Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se #nuortenkirjatorstai

Ehdoton puutteeni lukijana ja lukuharrastajana on, etten kovinkaan usein tule tarttuneeksi runoihin. Minulla ei ole mitään runoutta vastaan, päinvastoin, mutta jostain syystä valitsen pääsääntöisesti proosan, jos valita voi. Siksi olikin mainiota, että #nuortenkirjatorstai-sarjaani osui edes yksi runokokoelma. *

Kaisa Happosen ja Karri ’Paleface’ Miettisen yhteisteos Revi se on monella tavalla inspiroiva runokokoelma. Jälleen harmittaa, että en ainakaan ihan lähiaikoina pääse kokeilemaan, miten Happosen ja Miettisen runot ja ennen kaikkea runontekomenetelmät uppoavat varsinaiseen kohderyhmään eli yläkoulu- ja lukioikäisiin lukijoihin ja kirjoittajiin. Sormet kyllä syyhyävät! Itse asiassa taannoiset testaukset sanomalehtirunojen eli niin sanotun blackout poetryn saralla olivat kerrassaan hedelmällisiä.

Kirjaa luonnehditaan termillä kollaasirunokokoelma, sillä suuri osa runoista on tehty leikkaamalla sanoja, kirjaimia tai tavuja valmiista teksteistä (sanoma- ja aikakauslehdistä, kirjoista jne.) ja liimaamalla ne uuteen järjestykseen. Sanoja on maailma täynnä, ja ne pitää vain ottaa haltuun ja käyttää uudelleen. Siinä tekniikka lyhyesti kuvattuna jo onkin. Dekkariharrastajalle menetelmä on muuten tuttu klassikkodekkareiden nimettömistä kirjeistä. Helppous on tämän tekniikan ehdoton etu. Kuka tahansa voi ryhtyä runoilemaan tällä menetelmällä, eli aloittamisen kynnys on matalalla.

Muitakin tekniikoita on käytetty, kuten jo mainittua blackout poetrya, jossa mustataan tekstistä ne osat, joita ei haluta käyttää ja jäljelle näkyviin jätetty teksti muodostaa uuden tekstin, tässä tapauksessa runon. ’Blackout poetry’ -sanaparilla tehty kuvahaku näyttää, miten upeita visuaalisia runoja tällä menetelmällä voidaan luoda, eli tämä tekniikka houkuttelee ainakin kuvallisesta ilmaisusta kiinnostuneita.

Mausteena on myös muutama kirjanselkä- ja google-runo.

Kuvituksella on kirjassa myös tärkeä osuutensa, sillä monet runot aukenevat kunnolla viereisen sivun tai tekstin alle painettua kuvaa vasten.

Kokoelmassa on oivaltavia runoja, mutta minulle se avautui ennen kaikkea inspiroivana teoksena, jonka menetelmiä haluaisin oppilaiden ja opiskelijoiden kanssa testata käytännössä. 

* Kustantaja näemmä luokitteleekin teoksen sivuillaan tietokirjaksi, mutta kannattaa tätä lukea myös runoista nautiskellen.

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se
WSOY 2018. 120 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 

Tulossa:

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 27.9.2018
Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 4.10.2018
Mervi Heikkilä: Tuulenkala 11.10.2018

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä (sarjakuva)

Kylläpä olen iloinen, että joku ystävällinen sielu Helsingin kirjamessuilla vinkkasi minulle, että Eino Leinon Helkavirsistä on tehty sarjakuvaversio ja että sitä on messuilla myynnissä. Kaikeksi onneksi tulin vielä viime hetkessä ryysineeksi Arktisen Banaanin messuosastolle ja hankkineeksi aarteen itselleni. Kiitos sinulle vielä vinkistä, kuka olitkin!

Aarre hautautui sitten messujen jälkeen luettavien pinoihin, mutta eilen hieman työpöytääni joulusiivousajatuksella pöyhiessäni se osui käteeni. Ajatella, minulla on tällainen kirja! Vaikuttaapa mielenkiintoiselta! (Tästä huomaa, mitä etua on kuormittuneesta muistista…)

Eino Leino kirjoitti runoteokset Helkavirsiä vuonna 1903 ja Helkavirsiä II 1916. Runot ovat kirjailijan itsensä keksimiä myyttejä ja balladeja, jotka on sovitettu kalevalaiseen runomittaan. Sitäkin Leino paranteli tarkoituksiinsa ja aikaan sopivaksi.

”Nämä kuumeiset riimit kumpuavat syvältä suomalaisesta sielunmaisemasta, ja ammentavat vahvasti kalevalaisista myyteistämme. Niissä sekoittuu pakanuus ja kristinusko, hyvyys ja pahuus, rumuus ja kauneus, itä ja länsi. Leinon tarinat eivät ole nationalistista paatosta, vaan päinvastoin ne luotsaavat sielun synkkiä, tummia vesiä. Nuoremman sukupolvenkin on aika löytää Leino.”  Näin esitellään kustantamon nettikaupassa  Petri Hiltusen toimittaman sarjakuva-albumin Eino Leinon Helkavirsiä  alkuperäistekstejä.

Hiltunen on koonnut yhteen monipuolisen ja kiinnostavan tekijäjoukon, johon kuuluvat hänen itsensä lisäksi Kristian Huitula, Katariina Katla, Katja Louhio, Tuomas Myllylä, Eetu Pellonpää, Lauri Pitkänen, Sari Sariola, Antti Tiainen ja Vesa Vitikainen. Itselleen Hiltunen kertoo etukäteen varanneensa vain lempirunonsa Tumman, muuten muilla oli vapaat kädet. Kukin tekijöistä on tehnyt albumiin yhdestä kolmeen sarjakuvaa, ja Sari Sariola on tehnyt ainoastaan albumin kannen.

Taiteilijat ovat saaneet vapaat kädet myös toteutuksen suhteen, ja tuloksena onkin monipuolinen kokoelma kiehtovia tulkintoja. Jotkut ovat tekijöidensä itsensäkin mukaan lähinnä kuvituksia Leinon tekstiin, joka on otettu mukaan sellaisenaan, sanasta sanaan. Tällaisesta ovat hyviä esimerkkejä jo mainittukin Hiltusen Tumma, joka aloittaa albumin, sekä nuoren Lauri Pitkäsen Ylermi.

Petri Hiltunen: Tumma.

Aivan toisenlaiseen, hyvin rohkeaan ja henkilökohtaiseen tulkintaan on päätynyt Katariina Katla runon Kevät sarjakuvallistuksessa. Leinon tekstin rinnalla kulkee Katlan oma teksti, tulkinta Leinon runosta. Seepiansävyiset, maalausmaiset kuvat ovat tehokkaita. Harmillista kyllä Katlan tulkintaosuuksissa on käytetty masentavan pientä käsialaa, josta oli lähes mahdotonta saada selvää. Sama ongelma on Äijön virressä, jonka on tehnyt Eetu Pellonpää.

Katariina Katla: Kevät.

Muutamissa tulkinnoissa on rohkeasti modernisoitu tarina. Leinon teksti on joko ainoa sanallinen muoto tai sitä on rikastettu muutamalla repliikillä ja kontrastina kuvitus kulkee aivan omaa polkuaan. Petri Hiltusen Räikkö räähkä on rohkeasti tuotu nykypäivän konflikteihin ja siirretty suomalais-ugrilaisista ympyröistäkin toisaalle. 

Vesa Vitikka ja Karja Louhio taas ovat muuttaneet Ukrin motoristijengin räyhäkkääksi pomoksi. Hienosti toimivat!

Petri Hiltunen: Räikkö räähkä.

Katja Louhio ja Vesa Vitikka: Ukri.

On vaikea valita suosikkia hienojen töiden joukosta. Leinon teksti toimii yllättävän hyvin nykypäivänäkin, ja tarinat ovat hurjia ja huikeita. On aivan mahtava idea tehdä niistä sarjakuvaversiot. Runot avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei tavallisesti niin runoista välitä tai ole niihin tullut tutustuneeksi. Alkuperäiskokoelmista olen pitänyt aina hurjasta Ylermistä, mutta Kimmon kostokin on hieno. Samoin Leinon versio Pyhästä Yrjänästä on suorastaan anarkistinen!

Petri Hiltunen: Pyhä Yrjänä.

Tuomas Myllylä: Kimmon kosto.

Kaikkia alkuperäistekstejä ei siis ole albumiin mahdutettu, vaan mukana ovat runot:

Tumma

Ukri

Pimeän peikko

Pyhä Yrjänä

Äijön virsi

Kevät

Merenkylpijäneidot

Kimmon kosto

Räikkö räähkä

Ukon lintu ja virvaliekki

Ylermi

Tuuri

Lauri Pitkänen: Pimeän peikko.

Kiitosta on annettava myös hyvästä esipuheesta sekä lopusta löytyvästä tekstistä, joka avaa albumin syntyvaiheita lukijalle. Erittäin hienoa on, että mukana on kunkin tekijän esittely. Jokainen tekijä myös lyhyesti esittelee kunkin mukana olevan työnsä itse. Tämä avaa sarjakuvat vielä uudella tavalla. Kurkistelin tavan takaa, mitä tekijät teoksistaan kertoivat. Oli kaivettava alkuperäistekstitkin hyllystä. Siellä majailee yhteisnide, joka on painettu vuonna 1994 (Otava). Herkullisesti kuvat tuovat uutta ulottuvuutta klassikkoon.

Petri Hiltunen (toim.): Eino Leinon Helkavirsiä

Arktinen Banaani 2015. 96 s.

Eino Leinon Helkavirsiä on 20 vuotta täyttävän Arktinen Banaani -kustantamon juhlateos, josta näyttää olevan hieno tarjouskin parhaillaan (13.12.2015) kustantamon verkkokaupassa.

Ostettu.

Antti Holma: Kauheimmat runot

Viime syksynä (siis vuonna 2014) olin ystävieni kanssa Lohjalla Suomalaisen kirjakaupan perinteisessä kirjailijaillassa, jossa yhtenä vetonaulana esiintyi hiljattain esikoisromaaninsa Järjestäjä julkaissut Antti Holma. Haastattelija tietysti uteli, mitä olisi seuraavaksi ilmestymässä, ja Holma kertoi tulossa olevan runoja. Kokoelmassa tulisi olemaan ainakin Reino Leinon ja Karin Toisiks-Parasken runoja. Riemastuimme erityisesti, kun Holma kertoi Toisiks-Parasken olevan ammatiltaan äidinkielen opettaja. Hieman kyllä mielessäni kummastelin, mistä oikein olisi kyse, ja jäin varovaisen odottavalle kannalle. Ehkä kirjaan pitäisi aikanaan tutustua.

Talven ja kevään aikana Antti Holma teki lopullisen läpimurtonsa tv:ssä, ja jopa kaltaiseni nuiva keski-ikäinen, joka ei juuri televisioviihdettä arvosta, on oppinut hänet tuntemaan. Kauheimmat runot -antologian ilmestyessä saattoi jo aavistaa, että siitä tulisi menestys. Elo- ja syyskuun Mitä suomi lukee -listoilla kirja onkin odotusten mukaan keikkunut kärkikymmenikössä.

Antti Holma luki Kauheimpia runoja
Turun kirjamessuilla 2.10.2015.

Turun kirjamessuilla Holman haastattelu veti väkeä kuin meren mutaa, jopa selvästi enemmän kuin tuntia aiemmin esiintynyt Jörn Donner, joka perinteisesti on ollut messujen yleisömagneetteja. Holma onkin unelmahaastateltava messuilla ja muilla kirjakekkereillä: kirjamaailman ulkopuolella(kin) erittäin tunnettu henkilö, joka osaa ja haluaa esiintyä ja hauskuuttaa yleisöä. Niin mummot kuin teinitkin olivat kerralla myytyjä.

Jo elokuussa nappasin Kauheimmat runot mukaani kirjakaupasta. Tiesin jo jonkin verran, mitä odottaa, ja muutamia runoja silmäillessäni huomasin saaneeni rahoilleni kivasti vastiketta. Nauratti, kuten olin toivonutkin. Kiireinen syksy ei kuitenkaan tuntunut antavan aikaa edes humoristiseen runokirjaan syventymiseen, ja halusin lukea koko kirjan rauhassa, ajatuksella. Kun huomasin, että tarjolla on myös Holman itsensä lukema äänikirjaversio teoksesta, päätin sijoittaa vielä lisää ja hankin myös sen itselleni. Ajattelin, että luen kirjan samalla kuunnellen tekijän luentaa. Mutta mistä aikaa tällaiseen? Onneksi on syysloma, tuo kaikkien rästiin jääneiden tehtävien tekemiseen tarkoitettu aika!

Messuilla Holma kertoi, että hassuja pastissirunoja alkoi syntyä opiskeluaikana tappavan puuduttavien luentojen aikana viihdykkeeksi itselle ja kavereille. Ihan mistä tahansa kynäilystä ei kuitenkaan ole kyse, vaan tekijä selvästikin tuntee hyvin alkuperäisten tekijöiden tyylit ja genret. Holman ’toimittamassa’ ’antologiassa’ on runoja neljältä ’tekijältä’: Reino Leinolta, Karin Toisiks-Paraskelta, Sirsi Sunnakselta ja Edith Södermalmilta. Kirjan esipuheessa toimittaja esittelee lyhyesti runoilijat, heidän keskinäiset välinsä ja oman suhteensa heihin. Tarinat ovat aivan kauheita, kuten arvata saattaa. Kirjan lopusta löytyvät vielä ’virallisemmat’ kirjailijaesittelyt.

Nimistä voi Toisiks-Paraskea lukuun ottamatta suoraan päätellä, kenen runoilijan tyyliä milloinkin jäljitellään ja lempeähkösti irvaillaan. Toisiks-Paraske on siis suomussalmelainen äidinkielen opettaja ja raanuartisti, jolla on ollut rajuksi yltynyt seksisuhde Sunnakseen. Lisäksi Sunnas on toiminut Toisiks-Parasken runoilijamestarina esitellessään tälle murrerunot. ”Murre antoi runoille niistä puuttuneen sisällyksettömyyttä naamioivan verhon, olkoonkin niin, että Toisiks-Paraske päätti valita murteensa Lounais-Suomesta, joka alueena oli hänelle täysin vieras.” Runoilija siis joutui itse keksimään lounaismurteensa!

Runot on ryhmitelty teemoittain kuuteen osaan. On runoja niin ylioppilaalle kuin elämän kolhimallekin. Tarjolla on myös runokukkasia vaikkapa kodin erilaisiin juhlahetkiin. Joistakin aiheista on runo kaikilta tekijöiltä, kuten rakkaudesta. Runonäytteet puhuvat puolestaan vallan mainiosti. Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.

Kirjan kuvituksesta vastaa Elina Warsta, joka on tehnyt aivan uskomattoman hienot kannet kirjaan. Ensivilkaisulla kirja nimittäin näyttää hempeän kauniilta, mutta se on vain pettävää harhaa. Tarkempi katsominen paljastaa kauhea totuuden…

Olen iloinen, että hankin Kauheimmat runot itselleni, sillä se kestää useammankin luku- ja kuuntelukerran. Se on myös oivallinen lähdeteos, kun tarvitsee onnittelurunoa tai muuta värssyä merkkipäiväsankareille tai melkein mihin tarkoitukseen tahansa. Kirja on myös oivallinen lahja huumorintajuiselle. Turussa Holma hieman lupaili, että tulossa voisi olla vielä ainakin Kauheimmat joululaulut. Sitä odotellessa!

Antti Holma: Kauheimmat runot

Otava 2015. 192 s.

Sekä painettu että äänikirja ostettu itselle.




Antti Holma kertoo Kauheimmista runoista Helsingin kirjamessuilla lauantaina 24.10. klo 17.00 Kirjakahvilassa.

Kurkkaa myös juttuni Antti Holman 
runoantologiasta Kauheimmat joululaulut.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Vaatimaton, pehmeäkantinen, mustavalkoinen ulkoasu hämää totaalisesti. Pienen runokirjan sisältö on vavisuttava. Kannessa pitäisi olla varoitusteksti: ”Varattava nenäliinoja käden ulottuville!”

Hillan maailma järkkyy syyslukukauden ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Joku seiskaluokkalainen on mennyt junan alle. Ei kai se voi olla Lauri, oma pikkuveli? Painajainen on kuitenkin totta. Hillan, isän ja äidin maailma tuntuu suistuvan lopullisesti radaltaan. Hilla käy juttelemassa Laurin kanssa tämän lempipaikalla metsässä, ison kiven päällä. Laurille kivi oli aikakone, Hillalle keino päästä lähelle veljeään, johon yhteys tuntuu säilyvän edes jotenkin. Mutta mitä oikein tapahtui? Menikö Lauri junan alle tahallaan, vai oliko kyse vahingosta? Vai tuliko Laurille paha puuska, synkkä hetki, jolloin missään ei ollut mieltä ja tarkoitusta?

Teoksen ehkä kokeellisin kohta.

Hilla etsii selitystä, samoin äiti. Isä luovuttaa ja lähtee. Kestää kuitenkin pitkään, ennen kuin valoa alkaa taas näkyä. Löytyykö Laurin teolle selitystä? Miten Hilla selviytyy, entä äiti? Voiko lapsen kuolemasta, kenties itsemurhasta lähipiiri selviytyä? Tarinan vastaus on varovaisen myönteinen. Aika kyllä tekee tehtävänsä, mutta kokonaan mikään ei koskaan ole entisellään.

Hillan toipumista auttavat muun muassa ystävät. Tytöillä on yhteinen bändi, ja yhtenä iltana harjoituksissa alkaa syntyä Laurista kertova biisi. Sen voi käydä kuuntelemassa osoitteessa http://youtu.be/pf21ENLS0R0 .

Kyseessä on siis Kirsti Kurosen runomuotoinen nuortenkirja, nuorten runoelma (?) Paha puuska. En osannut kuvitellakaan, miten hyvin tarinan kertominen onnistuu runomuodossa! Nykyrunon menetelmiä hyödyntävä teksti iskee suoraan sieluun. Liikutuin, ja lopussa itkin. Kuronen todellakin osaa koskettaa lukijan sydäntä olematta tippaakaan sentimentaalinen tai makea.

Uskon tämän teoksen äärellä myös porttiteoriaan. Runoja vierastavakin lukija saattaa tämän luettuaan uskaltaa tarttua uudelleen runoteokseen. Eihän sen tarvitsekaan olla vaikeaa! Runokirja on nopealukuinen, mutta tarina puhuttelee niin vahvasti, että tulee voimakas tunne isomman teoksen lukemisesta. Uskon, että heikompikin lukija selviytyy tästä teoksesta ja saa siitä paljon irti.

Suosittelen Pahaa puuskaa paitsi nuorille myös aikuisille. Äidinkielen opettajat, tässä oivallinen lukuvinkki! Aihe on niin iso, että keskusteltavaa riittää varmasti paljon, myös muiden aineiden oppitunneille. Jos aihe on edes etäisesti läheinen, tästä kirjasta saa vertaistukea ja apua asian käsittelyyn. Silti se on ennen kaikkea hieno taide-elämys.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut paljon lasten- ja nuortenromaaneja. Vili Voipio -sarjassa on kuusi osaa, ja lisäksi on ilmestynyt sanataideopas Vili Voipio kyhää ja kynäilee (Karisto, 2014). Kuronen on saanut Topelius-palkinnon vuonna 2011 Piruettiystävyys-romaanistaan. Kurosen tuotannossa on myös useita runokokoelmia, joten Paha puuska tavallaan kokoaa yhteen hänen tuotantonsa punaiset langat. Olen aiemmin lukenut Kurosen toistaiseksi ainoan aikuisten romaanin Ammeiden aika (Robustos, 2013).

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Karisto 2015. 75 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Osta täysihintainen kirja -päivä

Tänään taas kirjablogeissa kuhisee, sillä nyt vietetään Osta normaalihintainen kirja

-päivää. Tätä virtuaalitapahtumaa emännöi Café pour les idiots -blogin Marissa. Sieltä löytyy perusteluja päivän vietolle sekä lista mukana olevista kirjablogeista.

Ajatuksena on edes kerran vuodessa kertoa julkisesti, että on hankkinut täysihintaisen kirjan. Useinhan blogeissa kerrotaan kirppis-, divari- ja alelöydöistä tai kirjoitetaan kustantamojen lahjoittamista arvostelukappaleista. Kaltaisiani kirjaston suurkuluttajia on myös kirjabloggareissa paljon. Mutta kyllä meistä monet ostavat täysihintaisiakin kirjoja. Minä ainakin, varmaan 20-30 kirjaa vuodessa, jos lahjaksi ostetutkin lasketaan mukaan.

Tempaus on tavallaan kunnianosoitus suomalaiselle kirja-alalle, sen kaikille toimijoille kirjailijasta kirjakauppaan. Kirjoja ei julkaista, jollei niitä joku osta. Toivomme, että kampanjamme innostaa muitakin kiinnittämään huomiota siihen, miten voi omalla pienellä panoksellaan olla mukana tukemassa jotakin itselleen tärkeää. Ihan jokainen tavallaan.

Kirjasta tai sen hankintatavasta sovimme vain, että kirjan tulee olla ns. normaalihintainen, ei siis alennuskirja tai käytettynä hankittu. Kukin sai sitten lisätä vaikeusastetta haluamallaan tavalla. Minä halusin kovasti hankkia kirjani pienestä ”kivijalkakirjakaupasta”, mutta olin jo vaipua epätoivoon: sen paremmin työ- kuin kotikaupungissani ei ole sellaista, ainakaan tietääkseni. Jonkinlainen sattuman hyvä haltija kuitenkin järjesti niin, että jouduin (siis tässä tapauksessa pääsin) muissa asioissa illansuussa Turkuun, ja ehdin vielä Pieneen kirjapuotiin ennen sen sulkemisaikaa (klo 18). En ole ennen tuossa perin viehättävässä ja kotoisassa kirjakaupassa tullut käyneeksi, joten nyt oli vallan mainio tilaisuus korjata asiantila!

Pieni kirjapuoti Turussa Yliopistonkadulla.

Mietin tätä tempausta valmisteltaessa, että haluan ostaa ehdottomasti jonkin kotimaisen kirjailijan teoksen. Mieluiten se saisi olla jokin muu kuin yksi syksyn tulevista kassamagneeteista. Niinpä Tervon ja Hotakaisen uutuudet karsiutuivat, samoin Kyrö, jonka Kunkku on saanut hämmentävän ristiriitaisen vastaanoton. Mieluusti kirja saisi olla myös jonkin pienen kustantamon julkaisema. Kuljeskelin aikani eri hyllyjen ja pöytien äärellä. Sitten tulin vilkaisseeksi erään hyllyn päälle koottuja pienkustantamojen julkaisuja. Joukosta osui silmään tuttu nimi pienen vihreän vihkosen selkämyksestä: Asko Lehtonen. Lehtonen on salolainen toimittaja, joka on julkaissut jo useammankin runokokoelman, ja tämä ostamani on hänen toinen kokoelmansa Tuuli vei kuistilta hatun. Olemme Lehtosen kanssa puolinaamatutut, eli minä tunnistan hänet kaupungilla, mutta hän tuskin minua. Mutta kaupat tuli tehtyä.

Vuonna 2009 Enostonen kustantamassa pehmeäkantisessa runokirjassa 59 sivua ja kaksikymmentä runoa. Lopussa on vielä lyhyt kirjailijan puheenvuoro. Kirjan hinta oli 20 euroa. Sen enempää en nyt ala tässä puntaroida kirjojen hintoja ylipäätään. Jokainen voinee tästä vetää omat johtopäätöksensä.

 

Huomaa kuitin mietelause!

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Mul kävei erinomane tuuri viime viikol, ku mää poikkesi toist kertta kirjastos kesäsen kiine pitämise jälkke. Kirjastohoitaja tarjos mul melkke tiskialt lainaks uut äänikirja, mimmosest mää ei ollu tiänny viäl mittä. Laaksose Helilt ol tullu uus kirja, Aapine! Ja mää sai sen heti mukkasan. Onnempäiv!

Emmä sitä sit kuitenka heti kuutelema ruvennu, ku autos o ihan toinen kirja keske. Ajatteli lykät nautintto viäl. Mut sit eile Salo-reisul mää ei enä malttanu, vaa painusi kirjakauppa ja osti Aapise oikke paperkirjana! Ja luin samantiän! Melkost irrottelu, vai mitä? Tänäpä mää viäl tuplasi lukemise kuutelemal samalas äänikirja ku luin sitä oikkia kirja. Kirjailija iha itte lukke. O hyvä kans. Parhaite taitta mennä juur tommottis ku määki tei, et lukke ja kuutele sama aikka.

Kirjas on ihan niiku aapises kuuluki olla, jokane aakkoste kirjane vuorolas, ja siin sit piän loru taik runo kyljes. Mut äänikirjast puuttuva kuva! See on vahink, kosk kirja o kuvittanu äärest taitava kuvittaja Elina Warsta. Kuva ova suuri ja värikkäi, mut o joukos hauskoi yksityiskohti.

Melkken kaik runo ova hauskoi kans. Vai mitäs tykkääs?

Ja jollei Ruatis käsitetä,

mitä Köteporkil yritetä,

jätä viikinkit sin vinkuma,

tul kotti pallokrillama!

Tommottis opetetta harvinaist ja melkke turha geet. Mittä yhtenäist juant tai teema ei se enemppä mun miälest ol, mut Turk on pal esil. O Aurajok, Paavo Nurm ja Manu ja Telle, vaikk ny esimerkiks.

Tääki aukeama o hauska!
Haje kaikk d-alkuse aapiste klassikkosana,
 vaikk ny trometaar, se kaikil Suame kakaril tuttu elukka.

Lopus o viäl kolm tarina niil, jok jo ossava lukke. Mää tykkä enite siit, misä vaim opetta miäheles kunnolist suame:

Aili: Älä san ooja. Sun kuulu sanno: kiitos, nyt riittää.

Toivo: En san.

Aili: Kui nii et san?

Toivo: Kaffe mene yli reuna, jos mää ruppe niim pitki puhei pitämä.

Mää tykkäsin koko kirjast ihan kauhjast, mikä onki hyvä, kosk mää se ittelän omaks ostinki. Meina lukke see viäl mont kertta. Äänikirjast muute puuttu kokonas kirjas oleva sanasto. Seeki on hausk! Siäl selitettä Matti ja Teppoki. Jossei sää viäl tiärä, ni hee ova Ruohosen ikikuuluisat iskelmäilvekset, Sepon armaat velipojat. Nih.

Mutt emmä taira iha terve olla, kosk mää tykkäsi mahrottomast viäl ihan kirja lopus olevast lounasmurtte esittelyst. Heli on sanonu sitä paasaukseks, ja kai se sitä sit onki, mutt hyvi hauskal taval. Kannatta lukke seeki ainaki kerra.

Mutt tärkkiä kysymys o, oppik täl lukema. Koitta kannatta, mut risk o olemas: voi oppi murret samal.

Loppu viäl viisaus Aapisest kaikil opiks ja ojenukseks:

Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,

äläkä ainaka äijänkränäks!

Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine

Otava 2013. 72 s.

Äänikirjan lukija Heli Laaksonen. 1 cd.

Kirja ostettu kirjakaupasta, äänikirja lainattu kirjastosta.

P.S. Teksti kirjoti samal periaattel ku Laaksonenki omas: Jos joku on sitä mieltä, että ei meil noi sanota, hän on luultavasti oikeassa. Meil kumminki sanota!

Runon ja suven juhlaa

Sinä loistava perho, min huumaa

hämy ruusun povessa kultainen,

hyvin hengitä tuoksua kuumaa

punalehtien kuultavien,

ime kyllin kultaista mettä,

suven lähteistä juo syvin hurmasi nyt!

                                  Saima Harmaja: Onni

Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä oli tänään. Minulle, kuten monelle muulle paikkakuntalaiselle, on vuosien saatossa muodostunut perinteeksi juhlistaa Suomen suloista kesää ja runoutta osallistumalla Kiskon kivimakasiinin runo- ja musiikkimatineaan. Tänä kesänä teemaksi oli valikoitunut osuvasti Saima Harmaja, vietetäänhän hänen 100-vuotisjuhlaansa. Kiitokset vallan maistuvasta ohjelmasta Janne Kuusiselle, Eila Mamialle ja Aki Toivoniemelle! Saima Harmajan runoihin sävellettyjä lauluja kuulisin mieluusti toistekin. Kenties levyltäkin?

Kuuluuko Sinun runon ja suven päivääsi jokin vastaava tai aivan muunlainen perinne?

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä

Syksyllä kirjoitin pitkän tarinan omakustanteista, ja kirjoitukseeni tuli paljon paneutuneita kommentteja. Silloinen kirjoitukseni sai alkunsa Huuto yössä -rikosnovellikokoelman aiheuttamasta tyrmistyksestä. Huojennuin sittemmin, kun Ruumiin kulttuuri -lehdessä (1/2012) Ari-Matti Auvinen antaa ko. kokoelmalle myös aika armottoman tuomion: ”Tuskanhuuto kirpoaa lukijan huulilta viimeistään siinä vaiheessa, kun tarinoita koetetaan elävöittää joko puujalkahuumorilla tai murrekerronnalla.”  Niinpä. Hanna Morre Matilainen muuten kertoo juttuni kommenteissa toimittavansa erästä omakustannetta, jota ei ole edes myyntiin tarkoitettu.

Nyt olen siis lukenut tuon Hanna Matilaisen toimittaman Käsi kädessä -antologian. Kyseessä on Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry:n kustantama teos, jonka tekstit ovat seuran oman OrvoKit-kirjoittajaryhmän tekemiä novelleja ja runoja. Kirjoittajia on kaikkiaan kolmetoista, seitsemän naista ja kuusi miestä. Koska kyseessä on sotaorpojen kirjoittajapiiri, ovat kirjoittajat luonnollisesti iäkkäämpää kansanosaa, eläkeläisiä heistä lienee suurin osa.

Antologialla ei ole mitään yhtenäistä teemaa, mutta tekstit on järjestetty löyhästi aihealueittain kuuteen ryhmään. Useimmalta kirjoittajalta on kokoelmassa muutamiakin kirjoituksia. Mukana on muistelmaluonteisia tarinoita lapsuuden tai nuoruuden ajoista, rakkaudesta ja kuolemastakin. Joukossa on myös tekstejä, joiden taustalta voi aavistaa kirjoitusharjoituksen tehtävänannon, kuten esimerkiksi lempituolista tai potkulaudasta kertovat lyhyet novellit, tai vaikkapa tulostimesta kertova Ystävä, jonka voisi tulkita myös ironiseksi pakinaksi. Samankaltainen tarkan kuvailun harjoitus lienee takana parissa matkakuvauksessa.

Koskettavimmat novellit kertovat kenties hyvinkin omakohtaisista kokemuksista. Järkyttävin taitaa olla Eero Niemelän kertomus Kolli-Oulasta, pienestä pojasta, jonka äiti on aikonut tapattaa pommituksessa voidakseen jatkaa vapaana elämäänsä uudessa suhteessa: ”Viisi vuotta aiemmin äiti oli irrottanut hänen pienen kätensä omastaan ja jättänyt keskelle sitä suurta hätää ja kaaosta. --- Äiti oli vain kadonnut savuverhon taakse. --- Hänet oli jätetty siinä toivossa, että pieni harminkappale häipyisi iäksi, ikään kuin onnettomuuden kautta.” Riipaisevaa, eikö totta? Eleettömästi kerrottu tarina saa vielä potkua huumorista, joka korostaa synkkää ydintä.

Monissa tarinoissa korostuu nimenomaan isänkaipuu, isäthän tietysti rintamalle joutuivat ja moni sinne jäi. Jotkut ovat iloisia siitä, että on edes hauta, jolla käydä. Tästä ehkä liikuttavin on Anneli Matilaisen kirjeen muotoon kirjoitettu novelli Terve faija! Monissa tarinoissa äidin uusi puoliso on aiheuttanut paljon murhetta ja huolta piittaamattomuudellaan tai jopa avoimella vihamielisyydellään ja väkivallalla.

Omintakeinen rakenne on Leo Karetvaaran kauniissa novellissa Käsi kättä koskettaa. Vihkipari astelee kohti alttaria, ja kursivoidut lyhyet rivit kertovat tapahtumista viitteellisesti. Vuoron perään minäkertojan ääni on joko sulhasen tai morsiamen. Intiimitkin tunteet ja tapahtumat kerrotaan lukijalle. Pari on jo iäkäs, kirkonpenkeissä istuvat kummankin aikuiset lapset perheineen. Uusi liitto on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisiakin tunteita, mutta koskettava vihkimistilaisuus purkaa tilanteen.

Kieli on kautta kokoelman elävää ja kaunista, eikä oikeakielisyysongelmiakaan juuri ole teksteihin jäänyt. Ainoa nurinani liittyy pilkutukseen. Usein kielenhuoltajat valittavat pilkkujen puuttumisesta, mutta minua häiritsevät yleensä liiat pilkut, kun on kyse kaunokirjallisuudesta. Nimittäin varsin usein törmää pilkkuun, jolla on erotettu virkkeen alun lauseenvastike. Siihenhän ei pilkkua kuulu laittaa, ja jostain syystä se tökkäisee todella pahasti. Satunnainen esimerkki: ”Tehdessäni nippua, kuului läheiseltä talonrakennukselta työnteon ääniä.” Mutta pilkutusongelmat kyllä unohtuvat, kun saa vastaansa vaikkapa tällaisen kuvauksen: ”Taivas roikkui tummanharmaana rättinä ja vesi helähti teräkselle.”

Omakustanne on varmasti ainoa oikea tapa julkaista tällainen melko rosoinenkin kokoelma, jolla tuskin kovin merkittävää kaupallista menestystä olisi. Tekstit ovat kovin omakohtaisia ja niillä lienee suurin merkitys kirjoittajille itselleen ja heidän lähipiirilleen. On kuitenkin hienoa, että tällaisen kokoelman painaminen ja julkaiseminen on mahdollista, sillä kauniisti toimitettuna tekstit saavat näin arvoisensa asun.

Hanna Matilainen esittelee teosta itse täällä. Sen ovat lukeneet myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Hanna Matilainen (toim.) Käsi kädessä

Pääkaupunkiseudun Sotaorvot ry 2012. Tekstit OrvoKit-ryhmä. 133 s.

Kannen kauniin akvarellin on tehnyt Esko Matilainen.

P.S. Koska kirjahyllyni pullistelee kroonisesti, laittaisin tämän kirjan mieluusti kiertoon. Jos siis haluaisit lukea tämän itse tai antaa jollekulle, laita viestiä kommenttilaatikkoon. Jos haluajia on sunnuntaihin 17.6. klo 19 mennessä ilmaantunut useampia, arvon kirjan halukkaiden kesken.