Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

 

Kirjoitettuaan kaksi romaania perin synkistä naiskohtaloista (Margaretan synti, 2021, ja Punainen noita, 2024; Aula & Co) Jenna Kostet on kertonut halunneensa tehdä jotain aivan muuta.

Tuloksena on lähihistoriaan eli 1930-luvulle ja Turkuun sijoittuva romaanitrilogia, jonka keskiössä ovat fiktiivisen Ahlgrenin suvun nuoret naiset. Parikymppiset serkukset kuuluvat vakavaraiseen mutta perin vanhoillisia arvoja kunnioittavaan sukuun.

Sinisiipisten saari aloittaa sarjan. Romaanin keskiössä on 24-vuotias Aina Ahlgren, joka on jäänyt lapsena orvoksi ja kasvanut kahden ikäneitotätinsä hoivissa. Säännöt ovat olleet ankarat mutta kuudennessa kaupunginosassa miltei Puolalanmäen kyljessä sijaitseva koti muuten hyvä ja turvallinen. Aina on saanut käydä koulua ylioppilaaksi asti, mutta nyt tulevaisuus avautuu eteen ankeana ja vaihtoehdottomana. Pian olisi Ainan vuoro huolehtia iäkkäistä tädeistään.

Harmaa, mukautuvainen ja kiltti Aina kuitenkin haaveilee jostakin aivan muusta, kuten matkoista eksoottisiin paikkoihin.

Kuten arvata saattaa, Ainan elämä muuttuu sattuman oikusta. Hän kirjaimellisesti törmää kadulla kiinnostavaan mieheen, joka hieman myöhemmin palkkaa hänet kesäksi assistentikseen. Mies on Turun yliopiston biologisen tiedekunnan tutkija Veikko Honkonen, jonka mielenkiinnon kohteena ovat sittisontiaiset. Niitä tutkitaan yliopiston vaatimattomalla tutkimusasemalla Turun saaristossa.

Kaikkien sukulaisten kauhuksi Aina siis lähtee saaristoon käytännössä tuntemattoman miehen matkaan. Saarella työskentelee kuitenkin muitakin tutkijoita ja heidän apulaisiaan, myös nuoria naisia, joten Ainan pitäisi olla turvassa.

Aina tarttuu työhön rivakasti ja järjestää Honkosen kaoottiset arkistot käden käänteessä. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös piirtää kuvia kerätyistä näytteistä. Työn kuvaus toi mieleen Iida Turpeisen Elolliset-romaanin episodin, joka kertoo kiehtovasti piirtäjä Hilda Olsonista ja tämän hämähäkkipiirroksista.

Valitettavasti Sinisiipisten saari jää melko vaisuksi lukukokemukseksi. 1930-luvun alun poliittisia jännitteitä sivutaan ohuelti Ainan tunteman juutalaisperheen kohtaamien ongelmien kautta, ja herättävätpä radikaalit poliittiset mielipiteet jonkin verran kipinöintiä pienessä saariyhteisössäkin. Sen kummempaa draamaa asiasta ei kuitenkaan rakennu.

Ainan sydämenasiat ovat enemmän framilla, ja romaanin tyylilaji onkin lähinnä lempeä historiallinen romantiikka. Asiat etenevät hitaahkosti ja tutun turvallisesti kohti odotettua päämäärää. Loppuratkaisu on onneksi kuitenkin raikas, ja se lopulta pelastaa koko kirjan.

Trilogian toinen osa Valkoisen linnun kaupunki ilmestyy elokuussa. Sen keskiössä on Ainan serkku Fanny Ahlgren, joka opiskelee Turun piirustuskoulussa.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Aula & Co 2025. 271 s.

Arvostelukappale.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Marraskuu oli jättänyt maan paljaaksi ja kylmäksi.

Kuolleiden kuukausi oli nimensä veroinen.

Eläkeläinen Hannele Raitto kertoo olleensa sienimetsällä löytäessään nuoren naisen alastoman ruumiin Nauvon Finbyn jatulintarhan keskuskiven ympärille kiertyneenä pyhäinpäivän aamuna. Nauvolainen vanhempikonstaapeli Nils Larsson latistaa yli-innokkaan turkulaispoliisi Mäkelän intoa ja toteaa tapauksen itsemurhaksi. Mutta kuka nuori nainen on, miten hän on saarelle joutunut sysipimeänä marraskuun ensimmäisen vastaisena yönä ja ennen kaikkea, missä ovat naisen vaatteet?

Jenna Kostet aloittaa toisen romaaninsa Marrasyöt dramaattisesti ruumiin löytymisellä. Sen jälkeen tapahtumat kerrotaan kronologisesti rikotussa järjestyksessä. Osin palataan menneeseen, kolmen viikon taakse ja tullaan sieltä kohti pyhäinpäivän tapahtumia. Toisaalta jatketaan eteenpäin pyhäinpäivästä kohti loppuhuipennusta.

Näkökulmiakin on useita. Keskeinen on Nils Larsson, joka selvittää murhaa ja joutuu kohtaamaan omat menneisyyden demoninsa sen lisäksi, että joutuu kestämään huonosti ruotsia osaavaa alaistaan. Turun yliopistossa väitöskirjaansa suunnitteleva Selja perehtyy tieteellisen tarkasti jatulintarhoihin arkeologian näkökulmasta. Huippunopeasti valmistunut maisteri ahdistuu menestymisen ja tunnollisuuden paineissa.

Opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kuitenkin uuden apulaisprofessori Juha Svakin luennolle, jotta Selja saisi tutkimukseensa lisänäkökulman jatulintarhoihin liittyvistä mytologioista. Ajatus on Seljasta periaatteessa vastenmielinen ja pelottavakin, mutta Svakin lumovoima alkaa vaikuttaa myös häneen. Sitten opiskelijat tekevät Svakin johdolla opintoretken, jonka yhtenä kohteena on Finbyn tunnettu jatulintarha.

Marrasöiden keskeinen idea liittyy siis jatulintarhoihin ja muuhunkin muinaiseen mytologiaan, jonka mukaan pyhäinpäivän seutuun liittyy pariviikkoinen jakoaika. Sen kuluessa vainajat voivat liikkua elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Keitä vainajat tulevat Nauvosta hakemaan jakoajan kuluessa?

Lukijaa pidetään mukavasti jännityksessä pitkään sen suhteen, kuka jatulintarhasta löytynyt nuori nainen on ja miksi hän sinne päätyi. Tämän arvoituksen ratkeaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevalle.

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.

Olen lukenut myös Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa.

Marrasyöt muuten toimii mainiosti jonkinlaisena sisarteoksena Kaj Korkea-ahon Pahalle kirjalle! Suosittelen.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Robustos 2015. 230 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Jenna Kostet: Lautturi

Osallistuin alkutalvesta jo perinteisesti Blogistanian kirjapalkintoäänestyksiin. Harmillisesti jäi kirveltämään, että Blogistanian Kuopus -kisassa oma suosikkini Magdalena Hain Susikuningatar jäi äärimmäisen niukasti kakkoseksi. En olisi kuitenkaan voinut tehdä mitään enempää oman suosikkini eteen, joten harmistus oli vain nieltävä, kuten demokratiassa on tapana.

Kuopuksen nappasi Jenna Kosteen esikoisromaani Lautturi. Siitä oli jo kuullut paljon kohistavan eri puolilla kirjablogimaailmaa ja sen some-liitännäisissä kuten Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joissa monilla kirjablogeilla on edustuksensa. Itse olin kuitenkin Lautturin onnistunut ohittamaan, vaikka se kiinnostavalta ja erilaiselta kuulopuheiden mukaan vaikuttikin. Nuorten aikuisten kotimainen spefi-romaani on aina kiinnostava yhdistelmä.

Omat suosikkini nappasivat voitot muissa kaunokirjallisuuden Blogistania-kisoissa, joten päätin lukea vielä Kosteen kirjankin saadakseni voittajasuoran haltuuni. Heräsin lopulta toimintaan pari viikkoa sitten, ja huomasin, ettei kirjaa ollut lainkaan hankittu kaupunkimme kirjastoihin. Kirjakaupoistakaan teosta ei hyllyistä löytynyt, enkä halunnut sitä lähteä kaupasta tilaamaan. Verkosta olisin teoksen saanut näppärästi tilattua esimerkiksi kustantajan sivuilta.

Puntaroin vaihtoehtoja ja päädyin tekemään kirjasta hankintaehdotuksen kirjastoon. Toiveeseeni vastattiinkin myönteisesti jo samana päivänä, ja teos luvattiin toimittaa minua varten lähikirjastooni. Loistavaa palvelua, kiitos! Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kirja ostettiin nyt yhteiseksi iloksi, ei vain minun hyllyyni. Harmittamaan jäi vain sen seikan toteaminen, mitä kirjaston hankintamäärärahojen supistaminen on käytännössä tarkoittanut. Pienten kustantamojen lasten- ja nuortenkirjoja ei enää juurikaan osteta kokoelmaan, jollei niitä erikseen joku toivo.

Ensivaikutelmani Lautturista oli synkkä. Johanna Lumpeen tekemä kansi on lähes musta. Vasta tarkemmin katsoessaan alkaa kannesta hahmottaa vettä, aaltoja ja kaukaisuudessa loistavan tähden. Kirjan tarinakaan ei nyt mitään kovin vaaleasävyistä ilottelua ole, mutta ihan niin synkkää menoakaan ei kansien välistä löydä kuin mitä kansikuva antaa ymmärtää.

Kai on Tuonelan lautturin poika, jonka tulevaisuus on Tuonen virralla ohjaamassa sieluja eteenpäin. Kai kuitenkin kaipaa jotain muuta. Hän haluaa sinne, mistä sielut tulevat, maailmaan. Äidin ja muiden perheenjäsenten estelyistä huolimatta Kai päättää lähteä. Ylhäällä hänellä on oppaanaan Eero, isän veli, suvun toinen musta lammas. Eero on sopeutunut maailmaan eikä enää aio palata alas. Silti hän muistuttaa Kaita, että tämä voi aina palata kotiin, jos maailmassa on liian vaikeaa.

Kostet menee aika suoraan asiaan, eikä turhia selittele. Kain matka Tuonen virralta maailmaan, suomalaisen kaupungin liepeille on nopeasti ohi, ja alkuvaikeudet sopeutumisessa ohitetaan pikaisesti. Hieman Kai sentään ihmettelee autoja ja sen sellaista, mutta tärkeintä on kuitenkin lukioon meneminen. Kai aloittaa läheisessä lukiossa uutena oppilaana lukion toisen vuosikurssin opiskelijana. Kirjat  ja sanat ovat olleet Kaille tärkeitä aina. Niinpä opiskelu ja oppiminen eivät tuota vaikeuksia. Ihmisiin sopeutuminen sen sijaan on vaikeampaa. Hiljainen, ulkonäöltään erilainen Kai ystävystyy nopeasti kiusatun ylipainoisen Veetin kanssa. Kai saa lempinimen Maitonaama, ja hänet luokitellaan nörttifriikiksi, jota pilkataan avoimesti muiden surkimusten tavoin.

Sitten Kai näkee ensi kerran Iran. Ira on koulun kaunein tyttö. Hänen äitinsä on Iranista, ja hän rakastaa aurinkoa, joka taas on myrkkyä Kaille. Kai ei kuitenkaan saa silmiään irti Irasta. Hän rakastuu. Tilanne on kuitenkin toivoton, sillä Ira näyttää kuuluvan koulun suosituimmalle pojalle Aarolle. Äidinkielen tunneilla Ira ja Kai kuitenkin kohtaavat, ja pian käy ilmi, että heillä on yhteinen kiinnostuksen kohde eli kieli. Ira osaa ulkoa runoja ja on opettajan suosikki. Kai taas kirjoittaa esseen, joka mykistää paitsi opettajan myös Iran.

Lautturi jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä kertojana on Kai, toisessa Ira ja kolmannessa molemmat vuorottain. Ratkaisu toimii oivallisesti, sillä näkökulmanvaihdos avaa lukijalle nuorten maailmaa enemmän kuin he toisistaan saavat tietää. Irallakin on salaisuutensa. Perhe elää omassa yksityisessä helvetissään tyrannimaisen ja väkivaltaisen isän kynsissä. Ira on loukussa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Mustasukkainen Aaro vahtii tyttöä silloin, kun isä ei ole valvomassa tätä.

Kain ja Iran tarinat kietoutuvat yhteen hyvin dramaattisen tapahtuman kautta. Ira alkaa aavistella Kain salaisuutta, kun nuoret vähitellen salavihkaa ystävystyvät. Kostetin avoimesta loppuratkaisusta pidin kovasti. Se on samaan aikaan sekä surumielinen että toiveikas.

Lautturi on kiehtovan erilainen teos. Idea Tuonelan väestä ihmisten keskellä ihmettelemässä maailman menoa ja kaipaamassa kuolevaisten elämään on kutkuttava. Idean avaamista olisin kaivannut enemmänkin. Alkupuolella yhteydet Kalevalan myyttiseen maailmaan nousevat esille enemmän, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmälle tämä puoli kirjassa jää. Kain voi lukea vertauskuvallisena erilaisuuden edustajana ja unohtaa yliluonnollisen puolen, jos niin haluaa. Näitä kavereitahan tuntuvat koulujen käytävät olevan pullollaan, vaikka huomio kiinnittyy ensin Aaron, Iran ja muiden kovaäänisten hahmojen kaltaisiin menestyjiin. Aavistuksellinen flrttailu kuoleman ja itsemurhan kanssakin nousi lukiessa mieleen.

Kosteen kielen herkkyyttä on monissa arvioissa kehuttu kovasti, eikä suotta. Muiden kirjasta kirjoittaneiden bloggaajien tavoin jään odottelemaan, mihin suuntaan lupaavan esikoiskirjailijan tuotanto tästä lähtee. Ihan täysillä en tempautunut Lautturin matkaan, mutta olisi kiinnostavaa testata tätä varsinaisen kohderyhmän lukijoilla. Uskoisin, että lukemista harrastavat peruskoulun yläluokkalaiset saavat tästä irti paljon sellaista, mikä itseltäni menee vähän ohi, koska en ihan pysty samastumaan nuorten maailmaan. Spefin keinoilla siihenkin tosiaan saa uusia ulottuvuuksia.

Jenna Kostet: Lautturi

Robustos 2014. 199 s.

Lainattu kirjastosta.

Jenna Kostet kirjoittaa Kaikkitietämättömät kertojat -blogia kahden muun esikoiskirjailijan kanssa. Sieltä Kosteen sivulta löytyy kattava lista Lautturin arvioita.