neuloja, mutta sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden tehdä käsitöitä. Mahlamäki kuvaa kauniisti äitinsä raskasta saattohoitoa. Lopussa päättyy paitsi äidin elämä myös yksi käsityöprojekti.

”Olen hauras, uuvuksissa valvomisesta ja mielen järkytyksestä. Palelen. Vedän ylleni uudenkarhean, vihreän neulepaitani ja koen, miten lämpö leviää yläruumiiseeni. Kävelen ulkona kirpeässä ja kirkkaassa syyspäivässä, tunnen miten islantilaisten lampaiden kasvattama villa kerää liikkeessä muodostuvaa lämpöä ja palauttaa sen minulle takaisin. Kuin äidin halaus. Tämä paita ylläni en enää palele.”

Mutta kuten sanottu, tarinallisessa tietokirjassa yksityinen taso on vain yksi osa kokonaisuudesta. Neuloosissa käsitellään myös muun muassa neulomisen historiaa sen syntyajoista alkaen, erilaisia näkökulmia lankojen ekologisuudesta ja niiden käytön eettisyydestä, neulomisen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja tapaa ilmaista itseään neulomalla. Neulominen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen ja yksioikoinen ilmiö!

Jos siis neulomisen historia, filosofia ja yhteiskunnallisuus kiinnostavat, suosittelen Neuloosia lämpimästi. Samaten uskon, että jokainen käsitöitä joskus vähänkin tekemään joutunut tai niihin täysin hullaantunut lukija löytää kirjasta ainakin jotain samastuttavaa, tuttua ja uutta sekä tietoa ja huvia. Neuloosi on koukuttava ja koskettava, hauska ja surumielinen teos käsillä tekemisen riemusta ja lohdusta.

Kuten hyvät kirjat usein, myös Neuloosi johdatti minut toisien kirjojen pariin. Mahlamäki viittaa monessa kohdassa ahvenanmaalaisen toimittaja-kirjailija Karin Erlandssonin tarinalliseen tietoteokseen Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta. Erlandssonin nimi oli minulle jo tuttu, sillä olen lukenut häneltä dekkarin Kuolonkielot, mutta Sinisestä langasta en ollut aiemmin kuullut.

Lainasin sen oitis kirjastosta ja ahmaisin nopealukuisen teoksen pikavauhdilla. Sininen lanka muistuttaa monin tavoin Neuloosia. Myös Erlandsson kirjoittaa minämuodossa ja aloittaa kirjan lankaostoksilla. Jotain pitäisi neuloa hienoista sinisävyisistä langoista, mutta jostain syystä tällä kertaa neuletyö takkuaa pahasti. Useaan kertaan kertoja päätyy purkamaan työnsä. Neuletyön edistyessä Erlandsson kertaa neulomisen historiaa ja siihen liittyvää faktaa ja kertoo oman neulojatarinansa. Entä voiko neulomalla muuttaa maailmaa?

”Maailma romahtaa ikkunan takana, mutta aina voin neuloa rakkailleni yksisarvisia. Se ei ole tarpeeksi, mutta se on jotain.”

Mahlamäen tavoin Erlandssonin työ on pääosin kirjoittamista. Hän löytää kirjoittamisesta ja neulomisesta paljon yhtäläisyyksiä. Ne myös täydentävät toisiaan mainiosti. Sekä Neuloosissa että Sinisessä langassa on lopussa hyvä lähdeluettelo, joista voi poimia itseään kiinnostavia kirjoja ja artikkeleita lisätiedon ammentamiseen.

Kun kerran olin päässyt neulekirjallisuuden makuun, päätin samaan menoon kuunnella myös kaksi neuleromaania. Luin jo kymmenisen vuotta sitten Kaisa Ikolan silloin vain netistä ladattavissa olleen romaanin Oikein nurin, ja kirjoitin siitä myös jutun blogiini. Kummastelin, miksi romaanille ei ollut kirjailijan sitkeistä yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa. Joskus ihmeitä tapahtuu, sillä nyt Oikein nurin ja sen tuoreehko jatko-osa Kaksi oikein yhteen ovat saatavissa niin painettuina kuin e-versioinakin eli siis myös äänikirjoina.

Oikein nurin -romaanin tapahtumat sijoittuvat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan. Päähenkilö Annilla on menossa parisuhdekriisi, ja samaan aikaan hän hurahtaa vastoin kaikkia odotuksiaan täysin neulomiseen. Kirjassa tehdään käsitöitä vimmaiseen tahtiin mutta ennen kaikkea hamstrataan lankoja ja kaikkea muuta neulomiseen liittyvää tavaraa siihen malliin, että hitaampia heikottaa. Kirja edustaa siis jonkinlaista neule- ja lanka-chick-litiä, mutta se tarjoaa samalla hauskan nostalgiatripin aikaan, jolloin netti ei vielä ollut liimautuneena jokaisen kämmeneen, vaikka se käytössä jo olikin.

Ikola kirjoitti jatko-osan Kaksi oikein yhteen viitisentoista vuotta aloitusosan jälkeen ja viisaasti sijoitti myös kirjan tapahtumat nykyaikaan. Sinkkuna elelevä keski-ikäistyvä Anni saa kesävieraaksi parhaan ystävättärensä 14-vuotiaan Liina-tyttären, jolla on erilaisia hankaluuksia elämässään. Käy ilmi, että Liinalla on suosittu vlogi. Kuten arvata saattaa, Liina hurahtaa pian käsitöihin ja vetää Anninkin uudelleen neulomisen pariin. Kuvioihin liittyy myös komea lankakauppias…

Kaksi oikein yhteen on vähän vähemmän ostelupainotteinen kuin Oikein nurin, mikä on ihan tervetullutta. Harrastuksen yhteisöllisyyskin on tuotu virkistävästi nykypäivään. Nautittavaa, helppoa luettavaa ja kuunneltavaa, mutta kyllä näissä vähintäänkin pieni neuloosiriski on, se pitää varoitukseksi kertoa.

Tiina Mahlamäki: Neuloosi
Into 2023. 229 s.
Äänikirjan lukija Emilia Howells.

Lahja.

Karin Erlandsson: Sininen lanka – Mitä tiedän neulomisesta (Det blå garnet: Ett bok om att sticka)
Suomentanut Ulla Lempinen.
S & S 2022. 188 s.
Äänikirjan lukija Jenni Sainio.
 
Kirjasto.

Kaisa Ikola: Oikein nurin
Saga Egmont 2022. 340 s.
Äänikirjan lukija Elina Saarela.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Kaisa Ikola: Kaksi oikein yhteen
Saga Egmont 2023. 259 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Eva Frantz: Tästä pelistä pois

Vanhempi konstaapeli Anna Glad työskentelee pienen nimeämättömän suomenruotsalaisen rannikkokaupungin poliisissa rikostutkijana. Aiemmissa Anna Glad -dekkareissa Anna erosi puolisostaan ja rakastui uuteen mieheen, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Nyt Anna on raskaana. Hän on pitkään toivonut lasta, mutta raskaus on tullut täytenä yllätyksenä, eikä Anna oikein pysty käsittelemään tilannetta. Käytännön asioiden ratkaiseminen lapsen isän kanssa on hankalaa, koska Anna ei halua tehdä päätöksiä. Hän haluaa olla poliisi, ei äiti! Tai oikeastaan Anna ei taida tietää, mitä haluaa.

Annan raskaus näkyy ja kuuluu siis pitkälle Eva Frantzin kolmannessa dekkarissa Tästä pelistä pois. Dekkari pyörii muutenkin vahvasti vanhemmuuden ja lasten ympärillä. On ylimääräinen vauva, jonka nuori äiti kauhukseen löytää oman lapsensa vierestä vaunuista ja jota kukaan ei kaipaa. On lapsettomuutta ja salattuja lapsia väärien kumppaneiden kanssa.

Tästä pelistä pois alkaa siis kohtauksella, jossa äiti jättää vaunuissa nukkuvan vauvansa hetkeksi kukkakaupan eteen. Kotipihalla häntä odottaa karmiva yllätys, kun hän poistaa kuomua peittävän kankaan. Herkullisesti asetelma on käänteinen kuin totutusti. Vauva ei olekaan kadonnut, vaan vaunuihin on ilmestynyt toinen vauva! Kenen lapsi on, ja miksi hänet on jätetty vaunuihin? Poliisi on ymmällään, varsinkin, kun kukaan ei kysele lapsen perään.

Samaan aikaan kaupunkia ja naapureitaan vuosikymmeniä valituksillaan ja kaiken totaalisella vastustuksellaan piinannut Börje Bohman on kadonnut. Bohmanin viimeisin jarrutusurakka on koskenut rakenteilla olevaa pyörätietä, jonka edestä hänen aikanaan komea mutta nyt pahasti rapistumaan päässyt omakotitalonsa on pakkolunastettu. Bohman ei kuitenkaan ole suostunut poistumaan talostaan, joten kaupungin rakennushanke seisoo aiheuttaen sekä kuluja että pilkkaa. Mutta nyt miehestä ei näy jälkeäkään. Vain kuivunut verilammikko on jäänyt ulko-oven eteen.

Kolmas juonihaara liittyy jääkiekkoilijamiljonääri Samuel Lindbergiin ja hänen Alison-vaimoonsa, jotka ovat muuttaneet paikkakunnalle saareen rakennutettuun hulppeaan huvilaan. Amerikkalainen vaimo kummastelee, millaiseksi hänen unelmien aviomiehensä on kotimaahan paluun jälkeen muuttunut: kylmäksi, kiukkuiseksi ja poissaolevaksi. Miten hankkia lapsia miehen kanssa, joka ei ole koskaan paikalla?

Kuten genren perinteisiin kuuluu, kaikki tämä liittyy lopulta yhteen. Mutta ennen kuin yhteydet selviävät lukijalle ja lopulta Annalle ja kumppaneillekin, ehtii tapahtua monenlaista niin varsinaiseen juonenkuljetukseen kuin henkilöiden yksityiselämäänkin liittyvää.

Anna Glad -dekkarit ovat varsin perinteisiä arvoitus- ja poliisidekkarin risteytyksiä. Pääasiassa leppoisissa tunnelmissa ratkotaan kimurantteja rikosvyyhtejä ilman turhaa välivallalla mässäilyä. Mukana on arjen ongelmia ja sen vastapainona ripaus romantiikkaa ja huumoria. Osa henkilöistä on piirretty karikatyyrimaisesti, kuten tällä kertaa uusi riikinkukkomaisesti tepasteleva kaupunginjohtaja Jasper Jokela.

Eva Frantz sai viime vuonna arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon sarjan kakkososasta Kahdeksas tyttö. Tästä pelistä pois on juonenpunonnaltaan vähintään sen veroinen, ellei parempi. Kunhan Annan raskauden paikoin yliampuvasta alleviivaamisesta pääsee yli, dekkari tarjoaa oivallista viihdettä.

Eva Frantz: Tästä pelistä pois (För han var redan dö)
Suom. Ulla Lempinen ja Arja Kantele.
S&S 2020. 383 s.

Arvostelukappale.

Anna Glad -sarja:

Sininen huvila
Kahdeksas neito
Tästä pelistä pois

Eva Frantz: Sininen huvila #dekkaritiistai

Jotkut kirjat vain pakottavat lukemaan itsensä. Panin kyllä jo viime vuoden puolella merkille Eva Frantzin dekkarin Sininen huvila, mutta en siihen sen tarkemmin perehtynyt eikä pinnallinen havaintoni vielä riittänyt pistämään kirjaa edes mahdollisesti joskus luettavien listalle. Sitten sain kutsun Atenan ja S & S -kustantamon yhteiseen pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin tulevan syksyn kirjoja. Eva Frantz oli yksi tilaisuudessa haastateltu tekijä. Hän kertoili paitsi tulossa olevasta toisesta Anna Glad -dekkarista Kahdeksas neito myös tästä sarjan aloitusosasta.

Jo tuossa vaiheessa Sininen huvila alkoi nousta luettavien listallani. Se olisi mukava lukaista ennen syksyllä tulevaa kakkososaa, joka kiinnosti myös. Sitten huomasin kirjasta mukavan edullisen äänikirjatarjouksen, ostin sen ja pistin kuunteluun. Dekkarin ratkaisuvaiheet alkoivat olla käsillä, kun menin viime lauantaina Korjaamolla vietettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan. Siellä Eva Frantz oli mukana keskustelussa, jossa pohdittiin cozy mystery -dekkareiden olemusta ja muun muassa sitä, miksi niitä kirjoitetaan.

Kun selaan viimeksi lukemieni dekkareiden listaa, huomaan, että tähän cozy mystery -luokkaan on tullut osumia tiheähkösti. Mutta kuten luokittelu aina, pehmodekkarienkin kategoriointi on vaikeaa ellei mahdotonta. Sinisen huvilan loppuun ehdittyäni en ollut enää lainkaan varma sen leppoisuudesta tai kotoisuudesta. Ruumiita tuli ehkä dekkarimittapuulla vähänlaisesti, mutta tuli kuitenkin, ja hilkulla oli lisäksi vielä monta kertaa. Eivätkä murhatavatkaan mitään kovin pehmoja olleet, jos sellaisia nyt onkaan. Lapiolla vaan pää mäsäksi, vaikka noin alkuun! Tästä leppoisuuden ja murhien ristiriidasta Dekkarilauantaissakin oli puhetta.

Joka tapauksessa siis kuuntelin Sinisen huvilan äänikirjana ja tarkoitus on aikanaan lukea lisääkin Frantzin tuotantoa, ainakin Kahdeksas neito. Sinisen huvilan nimi viittaa suosittuun saman nimiseen life style -blogiin, jota kirjoittaa freelancetoimittaja Becca Stenlund. Blogin idea syntyi aikanaan, kun Becca miehensä Peterin kanssa osti pikkukaupungin liepeillä sijainneen kauan tyhjänä olleen huvilan ja ryhtyi remontoimaan siitä unelmiensa kotia, Sinistä huvilaa. Blogissaan Becca kertoo omasta ja pienen perheensä idyllisestä elämästä kuvankauniissa puitteissa.

Idylli kuitenkin särkyy. Kirja alkaa kohtauksella, jossa bloggaaja-Bellan viisivuotias poika Bruno harhailee maantiellä kesäyössä. Kun paikalle osuneet nuoret vievät pojan kotiinsa, he löytävät Becca Stenlundin tajuttomana ja verissään keittiön lattialta. Paikallisen poliisin kaksikko Anna Glad ja Rolf (jonka sukunimeä en muista enkä viitsi äänikirjasta etsiä) alkavat tutkia Beccaan kohdistunutta murhayritystä. Beccaa itseään ei siis voida kuulla, koska hän on tajuttomana.

Aika nopeasti käy ilmi, että blogissa ja Instagramissa kuvattu elämä ei aivan vastaa todellisuutta. Aviomies Peter on saanut blogiaviomieselämästä tarpeekseen ja muuttanut pois Sinisestä huvilasta. Pian löytyy myös paikallisia yrittäjiä, joilla on syytä olla katkeria Beccalle. Kaikki blogiyhteistyö ei ole aina mennyt ihan nappiin. Poliisi haastattelee myös Beccan entistä assistentti Linaa sekä alkaa penkoa Beccan lapsuutta. Monenlaista epämiellyttävääkin alkaa nousta pintaan. Kunnon johtolankoja saati epäiltyjä ei vain tunnu löytyvän, ja Beccan tajuttomuus jatkuu.

Myös Sinisen huvilan menneisyyteen liittyy traagisia tapahtumia. Ne nousevat pintaan, kun Anna tutkii Brunon piirroksia talon liepeillä liikuskelevasta Peikosta. Kummallisia yksityiskohtia on paljon. Missä ovat Stenlundien neljä lemmikkikanaa? Entä kuka toi tyhjän huvilan olohuoneeseen tuoreita kukkia?

Eva Frantz kertoi, että halusi ihan tarkoituksella tehdä sarjansa sankarista Annasta ihan tavallisen poliisin, jopa melko kehnon poliisin. Annalla ei tosiaan, onneksi, ole mitään erikoistaitoja, kuten veitsenterävää älyä tai ylivertaista päättelykykyä, mutta en kyllä sanoisi häntä huonoksi poliisiksi. Anna on tunnollinen ja kunnollinen poliisi, joka haluaa tehdä työnsä hyvin muttei kuitenkaan aseta työtään millekään jalustalle tai uhraa kaikkea muuta elämää sen takia.

Töissä Annalla menee ihan mukavasti. Työpari Rolf alkaa jo lähetä eläkeikää mutta suhtautuu itseään huomattavasti nuorempaan naiskollegaan asiallisesti, ja Annasta ja Rolfista on tullut ystäviä. Poliisilaitoksen esimieskin on asiallinen nainen, joten sen puoleen kaikki on kunnossa. Kotona ja yksityiselämässä sen sijaan asiat ovat kehnommin. Becca Stenlundin tahraton koti on täydellinen vastakohta Annan ja hänen avopuolisonsa asunnolle. Mies on jäänyt työttömäksi yrityksensä konkurssin jälkeen. Päivät kuluvat konsolipelien parissa ja öisin mies taitaa käyttää aikansa treffipalstoilla. Annan biologinen kellokin tikittää yhä kuuluvammin.

Tarina lähtee siis liikkeelle lupaavasti, vaikka ruumista ei heti saadakaan.Sen aika tulee vasta loppukiihdytyksen kohdalla. Alun jälkeen tutkinta alkaa hajota hieman turhankin moneen suuntaan, ja meno vaikuttaa poliisin osalta jokseenkin ponnettomalta. Kerronta hajoaa myös. Näkökulmia on useita: ainakin Anna, jonkin verran Rolf, pieni Bruno, Peter. Seassa on myös takaumajaksoja, joissa toisessa kuvataan perheväkivaltaa nimettömän pienen tytön näkökulmasta ja toisessa käydään keskusteluja isän ja Nico-nimisen henkilön välillä. Ainakin jälkimmäisen olisi voinut karsiakin ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt tarinasta pois.

Arvasin myös murhaajan melko hyvissä ajoin, vaikka motiivi tulikin sitten melko puskista. En myöskään osannut arvata, että murhaaja toimisi lopulta niin suunnitelmallisesti ja kirjaimellisen murhanhimoisesti kuin kävi ilmi. Kuten alussa sanoin, pehmoilusta ei sitten loppumetreillä enää ollut tietoakaan!

Eva Frantz: Sininen huvila (Blå villan)
Suom. Ulla Lempinen.
S & S, 2017. Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 4 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Maarianhaminassa Nya Åland -lehden kulttuuritoimittajana työskentelevän Karin Erlandssonin toinen romaani Kuolonkielot sijoittuu hänen synnyinkaupunkiinsa Uuteenkaarlepyyhyn ja vuoteen 1992. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha (Schildts & Söderströms 2014) oli ehdolla Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2015. Minkkitarhaa en ole lukenut, mutta blogikuvausten perusteella (esimerkiksi Lumiomena-blogissa) se vaikuttaa hienovireiseltä ihmissuhderomaanilta ja taitavalta ajankuvaukselta.

Kuolonkieloissa ovat vahvasti mukana nämä molemmat elementit, ja olenkin hieman hämmentynyt siitä, että teosta tunnutaan markkinoitavan rikosromaanina. Suomennoksen nimi vaihtui jo kustantajan kevätkatalogin ilmestyttyä ’Ilkityöstä’ ’Kuolonkieloiksi’. Ruotsinkielinen nimi Missdåd kääntyy suoraan ’ilkityöksi’, mutta myös sivumerkitys ’synti’ olisi mielestäni toiminut nimenä hyvin. Kansikuva viittaa suoraan maastossa makaavaan kalvakkaan ruumiiseen. Lisäksi teos lähetettiin Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun. Viimeksi mainittu on toki ymmärrettävää, sillä kilpailu on hyvin avoin ja dekkarin tai jännityskirjan määritelmä joustaa. Monet voittajat ovat löytyneet vuosien varrella myös genren liepeiltä.

Vastavalmistunut helsinkiläinen toimittaja Sara Kvist on saanut kesätoimittajan pestin Uudenkaarlepyyn paikallislehdestä. Sara on onnenpotkusta kaikin puolin tyytyväinen, koska nyt hän voi myös viettää aikaa uuden miesystävänsä, talliyrittäjä Robertin kanssa. Ensimmäinen työpäivä osuu juhannusaattoon, ja kesätoimittajalle sysätään rutiinikeikka kierrellä seudun juhannustapahtumissa kuvaaja Oskarin kanssa.

Samaan aikaan neljä nuorta lähtee omiin juhannusjuhliinsa meren rantaan syrjäiseen niemenkärkeen. Juhlinta loppuu kuitenkin alkuunsa, kun ison kiven takaa löytyy kuollut nainen. Poliisin ja ambulanssin liikkeet pikkukaupungin keskustassa herättävät kiinnostusta, ja Sara ja Oskarkin saavat jutusta vihiä. Juhannusnumeron pääjuttu saattaakin vaihtua lennossa.

Saran ja toimituksen lisäksi keskeisiä henkilöitä romaanissa ovat torin laidalla kerrostalossa asuva jalkojaan poteva Lea, jolla on aikaa tarkkailla pikkukaupunkia ja sen asukkaita herkeämättä, sekä paikkakunnan uusi pappi Linna Smeds. Linna on ensimmäisiä naispappeja seudulla ja saa ikäväkseen huomata, että tienraivaajana toimiminen saattaa olla arvaamattoman raskasta.

Koska pikkukaupungissa ollaan, käy ilmi, että niemenkärjestä kuolleena löytynyt nainen on paikkakuntalaisia, itse asiassa miltei kaikkien tuntema kunnollinen perheenäiti. Mutta miksi nainen ei ollut kesäkurssillaan, kuten oli kaikille kertonut? Mitä hän oli tehnyt niemellä alkukesän päivinä? Kuka ajoi kaupungin läpi rämisevällä autollaan keskellä yötä?

Perinteinen dekkari Kuolonkielot ei missään nimessä ole. Kuolema, tappo, järkyttää perin juurin pikkukaupungin tasapainoa. Pinnan alle kätketyt salaisuudet alkavat nousta esiin, mutta mitään varsinaista karmaisevaa sieltä ei putkahda. Rikosta ei tutkita, eikä poliisityötä kuvata paria sanaa enempää. Sara ei myöskään ole mikään murhaa innokkaasti penkova sensaatiojournalisti, joka ratkaisisi jutun poliisin nenän edestä. Saran oman elämän vaikeudet nousevat enemmänkin etualalle kuin naisen kuolema.

Pikkukaupunki ja pikkukaupunkilaisuus nousevat teoksen teemoiksi. Niitä väkivaltainen kuolema hämmentää rajustikin, ja pikkusieluisuus ja avaramielisyys saavat ottaa mittaa toisistaan. Tämän vähäeleisessä ja tarkkanäköisessä kuvaamisessa Erlandsson näyttää oivallisesti kyntensä.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (Missdåd)

Suom. Taija Mård.
Kustantamo S & S. 263 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Jyrki Heino: Kelmit

On ihan omaa syytäni, että olen pudonnut hieman kärryiltä Jyrki Heinon dekkarisarjan päähenkilön elämänvaiheiden seuraamisessa. Viimeksi tavatessani eläköityneen luutnantti Carl Wennehielmin vuoden 1796 Turussa mies oli tyytyväinen poikamies taloudenhoitajansa tiukassa huomassa. Neljä vuotta myöhemmin sama mies koettaa palauttaa kadottamaansa elämänhaluaan kaivonjuonnilla Naantalin kylpylaitoksessa. Wennehielm on sitten viime tapaamisemme paitsi avioitunut myös jäänyt leskeksi. Kaiken huipuksi hänestä on tullut alle vuoden ikäisen tytön yksinhuoltaja.

Omaa syytäni siis on, että Kello on toistaiseksi lukematta tästä tähän mennessä kolmiosaisesta historiallisesta dekkarisarjasta. Aion sen vielä lukea, kunhan ehdin. Olen Kellarin parissa viihtynyt aikoinani oikein hyvin, vaikka kritisoitavaakin olen löytänyt kosolti. Ilokseni voin nyt Kelmit luettuani todeta, että Heino on parantanut roimasti nimenomaan juonenkehittelyä.

Wennehielm kohtaa Naantalissa kirjavan seurueen, jonka keskinäiset suhteet jäävät Wennehielmille ja lukijallekin ensi alkuun hieman hämärän peittoon. Näyttävin hahmo on kuuluisa tukholmalainen mystikko ja okkultisti Petrus Junelin, joka selvästikin käyttää kepulikonsteja yleisöä viihdyttäessään. Mutta ketkä seurueesta ovat hänen apureitaan? Piemontelainen leskirouva Giulia Gattinara vai nuhjaantunut seurapelien vetäjä rouva Trast?

Wennehielmin sielullisesta tilasta kertoo paljon, että hänkin tarttuu Junelinin onkeen ainakin hetkeksi. Kuulostaa nimittäin liian houkuttelevalta, että voisi välittäjän avulla päästä vielä puheisiin edesmenneen rakkaan Valborg-vaimon kanssa. Wennehielmillä kun on ratkottavanaan visainen pulma: antaako tyttärensä pätevämpien kasvattajien käsiin vai tohtiako sittenkin yrittää selviytyä urakasta itse. Pian kuitenkin looginen luutnanttimme palaa järkiinsä ja näkee Junelinin metkujen läpi.

Wennehielm tutustuu Naantalissa ollessaan nuoreen ja harvinaiseen kirkkomaalari Claes Häggiin, jonka taidoista myös Junelin on merkillisen kiinnostunut. Ennen kuin terveysvesien nauttiminen ehtii edes kunnolla alkaa, on yksi seurueen jäsenistä kokenut nopean mutta tuskallisen kuoleman.

Samaa aikaan Turussa käsityöläiskorttelissa kuolee kirjankuvittaja Blath saatuaan raskaan keittopadan kalloonsa. Tapahtumasta syytetään onnetonta keittiöpiikaa sekä talon pahamaineista Hannipaali-kollia. Piian huolimattomuuden takia kolli on onnistunut pudottamaan padan pihamaalla istuneen isäntänsä päähän. Wennehielmin ystävä kaupunginviskaali Appengren ei niele selitystä, mutta miten pelastaa piika varmalta tuomiolta?

Wennehielm ja Appengren yhdistävät jälleen voimansa, ja pian sekä Naantalin että Turun tapahtumat alkavat kummallisesti kietoutua yhteen ja johdattaa tutkijoita kaupungin vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen liepeille. Porvaristalon piha on ympäröity korkealla aidalla ja kerrotaan, että Ronperin kauppahuoneen palkkalistoilla olevien miesten perheet kuuluvat seurakuntamaiseen suljettuun yhteisöön. Sen jäsenten on katkaistava välinsä kaikkiin ulkopuolisiin. Kauppahuoneen perimysjärjestyksessä tuntuu myös olevan epäselvyyttä. Pian Wennehielm saa huomata, että on astunut kenties liian vaikutusvaltaisen vastustajan varpaille. Onko luutnanttimme pakattava pieni perheensä ja muutettava pois maasta?

Ruumispino kasvaa tasaisen varmasti, ja lukijaa viedään kuin pässiä narussa läpi tarinan. Suurin osa juonilangoista solmiutuu lopulta yhteen sievästi, mutta seassa on muutamia harhalankojakin. Muutamat yksityiskohdat olisi ehkä voinut keitoksesta pudottaa pois ja siten jäntevöittää vielä kokonaisuutta.

Edelleen nautin kovasti Heinon loistavasta kyvystä loihtia vuoden 1800 Turku ja vähän Tukholmaakin lukijan mieleen. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Huumori on edelleen sofistikoituneen kuivakkaa, ja tarinassa on myös ulottuvuuksia, jotka saavat miettimään sen vertauskuvallisuutta. Uskonnollisten yhteisöjen varjopuolet ja ihmisten kiihkeä halu uskoa epätodennäköiseen ovat tallella edelleen.

Oikein mainio historiallinen dekkari upeita kansia myöten.

Jyrki Heino: Kelmit
S & S 2016. 271 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Elämä elämältä -romaanissaan Kate Atkinson pyörittelee ajatusta elämän sattumanvaraisuudesta, siitä, kuinka pienet, mitättömiltä vaikuttavat valinnat ja päätökset saattavat vaikuttaa ratkaisevasti omaan ja muiden ihmisten kohtaloihin. Ursula Todd ja hänen perheenjäsenensä elävät elämänsä teoksessa moneen kertaan erilaisia valintoja tehden. Romaani on kiehtovimpia koskaan lukemiani, ja suosittelen sitä kiihkeästi kaikille!

Jonkinlaista vaihtoehtoelämää toivoisin myös itselleni aina silloin tällöin. Olisi nimittäin joskus mukavaa pystyä täysin nollaamaan aiemmat lukukokemuksensa ja testata, miltä jokin teos tuntuisi niin sanotusti puhtaalta pöydältä luettuna. Tätä mietin jälleen lukiessani Elämä elämältä -romaanin sisarteosta Hävityksen jumala. Kuinka paljon edellisen teoksen voimakas lukukokemus heijastuu jälkimmäisen lukemiseen? Ainakin omalla kohdallani paljonkin, halusin tai en. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse asiassa harmittelin useaan otteeseen myös, etten sittenkään muista kovin tarkasti enää, mitä aiemmassa romaanissa kenestäkin kerrottiin.

Jälkisanoissaan Atkinson kertoo aikoneensa ensin kertoa kaiken kattavan tarinan toisesta maailmansodasta. Onneksi kirjailija kuitenkin tuli nopeasti järkiinsä ja huomasi, että aihe on aivan liian valtava. Lukijan kannalta yksityiskohtiin keskittyminen on huomattavasti hedelmällisempää. Hyvä tarina syntyy yksittäisten ihmisten kohtaloista. Niin tälläkin kertaa.

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat todellakin sisarteokset. Ne kertovat osin samoista henkilöistä ja aikajanat lomittuvat toisen maailmansodan kohdalla, mutta muuten ne ovat miltei täysin erilliset teokset ja aidosti itsenäiset myös. Ne voinee ongelmitta lukea kummassa järjestyksessä tahansa, ja tätä haluaisin myös päästä kokeilemaan, siis niin, että en muistaisi aiempia lukukokemuksiani.

Elämä elämältä -teoksessa keskeinen aihe on Lontoon suurpommitukset toisen maailmansodan aikana. Hävityksen jumalassa avataan tämän kääntöpuolta eli kerrotaan liittoutuneiden tekemistä mittavista Saksan pommituslennoista. Näistäkin maailmansodan kauhuista olen kaunokirjallisuudesta aiemmin lukenut, mutta pääasiassa toisesta näkökulmasta, pommitettujen kohtaloiden kautta.

Ursulan veli Teddy värväytyi sodan alussa ilmavoimiin, sai koulutuksensa Kanadassa, toimi lähes ennätyksellisen pitkään pommikonelentäjänä ja joutui sodan loppuvaiheissa saksalaisten vankileirille. Kadonnut ja kuolleeksi luultu Teddy kuitenkin palaa sodan päätytty’ kotiin ja elää vielä pitkään, 2010-luvulle asti.

Sota ja sen kauheudet vaikuttavat pohjavirtauksena vuosikymmeniä kaikkien sen kokeneiden elämään ja myös heidän läheistensä elämään, lapsiin ja lastenlapsiin. Teddy päättää sodan aikana, että jos hän selviää siitä hengissä, hän koettaa aina olla ystävällinen ihminen. Teddy avioituu lapsuudenrakkautensa naapurin Nancyn kanssa ja saa tyttären Violan. Vaatimaton, rauhallinen elämä tuntuu parantavan pahimpia kolhuja.

Atkinson kirjoittaa hyvin tunnistettavalla persoonallisella tyylillään ja käyttää muun muassa edelleen runsaasti sulkeita tekstissään. Huomaan, että alan kiinnittää sulkeisiin huomiota, jos teksti ei vedä. Ne alkavat silloin nopeasti ärsyttää, ja tuntuu, että lukemiseni kompastelee niihin alituiseen. Kun tarina taas alkaa imeä, en huomaa koko tyylikeinoa! Hävityksen jumalaa lukiessani ärsyynnyin muutamaan otteeseen näihin etäännyttävästi toimiviin sulkeisiin. Kirja on edeltäjäänsä raskaslukuisempi eikä vie tarinana mennessään yhtä voimakkaasti.

Mietin jo lukiessani, mistä hitaalta tuntuva syttymiseni oikein johtui, vaikka kaikki edellytykset lukemisen imulle olivat olemassa. Lopulta totesin, että syitä oli useita. Atkinson on rikkonut kronologian taiten ja paljastaa Teddyn tarinan käänteistä keskeiset lukijalle jo alkumetreillä, mutta varsinaisia tapahtumia avataan vähän kerrallaan ja viivytellen. Edessä olevat pahat asiat, kuten Teddyn sotaonnen lopullinen kääntyminen, ovat jatkuvasti edessäpäin. Tuntui, että en halunnut tietää, mitä kamalaa vielä olisi tulossa, vaikka jo tavallaan tiesin. Sama pätee Teddyn sodanjälkeiseen elämään ja sen käänteisiin.

Toinen tarinaan sisältyvä etäännyttävä seikka on Teddyn tyttären Violan kertakaikkinen vastenmielisyys. Harvoin inhoan niin syvästi fiktiivisiä hahmoja kuin nyt inhosin Violaa! Olisin halunnut useaan otteeseen kuristaa kyseisen ämmän! Onneksi sama tunne oli usein myös Teddyllä ja Violan lapsilla. Kaikki kolme sanovat ääneenkin, että vaikka ihmistä kuinka rakastaa, ei hänestä silti välttämättä pidä. Viola on juuri tällainen äiti ja tytär, itsekeskeisyydessään vertaansa vailla.

Hävityksen jumalan määritteleminen sotaromaaniksi tekee sille osittain vääryyttä, mutta sotaromaani se siitä huolimatta on. Ja millainen sotaromaani! Lukija pääsee brittien ja liittoutuneiden pommitusilmavoimien sisälle, mukaan pommituslennoille, joilta yhdeltäkään ei ollut varmaa paluuta kenelläkään niihin osallistuneilla. Järkytyin siitä, kuinka suuria tappioita pommituslennoista koitui. Välineet ja tekniikka olivat karun alkeellisia. Lisäksi sotilaidenkin mieliä alkoi jossain vaiheessa kaihertaa pommituksien moraalinen puoli. Oliko oikein kylvää kammottavaa tuhoa siviilikohteisiin?

Teddyn sotakokemukset ovat karmaisevia, ja ne avaavat vain yhden kurkistusaukon tuhansiin ja taas tuhansiin samankaltaisiin tarinoihin. Pysäyttävää. Tämän kaiken ajatusmyrskyn Atkinson sai päässäni aikaan romaanillaan. Loistavan teoksen tunnusmerkkejä, kuten sekin, että vasta jälkikäteen romaani tuntuu asettuvan mielessäni ansaitsemaansa kohtaan sisäisessä arvoasteikossani. Vaikka lukeminen vaati minulta enemmän kuin Elämä elämältä, on Hävityksen jumala silti sen veroinen. Vähintään.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins)

Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2016. 494 s.

Ostettu.

Samansuuntaisissa tunnelmissa Hävityksen jumalan äärellä on ollut myös Lumiomena-blogin Katja.