Elina Pitkäkangas: Hukan perimät

 

Luin kolme vuotta sitten yhteen menoon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian, jossa maailman riesana on lykantropiaa aiheuttava virus. Tartunnan saanut ihminen muuttuu ihmissudeksi, joka täydenkuun yönä muuttuu kooltaan kolminkertaiseksi ja voimiltaan kymmenkertaiseksi tuhoa ympärilleen kylväväksi alkukantaiseksi pedoksi. Ihmiset ovat eristäytyneet kaupunkeihin muurien sisään, missä heitä suojelee Jahti-niminen sotilaallinen järjestö.

Trilogian spin off -teos Hukan perimät sijoittuu vuoteen 2005 eli ajallisesti jonkin verran alkuperäistä sarjaa aiempaan aikaan. Sen voi lukea täysin itsenäisenä teoksena, ennen Kuura-trilogiaa tai sen jälkeen, kuten minä.

Keskiössä on tällä kertaa Jahdin arvostettu kapteeni Väinö Ollikainen, joka saa tehtäväkseen jäljittää hukkia eli ihmissusia Kuusamon alueella. Vastoin tahtoaan Väinö saa alaisuuteensa myös kokemattoman aliupseerikokelas Alexin, Väinön ryhmän aliupseeri Kristinan pojan.

Ryhmän tehtävä menee monin tavoin pieleen, ja sotilaat ovat vielä metsässä täydenkuun yönä. Odottamattoman suuri lauma ihmissusia iskee Väinön ryhmän kimppuun, ja vain kaksi heistä jää henkiin, Väinö ja Alex, mutta kumpikin on saanut pureman.

Tilanne on painajaismainen. Miesten elämä on kerralla muuttunut täysin. Suomen lakien mukaan ihmissudet teloitetaan. Ainoa vaihtoehto on sulkeminen vankilasairaala Myrskynsilmään. Jos siis heidät saadaan kiinni. Toinen vaihtoehto on jatkaa elämää piileskelemällä metsissä ja mahdollisesti johonkin hukkalaumaan liittyminen.

Kolmas näkökulmahenkilö on Ella, Väinön vaimo. Kun Ella saa tietää, että Väinö on hengissä, hän päättää tehdä kirjaimellisesti kaikkensa auttaakseen miestään. Väinön elossa olo on kuitenkin tarkkaan salattava. Ryhtyessään selvittämään, millaisissa oloissa ihmissusia Myrskynsilmässä pidetään, Ella törmää johonkin hyvin vaaralliseen.

Puolivälissä kirjaa mukaan tulee myös teini-ikäinen Ronja, joka epäonnistuneen bileillan päätteeksi päätyy ihmissudeksi ja osaksi Väinön pientä ja hajanaista laumaa. Väinön lauma törmää lopulta siihen outoon hukkalaumaan, joka aikanaan hyökkäsi hänen partionsa kimppuun. Yhteentörmäys käynnistää tapahtumasarjan, joka paljastaa joukon huolella varjeltuja salaisuuksia.

Pidin aikaan itselleni yllätykseksi melkoisesti Kuura-sarjasta, vaikka teinibiletys ja äärimmilleen viritetty teinieroottinen esileikki ei ihan ominta lukumakuani kohtaakaan. Hukan perimät on selvästi trilogiaa aikuisempaan makuun kirjoitettu. Mielenkiintoisia näkökulmia syntyy Väinön ja Alexin jääkäriydestä. He joutuvat katsomaan ja arvioimaan omaa aiempaa toimintaansa ja sen oikeutusta tuoreesta näkökulmasta, eikä kaikki näytäkään enää aivan niin yksioikoiselta. He esimerkiksi vääjäämättä päätyvät tilanteisiin, joissa he itse tahtomattaan muuttuvat tappajiksi.

Oman mausteensa kuvioon tuovat Ella ja Werecare-aktivistit, jotka yrittävät auttaa lainsuojattomia hukkia. Hukat eivät ole itse aiheuttaneet tilaansa ja ahdinkoaan, vaan ovat selkeästi uhreja. Silti heitä odottaa yhteiskunnan taholta kuolemanrangaistus. Kärjistetyimmillään tämä kuvio on, kun tartunnan saa Jahdin jääkäri ollessaan suorittamassa hengenvaarallista virkatehtävää. Suojelijasta tuleekin yhdessä yössä vaarallinen ja vainottu lainsuojaton.

Lisäksi kiehtova on kysymys ihmisyydestä. Ihmissusi on ainakin pääosin ihminen lukuun ottamatta täydenkuun yötä. Lykantropia on ilmiselvä uhka ihmiskunnalle, mutta onko oikein surmata ihmisiä sen varjolla? Miten lakata rakastamasta läheistään, joka on enimmän aikaa aivan entisensä kantamastaan taudista huolimatta? Miten suhtautua lajitoveriin, joka on surmannut ja syönyt jonkun, ehkä oman äitini?

Moraalikysymykset ovat vaikeita, eikä Pitkäkangas sorru antamaan niihin yksiviivaisia vastauksia. Lukija joutuu tai pääsee ratkomaan niitä yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Ihmissusien maailmassa on lainalaisuuksia, joita ei ihminen ymmärrä.

Ei silti pidä luulla, että Hukan perimät olisi hidastempoinen ja pullollaan filosofisia keskusteluja. Kaukana siitä! Pitkäkangas osaa tarinankerronnan ja taitaa koukuttamisen. Ennen kuin huomaakaan, sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin. Veriroiskeisia taistelukohtauksia rytmittävät paranormaalin romanssin eläimellistä himoa tihkuvat tuokiot, kaipuu ja sydäntä raastava ikävä puuttuvan puolison luo. Jännitystä ja toimintaa ei todellakaan puutu!

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
Myllylahti 2020. 363 s.
Kansi Karin Niemi.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Anniina Piiparinen, kesto 13 h 6 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja

 

Sunnuntaina 3.10.2021 klo 15.10–15.50 vedän Turun kirjamessuilla Suomen dekkariseuran nimissä dekkaripaneelin, johon osallistuvat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka. Tarkoitus on keskustella paitsi nelikon tuoreimmista kirjoista myös sarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

Kirjailijanelikko on julkaissut yhteensä vaikuttavan määrän teoksia, ja vaikka mielestäni olen kohtalaisen hyvin kotimaisen jännityskirjallisuuden kartalla, jouduin paneelia varten lukemaan koko joukon kirjoja. Osan olin jo aikanaan lukenut, mutta muistini tuntui vaativan virkistämistä, ja osa oli kokonaan lukematta eri syistä.

Christian Rönnbackan uusimman Antti Hautalehto -dekkarin Tulen aika olen esitellyt täällä, ja jutun lopussa on linkit melkein kaikkiin sarjan aiempiin osiin. Seppo Mustaluodon Janne Norrman -toimintatrillerisarjan ja sen uusimman osan Reikäpää olen esitellyt täällä. Marko Kilven Undertaker-sarjasta olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta neljännestä osasta Kuoleman kosketus ja viidennestä Kuolemanpelko julkaisen jutun vasta messujen jälkeen, kun Kuolemanpelon saa 6.10. arvostella.

Tässä jutussa käsittelen Patricia G. Bertényin Varjojen lähettiläs -sarjaa, jonka aloitusosasta Salaisuuksien galleria esittelen täällä. Paneelikeskustelua varten luin myös kakkososan Varjonen saari sekä tietysti tämänvuotisen kolmososan eli Pimeyden kirjan, joka päättää trilogian. Kyseessä on jatkuvajuoninen sarja, jonka osat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Ainakin itselleni oli tarpeen kerrata myös aloitusosa pitkän lukutauon takia.

Tässä kohtaa lienee paikallaan varoittaa, että loppujutussa on jonkin verran juonipaljastuksia. Jos siis et vielä ole lukenut Salaisuuksien galleriaa tai Varjojen saarta, kannattanee jättää loppu tästä jutusta odottelemaan. Tervetuloa takaisin tänne, kun kirjat on luettu ja olet valmis jatkamaan Pimeyden kirjaan.

Salaisuuksien galleriasta kirjoittamani jutun lukeneille ei varmaankaan tule yllätyksenä, että en ollut lukenut sarjan kakkososaa. Todennäköisesti se sekä päätösosakin olisivat ilman tätä työtehtävää jääneet minulta kokonaan väliin. Nyt voin kuitenkin todeta, etten ole enää kovin harmissani siitä, että kävi kuten kävi. Varjojen lähettiläs -sarja on omassa genressään oivallinen.

Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että lähdin aikoinaan lukemaan Salaisuuksien galleriaa aivan väärin. Odotin perinteisehköä taidedekkaria, jossa ratkaistaan taideteoksiin liittyviä murhia tai muita rikoksia. Aika pitkälle lukijan annetaan niin itselleen uskotellakin, vaikka vinkkejä jostakin muusta viljellään kyllä avokätisesti. Joka tapauksessa päähenkilö Jackie Saratoga on asianajofirman yksityisetsivä, joka alkaa selvitellä työnantajansa Roberta Spencerin toiveesta vanhaa kuolemantapausta sekä siihen liittyviä katoamisia.

Jackie ei kuitenkaan ole millään mittapuulla tavallinen sanfranciscolainen yksityisetsivä, vaan hänellä on tohtorintutkinto taidehistoriasta. Hän on myös täysin värisokea ja kuulee maalaukset. Ne puhuvat, huutavat ja kirkuvat hänelle. Merkillinen taito on tehnyt hänestä vertaansa vailla olevan asiantuntijan, joka erottaa aidot teokset väärennöksistä. Lisäksi Jackien ihossa näyttää olevan poikkeuksellisen upeita tatuointeja. Näistä elämänsä yksityiskohdista Jackie ei tietenkään ole hiiskunut sanaakaan pomolleen, johon on kuolettavan rakastunut.

Kirjan loppupuolella käy selväksi, että Jackiella on merkillisiä yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä voittamattoman ja tappavan vaarallisen pedon. Tatuoinnit ovat oikeasti pimeydestä peräisin olevia varjoja, jotka antavat Jackielle taitoja, joita ei ihmisillä ole. Niiden avulla naiset ratkaisevat kuuluisan Rodolfon ja hänen merkillisten taulujensa arvoituksen ja joutuvat hengenvaaraan. Rikokset ratkeavat, mutta murhaaja apureineen pääsee pakoon.

Varjojen saari ei enää yritäkään kääriytyä dekkarikaapuun, vaan tyyli muuttuu kauhufantasian ja paranormaalin romanssin sekaiseksi toimintaseikkailuksi, jossa on mausteena historiaa ja arvoituksia. Tarinassa avataan paitsi Jackien suvun taakkaa, jossa sukupolvesta toiseen valitaan tai uhrataan yksi suvun jäsen varjojen lähettilääksi, gargoiliksi. Isoisä on aikaan siirtänyt kantamansa varjot Jackieen.

Varjot ovat pimeyden voimia, jotka yrittävät päästä valtaan maailmassa. Lähettilään tehtävänä on hallita varjoja ja estää pimeyttä murtautumasta liikaa esiin. Jos kaksi maagista vanhaa kirjaa Voynich ja Soyga saavat kadottamansa sivut takaisin ja pääsevät yhdistämään voimansa, maailma ja ihmiskunta ovat tuhon omat. Eri tahot tavoittelevat maagisia teoksia saadakseen niiden avulla valtaa, ja Varjojen saaren juonena on ympäri Eurooppaa tapahtuva kilpajuoksu, jossa panokset ovat huikeat. Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että Turun palo saa romaanissa uuden selityksen!

Varjojen saari loppuu lukijan kannalta kiduttavaan loppukoukkuun Gotlantiin Visbyn kaupunginmuurien varjoissa. Häikäilemätön taistelu kirjoista jatkuu Pimeyden kirjassa. Tapahtumat saavat jos mahdollista vieläkin synkempiä kauhusävyjä. Jackien ja Robertan pahimmat viholliset eivät ole ainoastaan pahansuovan ahneita vaan myös sadistisia. Ruumiita tulee yhä lisää, mutta panokset pelissä ovat mittaamattomat.

Maailman pelastamisen lomassa Jackie ja Roberta rakastuvat ja kärventyvät polttavan intohimonsa liekeissä. Koska Jackie on kaikkea muuta kuin tavallinen kuolevainen, luokittelen heidän tarinansa paranormaaliksi romanssiksi. Kiusoittelevat lemmenlieskat lyövät sen verran kuumina, että määritelmä täyttyy hienosti senkin osalta. Kovin ruusuiselta rakastavaisten tulevaisuus ei vaikuta, sillä pimeyden varjoilla on tapana kalvaa kantajansa loppuun ennen kuin ne siirretään seuraavalle.

Bertényi on siis punonut melkoisen mielikuvituksellisen juonikudelman. Jos sen vietäväksi antautuu eikä haikaile liian realismin perään, viihtyy kyllä. Juonenkäänteitä, vauhtia ja vaaroja riittää miltei hengästymiseen asti. Tunnelma on synkeä, kuten kunnon kauhutarinassa tietysti kuuluukin.

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja
Tammi 2021. 316 s.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen, kesto 10 h 12 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BoobBeat.

Varjojen lähettiläs -sarja:

Salaisuuksien galleria
Varjojen saari
Pimeyden kirja

Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo - Ruska #nuortenkirjatorstai

Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.

Suurin piirtein näin lykantropia selitetään Wikipediassa. Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi aina täysikuun aikaan.

Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.

Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.

Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen. Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.

Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.

No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä. Yritetäänpä uudelleen.

Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli: hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken elämä näyttää olevan ohi.

Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo. Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.

Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!

Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen lykantropia!

Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.

Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’ ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.

Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.

Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä) läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura. Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä nauttinee niistäkin osuuksista.

Kuura päättyy tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu! Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.

Kajo on tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura, jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.

Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.

”Kysymys kuluu, pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi omiensa silmissä.”

Ruskassa on lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?

Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa. Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan lopussa kauniille solmulle.

Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä totesin, en ole Kuura-sarjan varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.

Kuuran lopussa tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme, että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.

Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.

Elina Pitkäkangas: Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.

Elina Pitkäkangas: Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.

Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Tulossa:

#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit 3)

Kirjoittaessani Magdalena Hain Gigi & Henry -trilogian päätösosasta vertailin varovasti tällaisten tiukahkosti rajattujen sarjojen etua päättymättömiltä tuntuviin verrattuna. Annukka Salaman faunoiditrilogia on nyt edennyt päätökseensä, ja tietyllä tavalla se asettuu onnistumisessaan näiden kahden välimaastoon. On hyvä, että tarina nyt sai selkeän pisteen, mutta päätösosan loppu vaikutti silti jotenkin häthätää kokoon kursitulta. Mutta siitä kohta tarkemmin.

Salaman trilogian aloitusosaa Käärmeenlumojaa esitellessäni kuvailin keskeistä ideaa näin: Perusidea on, että osa ihmisistä on faunoideja. Faunoidien ominaisuuksista yli puolet on joltakin satunnaisesti valikoituneelta eläimeltä, loppuosa ihmistä. Faunoidit elävät joukossamme ilman, että kovinkaan moni sitä tietää.---Kirjan päähenkilö on kuusitoistavuotias Unna, joka on aina itse tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän on enemmän kuin puoliksi orava. Unna on käsittämättömän notkea ja taitava kiipeämään.

Unna ei ole koskaan tavannut kaltaisiaan eikä tiedä mitään faunoideista saati metsästäjistä, jotka saalistavat faunoideja kaupunkiensa voimalaitoksiin energianlähteiksi. Kun hän sitten tutustuu K2:n jengiin eli neljän opiskelijapojan kommuuniin, hänen elämänsä muuttuu täysin. On muitakin, monta. Unna ei ole enää yksin. Ennen kaikkea on Rufus, uskomattoman komea ja kiehtovat uros, joka katsoo Unnaa niin, että tämä tuntee sulavansa siihen paikkaan.

Kyseessä on siis omaperäinen idea sovitettuna nuorille aikuisille suunnatun paranormaalin romanssin genreen. Koko trilogian lukeneena voi Salamankin teoksista todeta, että ne ovat kovaa kansainvälistä tasoa, täysin valmis paketti vain myymistä, kääntämistä ja filmaamista vaille.

Kakkososassa Piraijakuiskaajassa henkilögalleriaa laajennetaan ja tarinaa syvennetään. Olen sitä moitiskellut joidenkin juonenkäänteiden oikaisuista sekä paikoin saarnaamiseen sortumisesta. Kakkonen on myös aloitusosaa tummempi sävyiltään, mutta tämä viimeinen eli Harakanloukku edustaa sarjassa todellista faunoidi-noiria.

Edellisen osan lopusta on kulunut kaksi kuukautta. Unnan ja Rufuksen rakkaustarina näyttää lopullisesti ajautuneen karille sen jälkeen, mitä he saivat selville Los Angelesin

-matkallaan. Tapahtumat lähtevät kuitenkin nopeasti vyörymään, kun jengin keskeinen jäsen joutuu metsästäjien kynsiin. Hänet on mitä ilmeisimmin viety metsästäjien kaupunkiin Venoriin. Voimaeläinten johtaja Mumak lähettää Rufuksen ystävineen pelastusretkelle erämaan keskellä sijaitsevaan kaupunkiin. Peitetarinana on Joonelle järjestetty keikka Venorin tärkeimmässä yökerhossa. Matka on täynnä vaaroja ja synkkiä uhkia. Esimerkiksi Rufuksen taipumus vajota horrokseen tunnin pakkasessa oleilun jälkeen asettaa omat kivensä joukon polulle.

Valeasuiset faunoidit siis kirjaimellisesti kävelevät vihollistensa keskelle. Joone harhautuu oitis joukosta ja joutuu vaikeuksiin. Seikkailulla on seurauksena odottamaton romanssi Joonen ja nuoren metsästäjäpojan välillä. Tällä kertaa kuumimmat eroottiset kohtaukset menevätkin poikarakkauden piikkiin. Hankaluuksia ja räiskettä seuraa siitäkin, että Unna on mukana pelastuspartiossa. Rufuksen jatkuva läsnäolo on melkoinen koetus tytölle.

Venor on todella pimeä, musta ja kammottava kaupunki, kuin Tšernobyl konsanaan, ja sen asukkaat ovat ilottomia, synkkiä ja väkivaltaisia. Blade Runner -leffan tunnelma tulee hakematta mieleen. Mutta miten löytää kadonnut ystävä suurkaupungista, ja onko hän enää edes hengissä? Lukijan tuskaa helpotetaan kuvaamalla hetkittäin tapahtumia myös vangitun faunoidin näkökulmasta. Paljastuukin varsin iljettävä ja alkeellinen huvittelumuoto, jolla metsästäjät itseään viihdyttävät…

Faunoidisarjan osat paisuvat kirja kirjalta, ja tässä viimeisessä on sivuja jo yli neljäsataa. Tiivistämisen varaa olisi kuumissa kohtauksissa ja Venorin kuvauksissa ollut. Eniten kuitenkin ihmettelen, että Salama on vetänyt mukaan vielä fantasian kliseen ennustuksesta, jonka metsästäjät ovat kätkeneet kaupunkinsa uumeniin tarkasti vartioituna. Ennustus putkahtaa aika puskista tarinan loppumetreillä mutta tarjoaa kuin ihmeen kautta pisteen kaikelle, mikä vielä jää roikkumaan. Sisäistä kukkahattutätiäni myös hieman harmittaa, että esiintymisjännitykseen ei löydy muuta lääkettä kuin armoton viinan imeminen.

Pakko vielä lisätä jälkikäteen tähän juttuun virallinen pilkunviilausosio. Tarinassa jousella ja nuolilla on keskeinen osansa, ja yhdellä henkilöistä on mukanaan nuoliviini, ts. kotelo, jossa nuolia pidetään. Salama taivuttaa sanaa kuitenkin samalla tavalla kuin juomaa tarkoittavaa viini-sanaa, eli esimerkiksi "Poika otti lisää nuolia viinistään." Sanoilla on kuitenkin toisistaan poikkeava taivutus, joka on helppo tarkistaa sanakirjasta.

Marmatteluistani huolimatta Harakanloukku on edeltäjiensä ohella vetävälukuinen, viihdyttävä ja jännittävä hieman erilainen seikkailutarina, jolla on kohderyhmässään varmasti uskolliset lukijansa. Kannattaa kokeilla niidenkin, jotka eivät itseään kohderyhmäksi välttämättä tunnista. Saattaa yllättyä positiivisesti!

Annukka Salama: Harakanloukku

WSOY 2014. 446 s.

Lainattu kirjastosta.

Harakanloukusta muissa blogeissa: 
Kirjaneito hurmaantui kirjasta: Harakanloukku olikin paitsi erinomainen kirja, myös maino lukujumin purkaja. Trilogia ei ole yksi niistä, joiden viimeinen osa suistaa minut vieroitusoireiden, masennuksen ja lempihahmoni kuoleman aiheuttamalle suruajalle. Harakanloukku on yksi niistä kirjoista, jotka ahmaisee ja haluaa sitten lukea lisää. Ihan mitä vain. Vaikka puhelinluetteloita. 

Morre taas hieman pettyi kirjaan ja löysi siitä tuttuja aineksia aiemmin lukemastaan (minulta nämä yhtymäkohdat menivät ohi, koska lukeneisuuteni fantasian osalta on ohuehko).

Minua paljon nuorempi Linneakin tunsi itsensä tätimäiseksi lukiessaan vällyjenpöllyttelykohtauksia :D

"Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla", kirjoittaa Ahmu.

Notkopeikko pelkäsi turhaan pettymystä.

***

Blogikierrosta tehdessäni valaistuin ja ymmärsin, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina nyt päättyikin, faunoideista olisi tulossa vielä lisää kirjoja. Minua tämä oikeastaan vähän harmittaa, sillä toivoin Salaman ryhtyvä hiomaan jotain ihan uutta ideaa. Nuorella kirjailijalla on loistavat kertojanlahjat, ja haluaisin lukea häneltä jotain ihan muuta vaihteeksi. Mutta fanit lienevät ainakin onnellisia.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3) ja vähän lukuhaasteista

Syksy ja erityisesti marraskuu on otollista aikaa erilaisille haasteille. Minäkin hurahdin mukaan pariin haasteeseen, vaikka olen tunnetusti huono (lue: laiska) haasteisiin osallistuja. Innostun kyllä aluksi, mutta sitten usein uuvun alkumatkalle, tai ainakin viimeistään takasuoralla. Miten kävi esimerkiksi Morren KKK-haasteelle? En kehtaa kohta enää pitää sitä tuolla välilehdellä, vaan deletoin sen vähin äänin…

Lokakuun lopulla Karo Hämäläinen haastoi Facebookissa ihmisiä liittymään Lukuhaasteeseen. Idea on yksinkertainen: marraskuussa luetaan kaunokirjallisuutta kolmekymmentä sivua joka päivä. Osallistujia näkyisi olevan 15 000, joten aika mukavasti haaste keräsi osallistujia, ja somessa näkyi #lukuhaaste -merkittyjä twiittejä ja päivityksiä tiheään. Ajattelin, että tällaiselle runsaahkosti lukevalle kirjahullulle haaste menisi kepeästi vasurilla. Mutta jos tulkitsisin haasteen ohjetta tiukasti, olisi tunnustettava, että kiville meni. Kuukauden kokonaissaldo tosin ylittää reippaasti yhdeksän sataa sivua, mutta ihan joka päivä ei vähimmäistavoite täyttynyt. Olen näemmä sittenkin enemmän uppoutumis- ja ahmimishakuinen lukija kuin tasainen tissuttelija. Isot kerta-annokset korvaavat väliin jäävät päivän tai parin jaksot. Haasteeseen osallistuminen siis opetti minulle itsestäni jotain uutta!

Sopivasti marraskuun kääntyessä lopuilleen Salla Simukka haastoi lukevaa kansaa mukaan Nuortenkirjahaasteeseen. Sen ohje on seuraava:

1. Lue kotimainen nuortenkirja.
2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille...).
3. Osta se joululahjaksi.
4. Haasta kaverisi mukaan.

Itse haastoin itseni jo lokakuussa nuortenkirjateemaviikon pitoon, mutta koska teemaviikolta jäi kirjoja vielä runsaasti yli, oli helppo yhdistää nämä kaksi haastetta. Nuortenkirjahaaste jatkuu muuten jouluaattoon asti, joten vielä ehtii mukaan! Haastankin tässä kuin ohimennen kaikki teidät, jotka tämän jutun luette.

Ensimmäinen haastekirjani on Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan kolmas teos eli Jäljitetty. Se sopi oivallisesti marraskuun masentaviin tunnelmiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka menettävät elämänhalunsa lähes kokonaan marraskuun pimeyteen. Onneksi sentään on keinoja, joiden avulla nenä pysyy pinnan yläpuolella, eivätkä kirjat ole näistä keinoista suinkaan huonoimmasta päästä. Kovin synkkää tai raskasta en kuitenkaan jaksa juuri näinä aikoina vuodesta lukea.

Jäljitetty on edeltävien osiensa tavoin kepeän viihdyttävä paranormaalin romanssin genren edustaja. Rouhiainen jatkaa tutulla tyylillään sarjaa, jota jossain vaiheessa uumoilin trilogiaksi mutta jonka neljättä osaa kirjailija jo parhaillaan kovaa vauhtia kirjoittaa.  Ihan varauksettomasti en ole sarjaan ihastunut, kuten voi lukea Kesyttömästä ja Uhanalaisesta kirjoittamistani esittelyistä. Vika on kyllä selkeästi itsessäni, eli olen täysin väärää kohderyhmää. Voin helposti kuvitella, kuinka onnessani olisin ahminut näitä, jos olisin saanut ne käsiini 13–15-vuotiaana. Nyt olen liian vanha ja kyyninen näiden vilpittömäksi ihailijaksi. Harmi omalta kannaltani.

Olen moittinut aiempia osia muun muassa turhasta diipadaapaasta, reaalimaailman epäloogisuuksista ja turhauttavasta eroottisen latauksen pitkittämisestä. Olen toivonut juoneen jäntevöittämistä ja olennaisiin, lukijaa eniten kiinnostaviin asioihin pureutumista bilekuvausten sijaan. Rouhiainen kuitenkin jatkaa tiukasti valitsemallaan linjalla, mikä tietysti oikein onkin.

Lukijaystävällisesti Rouhiainen kertaa aiempien kirjojen tapahtumat tiiviissä parin sivun prologissa, mikä oli kauniisti tehty huonomuistista lukijaa kohtaan. Mukaan pääsee siis vaivattomasti, vaikkei vielä olisi aiempia osia lukenutkaan. Alku on tällä kertaa vauhdikas, ja yllättävä, ja täysin ennakoimaton (minun mielestäni siis) käänne tapahtuu ihan alkusivujen jälkeen. Raisasta paljastuu niin hänelle itselleen kuin lukijallekin täysin uusi puoli. Selviää, mikä hän on. Tästä paljastuksesta seuraakin sitten monenlaista!

Valitettavasti ensimmäisen neljänneksen jälkeen kirjassa alkaa piiitkä suvantovaihe, jossa taas biletetään, käytetään korkokenkiä ja minimekkoja ja sotketaan ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa oheistoimintoina ovat musiikin tekeminen, tatuoinnit ja kamppailulajit, joiden saloihin Raisa koettaa perehtyä voidakseen pelastaa läheisensä pahisten kynsistä. Uudelleen juoni tuntuu kunnolla käynnistyvän vasta aivan lopussa, jossa onkin veret seisauttava toimintakohtaus.

Tämän kolmannen osan aikana pidin Raisan hahmosta yhä vähemmän. Miksi ihmeessä tytöstä on kehittynyt itsekeskeinen, sanoisinko jopa itserakas bitch, joka kuvittelee yksin kantavansa vastuun ihan kaikesta, vaikka ympärillä on koko joukko loistavia tyyppejä valmiina jakamaan vastuun? Salailu ja omissa liemissä kiehuminen tuntuvat olevan Raisan lempipuuhia. No, kuten huomaatte, kirja sitten kuitenkin imaisi lukijan syövereihinsä ihan kiitettävästi, koska muuten jaksaisin tuskin näistä valittaa.

Mukavasti Rouhiainen yhdistelee teoksessaan mytologioita ja vanhaa tarustoa nykyperinteeseen. Tosin juuri näitä yliluonnollisen maailman piirteitä olisin halunnut paremmin avattavan. Pidin myös siitä, että taiteellinen Raisa on samalla hyvin urheilullinen tyyppi, mikä tässä kolmannessa kirjassa selvästi vielä korostuu. Henki ei sulje pois lihaa, vaan hyvinvoiva, terve ruumis toimii yhdessä luovan mielen kanssa. Rouhiainen pitää linjansa myös lihallisuuden suhteen. Ilmassa kipunoi jälleen vahvaa latausta, mutta varsinaisia seksikohtauksia on turha odottaa. Muutenkin nuorten maailma näyttäytyy perin kilttinä ja siistinä, vaikka väkivalta varjostaa tapahtumia taustalla.

Rouhiainen siis jo täyttä vauhtia kirjoittaa seuraavaa osaa Susiraja-sarjaan, ja tämän kolmannen osan perusteella päättelisin, että sarja voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Pitkät ja runsaat sarjat ovat fantasian alalajeille tyypillisiä, joten siinä Rouhiainen sujahtaa mainiosti perinteeseen. Sarjaa ahmiville nuorille ja hieman vanhemmille lukijoille laajuus on myös varmasti tervetullutta. Minä jäin jälleen kaipaamaan punaista lankaa, jonkinlaista kokonaisjännitettä. Tämänkertainen välitön uhka saatiin torjuttua, mutta uutta on varmasti tulossa. Mutta mihin tällä kaikella olla pyrkimässä? Minä mieluusti lukisin Rouhiaiselta vaihteeksi ihan jotain muuta, koska kirjoittajana hän on sujuva ja hänen tekstiään on miellyttävää lukea.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3)

Tammi 2014. 482 s.

Lainattu kirjastosta.

#nuortenkirjahaaste jatkuu täällä jo Magdalena Hain Susikuningattarella. Entä siellä?

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

Marraskuussa alkanut odotus päättyi vihdoin. Sain nimittäin heti kirjastojemme (kirotun) kesätauon päätyttyä varaamani Piraijakuiskaajan lainaan, ja nyt se on luettu. Kovin hetkelliseksi jäi helpotus, sillä Annukka Salama jättää tämän Faunoidit-sarjansa kakkososan niin koukuttavaan tilanteeseen, että jo malttamattomana hamuaa käsiinsä seuraavaa osaa, joka ilmestyy – vuoden päästä.

Faunoidit kuuluu suosittuun paranormaali romanssi -genreen, jota en ole kovin paljoa lukenut. Salaman sarjan aiemman osan Käärmeenlumoojan lisäksi ainoat kokemukseni genrestä taitavat olla Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan teokset. Ideaan kuuluu jo nimenkin mukaan paranormaaleja aineksia, joita Salamalla edustavat faunoidit, sekä vahva eroottinen lataus. Faunoidit ovat ihmisiä, joilla on vähintään puolet itsessään oman voimaeläimensä ominaisuuksia. Heidän läsnäoloaan tavallisten ihmisten keskuudessa ei juuri huomaa.

Piraijakuiskaajan alussa lukijalle esitellään vauhdilla kaksi uutta suomalaisfaunoidia, sisarukset Nemo ja Eden. Kirjaimellisesti ottaen Eden ei ole faunoidi, koska hän on tyttö, mutta hänessä on hyvin runsaasti jonkin vesielementin voimaeläimen ominaisuuksia. Kirjan aikana selviääkin, minkä. Asia on näet yllättävän helppo selvittää. Voimaeläinvaltuutetun toimistossa vastataan parin minuutin verran monivalintakysymyksiin, ja tadaa! valtuutettu kertoo, kuinka monta prosenttia henkilössä on eläintä (vain 50 % ja yli ovat faunoideja) ja mikä on henkilön voimaeläin. Muutama muunkin asian helppous kohautti kulmiani kirjan mittaan. Esimerkiksi Unnan vanhemmille piti kertoa tytön erikoislaatuisuudesta. Aihetta käsiteltiin sen verran, että Rufus sytytti kynttilän hengityksellään ja sillä selvä. Melkoiset vanhemmat…

Nemo taas on kameleonttifaunoidi, mikä saa aikaan monia kiusallisia tilanteita kirjan mittaan, kun Nemo ja Eden tietysti törmäävät Unnaan ja Rufukseen sekä muihin ennestään tuttuihin faunoideihin. Kameleontti nimittäin alkaa omaksua lähimmän faunoidin ominaisuuksia itseensä. Nemo ja Eden joutuvat vaikeuksiin lomamatkallaan, ja asiaa lähdetään selvittämään Los Angelesiin kansainväliseen faunoidituomioistuimeen.

Samaan kaupunkiin lähtevät myös Rufuksen jengin faunoidit. Unnan biologisten vanhempien jäljet johtavat Tijuanaan Meksikon puolelle, ja Joonen bändille tarjotaan Losissa levytyssopimusta. Kun Unna vielä erotetaan koulusta pariksi viikoksi, matkaan voidaan lähteä (harmittaa muuten, että jälleen koulu kuvataan helvetiksi ja opettajat mahti-idiooteiksi). Los Angelesisssa porukka majoittuu ruhtinaallisesti, onhan Rufuksella rahaa kuin roskaa, ja kuten myöhemmin käy ilmi, myös arvaamattoman paljon arvovaltaa.

Aika paljon keskivaiheilla chillaillaan ennen loppuhuipennusta. Käydään tietysti shoppailemassa, opetellaan surffausta ja snorklausta, käypä Unna skeittaamassakin. Ja tietysti on paljon niitä kuumia kohtauksia milloin missäkin ja kenenkin kesken. Seksi on tajunnan räjäyttävää, mutta edelleenkin Salama kuvaa sitä hyvin häveliäästi, jopa kiltisti.

Piraijakuiskaaja on kaikesta hauskanpidosta huolimatta pari astetta Käärmeenlumoojaa synkempi teos, sillä metsästäjien uhkaava läsnäolo on vahva alkusivuilta lähtien. Faunoidit eivät ole turvassa, päinvastoin, sukupuutto saattaa olla pian käsillä. Jossakin kohdassa intoudutaan saarnaamaan myös ympäristötuhoista. Asia on totta kai polttavan tärkeä, mutta paatoksellisuus saa helposti vain skippaamaan kohdan ja jatkamaan, kun päästään takaisin toiminnan pariin.

Käärmeenlumooja valittiin kirjabloggaajien mielestä viime vuoden parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi eli sille myönnettiin Blogistanian Kuopus -palkinto. Ehkä siksi kirjasta löytyy (ainakin minun mielestäni) pieni silmänisku kirjabloggaajille. Unna nimittäin lukee sekä lentokoneessa että hotellissa Jane Austenin Järki ja tunteet -kirjaa! ” ”Varmaan yhtä jännää ku tuijottaa kuinka ruoho kasvaa”, Vikke sanoi ja koputti Game of Thronesin kantta.”

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit 2)

WSOY 2013. 377 s.

Lainattu kirjastosta.

P.S: Suosittelen Faunoidit-sarjan lukemista järjestyksessä.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Marraskuussa olen ollut malttamattomissa tunnelmissa luettuani juuri Elina Rouhiaisen esikoisromaanin ja Susiraja-sarjan aloitusosan Kesytön. ”Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa?” Nyt odotus on päättynyt, sillä Susirajan kakkososa Uhanalainen ilmestyi parisen viikkoa sitten.

Olen jo Kesyttömästä kirjoittaessani pohdiskellut sarjamaisuuden ongelmia ja toivonut, että aikanaan tämä kakkososa olisi aloitusta sähäkämpi. Valitettavasti tältä osin Uhanalainen oli selkeä pettymys. Se on kirjoitettu kauttaaltaan jollakin tavoin jalka jarrupolkimella. Viimeistellyssä, hyvännäköisessä teoksessa on lähes 450 sivua. Liikaa, sanoisin. Huoletta olisi voinut karsia kolmanneksen diipadaapaasta ja terävöittää kunnolla niitä kohtia, joissa päästään lopultakin asian ytimeen, toimintaan ja arvoitusten ratkaisujen äärelle. Sekä alussa että lopussa on kymmeniä sivuja käytetty löysään oheistoimintaan, kuten muotinäytökseen ja valokuvanäyttelyyn valmisteluineen. Keskivaiheillakin käytetään runsaasti aikaa teinien bilekuvaukseen drinkkeineen ja tanssimisineen. Koska kyseessä on ns. paranormaali romanssi, on tietysti käytetty paljon aikaa eroottiseen lataukseen pääparin välillä. Hyväksyttäköön toki tämä.

Asian ydin lienee siinä, etten varsinaisesti ole teoksen kohderyhmää, vaikka sen toisaalta nopeasti ja viihtyen luinkin. Odotin vääriä asioita: ihmissusiteeman syvenemistä, jännityksen tiivistymistä, jonkinlaista idean kasvua. Rouhiaisen tyylilaji ja tavoitekin ovat kuitenkin selvästi toisenlaiset, ja tuloksena on kepeä, seksikäs viihderomaani höystettynä sillä paranormaalilla mausteella. Sellaisena Uhanalainen toimii oikein hyvin.

Silti en malta olla harmittelematta, miten oivalliset ainekset menevät ainakin minun näkökulmastani hukkaan. Idea itärajan tuntumassa sijaitsevasta suomalaisesta, omalakisesta ihmissusiyhteisöstä Hukkavaarasta on minusta vallan kutkuttava. Sitä teemaa Rouhiainen hieman tässä kakkososassa laajentaakin, mutta selvästi myös sitä säästellään tulevia teoksia varten.

Fiktiota ja erityisesti fantasiaa lukiessani olen valmis hyväksymään monenlaista outoa ja vierasta. Oikeastaan mitä enemmän on outoa, sen parempi. Oletan kuitenkin, että teoksen sisäinen maailma toimii omien lakiensa mukaan loogisesti. Mikäli mukana on reaalimaailman asioita, niiden suhteen ei sovi ottaa liikaa vapauksia. Uhanalaista lukiessani mietin moneen otteeseen, kuinka paljon näitä periaatteita on varaa venyttää. Esimerkiksi kun Raisa pakkaa tavaroitaan, sivuutetaan aika hankala käytännön ongelma seuraavasti: ”Reppuani ei varsinaisesti oltu suunniteltu kiväärinkantamista varten, enkä uskonut, että junahenkilökunta sen enempää kuin kanssamatkustajammekaan ilahtuisivat aseen esittelemisestä. Onnistuin kuitenkin lopulta käärimään sen vaatteisiini niin, että repusta ulos törröttävä osa oli melko muodoton. Se olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pesismaila tai jonkin instrumentin pää.” (Passiivivirhe siis kirjasta kopsattu sellaisenaan.) Hieman kyllä ihmettelen, millaisesta repusta tai kivääristä onkaan kyse. Ainakaan pyssy ei sen kummempaa harmia matkan aikana aiheuta. Vastaavaa helppoutta ihmettelin kirjan loppupuolella, kun Raisa ja Mikael ryhtyvät erääseen hyvin pelottavaan ja lainvastaiseen hankkeeseen. Käytännön ongelmat huitaistaan sivuun tuosta vain. Samaten ihmissusiyhteisö toimii paikoin omien loogisten sääntöjensä vastaisesti ilman kunnon perusteluja.

Kesyttömän lopussa Raisa sai tietää omasta menneisyydestään erään mullistavan asian, joka suorastaan kirkuen vaatii lisäselvitystä. Kuka tahansa sellaisen uutisen kuultuaan alkaisi kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseen totuuden selville. Mitä tekee Raisa? Asiaan viitataan kirjan aikana kolmesti, viimeisen kerran viimeisellä sivulla! Jälleen sitä mainitsemaani jarruttelua. Juoniaineksia selvästikin säännöstellään seuraavaa osaa varten. Mutta silti! Vähemmän korkokenkien kanssa askartelua ja valokuvien näppäilyä, enemmän kiinnostavia, huolella hiottuja juonikuvioita!

Romanttisen viihteen perusasetelmia on pääpari, joka intohimoisesti rakastaa toisiaan, mutta jossa ainakin toisen osapuolen ylpeys lyö kapuloita rattaisiin. Samaa kuviota Rouhiainen selvästikin hyödyntää. Sankari Mikael on suorastaan hävyttömän komea ja seksikäs, tavoiteltu alfauros (kirjaimellisesti). Raisa taas on hyvännäköinen, älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen ja omapäinen nuori nainen, joka ei voi sietää komentelua tai sitä, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Räiskettä on siis tiedossa. Mutta kuinka pitkään tämän varassa voi jatkaa? Ainakin kahden romaanin verran, se käy selväksi. Toki Mikaelin ja Raisan suhteessa on muitakin ongelmia, kuten se, että he edustavat eri lajeja.

Kylläpäs tunnenkin nyt itseni nuivaksi vanhaksi tädiksi, joka ei ole lainkaan tajunnut mitään lukemastaan. Kenties juuri näin onkin! Voin hyvin uskoa, että lajityypin oikealle fanille Uhanalainen on juuri sellainen teos kuin sen pitääkin olla. Suosittelen siis kirjaa nuorille ja nuorenmielisille paranormaalin romanttisen jännityksen ystäville (jotka ovat jo Kesyttömän lukeneet, sillä ainakin minulla oli hieman vaikeuksia muistaa henkilöitä ja tapahtumia)! Jos Susiraja on trilogia, kuten olen jostain ymmärtänyt, todennäköisesti en malta olla kolmatta osaa lukematta. Enkä ehkä muutenkaan. Koukuttavasti Rouhiainen osaa kirjansa lopettaa.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Tammi 2013. 446 s.

Pyydetty arvostelukappale.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa? Nämä suurin piirtein olivat tuntemukseni, kun suljin Elina Rouhiaisen esikoiskirjan Kesytön eilen iltapäivällä. Kesytön on Susiraja-sarjan aloitusosa, ja se määritellään ”paranormaaliksi romanssiksi”. Termistä kannattaa lukea lisää ainakin täältä, jos se herättää mielessä kysymyksiä, kuten minulla, joka olen eräänlainen neitsyt tällä alueella. En nimittäin ole lukenut esimerkiksi Twilight-sarjaa, joka käsittääkseni on myös kyseisen lajityypin edustaja ja kenties esikuvakin monille uusille kirjoittajille.

Tartuin itse tähän Rouhiaisen teokseen viettämäni nuortenkirjateemaviikon vuoksi ja koska se osui käteeni tutkaillessani kaupunkimme erään taajaman sivukirjaston nuorten aikuisten hyllyä. Kansi ja nimi olivat jo entuudestaan tuttuja, joten päätin ottaa kirjan mukaan teemaviikolleni. Ei harmita yhtään. Kirja on vetävästi kirjoitettu viihderomaani, jonka tarina vie mennessään tällaisen varttuneemmankin lukijan.

Päähenkilö on seitsemäntoistavuotias Raisa Oja, joka asuu Helsingin Kalliossa ja käy kuvataidelukiota. Taitavan nuoren naisen tärkein unelma on tulla taiteilijaksi. Ihan ensi sivuilla tapahtuu kuitenkin onnettomuus: Raisan yksinhuoltajaäiti jää auton alle ja kuolee. Raisa luulee olevansa täysin yksin maailmassa, sillä isästään hän ei tiedä edes nimeä ja kainuulaisiin sukulaisiinsa äiti on katkaissut välinsä jo ennen Raisan syntymää. Yllättäen kuitenkin Raisan Hukkavaarassa asuva eno haluaa ryhtyä hänen huoltajakseen ja Raisan elämä muuttuu lisää. Hän päättää muuttaa enonsa luo saadakseen tietää lisää itsestään ja äidistään, joka selvästikin on salannut Raisalta aika paljon asioita.

Viisikymmentä kilometriä Kajaanista korpeen sijaitsee Hukkavaara, jonka sydämenä on menestyvä hiihtokeskus. Toinen merkittävä tulonlähde on turisteille tarjottava susimatkailu. Ollaan siis kirjaimellisesti susirajalla. Raisa tuntee olonsa orvoksi, syystäkin, sillä pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja tulokkaita pidetään silmällä. Pian Raisa kuitenkin huomaa, että Hukkavaara on monin tavoin kummallinen paikka. Kylässä ei näy vanhuksia, ja kaikki asukkaat ovat poikkeuksellisen kauniita ja hyväkuntoisia. Lukion ehdoton johtohahmo on huikaisevan komea Mikael, joka luonnollisesti seurustelee koulun kauneimman tytön kanssa. Koska jo takakansi paljastaa, että Hukkavaaran asukkaat ovat ihmissusia, uskallan sen tässäkin kertoa. Asia valkenee Raisalle aika verkkaan.

Kesytön on selvästi ja tarkoituksella kirjoitettu pitemmän sarjan aloitusosaksi, ja se näkyy ja tuntuu kahdella tavalla. Ensinnäkin laaja, yli 400-sivuinen teos lähtee hyvin hitaasti käyntiin. Puolivälissä kirjaa olin hieman tuskastunut. Onko tässä mitään uutta? Kyllähän Raisan opintojen alkamisesta Hukkavaaran lukiossa ja Kallioon haikailusta sekä maalaamisesta oli ihan mukava lueskella, koska kouluasiat ovat minullekin tuttuja, mutta tarina ei oikein tuntunut pääsevän alkuun. Vaaditaan siis lukijalta kohtalaista kärsivällisyyttä pysytellä matkassa mukana. Toinen seikka on se, että tarina ei oikeastaan pääty millään tavalla. Kaikki jää auki ja kesken. Se turhautti melkoisesti, mutta on tietysti ymmärrettävää, koska jatkoa on luvassa. Tämä lienee kaikkien sarjaa tekevien ongelma. Jos asiat vie selkeään päätökseen ykkösosan lopussa, on seuraavassa osassa taas sama käynnistelyvaihe edessä. Nyt kuvittelisin, että kesäkuussa ilmestyvä Uhanalainen käynnistyy huomattavasti vaivattomammin.

Nuorille aikuisille suunnatuissa paranormaaleissa romansseissa näyttäisi minun tähänastisella suppealla kokemuksellani olevan keskeistä kohtalaisen vahva eroottinen lataus. Koska kyseessä on kuitenkin nuortenkirjallisuus, säilytetään tietty häveliäisyys. Keski-ikäistä se hieman hymyilyttää ja alkaa jossakin vaiheessa turhauttaakin. Rakastelisivat nyt jo lopulta, että siitäkin päästäisiin! Rouhiainen ei päästä pääpariaan vielä Kesyttömässä tuskastaan, vaikka todella kuumana käydään moneen otteeseen. Ihoa hivellään ja hiuksia harotaan suudelmien polttaessa rakastavaiset mielipuoliseen himoon, mutta intiimialueita ei mainita. Kädet pysyvät sievästi navan yläpuolella tai reisien alapuolella, rajana stay up -sukkien ylänauha. Edes rinnoista ei puhuta mitään, eikä alusvaatteita riisuta. Sen sijaan muistetaan ohimennen mainita, että Raisa hankkii itselleen ehkäisypillerit.

Kuten teemaviikkoani seuranneet huomaavat, on Kesyttömällä aika paljon yhtymäkohtia Annukka Salaman Käärmeenlumoojan kanssa. Kirjat kuuluvat selvästi samaan genreen. Kesyttömän puolivälissä olin oikeastaan siksikin pikkuisen pettynyt, koska vertailukohta tuntui olevan niin lähellä ja tuoreessa muistissa. Kesyttömässä ei tuntunut olevan oikein mitään uutta Käärmeenlumoojan jälkeen. Mutta onneksi Rouhiainenkin pääsee lopulta kunnolla vauhtiin ja Raisan tarina alkaa saada uusia ulottuvuuksia. Kirjat ovat kuitenkin raikkaasti erilaisia. Genre on mielenkiintoinen ja tervetullut kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen ja nuorten aikuisten kirjallisuuteen. Pidän erityisesti siitä, että kirjat sijoittuvat Suomeen, suomalaiseen maisemaan ja kulttuuriin koettamatta etäännyttää liikaa. Juuri tutun ja jonkin täysin vieraan yhdistämisestä syntyy mukavaa kontrastia tarinoihin. Kuten alussa jo totesin, jään malttamattomana odottamaan Susirajan seuraavaa osaa.

Elina Rouhiainen: Kesytön

Tammi 2012. 426 s.