Max Seeck: Hammurabin enkelit

Sain jo kesällä (2016) kustantajalta pehmeäkantisen ennakkokappaleen Max Seeckin esikoistrilleristä Hammurabin enkelit. Saattaa kuulostaa ylimieliseltä, mutta menossa olleen Vuoden johtolanka 2017 -raatilaisuuden takia voi puhua jonkinlaisesta kirjatsunamista, joka tuntui vyöryvän asuntoomme. Sen tuoksinassa vilkaisin ennakkokappaletta hyvin ylimalkaisesti, koska se ei selvästikään ollut tulossa Johtolanka-arvioitavaksi. Kirjailijan ja kirjan nimet sekä kannen voimakas väritys loivat mielikuvan jostain ei-suomalaisesta, ja niinpä lätkäisin ennakkokappale-paran ’luetaan-joskus-jos ehditään’ -pinon päällimmäiseksi ja unohdin sinne.

Vähitellen omaan kuplaani alkoi kirjan virallisen ilmestymispäivän tienoilla kuitenkin tihkua tietoa, että Max Seeck on ihan supisuomalainen nuorimies, joka on kirjoittanut kansainvälisen tyylin trillerin. Vieläkään ei oikein kunnolla lamppu kirkastunut, mutta Helsingin Dekkarifestivaaliin mennessä olin jo vähitellen tajunnut, että kyseessä taitaa olla ihan varteenotettava esikoiskirja, joka todennäköisesti vielä laskeutuu meidän raatilaistemmekin kirjapinoihin. Näin myös kävi. Dekkarifestivaalilla Seeck kertoili kirjastaan mukavan oloisesti, mutta trillerin juonesta ei kauheasti voi tuollaisissa promotilanteissa paljastaa.

Seeck kertoi ajatuksen kirjan kirjoittamisesta muhineen jo pitkään alitajunnassa, ja Kroatian-lomamatkalla sitten naksahti ja tekstiä alkoi syntyä. Ei siis ihme, että merkittävä osa Hammurabin enkeleiden tapahtumista sijoittuu juuri huikean kauniisiin maisemiin Kroatiaan ja sen lähituntumaan entisen Jugoslavian alueelle.

Trillerin konventiot ovat Seeckillä hyvin hallinnassa, eikä hän ainakaan vielä tässä esikoisessaan halua tai uskalla niitä lähteä murtamaan. Tuntuu lähinnä, että kirjoittaja haluaa näyttää pystyvänsä tähän siinä missä kokeneemmat ja nimekkäämmätkin tekijät. Eikä voi kiistää, kyllä Hammurabin enkeleissä on potkua.

Suomen Kroatian suurlähetystön pikkuvirkailija on kadonnut jäljettömiin, eivätkä paikalliset viranomaiset ole saaneet mitään aikaan parin viikon tutkinnan aikana. Suomen ulkoasianministeriössä päätetään tarttua itse toimeen, ja muutamien asiaan kuuluvien mutkien ja vastustelujen jälkeen pääkallopaikalle lähetetään varsin omintakeinen kaksikko ilman poliisivaltuuksia: Daniel Kuisma, Jugoslavian sodan veteraani, ja Annika Lehto, häikäisevän kaunis blondi ministeriöstä.

Kuten asiaan kuuluu, lähes mikään ei ole sitä miltä näyttää eikä lukija sen paremmin kuin Danielkaan voi tietää, kuka kumppaneista tai vastapelureista pelaa merkityin kortein. Daniel on ollut syystä vastahakoinen palaamaan Balkanille, sillä hänellä on siellä poikkeuksellisen kipeitä muistoja, joiden herättely ei miestä houkuta. Mutta haluaako joku varta vasten houkutella Danielin Kroatiaan. Jos haluaa, miksi? Miten Danielin sotakokemukset liittyvät kuvioon?

Ennen kuin Daniel ja Annika saavat kroatialaispoliisien kanssa tutkintaansa vauhtia, pidetään lukijan syke korkealla seuraamalla Antonio Franzo -nimisen kaverin kamppailua murhaajia vastaan ja hurjaa pakoa pitkin poikin niemimaata. Minne Franzo meneekään, sinne ilmaantuvat pian myös takaa-ajajat, jolleivat ole välillä askeleen pari edelläkin. Ihmishenki on halpaa tässä tuoksinassa. Mutta kuka vetelee naruista kaiken takana? Mikä on motiivi? Miten Antonio ja Daniel liittyvät yhteen? Selviävätkö Daniel ja Antonio hengissä vainoajiensa kynsistä? Entä miten käy orastavan romanssinpoikasen kanssa? Annika kun nyt vain on tyrmäävä ilmestys tohtoriudestaan huolimatta.

Kiinnostavimmat jaksot Hammurabin enkeleissä sijoittuvat Danielin sotavuosien loppupäiviin. Seeck piinaa lukijaa ja antaa vinkkejä menneisyyden tapahtumien kauhuista vain palan kerrallaan. Sen sijaan romantiikka- ja erotiikkarintamalla Seeckillä on vielä opiskeltavaa, mitä sen sanallistamiseen tulee.

Mielenkiintoista on seurata, onnistuuko Seeck valtaamaan tilaa isänpäivä- ja joululahjamarkkinoilta esimerkiksi Remekseltä. Samaten kiinnostavaa on, miten teos onnistuu kansainvälisten kirjamarkkinoiden tuoksinassa. Jatkoakin Seeckiltä lienee lupa odottaa.

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016. 416 s.

***
Näin kirjoitin syksyllä 2016 luettuani Max Seeckin esikoisteoksen Hammurabin enkelit, jolla kirjailija nappasi keskiviikkona 1.2.2017 Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Lämpimät onnittelut vielä kerran, Max Seeck! Palkintotilaisuudessa paljastui, että syksyllä 2017 ilmestyy kirjalle jatkoa. Sitä odottelemaan!

Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjalla v. 2017 palkittu Max Seeck
syli täynnä kukkia. Hymy oli herkässä. Ansaitusti.

***

Tässä palkintoraatimme perustelut valinnalle:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Max Seeckille romaanista Hammurabin enkelit (Tammi 2016).

Hammurabin enkelit sai esikoiskirjaksi poikkeuksellisen paljon huomiota - ansaitusti. Tausta, Jugoslavian hajoamissodat, on omaperäinen ja antaa paljon mahdollisuuksia teoksen lunastettavaksi. Esikoisteokseksi Hammurabin enkelit onkin poikkeuksellisen hiottu: jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on taiten rakennettu, ja yllätyksiä riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Max Seeckin esikoisteos eroaa miellyttävällä tavalla nykytrillerien vakiokaavasta sillä, mitä siinä ei ole. Ei ole Venäjän Suomeen kohdistamaa uhkaa, eikä tarina ole pelkkää toimintatykitystä päähenkilöiden viime hetken pelastuksineen. Kroatiassa kadonneen suomalaisen lähetystövirkailijan katoamiseen liittyvää arvoitusta keritään auki maltillisesti ja jopa kihelmöivästi. Myös henkilökuvat on rakennettu kiinnostaviksi.

Max Seeckin jännityskirjailijan ura on käynnistynyt vähintään lupaavasti.

***

Kurkkaa myös, mitä raatikollegani Kai Hirvasnoro kirjoitti Hammurabin enkeleistä valintoja miettiessämme!

Onnittelut Aki Ollikaiselle!

Huh hellettä! Jännittävä päivä on ohitse. Aamulla klo 10.00 kaikkiaan 44 kirjablogia julkaisi omat kolme ehdokasta vuoden 2012 Blogistanian Finlandia -palkinnon saajaksi. Omat kolme ehdokastani näet tuolta edellisestä jutusta. Juuri äsken Sallan lukupäiväkirjassa julkistettiin voittaja, joka on esikoisteos keväältä 2012 eli Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Viime vuonna kirjabloggaajat valitsivat voittajaksi Katja Ketun Kätilön, joka ei ollut saanut samassa määrin julkista tunnustusta siihen mennessä. Toisin on Nälkävuoden laita. Se on jo palkittu Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaasta esikoisteoksesta, sekä ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Niille ei toki vedä vertoja tämänpäiväinen lukijoiden myöntämä tunnustus!

Lämpimät onnittelut voittajalle!

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Suomessa koettiinkin 1867-68 talvella 1600-luvun lopun suurten nälkävuosien jälkeen pahin nälänhätä, joka jäi Euroopan viimeiseksi rauhanaikaiseksi suurten mittojen väestökatastrofiksi. --- Vaihtoehtona oli vain kerjuulle lähtö, mutta kerjäläisiä oli niin paljon, että liikkeellä oli oltava koko ajan. --- Kulkutaudit levisivät nälän heikentämien kerjäläisjoukkojen välityksellä, ja nälkään sekä tauteihin kuoli talven aikana yli satatuhatta henkeä. Näin kuvailee suurten nälkävuosien tilannetta Suomen historian pikkujättiläinen vuonna 1987. Tietokirjassa esitellään kylmiä lukuja ja faktoja, jotka kyllä jo sinänsä järkyttävät, mutta jäävät kuitenkin etäisiksi, numeroiksi. Satatuhatta suomalaista kuolee nälkään ja tauteihin rauhanajan olosuhteissa. Nykyihmisen on yltäkylläisyyden keskellä mahdoton tajuta, millaisia kärsimyksiä nuo luvut oikein pitävät sisällään. Millaista on ollut, kun ruokaa ei yksinkertaisesti ole ollut, ei vaikka olisi ollutkin jotain, millä ostaa. Varastamalla ja ryöstämälläkään ei ruokaa saanut kuin ehkä hetkeksi. Jos ei nääntynyt suoranaiseen nälkään, vei tauti, johon ei lääkettä tai hoitoa ollut keksittykään. Tuskallisen tien päässä odotti nimetön joukkohauta.

Tietokirjallisuus ei voi pureutua yksittäisten ihmisten kohtaloihin, mutta onneksi sen puutteen voi paikata kaunokirjallisuudessa. Kun kevättalvella törmäsin ensimmäisiin Aki Ollikaisen Nälkävuoden esittelyihin ja arvioihin, päätin heti lisätä sen luettavien listani alkupäähän. Kuulostipa mielenkiintoiselta aihevalinnalta! Monien muiden tavoin ällistyin sitä, että Suomen historian näin merkittävästä vaiheesta on kirjoitettu niin vähän kaunokirjallisuudessa. Mistäköhän tämä johtuu? Dramatiikkaa kun aiheesta ei valitettavasti ainakaan puutu, ajatteleepa nälkäkatastrofia sitten kansalaisten tai kansakunnan kannalta.

Nälkävuosi on toimittajana työskentelevän Ollikaisen esikoisromaani, ja varsin kypsä sellaiseksi. Tästä varmasti kuullaan vielä, kun vuoden parhaita esikoisia taas palkitaan. Kannattaa nimi painaa muutenkin mieleen. Ajallisesti teos sijoittuu juuri nälkävuosien pahimpaan talveen lokakuusta 1867 seuraavaan kevääseen. Tarkastelupisteitä on useita. Helsingissä näkökulma on Renqvistien veljeksissä, joista Lars on apulaiskamreeri ja Teo lääkäri. Nälänhätä ei suoranaisesti vaikuta näiden parempiosaisten elämään, mutta välttyä siltä ei voi kukaan. Teosta Ollikainen ei anna kovin imartelevaa kuvaa, ja häneen tutustaankin punavuorelaisen bordellin takakamarissa, jossa hän valittaa rakkauttaan ruotsalaiselle prostituoidulle. Pahempaa seuraa vielä, kun hän käy tekemässä tarkastuksen ystävänsä sukulaistytölle. Mies haluaa tietää, onko hänen hoiviinsa uskotulla tytöllä sukupuolitauteja.

Toinen näkökulma tulee tarinaan torpparipariskunnasta Juhanista ja Marjasta, jotka yrittävät selviytyä puutteen keskellä pienten lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa. Aikaisin saapunut syksy on murskannut kaikki satotoiveet, ja järvestä saadut hauetkin ovat surkean laihoja. Ei hyvältä näytä. Myöhemmin kurjuutta tarkastellaan myös lapsen silmin Mataleenan kautta. Tässä Ollikainen onnistuu erinomaisen koskettavasti.

Kolmas tarkastelukulma on senaattori, joka koettaa ratkaista maan asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Senaattori on tietysti J. V. Snellman, vaikka nimeä ei suoraan taideta mainitakaan. Snellman nautti suurta arvostusta 1860-luvun alussa ja syystä. Hän ajoi määrätietoisesti läpi uudistuksia autonomisen Suomen kehittämiseksi tsaari Aleksanteri II:n hallituskauden alussa. Valtiopäivätoiminta aloitettiin uudelleen, suomen kieli sai virallisen aseman ja Suomi sai oman valuutan. Kaikissa näissä uudistuksissa Snellmanilla oli merkittävä vaikutus. Mutta nälkävuodet olivat ongelma, jota hän ei pystynyt hoitamaan oikein, ainakaan näin jälkiviisaasti arvioiden. Snellmanin ja aikalaisten filosofian mukaan valtio ei ollut olemassa kansalaisia varten vaan päinvastoin. Niinpä ajatus ruoan hankkimisesta velaksi ja jakamisesta ilmaiseksi kansalaisille oli näille valtiomiehille täysin mahdoton ajatus. Valtion taloutta ei saanut ajaa karille tällaisesta syystä. Snellman toimi valtionvaraintoimituskunnan päällikkönä, joten hänen sanansa oli ratkaisevassa asemassa, kun asiasta päätettiin. Syksyllä 1867 Snellman lopulta taipui kalliin lainan ottoon ruoan hankintaa varten, mutta päätös tuli liian myöhään. Ankara talvi katkaisi huoltoreitin Euroopasta, eikä apua saatu ajoissa perille. Ollikainen antaa Snellmanista kahtalaisen kuvan. Toisaalta senaattori jääräpäisesti pitää kiinni kannastaan ja katsoo olevansa oikeassa. Kuitenkin äärimmäinen hätä on herättänyt miehen henkilökohtaisten menetysten muiston katkerana eloon, ja kirjan lopussa pilkahtaa jo katumuskin.

Traagisin ja kauhein kohtalo on tietysti torppariperheellä, sillä vaikka kato ja puute koskettivat kaikkia, ankarimmin ne koettelivat kaikkein avuttomimpia, kuten aina. Tammikuussa ruoka on lopussa ja Juhani kuolemansairas. Marjan on tehtävä äärimmäisiä ratkaisuja. Mierontiellä Marja ja lapset kohtaavat niin hyviä kuin pahojakin ihmisiä. Ankarat olosuhteet kuorivat ihmisistä nopeasti sivistyksen pintakiillon ja selviytyäkseen on kovetettava itsensä. Liikkeellä olevia kohdellaan raa’asti, kuin syy vaikeuksiin olisi heidän. Toisaalta helläsydämisyyskin voi koitua kohtaloksi, kuten käy pienen Mataleenan. Täydelliseen epätoivoon Ollikainen ei kuitenkaan lukijaa jätä, vaan pieni auringonpaisteen kaistale näyttäisi lopussa jo pilkahtavan.

Nälkävuosi on jälleen väljästi taitettu pienoisromaani, joten miten mahtaakaan voida nykykirjallisuutta vaivaava mammuttitauti? Ollikaisen kerronta on vähäeleistä ja napakkaa, kieli soljuvaa, mietittyä. Nautin Nälkävuodesta, vaikka tarina onkin kauhea. Historiallinen totuus tarinan taustalla tekee siitä vieläkin kauheamman.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Siltala 2012. 139 s.

Muiden kirjablogien tunnelmia: Karoliinan odotushorisontissa oli ehkä hieman liikaa painolastia, mutta kyllä häntäkin kylmäsi epilogi kuten minuakin. Noora liikuttui kirjasta. Jaana vaikuttui ja listaa lisää muita blogiarvioita.

Hesarin esikoispalkinto, PEKK ja minä

Tänä vuonna seuraan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon jakoakin aivan toisenlaisista lähtökohdista kuin aiemmin. Syinä ovat kirjablogien seuraaminen ja sitä kautta löytynyt PEKK eli Pieni esikoiskirjakerho, johon liityin vuoden alussa. En ole katunut, ja tällä hetkellä, kun silmäilen lauantain (29.10.) Hesaria, olen enemmän kuin tyytyväinen. Olen nimittäin lukenut ihan itse kolme kymmenestä ehdokkaasta ja omistan peräti neljä, ja se on melkoisesti enemmän kuin tavallisesti. Lisäksi olen lukenut monesta muusta ehdokkaasta enemmänkin blogiesittelyjä. Kiitos niistä kaikille ahkerille blogisteille.

Hesarin kirjallisuuspalkinto jaetaan vuoden 2011 aikana ilmestyneelle suomenkieliselle esikoiskirjalle (aiemmin palkinto oli nimeltään J. H. Erkon palkinto). Palkinnon rahallinen arvo on 15 000 euroa. Lisäksi tietysti runsain mitoin mainetta ja kunniaa! Hesarin mukaan tänä vuonna on ilmestynyt kaikkiaan vähän runsaat 60 esikoiskaunokirjaa. Aikamoinen määrä! Voittaja julkistetaan 15.11., eli pari viikkoa ennen Finlandiaa.

Ehdokkaat ovat:

Laura Gustafsson:Huorasatu (Into) romaani

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun* (Gummerus) trilleri

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan (Otava) runokokoelma

Antti Leikas: Melominen* (Siltala) romaani

Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos) romaani

Miki Liukkonen: Valkoisia runoja (WSOY) runokokoelma

Mooses Mentula: Musta timantti* (WSOY) novellikokoelma

Iida Rauma: Katoamisten kirja (Gummerus) romaani

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos) romaani

Suvi Valli: Ohijuoksija (Otava) runokokoelma

Tähdellä * merkityt ovat PEKKin tämänvuotisia kuukaudenkirjoja. Muistaakseni alkuperäinen suunniltema oli, että kerhokirjana olisi myös yksi runokirja, mutta toistaiseksi sitä ei ole tullut. Jos Hesarin palkinnon voittaja ei ole mikään PEKKin tämän vuoden kuukaudenkirjoista, se postitetaan vielä jäsenille. On siis vielä mahdollisuus saada runokirjakin PEKKin kautta.

Jonkinlaista yhteenvetoa koetan ehdokkaista tehdä. Ensinnäkin huomio kiinnittyy naisten ylivoimaan, suhdeluku on 6-4. Koska kyseessä on esikoiskirjapalkintoehdokkuus, on tietysti luonnollista, että monet ehdokkaat ovat nuoria. Mitään lapsineroja joukossa ei kuitenkaan ole, jollei sitten Miki Liukkonen, joka laskujeni mukaan on 22-vuotias. Minun näkökulmastani siis hyvin nuori. Muita alle kolmikymppisiä ovat Laura Gustafsson ja Iida Rauma. Nestoriosastoa edustavat Pekka Hiltunen ja Antti Leikas. Runoja on suhteellisen paljon, kolme kokoelmaa mahtuu kymmenen ehdokkaan joukkoon. Vastaavasti novellikokoelmia on vain yksi. Pekka Hiltusen trilleri on nähdäkseni ainoa kevyempää genreä edustava teos.

Jaa-a, vaikea lähteä ennustamaan voittajaa. Wikipediasta lainasin aiempien voittajien luettelon, joka näyttää tältä:

• 1995 Sari Mikkonen: Naistenpyörä (novelleja)
• 1996 Juha K. Tapio: Frankensteinin muistikirja (romaani)
• 1997 Marja Kyllönen: Lyijyuuma (romaani)
• 1998 Katri Tapola: Kalpeat tytöt (romaani)
• 1999 Jyrki Vainonen: Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (novelleja)
• 2000 Olli Heikkonen: Jakutian aurinko (runoja)
• 2001 Reidar Palmgren: Jalat edellä (romaani)
• 2002 Reko Lundán: Ilman suuria suruja (romaani)
• 2003 Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita (novelleja)
• 2004 Sanna Karlström: Taivaan mittakaava (runoja)
• 2005 Juhani Känkänen: Toivon mukaan (romaani)
• 2006 Armas Alvari: Varmat tapaukset (novelleja)
• 2007 Henriikka Tavi: Esim. Esa (runoja)
• 2008 Katri Lipson: Kosmonautti (romaani)
• 2009 Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (romaani)
• 2010 Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan (romaani)

Lista on mielenkiintoinen. Osa nimistä on todella tuttuja, osa aivan vieraita. Viime vuosilta ainakin pari nimeä on ollut samalla kirjalla myös Finlandia-ehdokkaana. Laskujeni mukaan neljä novellikokoelmaa, kolme runokokoelmaa ja loput yhdeksän romaaneja. Sukupuolijakauma näyttää olevan tällä hetkellä tasan, mutta välillä on ollut pitkiä nais- ja miesputkia. Kolme edellistä ovat olleet naisten kirjoittamia romaaneja, joten oikeastaan miesrunoilija tai -novellisti voisi olla nyt vahvoilla: Miki Liukkonen tai Mooses Mentula siis. Liukkosen kirjaa en ole lukenut, Mentulan kyllä. Se on ihan kelpo esikoisnovellikokoelma, mutta että paras näistä kymmenestä? Ei mielestäni. Kolmesta lukemastani jos valitsisin, palkinto menisi Melomiselle.

Mitä mieltä sinä olet?


P.S. Pasi Jääskeläinen pohdiskelee kirjailijan ja palkintojen suhdetta omassa blogissaan mm. seuraavasti:


Joskus mietin lukijan roolissa, missä määrin annan palkintojen ja ehdokkuuksien vaikuttaa kiinnostukseeni toisten kirjoja kohtaan. Huomaan itse asiassa olevani jollain tavalla vihainen palkinnoille, en pääse eroon kirjailija-minästäni edes lukijana. Hitto: Missä vaiheessa kirjallisuus muuttui kilpailuksi palkinnoista ja niiden tuomasta huomiosta? Eikö kirjallisuuden pitänyt olla ikuista, kiireetöntä ja arvokasta juuri diversiteetissään? Onko meistä kirjailjoista tehty radalla pötkiviä vinttikoiria tai ravihevosia, joista vain yksi voi olla Charme Asserdal, ja loput sitten horjahtelevat niin nopeasti kuin pystyvät kohti makkaratehdasta?


Kannattaa käydä lukemassa koko juttu!