Kirjahyllyjeni kätköistä X: I-hylly

Syyskuu on jo kääntynyt lopuilleen ja on aika palata blogin sunnuntaisarjan pariin. Tänään on vuorossa Kirjahyllyjeni kätköistä X eli kirjan I.

Tuttuun tapaan hyllyyn on säilöytynyt monenlaisin perustein teoksia. Osa on kauan sitten luettuja, monet vielä lukuhetkeään odottavia. Jo kuvan perusteella kuitenkin erottuu selvästi kolmikko Irving – Itkonen – Itäranta. Siinäpä on kova trio!

Blogiani seuranneet tietävätkin jo, että John Irving on ollut vuosikymmeniä kirjarakkauteni. Alkukipinä on jälleen syttynyt lapsuudenkodissa, jonka kirjahyllystä olen äitini suosituksesta poiminut ensimmäisen Irvingini jo 80-luvulla. Se oli menoa kerrasta eli Kaikki isäni hotellit oli jotain aivan erilaista kuin mitä olin koskaan lukenut. Sisareni suosikki taisi olla Oman elämänsä sankari, jonka elokuvaversioon olen kovin tykästynyt myös. Garpin maailma on samaten loistava elokuvana mutta vielä huimasti antoisampi runsaana kirjana.  

Ihan kaikkia Irvingejä en ole itselleni omaksi hankkinut, ja näemmä Garpin maailmakin kokoelmastani puuttuu. Kuvasta puuttuu myös uusin hankintani eli Ihmeiden tie, sillä se odottelee optimistisesti tuossa luettavien pinossani. Irvingin tuotanto on runsas eikä tosiaankaan ihan tasalaatuinen. Vire alkoi mielestäni löytyä uudelleen Kunnes löydän sinut -romaanin kohdalla, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Minä olen monta ovat olleet huikeita lukukokemuksia.

Ensi kesänä olisi tarkoitus uusia Paksu heinäkuu -lukutempaus blogissani, ja siihen taidan tuon Ihmeiden tien säästää.

Lukijasuhteeni Juha Itkoseen ei ole aivan yhtä intohimoinen kuin Irvingiin. Olen ollut jo kokeneempi lukija Itkosen esikoisteoksen ilmestyessä, ja vaikka Myöhempien aikojen pyhiä tekikin vaikutuksen, se ei ollut Irvingin tavoin järisyttävä. Itkonen on mielestäni monta astetta arkisempi Irvingiä, mikä ei suinkaan ole moite. Itkosen romaaneissa minua on eniten viehättänyt kokemus samasta sukupolvesta ja pikkukaupunkilaisuuden ytimen tavoittamisesta. Nostalgiaakin on Itkosen kirjoissa juuri sopivasti, eikä se suinkaan aina ole romantisoivaa vaan paikoin aika viiltävääkin.

Itkosen teoksista olen kirjoittanut joukon lehtiarvioita, viimeisimpänä keväällä Palatkaa perhosista. Sitä varten ’jouduin’ lukemaan myös kulttiromaanin Anna minun rakastaa enemmän, joka ei lukeudu edelleenkään parhaisiin Itkosen teoksiin minun asteikollani. On toki helppo nähdä, miksi se aikanaan (ja edelleen) monia puhutteli ja herätti huomiota.

'

Suosikkini Itkosen tuotannosta on Hetken hohtava valo, josta olen kirjoittanut muun muassa näin:

”Teos on myös tutkielma isän ja pojan vaikeasta suhteesta. Eskon musertava varjo tuntuu tukahduttavan erityisesti Esan alleen. Toisaalta siellä varjossa rimpuilee myös vaimo Liisa. Ihmissuhteisiin kuuluva puhe on Eskolta jäänyt oppimatta, eikä Esakaan siinä kovin hyvä ole: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.”

Itkonen on jälleen kirjoittanut vaikuttavan ja nautittavan romaanin. Henkilökuvauksen ohella vahvaa on tarkasti piirretty ajankuva.”

Kolmantena muttei suinkaan vähäisimpänä I-hyllyläisenä esittelen huikean Emmi Itärannan. Itärannan Teemestarin kirja on oivallinen esimerkki siitä, että kokenutkin lukija voi hurmaantua hienon lukukokemuksen äärellä:

”Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.”

Edelleen allekirjoitan joka sanan!

Itärannan toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki on muutamaa astetta hankalampi lähestyä ja vaatii lukijalta ponnistelua esikoisteosta enemmän. Itärannan tapa käyttää kieltä on kuitenkin ennallaan ja edelleen yhtä lumoavaa. Kovasti odotan hänen tuotannolleen jatkoa. 

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

I-hylly (24.9.2016):

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Jarmo Ihalainen. Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko, 2012), ostettu, lukematta, poistettu 2.1.2018
Gerry Birgit Ilvesheimo: Kuristajaviikunat (Johnny Kniga, 2003), ostettu ja a-kpl, luettu
John Irving: Kaikki isäni hotellit (Tammi,1981), ostettu, luettu
John Irving: Ystäväni Owen Meany (Tammi,1989), ostettu, luettu
John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä (Tammi, 1996), ostettu, lukematta
John Irving: Sirkuksen poika (Tammi, 1994), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Leski vuoden verran (Tammi, 1998), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Neljäs käsi (Tammi, 2001), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
John Irving: Kunnes löydän sinut (Tammi, 2006), ostettu, luettu
John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Tammi, 2010), ostettu, luettu
John Irving: Minä olen monta (Tammi, 2013), ostettu, luettu
John Irving: Ihmeiden tie (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
John Irving: Vesimies (Tammi, 1991), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016), ostettu, lukematta
Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä, 1995), ostettu, luettu
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos, 2005), ostettu, luettu (nykyinen kappale, pokkariversio, taitaa olla lahja kustantajalta) poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Kohti (Otava, 2007), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava, 2012), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Ajo (Otava, 2014), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset (Otava, 2016), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos, 2012), arvontavoitto kustantajalta, luettu
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015), ostettu, luettu
Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar, 2013), ostettu, lukematta


***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hon-Höe)

John Irving: Minä olen monta (Paksu heinäkuu 2014)

Tietyt ihmiset katsovat oikeudekseen kertoa kirjailijoille mitä sanoja heidän pitäisi käyttää. Kun kuulen samojen tyyppien käyttävän sanaa ’tahtotila’ mieleni tekisi oksentaa!

Paksun heinäkuun toinen paksu kirjani oli, lopultakin, John Irvingin viime keväänä suomeksi ilmestynyt romaani Minä olen monta. Olen erittäin tyytyväinen, että lopultakin poimin kirjan hyllystäni luettavaksi, sillä se on kaikin puolin hyvin Irvingmäinen. Irving on ollut suosikkejani jo vuosikymmeniä ja olen ostanut monet hänen kirjansa omaankin hyllyyni, vaikka jo lapsuudenkodissani luin niitä äidin hyllystä. Ikisuosikkini on ollut Kaikki isäni hotellit, josta onnistuin näkemään myös suomalaisten teatteriversion joitakin vuosia sitten. Erinomainen muuten! Siskoni piti enemmän Oman elämänsä sankarista, joka on auennut minulle vasta myöhemmin.

Jossain vaiheessa alkoi pahasti vaikuttaa siltä, että kirjailija oli väsähtämässä ja kirjat olivat mitäänsanomattomia, jopa pitkäveteisiä. Olin jo luopumassa Irvingistä, mutta sitten jotain tapahtui, ja mestarin kynä on ollut viime kirjoissa taas kunnon vedossa. Leski vuoden verran ja Neljäs käsi ovat minun mielestäni ihan luettavia teoksia, mutta eivät tosiaankaan parasta Irvingiä. Sirkuksen poika ei oikein avautunut. Kunnes löydän sinut oli jo lupaava, ja Viimeinen yö Twisted Riverillä palautti Irvingin aseman sydämessäni. Jälkimmäisen lukemisestakin on jo kuitenkin niin paljon aikaa, ettei sitä vielä ole esitelty blogissani. On siis jo aika saada Irving tuohon sivupalkin kirjailijalistaan.

Pitkän tien Irvingin seurassa kulkeneelle lukijalle Minä olen monta oli riemastuttava lukukokemus. Irvingin persoonallinen, rönsyilevä kerronta on entisellään, kenties vielä entistäkin pidemmälle vietyä ja erittäin tunnistettavaa. Aiemmasta tuotannosta tutut motiivit toistuvat jälleen painia, Wieniä ja jopa ironisesti karhuja myöden. Myös seksuaalisuuden teema on aiemmasta tuotannosta tuttua, joskin vielä entistä rohkeammin käsiteltynä. Kirja oli viihdyttävä ja samalla koskettava lukukokemus. Lukiessani myös moneen kertaan mietin kirjailijan käsittämätöntä uskallusta kirjoittaa aiheista, jotka monissa amerikkalaisissa piireissä ja muuallakin herättävät varmasti suoranaista raivoa.

Minä olen monta -romaanin minäkertoja William Abbott on seitsemääkymmentä lähenevä biseksuaali kirjailija, joka kirjoittaa omaelämäkerrallista romaania. Vermontilaisessa pikkukaupungissa ja sen poikakoulussa varttunut William on nuoresta asti tiennyt omasta erikoisesta seksuaalisesta identiteetistään, mutta helppoa ei ole ollut. Koko hänen elämäntarinansa on erikoinen. Äiti kasvatti hänet yksin, koska isä katosi omille teilleen hyvin varhain eikä William tai oikeammin Billy muista isästään juuri mitään. Jotain tarinanpalasia hän saa vuosien mittaan kokokoon erikoiseksi osoittautuvasta isästään.

Billyn ensimmäinen suuri rakkaus on hänen isäpuolensa Richard Abbott, paikallisen poikakoulun englanninopettaja ja teatterikerhon vetäjä. Teatteriharrastus liittyy tiiviisti Billyn perheeseen muutenkin, sillä First Sisterin pikkukaupungissa toimii virkeä harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii vakituisena kuiskaajana. Täti Muriel ja isoisä Harry ovat teatterin vakituisia näyttelijöitä, ja Harry on erikoistunut naisten roolien esittämiseen. Arkena tukkilaisen asussa nähtävä Harry on naisena uskottava. Sukupuolten sekoittuminen ja niiden rajojen hämärtyminen toistuu siis monella tapaa jo Billyn lapsuudessa.

Toinen suuri rakkaus nuoren Williamin elämässä on pienen kaupunginkirjastonhoitaja neiti First, isokokoinen mutta ihastuttavan pienirintainen nainen. Kolmas rakkaus on Billyn ikätoveri, poikakoulun opettajapariskunnan tytär Elaine. Myös Elainen puheopetusta antava äiti kiehtoo Billyn eroottista mielikuvitusta. Jo hyvin nuorena käy siis selväksi, että Billy pitää sekä naisista että miehistä.

Billyn isä on ollut nuori amerikkalainen sotilas toisessa maailmansodassa, ja Billyn koulu- ja nuoruusvuotensa ajoittuvat 1950- ja 1960-luvuille. Poikakoulun ilmapiiri sekä näytelmäkerhot ovat keskeisiä Billyn nuoruudessa. Perheessä vallitsee tiukka puhumattomuuden kulttuuri. Kaikesta tärkeästä mieluiten vaietaan. Koulu kuitenkin liittyy hyvin tiukasti myös perheeseen, onhan isäpuoli Richard koulun opettaja ja perhe asuu opettajien asuntolassa.

William Abbott avaa vähitellen elämäntarinaansa, josta ei yllätyksiä ja dramaattisia käänteitä puutu. Seksi ja seksuaalisuus ovat keskeisessä asemassa tarinassa ja kerronnassa, joka paikoin on varsin suorasukaista ja säästelemätöntäkin. Mieleen tulee, että Irving provosoi tarkoituksella, ja varmaan provosoikin. Irving viljelee myös runsaasti ennakointeja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Jossain vaiheessa kirjaa alkaa käydä selväksi, että alun onnelliset jaksot, vaikka ongelmien värittämät, ovat vain leppeää alkusoittoa tuleville synkille ajoille. Kun tarinassa päästään 1980-luvun alkuun, on selvää, ettei AIDS-epidemialta vältytä. Loppu onkin riipaisevaa kuvausta kuolevista ystävistä.

Väkisinkin tulin mielessäni vertailleeksi näitä kahta peräkkäin lukemaani Keltaisen kirjaston järkälettä toisiinsa. Tarkoitan siis Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teosta ja tätä Minä olen monta -kirjaa. Edellinen osoittautui varsin raskaaksi pettymykseksi, kun taas jälkimmäinen ylitti odotukset. Asetelma ei tietenkään ole aivan reilu. Joël Dicker on esikoiskirjailija, kun taas John Irving on pitkän ja loistavan kirjailijanuran tehnyt arvostettu tekijä. Silti minun mielessäni kirjat asettuivat vertailtaviksi.

Dickerin kirjassa pettymys oli ainakin sen kuvainnollinen ohuus. Irvingin teos taas on hämmästyttävän moniulotteinen ja -kerroksinen. Henkilökuvauksessa Irving on mestari, kun taas Dickerin henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja mielenkiinnottomiksi. Irving onnistuu tekemään sivuhenkilöistäkin verta ja lihaa, ja lukija haluaa tietää heistä lisää. Tästä pidän kovasti. Tarinan kaari myös kantaa loistavasti ilman sen kummempaa cliffhanger-kikkailua. Arvostan.

Dickerin kirjaa myös markkinoidaan ’kirjallisena’ romaanina. Kyllähän kirjassa kovasti kirjoitetaan romaaneja ja kerrotaan niiden tekemisestä, mutta jotenkin pinnalliseksi jää. Silmään pistää Irvingiin verrattaessa, että Dickerillä ei tunnu olevan yhtäkään oikeaa kirjallista viittausta massiivisessa teoksessaan (ainakaan minä en niitä muista tai tunnistanut, kirja on nyt annettu eteenpäin lainaan, joten en voi tarkistaa).

Irving taas suorastaan ilottelee kirjallisilla viittauksilla ja lainauksilla. Richard Abbot rakastaa Shakespearen näytelmiä ja niitä harjoitellaan ja esitetään joukoittain kirjan mittaan. Näytelmistä myös puhutaan kirjassa paljon, ja ne kuuluvat kirjan henkilöiden elämään. Neiti First alkaa määrätietoisesti tehdä Billystä lukijaa, ja Billy taas jo varhain päättää haluta kirjailijaksi. Kaupunkilaisten harrastajateatterin ohjaaja on Ibsenin ihailija, ja Ibsenin naishahmoista on runsaasti puhetta. Rouva Bovarylla on asemansa niin Billyn kuin hänen isänsäkin elämässä ja niin edelleen. Näin sen pitää mennä! Ei tunnu yhtään kikkailulta tai brassailulta, vaan saa taas lukuhimon heräämään. Klassikoitten lukemisesta kun on livahtanut jo joitakin vuosikymmeniä!

John Irving: Minä olen monta (In One Person)

Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2013. 615 s.

Ostettu itselle.

”Naiset taitavat lukea romaaneja miehiä enemmän.”

Paksu heinäkuu jatkuu seuraavaksi oikealla järkäleitten äidillä eli Donna Tarttin Tiklillä, joka vähän mutkikkaiden käänteiden jälkeen lopulta päätyi pöydälleni. Odotukset ovat hieman ristiriitaiset, sillä Jumalat juhlivat öisin on yksi ikisuosikeistani. Miten mahtaa Tikli asettua jatkumoon? Hieman helpottaa, että Pieni ystävä oli pieni pettymys, mutta luettava kuitenkin. Tunnelmistani sitten lisää, kunhan 895 sivua on luettu!