Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Riitta Jalonen: Omat kuvat

 ”Jostain muistot tulevat, ne haluavat esille ja päivänvaloon. Niillä ei ole suunnitelmaa, ei aikataulua, mutta kirjoittamalla yritän saada niistä otteen.”

Vuonna 2019 sain kirjoittaa Salon Seudun Sanomiin arvion Riitta Jalosen romaanista Tanssikaa! Sanoin siinä muun muassa näin:

”Jalosen kieli on nautittavan täsmällistä ja kirkasta, ja kerronta vaikuttaa tihentyvän virkkeiksi, jotka vaativat lukijaa pysähtymään ja ajattelemaan. Teksti vilisee kohtia, jotka houkuttelevat poimimaan sitaatteja talteen. Se välähtelee kristallin prismojen tavoin sateenkaaren värejä.”

Ilokseni löysin tämän kohdan Jalosen viimeisimmän ja kenties myös viimeisen romaanin Omat kuvat kansiliepeestä. Sen voisi aivan hyvin kirjoittaa vaikka tähän tekstiin sanasta sanaan uudelleen kuvaamaan tuntemuksiani Omista kuvista. Juuri tuollaisia Jalosen kieli ja tyyli ovat, kirkkaita, kuulaita, kaikkia sateenkaaren värejä välähteleviä. Kerrassaan upeita siis.

Sain Omat kuvat jo tuoreeltaan viime vuonna sen ilmestyttyä kirjailijan kauniin pienen omistuskirjoituksen kera. Olin jo etukäteen tyrmistynyt tiedosta, että Riitta Jalonen oli päättänyt lopettaa kirjailijanuransa tähän teokseen. Muistoksi saamani lahja liikutti ja koskettaa yhä, kiitokset vielä kerran. Mutta miten tarttua tuohon jo etukäteen hiotuksi timantiksi tietämääni teokseen? Halusin säästellä sitä oikeaan hetkeen.

Oikea hetki on nyt, kun kirja pian täyttää vuoden. On heinäkuun alku, olen aloittanut kesäisen somepaastoni ja loma-aikani on keskikohdassaan eli parhaimmillaan. On aikaa ja tilaa, jota tiedän tämän pienen kirjan tarvitsevan. Voin syventyä, palata tekstissä rauhassa taaksepäin, kun siltä tuntuu, tai voin lukea kaiken kerralla, jos haluan.

Omat kuvat on tiivis pienoisromaani, joka samaan aikaan kurottuu lukuisiin suuntiin. Sen minäkertoja on nainen, kirjailija, joka palaa nuoruutensa maisemiin Sveitsin Alpeille Davosiin. Hän on ilmeisesti ollut siellä saamassa jonkinlaista hoitoa pitkäaikaiseen ja vakavaan sairauteensa. Kirjailijan lempiteoksia on Thomas Mannin Taikavuori, joka sijoittuu saman maiseman keuhkoparantolaan. Kirjailija palaa omalle Taikavuorelleen kirjoittamaan ja tekemään uransa tilinpäätöstä.

Paitsi romaani Omat kuvat on myös essee, jonkinlainen tutkielma kirjailija Riitta Jalosen omasta urasta ja kirjoittamisesta ylipäätään. Hän tavoittelee lapsuuden kokemuksia, muistoja, joista voisi purkaa oman kirjailijuutensa syntyhetkeä, mutta se jää tavoittamatta. Kirjoittaminen ja teksti ovat aina olleet osa häntä. Teoksessa on lukuisia hiottuja aforismin kaltaisia ajatuksia kirjoittamisesta, joita voi poimia talteen.

Kiitollisuudella kirjailija muistaa isäänsä, joka kannusti tytärtään opiskelemaan niin pitkälle kuin vain ikinä voi. Kotona arvostettiin kirjoja, ja ylioppilaslahjaksi kirjailija sai Adler-kirjoituskoneen. Kaikki romaaninsa ensimmäiset versiot hän on kuitenkin aina kirjoittanut käsin. Kun isä on kuollut, kirjailija asettaa romaaniensa kannet taivasta kohden, jotta isä varmasti näkee ne.

 

”Jos joku joskus selailisi muistikirjojani, hän tajuaisi että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä.”

Jälkisanoissa kirjailija Riitta Jalonen kertoo omistavansa Omat kuvat kaikille kirjoittamiensa romaanien päähenkilöille, jotka ovat aina osa häntä, hänessä syntyneitä ja hänen mukanaan kulkevia. Uusiseelantilaisesta kirjailija Janet Framesta kertovan romaanin Kirkkaus kirjoittaminen oli fyysisesti niin uuvuttava kokemus, että se vei kirjailijan pariin otteeseen sairaalan ensiapuun. Tästäkin prosessista Omissa kuvissa on välähdyksiä.

”Tällaistako sitten on, kun ei enää kirjoita; että ruumiista otetaan tunto pois.”

Voiko kirjoittava ihminen, kirjailija, koskaan oikeasti lakata kirjoittamasta? En tiedä, mutta vaikealta sitä tuntuu kuvitella. Tietysti voi tehdä päätöksen, ettei enää kirjoita julkaistavaksi tarkoitettuja teoksia. Kenties päätös on lopullinen, kenties ei. Jää nähtäväksi.

Riitta Jalonen on tehnyt vaikuttavan uran monipuolisena kirjailijana. Olen vähän huono fani, sillä suurin osa Jalosen tuotannosta on minulla vielä lukematta. Toisaalta se on tässä tilanteessa lohtukin, sillä minulla on vielä paljon minulle uutta Jalosen tekstiä tutustumatta. Juuri tässä on yksi keskeinen osa kirjallisuuden olemusta: kirjat ja tekstit säilyvät, niihin voi palata, ne saavat uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen, ainakin, jos hyvin käy.

Riitta Jalonen: Omat kuvat
Tammi 2022. 164 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki.

Arvostelukappale. 

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä

 

”Sitten ajattelen vielä, että minä kirjoittaisin kirjan, ja jonain päivänä joku lukisi kirjaani ja joku analysoisi kirjani minäkertojaa ja luulisi analysoivansa minua. Mutta minä olen muualla, eivätkä sanat tavoittaisi minua, sillä minä luistan sanoja, niin kuin kirppupelin nappulat karkaavat isoa nappulaa pehmeällä viltillä. Eikä minua voi tavoittaa, sillä siellä, missä minä olen, ei sanoja tarvita.”

Näihin sanoihin päättyy Jaana Lietzénin autofiktiivinen pienoisromaani Rivienväliäitejä. Lietzén tavoittaa täsmällisesti hankaluuden, jonka kanssa autofiktion lukija joutuu kamppailemaan. Mikä kerrotussa on ’totta’, mikä fiktiota? Erityisen kovaksi lukijan mentaalinen paini muuttuu, kun kirjoittaja on tuttu ihminen. Missä kohdassa lukeminen muuttuu tirkistelyksi? Milloin on syytä tai lupa pöyristyä lukemastaan?

Yleensä pystyn ainakin omasta mielestäni lukemaan autofiktiivisiä teoksia silkkana fiktiona ja kaunokirjallisuutena, mutta on pakko tunnustaa, että Rivienväliäitien kohdalla homma ei hoitunut ihan niin helposti. Olemme nimittäin Jaana Lietzénin kanssa ainakin tuttavia. Olemme miltei samanikäisiä, käyneet samat koulut sekä opinnot ja olemme kollegoja, vaikkakin eri työnantajien palveluksessa. Moikkailemme toisiamme kaupungilla, ainakin kesäisin torilla.

Otin Rivienväliäitejä mielihyvin luettavakseni, sillä olen lukenut Lietzénin tekstejä aiemminkin. Hän on ollut mukana paikallisessa kirjoittajaryhmässä, joka kymmenisen vuotta sitten julkaisi kaksi novelliantologiaa omakustanteina. Moralla murhaa mukavasti ja Rakkaudella sinun – kuolema -nimiset antologiat pitävät sisällään jännitys- ja rikosnovelleja, ja olen kummankin kirjan arviossani pitänyt erityisesti Lietzénin (silloin vielä nimellä Laakso) napakoista, puhuttelevista teksteistä. Pidin myös muutama vuosi sitten Salon Seudun Sanomissa ilmestyneistä Saloon liittyvistä raapaleista, joita Lietzén sai lehden sivuille useita.

Napakka tyyli ja sujuva, ilmaisuvoimainen ja täsmällinen kieli leimaavat osaltaan myös Lietzénin esikoisromaania. Se on 145-sivuinen pienoisromaani, joka jakautuu miltei neljäänkymmeneen lyhyeen lukuun. Jaana-niminen minäkertoja saa lähetteen terapeutille. Osa luvuista alkaa terapeutin vastaanotolla terapeutin kysymyksestä tai Jaanan omasta keskustelunavauksesta. Usein auki keriytyy jokin muisto lapsuudesta, isän kuolemasta, kun Jaana oli vain kolmivuotias, sen jälkeisistä vuosista mummun ja papan hoivissa tai kapinallisesta ja rajattomasta teini-iästä. Muistot kurottavat myös tarinoihin menneistä sukupolvista.

”Kieli on ihmisenä olemisen työkalu. Ilman kieltä on vaikeaa ellei mahdotonta päästä aitoon yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Ilman sanoja on mahdotonta puhua tunteistaan. Sanoilla naulataan suhteita.”

Terapiakäyntien lomassa elämässä tapahtuu muuta. Iäkäs ja dementoitunut äiti päätyy ensin sairaalan osastolle, häntä ollaan sieltä jo kotiuttamassakin ’reipaskuntoisena’, mutta sitten onneksi avautuu paikka hoivakodista, myöhemmin toisesta. Koronarajoitukset tuovat omat absurdit piirteensä äidin viimeisiin kuukausiin. Vierailuaikoja rajataan tiukasti ja suojavarusteita käytetään suorastaan vainoharhaisen tarkasti, ainakin osittain. Samaan aikaan äiti liukuu yhä kauemmas, tavoittamattomiin. Kontaktin saamisessa ei ainakaan auta, että kuulolaite ensin hajoaa, sitten katoaa, samoin silmälasit.

”Suurin osa elämästä on odottamista, joten kärsivällisyys on hyvästä. Jos kärsimys jalostaa, onko kärsivällisyys sen sivutuote? Voisiko saada jostain lisää kärsivällisyyttä ilman kärsimyksen kirkkainta kruunua? Parkkipaikalla sytytin tupakan edellisen tupakan kekäleestä ja minulla oli ikävä äitiä.”

Toinen vähintään yhtä kuormittava pitkä tapahtumasarja liittyy Jaanan uuteen suhteeseen ja avioliittoon. Aviomiehen entinen vaimo käyttäytyy suoraan sanoen kammottavasti ja yrittää kaikin keinoin pilata ex-miehensä uuden elämän, osin siinä onnistuenkin saadessaan pariskunnan aikuiset lapset kääntymään isäänsä ja tämän uutta vaimoa vastaan. Anopin kanssakaan ei ole ihan mutkatonta. Terapialle siis tosiaan on tarvetta!

”Rakkautta on hankala annostella sopivaa määrää. Ainakin niin, että molemmat osapuolet, sekä antaja että saaja, kokisivat annoksen sopivaksi. --- Kysyntä ja tarjonta eivät rakkauden kohdalla mitenkään itsestään selvästi kohtaa, ja aika usein tarve on tarjontaa suurempi. Kunnes sitten jossain vaiheessa kypsyy tyytymään siihen, mitä on saatavissa, mutta se täytyy oppia.”

Kuten tähän tekstiini lainaamista sitaateistakin näkee, Rivienväliäideissä on paljon pohdintaa. Kuka olen, millainen olen ja miksi? Miksi käyttäydyn ja tunnen näin tai noin? Millaisena muut minut näkevät? Kuinka kaukaa sukupolvien historiasta jotkut piirteeni tai ominaisuuteni ovat peräisin? Millaisia sukuni naiset olivat ja millainen heidän elämänsä?

Rivienväliäitien takakannessa sanotaan, että jos antaa kirjan imaista mukaansa, voi löytää itsensä kirjan rivien välistä. Minulle kävi näin. Luin kirjan ensin yhteen menoon ahmaisten sen kokonaisena. Liikutuin, erityisesti muistisairaan äidin kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kuvaukset menivät ihon alle, samoin lähes absurdeiksi kääntyvät tilanteet hoivakodissa juuri ennen äidin kuolemaa ja sen jälkeen. On valitettavan helppoa ajatella, että ainakaan niissä kohdin ei ole kovinkaan leveälti fiktiopensselillä maalailtu.

Sulattelin lukemaani pari viikkoa, ja luin kirjan sitten vähän rauhallisemmin uudelleen. Se kestäisi vielä uusiakin lukukertoja. Jos voisin kohdata romaanin Jaanan, sanoisin hänelle: ”Sinä olet hyvä juuri tuollaisena, sinä riität. Katso, mitä kaikkea hyvää ja kaunista elämä antaa meille kaikille, myös sinulle.”

Kirjoittaja Jaana Lietzénille sanon: ”Uusi romaani ainakin hautumaan, mieluiten tulille!”

Jaana Lietzén: Rivienväliäitejä
BoD 2023. 145 s.
Kannen kuva Jaana Lietzén.

Arvostelukappale.

Monika Helfer: Missä isä on?

 

”Hän takertui yhteen [kirja]pinoon, joka kaatui ja vei hänet mukanaan. Isä kaatui lattialle ja kuoli. Ilo oli ollut hänelle liikaa. Hän eli kuusikymmentäseitsemänvuotiaaksi.”

Tämä lainaus on aivan itävaltalaisen Monika Helferin pienoisromaanin Missä isä on? lopusta. Sotaveteraani-isä Josef Helferin elämä päättyy traagisesti mutta samalla aavistuksen koomisesti kaatuvan kirjapinon alle. Josef Helfer oli aina rakastanut kirjoja yli kaiken ja oli jo aiemmin ollut vähällä kuolla niiden takia. Lopulta kirjat siis perivät miehestä voiton.

Kirjoja rakastavalle lukijalle, kuten minulle, Helferin autofiktiivinen teos on lähestulkoon täydellinen lukukokemus. Tosin kuuntelin Missä isä on? -romaanin äänikirjana. Sen lukee Sinikka Sokka, enkä voisi kuvitella tälle helmelle timanttisempaa lukijaa. Kuuntelukokemus oli miltei meditatiivinen.

Ihastuin Helferin lämpimään kertojanääneen jo Roskaväkeä-romaanin parissa pari vuotta sitten, ja Missä isä on? vain vahvisti rakkauttani. Roskaväkeä-romaanissa Helfer kertoo äidinpuoleisen sukunsa tarinaa. Helferin äidinäiti Maria ja äidinisä Josef kuuluivat ennen ensimmäistä maailmansotaa Itävallan maaseudun vähäpätöisimpään liikkuvaan köyhään työväkeen, jota kutsuttiin halventavasti roskaväeksi.

Monika Helferin äiti Grete syntyi sodan alettua ja Josef-isän jo astuttua palvelukseen. Koska raskaus alkoi näkyä vasta aviomiehen lähdettyä sotaan, alkoi kylillä liikkua huhu, että lapsen isä ei olisikaan Josef. Valitettavasti epäilys pesiytyi vahvasti myös Josefin mieleen niin, ettei mies koskaan sanonut sanaakaan äpäräksi uskomalleen tyttärelle.

Missä isä on? kertoo nimensä mukaisesti lähinnä Helferin oman isän eli Vatin tarinan, mutta myös äiti Grete sekä Helferin sisaret, enot ja tädit sekä muut sukulaiset pääsevät luonnollisesti kirjan sivuilla. Teos on vahvasti autofiktiivinen, ja mukana on paljon metatekstiä, jossa kirjailija kertoo kirjan kirjoittamisprosessista. Kun hän kertoo äidilleen aikovansa kirjoittaa kirjan isästä, tämä kysyy, onko tulossa faktaa vai fiktiota. Kirjailija vastaa, että molempia, mutta todennäköisesti enemmän fiktiota, koska faktoja on käytettävissä niin vähän. Miten voi luottaa lapsuusmuistoihin ja moneen kertaan muuntuneisiin tarinoihin? Sisaruksilla tuntuu olevan kovin erilaiset käsitykset tapahtumista.

Josef menetti sodassa toisen jalkansa. Hän tapasi tulevan vaimonsa Greten sairaalassa, jossa tämä työskenteli sairaanhoitajana. Myöhemmin pariskunta veti vuorilla sijainnutta eräänlaista loma- ja toipilaskotia, johon saksalaiset sotainvalidit tulivat viettämään aluksi kesäkuukausia. Myöhemmin laitos alkoi toimia ympärivuotisesti. Näihin aikoihin sijoittuvat Monika Helferin varhaiset lapsuusmuistot isästä, jonka silmäterä oli laitokselle lahjoitettu upea kirjakokoelma.

Kirjoista, kirjallisuudesta ja lukemisesta tulee myös Monika Helferille tärkeitä. Kun hän aikanaan julkaisee ensimmäisen oman teoksensa, on isän ilo ja ylpeys koskettavaa.

Monika Helferin vanhempien ja heidän perheensä tarinassa on paljon vaikeuksia ja synkkiäkin vaiheita. Menetyksistä ja murheista ei kuitenkaan puhuttu, vaan mentiin eteenpäin taakse pahemmin vilkuilematta. Lasten oli usein vaikea ymmärtää erilaisia tilanteita, joihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämän perinteen Helfer on halunnut omassa perheessään katkaista, joten onnettomuudessa kuolleesta tyttärestä puhutaan usein ja suoraan.

Roskaväkeä ja Missä isä on? muodostavat hienon kokonaisuuden, jonka voi huoleti nautiskella haluamassaan järjestyksessä, mutta ehdottomasti suosittelen molempiin tarttumista. Mikrohistorian kautta avautuu näköala viime vuosisadan tavallisten eurooppalaisten historiaan. Sotien varjot olivat mustat ja pitkät, ja ne vaikuttivat arjessa monin tavoin.  

Lämmin kiitos jälleen Kustantamo Huipulle ja Anne Kilvelle, että meillä on mahdollisuus nauttia näistä loistavista teoksista omalla äidinkielellämme. Kirjat eivät käänny itsekseen, eikä ole itsestään selvää, että edes parasta eurooppalaista nykykirjallisuutta käännetään suomeksi.

Monika Helfer: Missä isä on? (Vati)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2022. 203 s.
Äänikirjan lukija Sinikka Sokka.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Laura Malmivaara: Vaiti

 

Keväällä 2018 kahdeksan suomalaista näyttelijää syytti julkisesti, että ohjaaja Aku Louhimiehen työskentelytavat olivat nuoria naisia alistavia ja nöyryyttäviä. Muistan tuosta alkaneen kohun kyllä, vaikka en sitä seurannut kuin korkeintaan otsikkotasolla. En avannut klikkiotsikoita enkä tosiaankaan katsonut television keskusteluohjelmia, joissa asiaa puitiin.

Vielä vähemmän tiesin, että näyttelijä Laura Malmivaara oli ollut aiemmin naimisissa Louhimiehen kanssa ja että heillä on yhteisiä lapsia. Kuulin asian vasta, kun luin ensimmäistä kertaa Malmivaaran esikoiskirjasta Vaiti, joka on autofiktiivinen romaani edellä mainitusta kohusta ex-vaimon näkökulmasta.

Romaani Vaiti ilmestyi syksyllä 2021, eli muutamia vuosia kohun jälkeen. Tunnustan, että kovin kiinnostunut en siitä alkutietojen perusteella ollut. Elina Warstan tekemä kansi oli toki kaunis, eikä minulla mitään Malmivaaraakaan vastaan ollut, mutta aihe ei vain kiinnostanut. Muutin mieleni, kun kävin Tampereen kirjamessuilla joulukuun alussa ja satuin kuuntelemaan Malmivaaran haastattelun.

Näyttelijä-kirjailija kertoi kirjan synnystä kiinnostavasti ja miellyttävästi, ja ajattelin, että ehkä sitten kuitenkin. Kun vielä selvisi, että Malmivaara lukee kirjan itse äänikirjaksi Marja Packalénin kanssa, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Romaanin minäkertoja matkustaa tapansa mukaan kesänviettoon merenrantamökille, joka on aikanaan hankittu aviomiehen eli Aten ja vanhempien kanssa kimpassa. Mökillä naisen on tarkoitus vain olla ja levätä raskaan myllerryskevään jälkeen. Atte on joutunut julkisuusmyllytykseen #metoo-liikkeen mainingeissa. Väistämättä myös Aten entinen perhe joutuu ottamaan osansa ryöpytyksestä vastaan.

Mökillä iäkkäät vanhemmat tekevät parhaansa, jotta tytär ja tämän tyttäret saisivat tilanteensa taas tasapainoon. Helppoa se ei ole, sillä jo mökki itsessään nostattaa pintaan monia muistoja, niin hyviä kuin katkeriakin. Eikä mökilläkään pääse pakoon ulkomaailmaa, puhelimet ja netti pitävät siitä huolen.

Malmivaara kirjoittaa kauniisti. Minäkerronnan lomassa on lyhyitä tekstipalasia, joissa minäkertojan persoonallinen äiti puhuu suoraan tyttärelleen lähinnä itsestään ja avioliitostaan (nämä osuudet Packalén lukee äänikirjaversiossa). Se on ollut ja on kokonaan toisenlainen kuin tyttären avioliitto on ollut. Malmivaara kirjoittaa myös rohkeasti. Kohtaukset, joissa minäkertoja etsii avioeron jälkeen lohdutusta satunnaisilta miehiltä, ovat paljaudessaan aristavia.

Tampereella Malmivaaralta kysyttiin, aikooko hän kirjoittaa lisää kaunokirjallisuutta. Muistaakseni vastaus oli myöntävä. Ikävästä kohusta siis seurasi ainakin se hyvä, että Malmivaara alkoi kirjoittaa. Vaiti on oikein hyvä esikoisromaani, joka ilmeisesti vaati tulla kirjoitetuksi niin sanotusti pois alta. Se antaa hyvän lupauksen mielenkiintoisesta tuotannosta.

Laura Malmivaara: Vaiti
Otava 2021. 243 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirjan lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén.

Painettu kirja kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

Saila Susiluoto: Kehrä

 

En lakkaa ihmettelemästä, miten täysin sattumanvaraisesti luetut kirjat usein lomittuvat tai asettuvat jatkumoksi. Näin kävi jälleen, kun ensin luin italialaisen Paolo Giordanon romaanin Jopa taivas on meidän ja sen jälkeen kirjapinosta osui käteen suomalaisen Saila Susiluodon ensimmäinen proosateos Kehrä.

Teoksia yhdistää paitsi Italia myös vahva ilmastoahdistus. Susiluoto kertoo Kehrän jälkisanoissa, että romaanin pohjana olevat matkapäiväkirja ja muistiinpanot on kirjoitettu syksyllä 2019 Mazzanon kirjailijaresidenssissä.

Kehrä on runoilijana tunnetun kirjailijan ensimmäinen romaani, jota luonnehditaan takakansitekstissä matkapäiväkirjaksi ja esseistiseksi romaaniksi. Se on siis myös vahvasti autofiktiivinen teos. Teksti muistuttaa kieleltään ja taitoltaan proosarunoa.

Minäkertoja puhuttelee usein sinää, jonka tulkitsen kertojan kirjailijamieheksi, joka myös kirjoittaa yhteisessä residenssissä omaa teostaan. Tämäkin on mielestäni merkki proosarunon puoleen kallistumisesta, runoissahan on puhuja kertojan sijaan. Kertojan oma kirjoittaminen ei ota sujuakseen suunnitellulla tavalla, runot eivät synny toivotusti. Kehrässä on paljon puhetta kirjoittamisesta, kirjoitusprosessista, julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Kertoja tekee havaintoja ympäröivästä luonnosta ja säästä. Italiassa on vielä loppusyksystäkin helteisen lämmintä, ja se tuntuu epäluonnolliselta ja ahdistavalta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kaikkialla. Kertoja yrittää muuttaa omaa kuluttamistaan konkreettisilla tavoilla esimerkiksi syömällä vähemmän. Omista tottumuksista erityisesti lentäminen huolestuttaa, sillä matkustaminen on tähän asti tuntunut kirjoittamisen takia välttämättömältä. Mutta onko siitäkin nyt luovuttava?

Keski-ikäistyvän kertojan mielessä ovat aikuistuneet lapset ja heidän pärjäämisensä. Mieleen nousevat myös monet muistot lapsuudesta, kuten hetket Lohjan mökillä, ja myöhemmiltäkin ajoilta, niistä kipeimpiä ovat oman veljen ja monen ystävän kuolemat.

Kehrä ei edusta ihan omaa suosikkiluettavaani, mutta olen iloinen siihen tarttumisesta. Kliseisesti voi todeta, että mukavuusalueen rajan yli astuminen teki ihan hyvää. Nopealukuinen teos on yleistunnelmaltaan apea. Se jätti lukijaansa jäljen.

Saila Susiluoto: Kehrä
Otava 2021. 245 s.

Arvostelukappale.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 

”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.