Kaikki oikein Turun kaupunginteatterissa

Viime lokakuussa kuuntelin Anna-Leena Härkösen romaanin Kaikki oikein Sari Mällisen lukemana äänikirjana ja pidin kovasti. Härkösen tarkkasilmäinen ihmiskuvaus ja soljuva dialogi ihastuttivat, aihe tuntui herkulliselta.

Päätin tuolloin kirjan kuunneltuani myös, että en enää lottoa. Sitä päätöstä en ole toistaiseksi pyörtänyt. Eilen sain päätökselleni vahvistusta. Olimme nimittäin katsomassa Turun kaupunginteatterissa näytelmän Kaikki oikein.

En lähde tässä jutussani enää sen kummemmin kuvailemaan tarinan kulkua, sillä olen sen mielestäni riittävästi käynyt läpi kirjasta kertoessani. Dramatisoinnin tehnyt ohjaaja Heikki Paavilainen on noudattanut hyvin uskollisesti kirjan juonta, vaikka tietysti on selvää, että tarinan puristaminen alle kaksituntiseksi näytelmäksi vaatii kosolti karsintaa. Tapahtumat ovat kuitenkin pääpiirteissään samanlaiset kirjassa ja näytelmässä.

Nelihenkisestä seurueestamme vain minä olin kirjan lukenut, ja muille tarina oli uusi. Itse nautiskelin kirjan ja näytelmän vertailusta ja sen havainnoinnista, millä keinoilla kirjan tapahtumat tuotiin näyttämölle. Mutta eipä juonen seuraaminen tuntunut tuottavan vaikeuksia, vaikkei tarinaa ennestään tuntenutkaan. Olimme yksimielisiä siitä, että näytelmä kulki vauhdikkaasti junnaamatta ja että kesto taisi olla juuri parahultainen.

Eevi (Minna Hämäläinen) ja Kari (Stefan Karlsson) voittavat Lotossa.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, Turun kaupunginteatteri.

Eeviä näyttelevä Minna Hämäläinen vastasi loistavasti mielikuvia, joita olin kirjan päähenkilöstä luonut itselleni. Sen sijaan Stefan Karlssonin Kari oli mielestäni aika lailla karumpi ilmestys ulkoiselta olemukseltaan kuin olin ajatellut. Teatteri voi alleviivata tiettyjä asioita, ja niin tässä on mielestäni päädytty tekemään. Hyvin Eevin ja Karin kemiat toimivat lavallakin.

Kirjassa Eevi ja Kari kamppailevat pitkään pysytelläkseen normaalin elämän reunassa ja yrittävät esimerkiksi jatkaa töissä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tämä sivuutetaan näytelmässä nopeasti, kuten moni muukin herkullinen yksityiskohta. Sivuhenkilöitä näyttelee vain kolme ihmistä, mutta heidän hahmonsa on tehty huolella. Nautimme erityisesti Eevin isän (Kimmo Rasila) tarkkanäköisestä puvustuksesta ja Rekon (Kimmo Rasila) krapulasätkyistä. Karikatyyriset tyypit olivat herkullisia!

Kirjasta tekemäni blogitekstin loppuun sain kommentin, jossa nimimerkki Tiuku kertoo lukeneensa teoksen ennen kaikkea alkoholismin kuvauksena. Tämä onkin kirjan teemoista keskeinen, ja se tuntui näytelmäversiossakin korostuvan, erityisesti loppupuoliskossa. Viina vie Karin yhä perusteellisemmin, kun arjen rutiinit ympäriltä karisevat. Klassisesti Kari kuitenkin kieltää ongelmansa. Alkoholismin tutkiskelu on tehty huolella niin kirjaan kuin näytelmään. Viina ei ole hauska asia, kun se saa otteen ihmisestä.

Visuaalisesti turkulaisten Kaikki oikein on hyvin pelkistetty, jopa karu. Olimme lippuvarauksinemme ajoissa liikkeellä, joten paikat olivat loistavat, eturivin keskellä. Siitä ainakin oli helppoa seurata kaikkea, mitä näyttämöllä tapahtui pieniä ilmeitä myöden.

Myös oheistuotteet ovat linjassa!
Väliaikaleivos on lottopallon muotoinen.

Käsiohjelma on pyöreä.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Turun kaupunginteatteri Logomo-teatterissa 11.9.2015 (ensi-illat 28.8. ja 29.8.2015).

Liput ostettu itse.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

En ole pitänyt itseäni kummoisenakaan Anna-Leena Härkösen kirjojen ihailijana, mutta Kaikki oikein taisi muuttaa mieleni kertarykäyksellä. Eivät Härkösen kirjat huonoja ole mielestäni olleet, mutta en esimerkiksi ajatellut tätä uusintakaan ottaa luettavakseni. Mutta – sitten se löytyi kirjaston äänikirjahyllystä.

Lainasin siis äänikirjan ja syötin levyn auton soittimeen sen kummemmin asiaan etukäteen perehtymättä. Toki tiesin, että päähenkilö voittaa kirjan alkupuolella Loton jättipotin, mutta enpä sitten muuta. Jos aikoo lukea tämän kirjan, ei kannata ainakaan takakansitekstiä lukea ensin. Lukaisin sen nimittäin äsken kustantajan nettisivuilta ja voihan nenä. Miten ihmeessä tällaisia voidaan vielä tehdä?! Kaikki keskeiset juonenkäänteet on tiivistetty viiteen virkkeeseen. Ja hyväksikäyttäjä on muuten yhdyssana.

Kirjan päähenkilö on kosmetologi-kampaaja Eevi, vähän päälle kolmikymppinen ihan tavallinen nainen. Eevin aviomies Kari on töissä tavaratalon musiikkiosastolla ja keikkailee vapaa-ajallaan bändinsä kanssa läpimurtoa odotellen. Pariskunnan rahat ovat aina tiukalla, pienipalkkaisia pääkaupunkilaisia kun molemmat ovat. Vuokra-asunto on pieni ja nuhjaantunut, räntää tulee ja työ maistuu puulta. Eevin elämän ainoat valopilkut ovat sisko Mirka ja paras ystävä Hanna, jonka tyttären kummi hän on.

Eevin vanhemmat ovat olleet ennätyspihejä, ja lapsuus on ollut ankea. Koulussa Eevi on saanut tuta nahoissaan sen, ettei ole voinut koskaan pukeutua nätisti tai merkkivaatteisiin. Rahaa ei vain ole ollut yhtään mihinkään, koskaan. Nyt Eevin äiti on dementoituneena hoitokodissa ja Eevin välit isään ovat etäisen viileät. Sisaruksiinkin tulee pidettyä yhteyttä harvoin. Yleinen harmaus leimaa kaikkea Eevin ja Karin elämässä, vaikka keskinäisessä suhteessa vielä kipinää tuntuu olevankin.

Sitten kuitenkin rävähtää. Eevi päättää kiukuspäissään lotota ja voittaa yhden rivin lapullaan seitsemän miljoonaa! Juuri tässä kohtaa Härkösen taitavuus ihmistuntemuksessa ja -kuvauksessa pääsee todella oikeuksiinsa. Eevin ja Karin reaktiot on kuvattu loistavan uskottavasti ja elävästi: epäusko, kauhu, riemu, pelko, epäluulo. Härkönen myös kertoo, miten lottovoitto ihan käytännössä lunastetaan ja mitä kaikkea taas siihen voittajien tunnepuolella liittyy.

Erityisesti pelko tuntuu nousevan pintaan. Pelko siitä, että rahat kuitenkin jotenkin katoavat, loppuvat kesken. Eevi sanookin jossain kohdassa, että voitto ei ollut tarpeeksi suuri, jotta hän tuntisi oikeasti olevansa turvassa. Syyllisyyttä pohditaan myös paljon. Eevin isä sanoo ääneen, että voittamalla saatu raha ei ole rehellisesti ansaittua, oikeaa rahaa. Mielenkiintoinen näkemys ihmiseltä, joka on koko elämänsä sairaalloisesti säästänyt! Mutta eihän raha-asioissa läheskään aina ole logiikkaa.

Liikuttavasti Kari ja Eevi myös koettavat sinnitellä kuin mitään ei olisi tapahtunut omissa epätyydyttävissä työpaikoissaan. Miten pyytää vapaata, kun pitäisi päästä Veikkauksen pääkonttorille kuittaamaan miljoonat tililleen? Tai päästä käymään sijoitusneuvojalla? Entä kehen voi luottaa? Sijoitusneuvojakin vain koettaa hyötyä heidän rahoistaan, vai mitä?

Valtava rahamäärä on ihana asia, ja Eevi ja Kari koettavat nauttia parhaansa mukaan. Mutta nopeasti kumpikin huomaa, että nautintoon livahtaa helposti karvas juonne. Onko sittenkään ihanuuden huippu lähteä tuosta vain todelliselle luksuslomalle kaukomaille, kun ei voi ottaa ketään mukaansa jakamaan iloa? Entä miksi lahjojen antaminen muuttuu niin vaikeaksi? Mitä tapahtuu läheisimmillekin ihmissuhteille, kun toinen on yhtäkkiä upporikas? Entä mitä tapahtuu avioliitolle, kun vanhat rutiinit menettävät merkityksensä?

Kaikki oikein on todella herkullinen ihmisyyden perimmäisten ominaisuuksien kuvaus. Koukutuin kirjan tarinaan perusteellisesti. Paikoin se on aika tummasävyinen, mutta ennen kaikkea Härkönen kertoo henkilöistään lämpimästi ja humoristisesti. Oli hauskaa heittäytyä kuvittelemaan, miten itse olisi toiminut monissa tilanteissa, joihin Eevi ja Kari joutuvat. Monet asiat aukenevat seesteisesti lopussa, mutta liian helppoihin ratkaisuihin konkarikirjailija ei sorru.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Otava 2014. Äänikirjan lukija Sari Mällinen. Laajuus 8 cd:tä, kesto 9 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Ja kaikkea muuta -blogin Minna oli kirjabloggaajana mukana Helsingin kirjamessujen lukupiirissä, jossa luettavana oli Härkösen Kaikki oikein. Myös kirjailija itse osallistui keskusteluun. Kurkkaa lukupiiriläisten pohdiskeluja täältä.

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Suomen kirjakauppaliitto meni vesittämään loistavan ideansa. Vuonna 2012 tarjottiin ensimmäistä kertaa ilmainen kylkiäiskirja kaikille, jotka ostivat kirjan ja ruusun päivänä (23.4.) kirjoja yli kymmenellä eurolla kirjakaupasta tai nettikaupasta. Ensimmäinen ruusukirjailija oli Tuomas Kyrö ja ruusukirja oli Mielensäpahoittajan spin off Miniä. Idea oli uusi ja hieman hämmentävä, ja monet jäivät nuolemaan näppejään, kirjaa kun sai vain tuona yhtenä päivänä. Esimerkiksi kirjastot jäivät ilman tätä mainiota ja pian tosi kysyttyä opusta.

Viime vuonna ruusukirjailijaksi oli kutsuttu Jari Tervo, varma myyntitykki hänkin. Jarrusukkaa osasivat jo monet kyttäillä ja ostoksia suunniteltiin etukäteen, jotta kirjan varmasti saisi. Vuosi sitten esitin toiveen, että kirjaa vastaisuudessakin saisi vain tuona yhtenä ja erityisenä päivänä. Juuri se tekee siitä ’sen jutun’. Eikö sitten tänä vuonna kirjaa saanutkin peräti kolmena päivänä… Vesittivät idean. Pöh.

Sen verran harmitutti, että vaikka kirjan ja ruusun päivänä olinkin juhlatuulella ja tein kirjahankinnan ja kotiutin Anna-Leena Härkösen ruusukirjan, en enää viitsinyt kiiruhtaa kirjaa oitis lukemaan saati hankkimaan sitä enempää kuin vain yhden kappaleen.

Takana puhumisen taito pääsikin sitten yllättämään todella positiivisesti. En ole mikään suuri Härkös-fanittaja, vaikka aika monia hänen teoksiaan olen lukenut. Häräntappoaseen olen työn vuoksi lukenut ehkä turhan monta kertaa ja perusteellisesti, joten sen suhteen mitta alkaa olla täynnä. Mutta olen pitänyt Härkösen julkaistuista kolumnikokoelmista, joissa kirjailijan tarkka silmä ja kyky asettaa itsensä likoon sekä sanan säilä pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Tämän vuoden ruusukirja olisi hyvin voinut ilmestyä sellaisenaan muutenkin. Se ei anna hätäisesti sutaistun makua, vaikka taitto onkin väljä ja antaa muuten pienelle kirjalle tukevuutta. Kolumneissa, tai voisiko tekstejä ennemminkin luonnehtia pakinoiksi, puhuu kirjailijan äänellä kertoja, joka tekee hauskoja mutta teräviä huomioita maailmasta keski-ikäistyvän naisen näkökulmasta. Koska tämä lukija on lähestulkoon saman ikäinen naispuolinen kansalainen, voi monen tekstin äärellä vain naureskella ja nyökkäillä huvittuneena. Noinhan se juuri menee!

Härkönen kirjoittaa tarkoituksellisesti itsestään ja mainitsee julkkistuttaviaan ohimennen ihan nimeltä. Ei niin julkkistutuista puhutaan sitten hieman peitetymmin. Mukavinta on, ettei kirjailija tunnu lainkaan säästelevän itseään, vaan ruotii omaa ulkonäköään ja ulkonäköpaineitaan sekä käyttäytymistään varsin armottomasti, vaikkakin humoristisesti. Miehen ja naisen yhteiselon vaikeudesta irtoaa monia tekstejä. Miehet ovat hankalia otuksia, mutta eivät naiset sentään toiseksi jää!

Moni teksti alkaa paheksuvaan sävyyn. Esimerkiksi some-riippuvuus ja erityisesti Facebook saa kyytinsä. Tekstin lopussa on kuitenkin yleensä kappale tai loppulause, joka kääntää koko kuvion nurin niskoin.

Härkösen valinta ruusukirjailijaksi oli hyvä veto. Ensinnäkin oli jo naisen vuoro. Toiseksi hän oli panostanut kirjoittamiseen mukavasti. Kirja on hyvä. Mutta pahus soikoon, ensi vuonna ruusukirjan jako takaisin yksipäiväiseksi! Vaadin!

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Kirjakauppaliitto 2014. 156 s.

P.S: Ostin muuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulun saadakseni ruusukirjan. Omistan jo ko. teoksen, mutta se on jossakin (!) lainassa ja halusin Rauhalalta signeerauksen. Mitäpä ei kirjahullu tekisi? Mitä Sinä ostit ruusukirjan saadaksesi?

Juhannuskirjaksi Juhannusvieras

Luin eilen (23.6.) Jaanan blogista esittelyä Laura Honkasalon kirjasta Eropaperit. Jaana on aloittanut tekstinsä seuraavalla lainauksella:

Juhannuksena satoi kaatamalla. Sara istui ruokapöydän ääressä ja ajatteli muita huvilalla, millaiset juhlat niille tulisi, kun ilotulitusraketteja ei voisi ampua. Ainakin niillä olisi kermakakkua. Raisa oli leiponut juhannuksen kunniaksi ruisleipää, he saivat sitä kuumana voin kanssa, mutta ei se ollut sama kuin kotitekoiset munkit, kermakakku ja vadelmamehu, ja kaikki pikkuserkut ja sukulaiset leikkimässä juhannusleikkejä niin kuin isän lapsuudessa. Isä istui ikkunan ääressä lukemassa paksua kirjaa, eikö sillä ollut yhtään ikävä vanhoja juttuja, lapsuuden juhannuksia? (350-351)

Eropaperit on vielä lukematta, vaikka olen hankkinut sen itselleni pokkariversiona jopa kahteen kertaan, epähuomiossa tietenkin. Mutta kun halvalla sai... Joka tapauksessa sitaattirivit ovat niin ajankohtaan osuvia, että mieleeni tuli ajatus juhannuskirjasta. Monessa suomalaisessa kirjassa kuvataan juhannusta. Mieleen tulee hakematta ainakin klassikko Juhannustanssit, joka on aika karu kuvaus. Mutta tuoreempaakin tietysti on kirjoitettu. Suosittelenkin kaikille juhannuskirjaksi Anna-Leena Härkösen Juhannusvierasta. Olen sen itse lukenut syksyllä 2008, ja laitan tähän senaikaiset tunnelmani:

Luin kirjan heti saatuani loppuun seuraavan Härkösen kirjan Ei kiitos. Juhannusvieraassa on osin samoja teemoja, tietysti. Nelikymppinen nainen etsiskelee itseään tässäkin kirjassa. Päähenkilö on Tuija, sisustussuunnittelija, joka on menestynyt urallaan kohtalaisesti mutta perhettä ei ole löytynyt, sen paremmin kuin pysyvää parisuhdettakaan.

Tuija joutuu palaamaan lapsuutensa maisemiin Pohjanmaalle saatuaan tiedon, että kesäpaikan mummi on huonona terveyskeskuksessa. Lapset ovat kuitenkin päättäneet juhlia Ennin 80-vuotissyntymäpäiviä ja Tuijakin kutsutaan mukaan, vaikka on kaukaisempi sukulainen, mutta kesätyttö kuitenkin.

Tuijan muistoissa kesät Ristinojalla ovat olleet elämän parhaita hetkiä. Paikanpäällä alkaa kuitenkin käydä selväksi, että elämä serkkujen perheessä ei ole ollut arkena yhtä auvoista kuin Tuijan vierailujen aikana. Totuus alkaa valjeta Tuijalle, kun hän käy tapaamassa alkoholisoitunutta Ristoa, keskustelee uskoon tulleen Suvin tai perheensä kanssa kamppailevan Sailan kanssa. Perheen toinen poika Tuomo on häipynyt heti tultuaan täysi-ikäiseksi eikä ole viipynyt isänsä hautajaisissakaan pakollista aikaa pitempään.

Kirjan sävy ei ole kovin onnellinen, mutta loppukohtaus valokuvaan kokoontuvasta perheestä antaa kuitenkin jonkinlaisen lupauksen paremmasta.

Oikein leppoisaa, turvallista ja kirjallista juhannusta kaikille!