Heikki Hietala: Tuhkat

 

Luin heinäkuussa naistenviikon teemajuttuja varten kokonaisen pinkan pääasiassa naislukijoille suunnattuja hyvänmielen romaaneja. Jossain näitä juttuja ja kirjoja koskevassa keskustelussa pohdiskeltiin, onko vastaavia kirjoja olemassa miehille. Vastausta ei suorilta käsin löytynyt, mutta vähän (yli puoli vuotta) tuumailtuani vastaan, että kyllä on. Niitä ei vain yleensä nimetä hyvänmielen romaaneiksi

Tähän johtopäätökseen tulin lukiessani Heikki Hietalan romaania Tuhkat. Huomasin viihtyväni vallan mainiosti tämän hyvin miehisen romaanin maailmassa, ja kun mietin syytä siihen, totesin, että tulin sen parissa hyvälle mielelle.

Päähenkilö on Pekka Haarakoski, keski-ikäinen tylsän virkamiehen perikuva. Pekka työskentelee syyttäjänvirastossa yleisenä syyttäjänä, mutta työ on salakavalasti menettänyt kaiken hohtonsa. Mies on täysin leipiintynyt työhönsä, mutta edes lomaa ei voi pitää, sillä silloinhan koko systeemi kaatuisi. Kukaan muu ei pystyisi hänen töitään tekemään. Niin ainakin Pekka vakaasti uskoo.

Elämässä ei ole oikein muutakaan sisältöä. Avioliitto on aikanaan päättynyt Pekan työholismin takia eroon, ja aikuiset lapset ovat vieraantuneet tai Pekka on vieraantunut heistä. Äiti on kuollut ja isä, jonka kanssa välit ovat vuosia sitten katkenneet täysin, on muuttanut eläkepäivien viettoon Malagaan. Omien siskojensa kanssa Pekka on mahdollisimman vähän tekemisissä. Pekan elämässä kaikki on täysin harmaata, yksitoikkoista ja innotonta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun faija, joksi Pekka sitkeästi isäänsä kutsuu läpi kirjan, kuolee Espanjassa. Faija olisi halunnut vielä tavata ja puhua poikansa kanssa, mutta viikatemies ehti sairaalaan ennen Pekkaa, joka vastusteli matkaan lähtemistä turhan pitkään. Nyt hänen tehtäväkseen jää toimittaa faijan maalliset jäännökset Suomeen ja hoitaa tämän asiat loppuun Espanjassa.

Faijan jäljiltä paljastuukin koko joukko yllätyksiä, joiden parissa Pekalla vierähtää tovi poikineen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin islantilaisen tulivuoren purkauksen seurauksena Euroopan ylle levittyvä paksu tuhkapilvi. Pian Pekka tajuaa, että faijan ruumiin lennättäminen Suomeen ei niin vain onnistukaan, ja hän päättää tuhkata ruumiin ja kuljettaa tuhkat sitten maata pitkin kotimaahan. Tuhkaa on siis tarinassa ainakin kahdenlaista.

Erinäisten käänteiden jälkeen Pekka saa selville, mistä faija olisi halunnut hänen kanssaan ennen kuolemaansa puhua. Tämä on alkanut selvittää biologisen isänsä henkilöyttä. Pekalle tulee täytenä yllätyksenä, että faijan isä ei olekaan ollut se mies, jota hän on koko elämänsä pitänyt ukkinaan. Isoäidillä oli jatkosodan aikaan ollut Saksan armeijan sotilas sulhasenaan. Faija oli saanut alkunsa tästä suhteesta.

Faija oli tehnyt hyvin vaatimattomien tiedonmurusten pohjalta mittavan selvitystyön ja löytänyt Saksasta joukon isäehdokkaita. Sitten tuli kuolema, eikä faija koskaan ehtinyt ottaa yhteyttä näihin ihmisiin tai heidän sukulaisiinsa saadakseen lopulta selville, kenen poika hän oikeasti oli. Nyt tehtävä odottaa, että joku tekee sen valmiiksi. Pekka asettuu tiukkaan vastahankaan, mutta kuten arvata saattaa, hän ryhtyy lopulta toimeen.

Alkaa mielenkiintoinen ja yllätyskäänteiden värittämä matka Malagasta Helsinkiin halki Euroopan, jossa kaikki muutkin yrittävät hoitaa matkustamisensa vaihtoehtoisilla menetelmillä lentoliikenteen lamaantumisen takia.

Aika nopeasti huomasin alkavani pitää Pekasta. Hän on jäykänoloinen, vähän epäsosiaalinen virkahenkilö, mutta kun elämä häntä vähän töykkii ja lempeästi heittelee, alkaa alta paljastua ihan sympaattinen ja oikeudenmukainen (eikä pelkästään lain kirjaimen mukaan toimiva) kaveri.

Tarinassa on jonkinlaista dekkarimaisuuttakin, koska erilaisia arvoituksia ja ongelmia ratkotaan, isoimpana tietysti isoisän tapaus. Mistään raaoista rikoksista tai kovin ikävistä asioista ei kuitenkaan ole kyse. Ikävimpiä osuuksia tarinassa ovat ne kohdat, joissa Pekka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, joita varjosti faijan käytös. Aikuisen miehen tapa kohdella omaa poikaansa on lähinnä pöyristyttävä. Ei ihme, että miesten välit ovat olleet vuosikymmeniä lähinnä jäiset.

Mutta isoisän arvoitusta selvittäessään Pekka alkaa kuin varkain myös ymmärtää, miksi faija oli sellainen kuin oli. Miten mies, joka on saanut kokea sellaista kohtelua kuin faija omalta isältään, edes osaisi olla kunnollinen isä omalle lapselleen. Vähitellen hän myös tajuaa itse toteuttavansa aivan samaa kaavaa. Onko jo myöhäistä korjata virheitään?

Itselleni tämä konkreettinen kadonneen isoisän (tai tämän jälkeläisten) etsintä kolahti erityisesti, koska innostuin ennen joulua katsomaan Puolet sinusta -sarjan, jossa etsittiin puolisisaruksien isiä. Hurahdin sen perusteella katsomaan joululomalla kaikki Yle Areenasta löytyvät jaksot Kadonneet perijät -sarjasta, jossa siis etsitään tanskalaisille kadonneita sukulaisia eri puolilta maailmaa. Ihan samasta ideasta on kyse Tuhkissakin. Ihmisiä kiinnostaa kovasti, keitä he ovat ja ketkä ovat heidän sukulaisiaan, ihan kuten Pekkaakin.

Pidin siis Tuhkat-romaanista kovasti. Hietala kirjoittaa vaivattoman oloisesti ja hauskasti. Huumori on leppoisan lempeää, ja kommellukset, joihin Pekka matkallaan ajautuu, ovat oikeasti hauskoja, aavistuksen absurdejakin, mutta niitä ei ole ahdettu tarinaan liikaa. Oikein onnistunutta hyvänmielen miesviihdettä siis!

Heikki Hietala: Tuhkat
Sitruuna 2023. 319 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.

Arvostelukappale.

Heikki Hietala: Viisto valo

”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.

Arvostelukappale.