Jouluun lienee ladattu juhlapyhistämme
eniten erilaisia odotuksia ja paineita. Kaiken pitää olla täydellistä,
komeroitten ja ullakon siivottuina ja lapset kauniisti puettuina laulelemassa
kuusen ympärillä. Mainokset lataavat lisää paineita idyllisine kuvineen
onnellisista sukuillallisista, joissa suloiset vanhukset ja silkkihapsiset
lapset yhdessä syövät (äidin valmistamaa) lipeäkalaa itse valettujen kynttilöiden
lempeässä valossa. Aattoillan kääntyessä kohti yötä koko perhe pelaa sovussa
uutta lautapeliä tai lojuu uusissa yöasuissaan lukemassa pukin tuomia kirjoja
samalla herkkuja somasti napostellen. Huomaa myös äidin viimeistelty meikki ja
isän seksikäs parransänki.
Totuus vain on usein jotain
ihan muuta. Idylli saattaa olla kaukana joulunvietosta tai se jää ainakin
lyhyemmäksi ja jotenkin laimeammaksi kuin naistenlehtien kauniissa
tunnelmakuvissa. Itse olen aina ihmetellyt, missä välissä kaikki ehtivät lukea
lahjaksi saadut kirjat joulunpyhien aikana. Eihän siinä realistisesti ajatellen
niin hirveästi ylimääräistä aikaa yleensä ole. Aatto kuluu vielä valmisteluissa
ja ’pakollisissa’, perinteisissä kuvioissa. Käydään joulusaunassa ja
hautausmaalla, syödään, avataan paketteja ja seurustellaan. Kun kaikki ’pakollinen’
on tehty, on ainakin meidän perheessämme harvalla enää voimia keskittyä
kirjaan. Pyhät kuluvat usein sosiaalisten suhteiden hoitamiseen ja muuhun
mukavaan. Kaksi vuotta sitten Tapani-myrsky vei meiltä sähköt kahdeksi päiväksi
ja osoitti senkin, kuinka hankalaa on lukeminen kynttilän tai taskulampun
valossa. Aikaa olisi kyllä ollut.
Olen ollut työni ansiosta
vuosikymmeniä siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut aina niin
sanotut välipäivät lomaa, usein ihan loppiaisen yli asti. Niinä joutilaina
välipäivinä olen oikeasti ehtinyt uppoutua kirjoihin sillä mainosten ja
naistenlehtien kuvaamalla tavalla tuntikausiksikin kerrallaan. Takavuosilta
muutamaan kirjaan on lähtemättömästi liittynyt tietty kuusentuoksuinen
tunnelma, joka nousee mieleen, kun muistelen kyseisiä teoksia.
Usein olen hankkinut nämä
uppoutumiskirjat itse itselleni lahjaksi tai pyytänyt joskus jopa kaupassa
sormella osoittaen (”Tuon haluan lahjaksi! Osta.”) mieheltä joululahjaksi. Itse
hankin ainakin Siri Hustvedtin
ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä
rakastin. Olin lukenut lehdistä useitakin kiittäviä arvioita ja kirjailijaa
myös haastateltiin tiheään noihin aikoihin suomalaisissa lehdissä. Sain
palkkioksi ammattiyhdistyksen aktiivitoiminnasta pienen lahjakortin
kirjakauppaan, ja kävin sillä lunastamassa tämän kirjan itselleni heti joulun
jälkeen. Vuosi oli 2007, ja muistan varsin hyvin vieläkin tuolloiset
lukutunnelmat.
Ennakko-odotukseni olivat
aika korkealla, enkä pettynyt yhtään. Suorastaan hurahdin kirjaan ja uppouduin
sen maailmoihin antaumuksella. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini uudenvuoden
aattona näin: ”Kerrankin kunnon tarina,
jossa on sekä syvyyttä että laajuutta.” Jätän tästä pois juoniselostuksen, joka pilaisi kirjan sellaisilta,
jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, mutta olen päättänyt muistiinpanoni näin:
”Kirjassa viehätti monikin asia. Henkilöt
ovat mielenkiintoisia mutta realistisen tuntuisia. Heillä on historia. He ovat
kiinnostuneita älyllisistä asioista. Hustvedt saa henkilöiden kautta myös
valotettua teemojaan. Violet tutkii mm. hysteriaa ja muita vastaavia
sairauksia. Niiden kautta Markin toimintakin saa lisää syvyyttä.”
Jälkikäteen
ja kriittisesti ajatellen kirjassa on toki heikkoutensa. Erityisesti loppuosa
on varsin hurjaa menoa, joka ei ole kaikkia kirjan lukeneita viehättänyt. Itse
kuitenkin rakastuin kirjaan ehdoitta. Uskon myös, että osansa oli juuri sillä,
että saatoin lukea kirjan lähes yhteen menoon, kunnolla keskittyen ja
nautiskellen. Hustvedtista tuli kerta heitolla suosikkikirjailijani, vaikka
myöhemmin suomennetut teokset eivät enää olekaan vetäneet vertoja tälle
lukukokemukselle.
Vuonna
2008 sain joululahjaksi Ken Follettin järkälemäisen Maailma vailla loppua. (Tätä kirjaa osoitin sormella miehelle
kirjakaupassa.) Lapset ivallisesti nimesivät teoksen Kirjaksi vailla loppua, mutta loppu tuli siitäkin kiitettävän
nopeasti, sillä olen päivännyt muistiinpanoni jälleen uudenvuoden aattona.
Sivuja jättiläisessä on 1078.
Taas
ennakko-odotukset olivat korkealla, sillä muistikuvissani leijui
vuosientakainen ahmimiskokemus Follettin Taivaan
pilarien äärellä. Kyseessähän on tavallaan jatko-osa tuolle romaanille,
vaikka oikeastaan voisi varmaan puhua ennemminkin sisar- tai
rinnakkaisteoksesta. Vain tapahtumapaikka on sama Kingsbridge. Olen kirjannut
muistiin keskeisimpiä juonikuvioita, mutta ne ovat nykysilmilleni melkoisen
mitäänsanomattomia. Muistiin on vain jäänyt, miten kirja imaisi mukaansa kuin
pyörremyrsky. Oivallinen välipäivien sulostuttaja! Minulla on muuten nyt omassa
hyllyssä myös Taivaan pilareista
otetun uuden painoksen versio. Kirjat painavat varmaan yli kaksi kiloa
yhteensä… Jonakin jouluna voisin ne lukea vielä uudelleenkin. Ehkä.
Myös
Kjell Westön romaanit Missä
kuljimme kerran ja Älä käy yöhön
yksin ovat olleet minun joulukirjojani. Kummankin parissa olen viihtynyt
mainiosti, joskin ensin mainittu on edelleen oma Westö-suosikkini. Näidenkin
kirjojen tyyli on sellainen, että rauhallinen ja uppoutumisen mahdollistava
lukuaika ovat niille eduksi.
Tämän
joulun uppoutumiskirja on vielä valitsematta. Se voisi olla jompikumpi jo aikoja
sitten kirjastoista laahaamistani ja yhä uudelleen lainaamistani kirjoista. Ne
ovat Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä
ja Iris Murdochin Hyvä oppilas.
Kummatkin olen lainannut blogisuositusten perusteella. Poplaari-blogin Pekka on
esitellyt perusteellisesti Murdochin tuotannon. Kannattaa ehdottomasti käydä
lukemassa! MacDonaldin kirjasta taas löytyy hyvä bloggaus esimerkiksi
Lumiomena-blogista. Myös kovasti kehuttu uutuuskirja Hugh Howeyn Siilo kiinnostaa monesta syystä, ja se
vaikuttaisi olemukseltaan hyvinkin uppoutumiskirjaksi sopivalta. Kirjan on
esitellyt mm. Booksy.
Mikä on ollut Sinun mieleenpainuvin joulukirjasi? Mitä aiot lukea
tulevana jouluna? Entä mitä suosittelisit minulle täksi jouluksi?
Joulun
ja uppoutumisen kunniaksi
loppuun vielä arvonta. Koska joulu jo
kolkuttelee niin lähellä, on osallistumisaika ennätyslyhyt: vain tämän
päivän (15.12.) klo 18.00 asti. Arvon Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan äänikirjana (16 cd:tä, kesto lähes 20 tuntia,
lukijana Leena Pöysti) ja Me, Keisarinnan
perinteisenä paperikirjana.
Molemmat ovat arvostelukappaleina saatuja ja
käytettyjä (äänikirja on kuunneltu pariin kertaan, kirja luettu kerran), mutta
siistikuntoisia. Kirjat lähtevät siis samalle henkilölle, joten
kuunneltavaa ja luettavaa riittää hyvin niin joulunpyhiksi kuin
välipäiviksikin. Osallistuminen tapahtuu perinteisesti eli alle kommentin
jättämällä. Muista mainita kommentissasi, että haluat osallistua arvontaan. Vain
maininnan sisältävät kommentit osallistuvat! Jos osallistut anonyymina, jätä
kommenttiin myös nimimerkki, jolla sinut tunnistaa. Arvon kirjapaketin vielä
tänä iltana, ja mitä pikemmin saan voittajan yhteystiedot, sen pikemmin saan
myös paketin postiin.
***
Arvonta on nyt suoritettu. Laskujeni mukaan arvontaan halusi osallistua kaikkiaan 26 henkilöä! Mahtavaa! Aikaa oli niukalti, mutta kirjapaketti selvästikin kiinnostava. Armoa tuntematon ja lahjomaton Onnetar antoi tällä kertaa voiton - Aletheialle! Onnittelut! Laitathan yhteystietosi nopsaan minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com
Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille sekä kaikille teille, jotka halusitte jakaa joululukemiskokemuksenne kanssani! Todella kivoja muistoja. Ryhdynkin tässä vastailu-urakkaan!
Tämä
juttuni on osa kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria 2013. Eilen kalenteri
aukesi blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, ja huomenna Pinon päällimmäinen -blogissa. Mukavaa joulunodotusta kaikille!
