Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Jos kuvittelee miehisen, humoristisen ja ruotsalaisen version romaanista Eat, pray, love, pääsee mielestäni melko lähelle määritelmää, joka sopisi Mikael Bergstrandin teokseen Delhin kauneimmat kädet. Siinä työtön viisikymppinen toimittaja Göran Berg Malmösta ajautuu muutaman käänteen jälkeen Delhiin Intiaan ja kohtaa siellä tekstiilialan vientiyrittäjä Yogi Takurin sekä kauniin Preetin, joka valitettavasti sattuu olemaan ökyrikkaan teollisuuspampun vaimo. Göran ei tosin rukoile, mutta hän tekee työtä eli kirjoittaa.

Göran on eronnut elämänsä rakkaudesta Miasta jo vuosia sitten, ja lapset ovat aikuistuneet. Työ on maistunut puulta jo vuosia sekin, vaikka Göran on uskollisesti viettänyt päivänsä työpaikalla jalkapalloseuran tuloksia netistä seuraillen. Mikään ei maistu miltään. Kun potkut tulevat, tuntuvat ne epäoikeudenmukaisilta mutta toisaalta helpottaviltakin.

Turvallisuushakuinen ja kaikin tavoin varovainen Göran ajautuu jollain kummalla tavalla kahden viikon Intian-matkalle komean matkaoppaana toimivan ystävänsä Erikin matkassa. Onnettomat sattumukset perillä johdattavat lopulta Göranin Erikin intialaisystävän Yogin ja tämän diktaattoriäidin hoiviin parantelemaan itseään. Kuten arvata saattaa, matka venähtää erilaisista syistä odottamattoman pitkäksi.

Intia, Yogi ja Preeti alkavat vaivihkaa tehdä Göranista kuin uutta ihmistä. Yogi on ikuinen optimisti ja armoton herkkusuu, joten ihanaa intialaista ruokaa syödään lähes taukoamatta. Ruotsi ja Intia ovat miltei kaikin mahdollisin tavoin toistensa räikeitä vastakohtia ainakin Bergstrandin kuvaamina, ja kulttuurien kipinöivä yhteentörmäily saa Göraniinkin vähitellen eloa. Kuin varkain hän pääsee taas työnteon makuun, ja kauneussalongin Preetin kohtaaminen onkin sitten jo kohtalon järjestämä juttu.

Kaiken tämän Bergstrand kertoo juuri sopivasti liioitellen ja Intian tapoja ja kulttuuria kunnioittavasti mutta samalla teräväkatseisesti esitellen. Delhin kauneimmat kädet on todellinen hyvän mielen romaani, joka irrottaa lukijan arjesta lempeästi. Göran ja Yogi ystävystyvät, ja samalla myös lukija menettää sydämensä heille – ja Intialle. Juoni on toki ennalta-arvattava, mutta se ei haittaa mitään. Maltilliset kommellukset seuraavat toisiaan sopivassa tahdissa, eikä loppu sitten kuitenkaan ole liian imelä. Bergstrand on muistanut jättää sekaan aavistuksen kitkeryyttä.

Ihastuin siis Delhin kauneimpiin käsiin melkoisen varauksetta, ja kun kevät painoi kiireineen ja huolineen päälle, ilahduin löytäessäni sille vielä kaksi jatko-osaakin. Sumua Darjeelingissa – ja teetä -romaanissa tavataan Göran Ruotsista. Uusi työ on osoittautunut sittenkin pettymykseksi, eivätkä rakkaushuoletkaan ole mihinkään kaikonneet. Intian parantava vaikutus on osoittautunut valitettavan lyhytkestoiseksi.

Muutamien vaiheiden jälkeen Göran päätyy tietysti takaisin Yogin luo Delhiin. Tällä kertaa asetelma kääntyy ainakin osittain päälaelleen, koska ystävän rakkausavioliiton toteutumisen tielle on alkanut kasaantua yllättäviä esteitä. Göranin sekaantuminen asiaan ei varsinaisesti korjaa tilannetta, joka kärjistyy äärimmilleen, kun miehet saapuvat hankkimalleen darjeelingilaiselle teeplantaasille. Jälleen seuraa kosolti työtä, seikkailuja ja kommelluksia, ennen kuin asiat on saatu oikeille raiteilleen.

Sarjan kolmas osa Omenalaakson guru sijoittuukin sitten jo pääasiassa Ruotsiin, missä Göran on edelleen työtön toimittaja vailla rakkautta. Kuten arvata saattaa, Yogi tupsahtaa paikalle pelastamaan ystävänsä. Göran on saanut kesätyökseen toimia äitinsä upporikkaan miesystävän kartanon talonvahtina, ja kuin vahingossa kaksikko alkaa tutustua paikallisiin ihmisiin. Seuraa taas paljon hyvää ruokaa, leppoisia elämänviisauksia ja hauskoja (tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja) sattumuksia. Tällä kertaa siis Yogi pääsee hämmästelemään ruotsalaisten elämänmenoa ja nauttimaan kulttuurien kohtaamisen kommervenkeistä.

Kustantaja Bazarin kirjailijaesittelystä käy ilmi, että sekä Göranissa että hänen ystävässään Erikissä on ulkoisesti samoja ominaisuuksia kuin kirjailijassa itsessään:
”Mikael Bergstrand on malmöläinen toimittaja ja kirjailija. Hän on työskennellyt pitkään Sydsvenskan-lehdessä ja vuosien ajan hänen toimipaikkanaan oli New Delhi. Keväällä 2011 Bergstrand muutti takaisin Ruotsiin, mutta järjestää edelleen matkoja Intiaan.” Eipä siis ihme, että Bergstrand tuntuu tietävän, mistä kirjoittaa.

Valitettavasti Delhin kauniiden käsien imu ei jaksa ulottua kunnolla enää kakkososaan, saati sitten Omenalaakson guruun asti. Hyvä idea on selvästikin jälkikäteen venytetty trilogiaksi, mistä haiskahtaa turhan selvästi rahastus ja lievä väsähtäminen. Viihdyttäviä ja harmittomia jatko-osat toki ovat, mutta aloitusosa toimii parhaiten sellaisenaan.

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (Delhis vackraste händer)
Suom. Sanna Manninen
Bazar  2014. Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 9 h 53 min.

Ostettu.

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Dimma över Darjeeling)
Suom. Sanna Manninen
Bazar 2015 . Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 10 h 52 min.

Ostettu.

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Gurun i Pomonadalen)
Suom. Sanna Manninen
Bazar  2017. Äänikirjan lukija Tuomas Tulikorpi, kesto 11 h 8 min.

Ostettu.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta

Kansi Elina Warsta.

Tämän romaanin henkilöt saivat minut raivostumaan. Olisin halunnut ravistella päähenkilö Esteriä! Eikö älykäs, kaikin puolin fiksu aikuinen nainen, filosofi sentään ammatiltaankin, yhtään tajua, että häntä käytetään rankasti hyväksi?! Itserakasta ääliötä, ’suurta taiteilijaa’ Hugo Raskia, Esterin rakkauden kohdetta, olisin halunnut tempaista paistinpannulla otsaan. Mikä ääliö mieheksi!

Kylläpä pieni, viattoman näköinen ja nopealukuinen romaani herättikin vahvoja tunteita! Ei ihme, että toimittaja ja kirjailija Lena Andersson voitti teoksellaan Omavaltaista menettelyä – romaani rakkaudesta August-palkinnon viime syksynä. Romaanin alaotsikko olisi todennäköisesti karkottanut minut, mutta onnekseni Anderssonin suomalainen kustantaja Siltala ystävällisesti tarjosi teoksen luettavakseni. Kyseessä ei ole mikään siirappinen rakkaustarina, kaukana siitä. Kertomus on hyvin raadollinen ja paljas tarina yksipuolisesta rakkaudesta ja – kuten sanottu – henkisestä hyväksikäytöstä.

Kolmikymppinen Ester on arvostettu runoilija ja filosofi ja elää vakiintuneessa, rauhallisessa ja kaikin puolin tyydyttävässä parisuhteessa. Elämä tuntuu olevan mallillaan. Sitten tuo vakaa elämä suistuu raiteiltaan. Esteriltä pyydetään esitelmää arvostetusta videorunoilija Hugo Raskista. Ester on ihaillut Raskin puhuttelevia teoksia aiemminkin, mutta perehtyessään tunnetun hahmon tuotantoon esitelmää varten Ester huomaa lumoutuvansa ja rakastuvansa tutkimuskohteeseensa. Kun Hugo sitten esitelmätilaisuudessa käyttäytyy huomaavaisesti ja elegantisti, on Ester auttamattomasti mennyttä. Hänen elämänsä keskipiste on Hugo Rask.

”Intohimo roihusi Esterin sisällä. Polttomoottorit kävivät kaikilla sylintereillä. Hän eli pelkällä ilmalla. Hän ei syönyt eikä kaivannut ravintoa. Hän ei juonut eikä tuntenut janoa. Päivä päivältä housut roikkuivat hieman enemmän. Hänen lihansa oli tulessa eikä hän pystynyt nukkumaan.”

Ester ja Hugo alkavat tapailla ja pitää yhteyttä muutenkin. Älykkäät ja syvälliset keskustelut ravintolaillallisen äärellä tulevat tavaksi. Ilmassa kipinöi, mutta Hugo ei tee aloitetta fyysisen suhteen suuntaan Esterin kaipuusta huolimatta. Kuin murrosikäinen epätoivoisesti ihastunut tytönhupakko Ester poimii merkkejä Hugon kiintymyksestä ja kiinnostuksesta sieltäkin, missä niitä ei ole nähtävissä. Jo tuttavuuden alussa Ester on pannut merkille, että sekä Ester että Hugo ovat kiinnostuneita samasta ihmisestä, taiteilija Hugo Raskista. Rakastunut kuitenkin antaa anteeksi tällaiset pikkuvirheet.

Omavaltaista menettelyä kuvaa koko rakkaustarinan kaaren alusta loppuun. Lukijalle on selvää alusta alkaen, miten tarinassa tulee käymään, mutta Ester tuntuu olevan kiusallisen sitkeä sokeudessaan ja halussaan saada rakkautta puristetuksi täydellisen itserakkaasta ja narsistisesta miehestä. Loppu tulee, mutta tuskallisen hitaasti. Älykäs osa Esteriä alkaa varsin pian nähdä taiteilija ja ajattelija Hugo Raskin läpi, mutta mies Hugo Rask on hänelle pakkomielle. Tunnepuoli Esterissä ei anna periksi ennen kuin totuus kertakaikkisesti läväytetään hänelle vasten kasvoja.

August-palkinto on vaikuttaa sääntöjen perusteella demokraattisemmalta versiolta kotoisesta Finlandia-palkinnosta. Kussakin sarjassa asetetaan kuusi ehdokasta, jotka sitten lukee 21-jäseninen raati. Eniten ääniä saanut voittaa palkinnon, joka on arvoltaan noin kolmannes Finlandiasta. Palkinto on Ruotisin kustannusyhdistyksen hoteissa samoin kuin suomalainen versiokin. Ruotsissa voinee asettaa ehdolle minkä tahansa vuoden aikana Ruotsissa ruotsiksi ilmestyneen teoksen, koska myös suomalainen Monika Fagerholm on voittanut palkinnon (vuonna 2005 Amerikkalaisella tytöllä) ja Kjell Westö oli ehdolla viime vuonna.

Lista kaunokirjallisuussarjan voittajista on mielenkiintoinen. Joukossa on pari omaakin kestosuosikkiani, eli Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä (1993) ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Mikäli Wikipedian lista pitää paikkansa, viime vuosien voittajia ei ole käännetty suomeksi, vaikka useimmat aiemmista onkin (tosin listalta puuttuu ainakin Susanna Alakosken suomennos Sikalat). Siihen nähden Anderssonin voittoteos on suomennettu pikavauhdilla, vaikka minulla ei olekaan tietoa siitä, vaikuttiko palkinto kääntämispäätökseen.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta (Egenmäktigt förfarande - en roman on kärlek) 

Suom. Sanna Manninen.

Siltala 2014. 214 s. 

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Ruotsalainen dekkarikirjailija Mari Jungstedt kuuluu tällä hetkellä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon parissa viihdyn huonommin kuin aikaisemmin. Pidin Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvaa kirjasarjaa aluksi hyvinkin raikkaana ja erilaisena, mutta sarjan edetessä olen alkanut kyllästyä. Jungstedt polkee paikallaan, eikä sarja kehity. Harmi. Vika on ehkä siinä, että Jungstedt on, kuten takakansikin sanoo, ruotsalaisen rikoskirjallisuuden supertähti. Kun rahanteon kaava on löytynyt, sitä ei kannata lähteä muuntelemaan. Hukkaantuu vielä. Lisäksi harmittaa, että toinenkin ruotsalainen menestysdekkaristi Anna Jansson on siirtänyt oman sankarittarensa Gotlantiin. Idyllinen saari alkaa olla todellinen rikollispesäke!

Ruotsissa on tänä keväänä ilmestynyt Jungsteedtin sarjan kymmenes osa, Den sista akten, ja suomennoksista uusin Hiljaisuuden hinta on sarjan seitsemäs. Kirjailija ei siis osoita uupumisen merkkejä, vaikka lukija täällä alkaakin pikkuisen hyytyä. Olen lukenut ja hankkinut itselleni kovakantisina kirjoina sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta nyt lukemani kuudes osa Kevään kalpeudessa on kotoisin kirjaston hyllystä. Hyvä niin. Kertalukemisen kirja kyllä kestää, mutta tuskin tulisin siihen uudelleen tarttuneeksi koskaan.

Jungstedtin sarjassa on useita päähenkilöitä. Keskeinen on tv-uutisten aluetoimituksen toimittaja Johan Berg, joka ensimmäisessä osassa saapuu saarelle ja tutustuu naimisissa olevaan Emma Winarveen. Pari rakastuu tulisesti. Näiden kahden suhde kulkee läpi sarjan hurjana vuoristoratana, välillä erotaan ja sitten taas ollaan kuin kyyhkyset. Erityisesti Emman tunne-elämä on myrskyisää. Johan toimittajana sotkeutuu rikostapauksiin ja on mukana myös selvittelemässä niitä, ja Emma taas sotkeutuu mukaan usein muuten vain, koska tuntee paikallisia ihmisiä. Emman henki on ollut useammankin kerran todellisessa vaarassa, vaikkei hän mikään salapoliisi ole, vaan perheenäiti ja luokanopettaja. Johanin työparina on räväkkä kuvaaja Pia Lilja, joka myös on paikallisia ja hyvin terävävainuinen.

Varsinaisen rikostutkinnan hoitavat kuitenkin poliisit, komisario Anders Knutas ja hänen työparinsa Karin. Molempien yksityiselämää puidaan myös melko paljon. Aluksi poliisin ja toimittajien välit ovat kireähköt, mutta tässä kuudennessa osassa henkilöt ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja yhteistyö tuntuu sujuvan kitkatta.

Kevään kalpeudessa -kirjassa selvitellään klassista rikosta: paikallinen tunnettu yrittäjä on murhattu isoissa juhlissa syanidilla. Lukija kuitenkin tietää, että juoma, johon syanidi oli ujutettu, oli tarkoitettu eräälle toiselle henkilölle. Poliisille tämä seikka valkenee vasta kirjan puolivälissä. Murhatutkinnan välissä lukija pääsee tutustumaan nimeämättömän henkilön lapsuuden- ja nuoruudenmuisteluihin. Kammottava, tyrannimainen narsistiäiti on alistanut ja tuhonnut poikansa elämän väkivallalla ja oikuttelulla. Jotakin on tapahtumassa, jotakin pahaa. Kirjan loppupuolella lukija alkaa aavistella, kenet nimeämätön kertoja haluaisi tuhota ja kuka kertoja itse voisi olla.

Poliisi tutkii murhatun miehen taustoja ja huomaa, että tällä on itse asiassa todella paljon vihamiehiä. Mies on Gotlannissa hyvin tunnettu ohjelmanjärjestäjäyrittäjä, jonka hiljattain avatussa nuorisodiskossa on ollut runsaasti järjestyshäiriöitä. Pari viikkoa aiemmin diskon yhteydessä pahoinpideltiin 16-vuotias poika, joka kirjan alussa makaa edelleen koomassa sairaalassa ja myöhemmin kuolee vammoihinsa. Tapaus on nostattanut paljon kohua ja vihaa mm. diskon omistajaa kohtaan. Mies kuitenkin kiistää kaiken syyllisyytensä ja kääntää syytökset holtittomiin vanhempiin.

Juoni on itse asiassa kirjassa aika hyvä, vaikka lopussa paljastuukin asioita, jotka on tahallaan lukijalta pimitetty. Kelpo runko on kuitenkin osittain pilattu muulla löysyydellä. Esimerkiksi Johanin ja Emman osuus on tällä kertaa täysin olematon, eikä heidän mukana olonsa kirjassa ole oikeastaan lainkaan perusteltu. Johan tutkii kyllä mm. nuorisodiskon meininkiä ja kauhistelee 12-vuotiaita humalikkoja ja tyttöjen yliseksikästä pukeutumista (huomaa siis yhteiskuntakritiikki!), mutta varsinaiseen rikokseen hän ei kovinkaan paljoa panosta. Emma ajautuu aivan viime sivuilla mukaan tarinaan, ja taas saadaan dramatiikkaa parsikunnan elämään.

Pikkuiset virheet ja huolimattomuudet tarinassa alkoivat ärsyttää oikeastaan jo alussa. En ole aivan varma omasta asiantuntemuksestani, mutta ihmettelen, miksi suomennoksessa puhutaan välillä Pia Liljasta valokuvaajana ja välillä kuvaajana. Kyseessä on siis nimenomaan tv-toimituksen kuvaaja, joten olettaisin, että päätehtävä on kuvata elävää kuvaa lähetyksiin. Kai tv:ssäkin stillkuvia tarvitaan, mutta liikkuva kuva lienee etusijalla? Pian käsittelemästä materiaalistakin puhutaan paikoin kuin kyseessä olisivat valokuvat.

Tekstiin on jäänyt myös joitakin selkeitä kömpelyyksiä. Pari esimerkkiä:

- Katso tuota väriä. Onpa outoa, Sohlman mumisi. Hän kyykistyi tutkimaan ruumista.

    Knutas ihmetteli vainajan kasvojen väriä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista.

Hän tarttui sen sijaan jalkalamppuun ja löi olan takaa ikkunaa, niin että lasi meni rikki. --- Hän sai vaivalloisesti ikkunan säpistä, kiipesi ulos ja putosi nurmikolle.

Suomentajan piikkiin laitan mm. termin ovenvartija, kun kyse on portsarista tai järjestysmiehestä. Vaikuttaa kömpelöltä, minusta. Samoin jotkut sanajärjestykset ovat kummallisia, eikä kieli muutenkaan kovin luistavaa:

Karin pukeutui nuorison tyyliin. Hän oli poliisiksi laiha, ja pituuttakin oli vain 159 senttiä. Karin oli oikea poikatyttö. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, joita hän ei meikannut juuri koskaan, vähän ripsiväriä vain käytti.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln)

Suom. Sanna Manninen. Otava 2011. 320 s.

Jungstedtin suomennettu tuotanto:

Kesän kylmyydessä

Meren hiljaisuudessa

Saaren varjoissa

Muurien kätköissä

Aamun hämärissä

Kevään kalpeudessa

Hiljaisuuden hinta 

Anne Holt: Kasvoton tuomio

Edellisessä Outi Pakkasen kirjaa Seuralainen käsittelevässä kirjoituksessani valittelin, ettei Pakkasen kirjoissa oikein ole potkua ja että ruumiita tulee, jos tulee, liian myöhään ja harvakseltaan. Anne Holtin Kasvottomassa tuomiossa ei totisesti ole sitä vikaa! Ruumiita tulee kuin sieniä sateella, jos sallitaan makaaberi vertaus tässä kohtaa.

Olen lukenut norjalaisen Anne Holtin melkein kaikki suomeksi ilmestyneet dekkarit, Sokean jumalattaren heti tuoreeltaan vuonna 1998, ja olen pitänyt kohtalaisen paljon. Holtilla on vahva yhteiskunnallinen ote kirjoissaan, mutta lisäksi päähenkilöt ovat riittävän kiinnostavia ja erilaisia ja juonet vetäviä, joten dekkareiksi kirjat ovat erinomaisia. Holt ei ole liikaa jumittunut omiin sankarittariinsa ja sankareihinsa, vaan on luonut suositun rikoskomisario Hanne Wilhelmsenin lisäksi toisen sankarittaren Inger Johanne Vikin, joka ei ole itse poliisi vaan koulutukseltaan psykologi ja juristi. Inger Johannen mies Yngvar Stubø työskentelee rikostutkijana poliisissa. Inger Johanne tutustuu Hanne Wilhelmseniin ensimmäisissä tarinoissa, joten vaikka Wilhelmsen on sivussa, lukija saa kuitenkin pieniä vinkkejä hänenkin kuulumisistaan. Kuten alla olevasta teosluettelosta näkyy, Holt on kirjoittanut vuorotellen kummastakin sankarittarestaan. Mukavaa on myös, että kirjoissa ovat naiset usein keskiössä, ratkaisemassa rikoksia ja profiloimassa rikollisia. Myös homoseksuaalisuus on Holtin kirjoissa keskeinen teema.

Kasvoton tuomio on neljäs Inger Johanne Vikistä kertova kirja. Inger Johanne on naimisissa komisario Yngvar Stubøn kanssa ja pariskunnalla on noin viisivuotias tytär Ragnhild. Aikaisemmasta liitosta Inger Johannella on 13-vuotias tytär Kristiane, joka on erityislapsi. Kristiane tarvitsee ainakin Inger Johanen mielestä jatkuvaa valvontaa. Hän on älykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan kehittymätön, autistinen tai kenties vaikeasta Asperger-oireyhtymästä kärsivä tyttö. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Kristiane seisoo yöpuvussaan keskellä raitiotiekiskoja Oslossa. Viime hetkellä tuntematon mies ehtii tempaista tytön raitiovaunun edestä. Kristiane on livahtanut nukkuvan lapsenvahdin ohi ulos hotellihuoneesta. Hotellissa juhlitaan hänen tätinsä häitä. Kristiane puhuu jotakin kuolleesta naisesta, mutta kaikki kuvittelevat hänen tarkoittavan sikeästi nukkunutta lapsenvahtia.

Toisaalla Oslossa liikemies Marcus Koll nuorempi valvoo huolestuneena työhuoneessaan. Yllättäen hän näkee, miten vastapäisellä laiturilla humalainen kompastuu ja putoaa mereen. Nuori mies sukeltaa perään ja vartijakin ryntää apuun. Epäonnekseen he kuitenkin pelastavat ensin väärän uhrin, nuoren pojan ruumiin, joka on ollut vedessä jo vikkoja.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä kuitenkin vasta jouluna, kun Bergenissä puukotetaan kadulla naispiispa Eva Karin Lysgaard jouluaattoiltana. Rakastettu piispa on ollut innokas homoseksuaalisten puolestapuhuja niin avioliitto- kuin adoptioasiassakin, mutta samalla hän on ollut lähes fanaattinen abortin vastustaja. Piispan aviomies on täysin murtunut, mutta ei suostu paljastamaan, minne hänen puolisonsa oli menossa jouluaattoyönä yksin. Edes pojalleen mies ei suostu puhumaan. Yngvar Stubø hälytetään tutkimaan tapausta alaisineen. Piispan menneisyyttä aletaan tosissaan penkoa edes jonkinlaisen motiivin toivossa.

Vielä lisääkin ruumiita tulee. Lisäksi Inger Johanne alkaa olla vakuuttunut, että joku seuraa häntä ja tyttöjä, erityisesti Kristianea. Yngvarille on kuitenkin turha puhua tuntemuksistaan.

Holt kirjoittaa vetävästi ja arvoitus alkaa hahmottua lukijallekin hyvin kiehtovasti. Liittyvätkö lukuisat kuolemantapaukset ja murhat todellakin jotenkin yhteen? Miten kaikki kirjan henkilöt liittyvät kuvioon? Halu ahmia tarinaa eteenpäin on vastustamaton. Kirjan selkein heikkous on kuitenkin henkilögallerian laajuus. Mukana ovat Inger Johannen ja Yngvarin ja heidän perheensä lisäksi ainakin pari muuta poliisia sekä Marcus Kollin perhe, samoin piispa Lysgaardin perhe sekä kadonneen Marianne Kleiven puoliso ynnä lukuisa joukko muita. Holt myös syventää hyvin monien henkilöiden tarinaa monilla yksityiskohdilla ja paloilla menneisyyttä. Osan olisi voinut karsiakin juonen silti kärsimättä.

Toinen heikkous on ratkaisun löytyminen aivan puhtaasti sattuman kautta. Kuinka ollakaan juuri Inger Johanne on aloittelemassa suurta tutkimusprojektia, joka käsittelee vihapuheen ja viharikosten yhteyttä ja määrää Norjassa. Karsealta muuten tuntuu, kun Inger Johanne joutuu selittämään, mitä viharikokset ovat, koska Norjassa ei niitä oikeastaan ole juuri yhtään! No, kirja on kirjoitettu vuonna 2009, kaksi vuotta ennen Utøyaa. Inger Johanne saa yllättäen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhteydenoton amerikkalaiselta opiskelutoveriltaan , joka – kuinka ollakaan ‒ tekee töitä samojen asioiden parissa ja kuulee tältä erikoisista ryhmittymistä, jotka tekevät veritekoja aatteensa puolesta. Nämä vinkit alkavat ohjata Inger Johannea oikeille jäljille ja yllättäen koko vyyhti ratkeaa. Aika hataraa, mutta viihdyttävästi kirjoitettu, eikä tätä oikein vielä lukiessa niinkään kyseenalaistanut, vaan vasta loppuun päästyään.

Inger Johanne on myös pikkuisen ärsyttävä naispäähenkilö suorastaan hysteerisen ylisuojelevuutensa takia. Vähän vähempikin pingottaminen riittäisi, varsinkin kun asiat pääpiirteissään ovat hänen elämässään loistavalla tolalla.

Anne Holt: Kasvoton tuomio (Pengemannen)

Suom. Sanna Manninen. Gummerus. Pokkaripainoksessa 447 s.

Suomennetut teokset (Wikipedia):

Hanne Wilhelmsen -sarja:

Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)

Vereen kirjoitettu (Salige er de som tørster, 1994, suom. 1999)

Paholaisen kuolema (Demonens død, 1995, suom. 2000)

Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)

Kuollut jokeri (Død joker, 1999, suom. 2001)

Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)

Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)

1222 (1222, 2007, suom. 2008)

Inger Johanne Vik -sarja:

Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, 2001, suom. 2003)

Julkkismurhat (Det som aldri skjer, 2004, suom. 2005)

Presidentin salaisuus (Presidentens valg, 2006, suom. 2007)

Kasvoton tuomio (Pengemannen, 2009, suom. 2010)

Kuoleman tahdissa (Flimmer, 2010, suom. 2011)

Lomaviikon dekkarikooste osa 1

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dig vilse).

Gummerus. 350 s. ilm. 2010, suom. 2011, Sirkka-Liisa Sjöblom.

”Harryn oli vaikea heittää tavaroita pois, varsinkin kirjoja. Kun lukee kirjan, tulee osalliseksi siitä – tavallaan tekee kirjan lukiessaan sen ja lisäillessään siihen omia ajatuksiaan ja pohdintojaan, ja sen jälkeen siitä ei voi enää luopua.” (Unissakävelijän yksi henkilöistä ajattelee.)

Ruotsalaisen dekkarikirjailijan Anna Janssonin kirjojen päähenkilö on komisario Maria Wern. Unissakävelijä on jo kymmenes suomennettu Maria Wern -dekkari, joten Mariasta on tullut ajan mittaan aika tuttu henkilö, jos on minun tapaani seurannut hänen uraansa alusta asti. Alkupuolen dekkarit ilmestyivät ruotsalaisen dekkarin nousukauden kuumimmassa vaiheessa, mutta eivät edustaneet sen ihan parhainta antia. Jansson kirjoittaa tyylipuhdasta poliisiromaania ihmissuhdeongelmilla höystettynä. Ensimmäisissä kirjoissa Maria on naimissa suuren rakkautensa Kristerin kanssa. Lukijalle ei kuitenkaan koskaan valjennut, miksi fiksu Maria roikkui typerässä, lapsellisessa ja täysin vastuuntunnottomassa miehessä. Kaiken kruununa oli vielä aivan hirviömäinen anoppi. Jotenkin Maria onnistui selviytymään kaaosmaisesta perhe-elämästään lastenhoito- ja rahahuolien suossa ja siinä sivussa vielä ratkomaan rikoksiakin Tukholman liepeillä.

Aika monta osaa sitten Maria kuitenkin muutti Gotlantiin, ensin kesätöihin, mutta nyttemmin jo vakituisesti. Hylynryöstäjä sijoittui Gotska Sandön saarelle Gotlannin pohjoispuolelle. Mitä pidemmälle sarja on edennyt, sitä synkkäsävyisempiä rikoksia Maria on joutunut ratkomaan. Hylynryöstäjä lähenteli tunnelmaltaan jo kauhuromaania. Yksityiselämässään Maria on tehnyt ratkaisuja, sillä hän on eronnut lopultakin Kristeristä. Aiemmissa osissa Maria on huomannut olevansa rakastunut työtoveriinsa, mutta ikävä ampumatapaus pilasi suhteen. Mies selvisi ampumisesta täpärästi hengissä mutta masentui pahasti. Tässä viimeisessä osassa Maria yrittää saada mieheen ja suhteeseen eloa. Marian lapset ovat koko romaanin ajan isovanhempiensa luona, joten lastenhoito-ongelmia ei tällä kertaa (onneksi) käsitellä.

Unissakävelijä alkaa pelottavasti. Maria on matkalla kapakkaillasta kotiin, kun hän näkee kolmen naamioituneen miehen potkivan maassa makaavaa teinipoikaa. Maria ryntää apuun, mutta joutuu itse pahasti hakatuksi. Yksi pahoinpitelijöistä pistää häntä lisäksi verisellä injektioneulalla. Myöhemmin poika kuolee sairaalassa vammoihinsa, ja Maria joutuu toipumaan pahoinpitelystä samalla peläten vakavaa tartuntaa. Pian kaupungissa alkaa tapahtua lisää yhä kammottavampia murhia. Niin kuin aina, Jansson pudottelee johtolankoja ja vihjeitä, joita lukijan pitäisi poimia. Usein ne johtavat harhaan, vaikka poliisitkin tuntuvat niitä välillä tutkivan. Jansson on kehittynyt vuosien varrella, vaikka hieman vähemmänkin kirjassa voisi olla kammottavuuksia.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid)

Otava. 320 s. Ilm. 2007, suom. 2010 Sanna Manninen.

Mari Jungstedt on toinen ruotsalainen naisdekkaristi, jonka kirjat sijoittuvat Gotlantiin. Paikka alkaa olla dekkarinystävän mielessä jo niin pelottava paikka, että kun pari kesää sitten joku ehdotti siellä käymistä, vaistomaisesti ensin kieltäydyin. Jäi vielä menemättä, mutta kiinnostavalta kesäsaarelta paikka tuntuu näiden kirjojen perustelleella. Aamun hämärissä on Jungstedtin viides suomennettu teos.

Jungstedtilla on romaaneissaan poliisin lisäksi myös toimittaja, joka jahtaa uutisia ja samalla rikollisia. Jungstedt on taustaltaan itse toimittaja, mikä selittänee seikan. Janssonilla on sairaanhoitajamenneisyys, ja tuossa Unissakävelijässäkin on mukana lääkäri ja sairaalaväkeä. Poliisiasemalla Jungstedtin kirjoissa johdossa on komisario Anders Knutas, mutta parissa viime kirjassa enemmän huomiota on saanut hänen alaisensa Karin Jacobsson, joka tällä kertaa tuuraa esimiestään tämän kesäloman aikana.

TV-toimittaja Johan Berg tekee rikoksista uutisia sekä paikallisuutisiin että pyydettäessä valtakunnanlaajuisiin lähetyksiin. Berg on aikaisemmin rakastunut erään rikostapauksen yhteydessä Emmaan, mutta edellisessä osassa pariskunta ajautui välirikkoon. Tätä ihmissuhdeongelmaa kirjassa myös ratkotaan.

Rikosjuoni on ovela. Leirintäalueella murhataan aamulenkillä ollut perheenisä. Tapaus vaikuttaa täysin käsittämättömältä, eivätkä sen paremmin poliisit kuin toimittajatkaan pääsee eteenpäin, vaikka kaikkia suuntia pengotaan. Uhri on ollut onnellisesti naimisissa, ja hänellä on pieni rakennusfirma. Vähitellen selviää, että miestä on uhkailtu. Pimeää työvoimaa jäljitetään. Sitten tapahtuu toinen murha, joka pistää lopultakin tutkintaan vauhtia. Karin jäljittää tapahtumia myös Gostka Sandönin saarelle.

Jungstedt häviää vertailussa kyllä Janssonille, mutta ihan luettava Aamun hämärissä on sekin. Sopivaa rentoutusta lomalle. Kummankin kirjailijan teokset ovat sellaisia, että niitä ei tarvitse lukea aikajärjestyksessä. Sopivasti kerrataan ihmissuhdetaustoja joka osassa, jotta mukana pysyy. Rikostapaukset ovat aina itsenäisiä.