A. M. Ollikainen: Kontti

 

Kiiltävä rahtikontti huvilan portilla olisi yhtä hyvin voinut olla avaruusalus, joka oli tuonut kartanon väelle vieraan toiselta planeetalta.

Kirjailijoiden Aki Ollikainen ja Milla Ollikainen ansioluettelo on vaikuttava. Aki Ollikainen sai esikoisromaanistaan Nälkävuosi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Nälkävuosi oli myös Finlandia- ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaana. Sen jälkeen Aki Ollikainen on julkaissut romaanit Musta satu (Siltala 2015) ja Pastoraali (Siltala 2018).

Milla Ollikainen voitti Like Kustannuksen ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012. Esikoisromaani Veripailakat ilmestyi syksyllä 2013 ja Ylläksen maisemiin sijoittuvan rikostrilogian toinen kirja Vesiraukka syksyllä 2014. Trilogian päätösosa Pirunkuru ilmestyi syyskuussa 2015. Napakan dekkaritrilogian on kustantanut Like.

Tätä taustaa vasten ei siis ole kovinkaan iso yllätys, että kirjailijanimen A. M. Ollikainen taakse kätkeytyvä kirjailijapari voitti Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisen kirjoituskilpailun Rikos 2019, johon lähetettiin yli 400 kilpailutyötä. Voittokäsikirjoitus oli työnimeltään ’Vierassieluiset’, ja raati kuvailee teosta ja sen voittoperusteita näin:

”Vierassieluiset aloittaa koukuttavan ja tummasävyisen dekkarisarjan, jossa vaikean perhehistoriansa kanssa kamppaileva komisario Paula Lyhty selvittää Helsingissä tapahtuvaa murhien sarjaa. Tarina käynnistyy, kun vauraan liikemiessuvun tytär löydetään karmealla tavalla hukutettuna kuljetuskonttiin suvun merentahuvilan edustalta. Jo käsikirjoituksen ensimmäiset kohtaukset sisältävät valtavan latauksen. Teksti kulkee komeasti, ja taidolla ja älyllä punottu rikosjuoni tuo monisäikeisyydessään mieleen parhaat pohjoismaiset rikossarjat. Henkilögalleria on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu: he kaikki liittyvät tarinaan ja kuljettavat sitä kohti aina uusia, arvaamattomia käänteitä. Tätä huippujännäriä ei yksinkertaisesti malta laskea käsistään.”

Voittajateosta on mitä ilmeisimmin vielä melkoisesti hiottu kirjoituskilpailuversion jälkeen. Teoksen nimi on napakoitunut Kontiksi ja päähenkilökin on saanut uuden sukunimen Pihlaja. Arvatenkin paljon muutakin on parissa vuodessa tekstille tapahtunut, mutta sitä ei voi lukija tietenkään tietää. Se kuitenkin on ihan julkista tietoa, että jo ennen ilmestymistään teoksen oikeudet ehdittiin myydä kahteentoista maahan, mikä on jo melkoinen suoritus. Kyseessä on siis sarjan aloitusosa, mikä kannattaa panna myös merkille.

Palkintoraati kehaisee Kontin ensimmäisten kohtausten valtavaa latausta. Niin onkin, mutta niiden eteen on kuitenkin kirjoitettu kaksi erillistä prologi-tyyppistä tekstiä, joista jälkimmäisen merkitys aukenee lukijalle vasta aivan kirjan lopussa ja ensimmäisen tarkoitusperä jää lopulta arvoitukseksi. Miksi ei voi vain mennä suoraan asiaan? Tällaiset vihjailevat esitekstit ovat toki jännityskirjallisuudessa hyvin tyypillisiä, mutta ne ovat sen vuoksi kärsineet inflaatiosta. Jos on pakko niitä käyttää, niin niiden olisi syytä olla melkoisen mieleenpainuvia, jotta niistä on lukijan kannalta oikeasti iloa.

Mutta varsinainen aloitus on kyllä kylmäävä! Nainen herää tiedottomuudesta tuntemattomassa paikassa ohuen patjan päältä. Tila on säkkipimeä. Tunnustelemalla ympäristöään nainen tajuaa olevansa jonkinlaisessa tyhjässä metallisessa kuutiossa. Tilanne on pahaenteinen, eikä hyvää seuraakaan. Pian kuutioon alkaa syöksyä vettä…

Rikoskomisario Paula Pihlaja hälytetään juhannusaattoaamuna Lehmus-säätiölle kuuluvaan prameaan kartanoon, jonka portille on ilmestynyt Lehmus-yhtiöiden itsensä omistama merikontti. Kontista on löytynyt hukutetun naisen ruumis. Mitä ilmeisimmin hukuttaminen on tapahtunut löytöpaikalla, eli kontti on tuotu kartanon portille ja vesi on pumpattu sisään sen jälkeen. Surmatapa on monella tapaa karmea. Kuka nainen on, ja miksi hänet on tapettu juuri tällä tavalla ja tässä paikassa?

Paula kollegoineen on syystä ymmällään. Koska surmattu nainen on tummaihoinen, alkavat Lehmus-yhtiöiden kontaktit Namibiaan nousta yhdeksi tutkintalinjaksi. Yhtiön menneisyyteen näyttää liittyvän yhtä jos toistakin enemmän tai vähemmän hämäräperäistä. Myös Lehmusojien perhekuviot askarruttavat poliisia. Yllättäen Paula huomaa, että yksi tutkinnan teema koskettaa myös hänen oman menneisyytensä kipeää kohtaa, jota jo muutenkin on alkanut aristaa.

Tutkimukset etenevät tahmeasti mutta poliisien aktiivisuus saa lopulta aikaan melkoisen tapahtumien vyöryn. Murhaaja on häikäilemätön ja ovela, eivätkä sivulliset uhrit tunnu häntä huolettavan. Lopussa joudutaan kunnon kilpajuoksuun, jossa panoksena on useita ihmishenkiä, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Kontti ei lopulta räjäyttänyt tajuntaani, mutta viihdyin sen parissa mainiosti ja tykästyin Paulaan, joka on menneisyytensä traumasta huolimatta harvinaisen tasapainoinen poliisidekkarin päähenkilö. Muutkin hänen ryhmänsä poliisit vaikuttavat kiinnostavilta, kuten Karhu, vaikka vielä heihin ei oikein kunnolla tutustuttukaan. Siksi on mukavaa tietää jo lukiessaan, että heidät saa tavata vielä uudelleenkin.

Onko Kontti sitten parhaiden pohjoismaisten rikossarjojen veroinen? Kyllä minusta. Lisäksi se on omaan makuuni vielä monia huippusuosittuja trillerisarjoja parempikin, koska sen lataus ei synny pelkästään tiukkatahtisesta toiminnasta, sen päähenkilö ei ole ylivertainen superihminen (vaikka onkin fysiikaltaan vähän poikkeuksellinen nainen) ja ennen kaikkea siinä ei mässäillä kauheuksilla. Kammottavia rikoksia tapahtuu, mutta niiden yksityiskohtia ei kuvailla liikaa. Kontti sopii siis vähän herkemmillekin lukijoille, vaikka ei tosiaankaan ole mitään pehmodekkariosastoa.

A. M. Ollikainen: Kontti
Otava 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Maria Jyrkäs, kesto 9 h 43 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Pirunkuru on Milla Ollikaisen dekkaritrilogian päätösosa. Aiemmista osista Veripailakat ja Vesiraukka tutut henkilöt, lappilaispoliisi Juhani Vuontisjärvi ja junantuoma toimittajaharjoittelija Krisse kohtaavat jälleen Lapin maisemissa. Vuontisjärven eläkepäivät häämöttävät jo pelottavan lähellä ja vaimolla tuntuu olevan omat kiireensä. Krisse on saanut harjoittelupaikan paikallislehden toimituksesta ja koettaa sopeutua perhe-elämään.

Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun tunturikurusta löytyy kuollut mies. Kuolintapa haiskahtaa kokeneesta poliisimiehestä heti alkuun epäilyttävältä, ja kun ruumis vielä on etäisesti tuttu paikkakuntalainen, jonka leski selvästi valehtelee omista kulkemisistaan päin Vuontisjärven kasvoja, on asiaa syytä penkoa hieman syvemmältä. Mikä on saanut entisen kaivostyömiehen kulkemaan tunturissa heppoisen metallinpaljastimen kanssa? Entä miksi hänen asuntonsa tuntuu olevan täynnä kivenmurikoita?

Samaan aikaan kun Vuontisjärvi penkoo kuolleen miehen taustoja koettaa Krisse perehtyä kaivostoiminnan kiemuroihin. Kansainvälinen kaivosyhtiö on käynnistelemässä Kolarissa uutta hanketta ja kunnanisät tuntuvat olevan yhtä tyytyväisenä hymisevää massaa. Asukkaiden riveistäkään ei poikkipuolista sanaa irtoa, ja Krisseä tilanne alkaa kummallisesti ärsyttää. On vain yksi soraääni ylistyskuorossa, blogi, jossa asetetaan kaivosyhtiön toiminta kyseenalaiseen valoon.

Sitten tapahtuu toinen veriteko, joka tuntuu poliisin mielestä liittyvän aikaisempaan. Mutta mikä yhdisti kahta uhria? Miten asiaan liittyy menneisyyden onnettomuus, joka sekin vaati ihmishengen?

Ollikainen on trilogiansa kaikissa osissa sivunnut pohjoisen Suomen elinkeinoja. Veripailakoissa tapahtumat sijoittuvat Ylläksen laskettelukeskukseen ja hotelliin, Vesiraukassa keskeinen tapahtumapaikka on mökkikylä ja Pirunkurussa käsittelyyn pääsee ajankohtainen kaivostoiminta. Mitään kovin silmiinpistävää yhteiskuntakritiikkiä tai analyysia kirjoissa ei ole, mutta paikallistuntemus on niiden keskeinen vahvuus.

Juonen rakentelu sen sijaan jäi askarruttamaan. Miten menneisyyden onnettomuus vaikutti tapahtumiin? Mitä silloin aikanaan oikein tapahtui, jää vain lukijan itsensä pääteltäväksi. Ollikaisella ei ole ollut aiemmissakaan kirjoissaan tapana turhia selitellä, mistä kyllä pidän. On mukavaa, kun lukijan odotetaan sentään jotain itsekin oivaltavan.

Trilogia-muoto koituu tässä Pirunkurussa jonkinlaiseksi painolastiksi kirjoittajalleen. Tai oikeammin painolastia on lähinnä Krisse, jota raahataan mukana pakollisena kuviona. Huomattavasti kiinnostavammaksi henkilöksi kun on sarjan mittaan noussut sympaattinen Juhani Vuontisjärvi. Krisse tuskailee henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, ja vaikka lehtityön tarkkailu hänen kauttaan on mielenkiintoista, on se lopulta vain täytettä tarinassa. Edes loppuun sijoitettu Ollikaiselle tyypillinen yllätyspaljastus ei tilannetta juuri pelasta.

Sujuva, napakka dekkaritrilogia on mielenkiintoisen raikas ja tervetullut tuulahdus suomalaisessa dekkariskenessä. Nyt on aika odotella Ollikaiselta jonkinlaista uutta avausta. Mihin suuntaan ura kääntyy?

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Like 2015. 223 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Toiset tulevat tähän maailmaan kantajiksi, toiset kannettaviksi.

Jouduin hieman pettymään Milla Ollikaisen esikoisdekkariin Veripailakat. Luvattua lähihistoriaa tai kansanperinteestä ammentamista en kirjasta löytänyt, eikä juonikaan oikein vakuuttanut. En myöskään osannut aavistaa, että Ollikainen oli suunnitellut hieman hajanaisen henkilökaartinsa ympärille trilogian.

Sarjan kakkososa Vesiraukka sai seistä nököttää hyllyssäni luvattoman pitkään. Onneksi päätin sen kuitenkin lukea saadakseni trilogiasta kokonaiskuvan. Lähes kaksi vuotta on kulunut Veripailakoitten tapahtumista, ja taas ollaan Ylläksellä, tällä kertaa loppukesällä ja lähes autiossa mökkikylässä. Krisse on palannut Äkäslompolojärven rantaan pienen Kaapo-poikansa ja tämän kummitädin, iltapäivälehden toimittajan Eerikan kanssa. Krisse koettaa koota rohkeutta kertoakseen nuorelle K-kaupan myyjälle Jannelle, että Kaapo on heidän taannoisen humalasekoilunsa tulos.

Huonosti nukkuva Krisse kuulee yöllä sumuiselta järveltä outoja ääniä. Seuraavana päivänä kylässä etsitään kadonnutta teinityttöä. Poliisit Vuontisjärvi ja Kukkola saavat pian vihiä, että paikkakunnan tytöillä on ollut meneillään vallan jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat kuvitelleet. Myös Jannella tuntuu olevan jotain tekemistä kadonneen Nellin kanssa. Kun Nellin ruumis sitten löytyy, syöksyy Janne suin päin selvittämään, mitä tekemistä paikkakunnan hämärämiehellä on ollut tytön kanssa.

Tarinan lomaan on punottu menneisyyden lankoja perheestä, jossa on painavia salaisuuksia. Sukulaisuussuhteet ovat tarkoituksellisesti hieman epäselvät, ja jonkin verran jouduin arpomaan, kuka kukin on ja miten henkilöt liittyvät nykyhetken kuvioihin. Kun löytyy toinenkin, odottamaton ruumis, alkavat kierrokset nousta ja menneisyys kohota pintaan. Kaikki selviää sievästi lopussa, tosin loppuratkaisuja on kaksi: virallinen ja epävirallinen.

Pidin Vesiraukasta joltisenkin verran enemmän kuin Veripailakoista. Ollikaisen luistava ja napakka kerronta on tallessa ja kenties vielä hioutuneempinakin. Mukava veto oli myös saamelaisten karun menneisyyden tuominen mukaan tarinan liepeille. Samasta aiheesta olen lukenut ennenkin, ja se kiinnostaa ja järkyttää yhä uudelleen. Paikallisväri vaikuttaa ainakin näin etelästä katsottuna aidolta. Omaa maustettaan kieleen tuo dialogissa runsaasti viljelty murre, josta pidin jälleen. Sen ’oikeellisuuteen’ en osaa ottaa mitään kantaa, sen hoitakoot ne, jotka murretta taitavat.

Vesiraukka on ainakin muistikuvieni perusteella selkeästi enemmän poliisiromaani kuin Veripailakat. Saatan olla väärässäkin, mutta minusta Vuontisjärvi on kirjan päähenkilö. Vanheneva paikallinen poliisimies ei osaa oikein uskoa, että vanhat tutut ja ystävät saattaisivat tehdä jotain rikollista, saati tappaa toisiaan. Niin väittää junantuoma nuori työpari Kukkola, jolla selvästi on enemmän kunnianhimoa työnsä suhteen kuin Vuontisjärvellä. Kumpikin tekee murhatutkinnassa virheitä, tottumattomia kun ovat. Miehet, Vuontisjärvi erityisesti, ovat sympaattisia hahmoja, joista oppii nopeasti pitämään. Poliisityötä Ollikainen kuvaa uskottavasti.

Moniongelmainen Krisse on osaltaan keskeisessä roolissa rikoksen ratkaisemisessa, vaikka tarkemmin mietittynä totuus taisi Vuontisjärvelle seljetä ilman Krisseäkin. Joka tapauksessa Krisse onnistuu jälleen päätymään hengenvaaraan ennen kuin tekijä napataan.

Pidän Ollikaisen napakasta kirjoitustyylistä, kuten jo sanoin. On mainiota, että kaksi ja puolisataa sivua riittävät täysipainoiseen dekkariin.

Ja mikä se vesiraukka on? Sekin selviää.

Milla Ollikainen: Vesiraukka

Like 2014. 254 s.

Ostettu.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Dekkarille on ladattu melkoiset odotukset, kun se on Suomen dekkariseuran ja Like Kustannuksen dekkarikäsikirjoituskilpailun voittaja ja sen tekijä on kirjailija Aki Ollikaisen vaimo. Myönnetään, että jälkimmäinen peruste on epäreilu ja ulkokirjallinen, mutta en voi alitajunnalleni mitään. Ihastelin kovasti Aki Ollikaisen esikoisromaania Nälkävuosi toista vuotta sitten, ja sittemminhän teos voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, hyvästä syystä.

Esikoisdekkaristi Milla Ollikaisen teos Veripailakat oli siis aivan ehdottomasti syksyn odotetuimpien uutuuksien listallani. Takakansi lataa lisää paineita: ”Milla Ollikainen yhdistää Lappiin sijoittuvassa romaanissaan klassisen ”kuka sen teki” -dekkarin kiehtovaan suomalaiseen kansanperinteeseen ja vaiettuun lähihistoriaamme.” Kaikki kolme ulottuvuutta ovat suosikkiaineksiani!

Tarkkaavainen lukija lienee jo huomannut, että tällä kertaa jouduin nielemään lievän pettymyksen kirjan äärellä. Kirja on monin tavoin onnistunut dekkari, ja esikoisdekkariksi eritoten hyvä. Tarina etenee vauhdikkaasti, eikä turhaa junnaamista ole. Väljästä taitosta huolimatta sivuja on vain 221, joten turhaan ei ole koetettu venyttää, mikä on aina positiivista. Kieli on täsmällistä ja sujuvaa, helppolukuista, paitsi pohjoisen ihmisten repliikeissä, joissa mukaillaan vahvasti alueen murretta. Näissä kohdissa lukeminen oli välillä hieman pomppuista, mutta totuin kyllä nopeasti. Murteen käytöstä pidän, sillä se tuo juuri sitä kaivattua väriä muuten varsin tavanomaiseen tarinaan.

Se jokin minusta jää nimittäin Veripailakoista puuttumaan juuri tuon tietyn tuttuuden takia. Yli sata sivua luettuani tarkistin vielä takakannesta, että olihan juuri tässä kirjassa pitänyt olla suomalaisen kansanperinteen aineksia. En nimittäin ollut huomannut sellaiseen viittaavaakaan. Loppupuoli ei tässä suhteessa ole sen antoisampi, valitettavasti.

Murhien sijoittaminen Lapin hiihtokeskukseen eli Ylläkselle on onnistunut ratkaisu, koska jopa minä olen kerran vastaavassa paikassa sen verran oleillut, että pystyin vaivatta kuvittelemaan tapahtumapaikat silmieni eteen. Varsinaiset loppuhuipentumat on sijoitettu harvaanasutummalle seudulle, mikä toi oman, hieman eksoottisenkin lisänsä tarinaan.

Alkuun päästään rivakasti. Hiihtohississä murhataan nuori poika. Nopeasti käy ilmi, että kyseessä on melko tunnetun miljonäärin ainoa poika. Murha-ase on erikoinen, ja se lopulta johtaa poliisitkin tekijän jäljille (tosin hieman kaukaa haetun tuntuisesti). Pian löytyy toinen nuori uhri, joka on murhattu aivan toisella tavalla. Mikään ei tunnu yhdistävän uhreja, eikä motiivista ole enää mitään käsitystä oikein kenelläkään. Poliisien lisäksi tapausta tutkailee nuori iltapäivälehden toimittaja Eerika, jonka tuttava Krisse sattuu paikalle kameroineen ensimmäisen uhrin löytyessä. Moniongelmainen Krisse sotkeutuu tahtomattaan syvälle juttuun, ennen kuin kaikki on selvitetty.

Henkilöitä on mukana runsaasti. Eerika ja Krisse ovat tärkeitä, mutta eivät selkeitä päähenkilöitä oikein hekään. Kumpaankaan ei lukija ehdi tapahtumien vauhdissa kunnolla tutustua. Helsingissä hääräilee taustatyötä tekevä toimittaja, pohjoisessa useampikin poliisi, joista Vuontisjärvi vaikutta mielenkiintoiselta mutta joka jää varsin ohueksi hänkin. Lisäksi avainasemassa on noin viiden nuorenmiehen kausityöporukka, jonka jäsenistä osa jää pelkän nimen varaan.

Takakansi siis lupaa, että mukana on myös ’vaiettua lähihistoriaa’. Onhan sitä, mutta vasta aivan loppuratkaisussa. Kiitosta on annettava siitä, että Ollikainen ei sorru turhaan selittelyyn, vaan luottaa lukijan ymmärrykseen.

Odotan tämän kliseisesti ”lupaavan esikoisen” jälkeen, mihin suuntaan Milla Ollikainen lähtee dekkarikirjailijana kehittymään. Seuraava romaani tulee varmasti olemaan lukulistallani.

Milla Ollikainen: Veripailakat

Like 2013. 221 s.

Lainattu kirjastosta.