Ari Räty: Varjomies #dekkaritiistai

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen sai viime vuonna ristiriitaisen vastaanoton. Teosta ihailtiin mutta myös inhottiin. Omat tuntemukseni erikoisen kirjan äärellä olivat lopulta sekalaiset. Rädyn persoonallinen tyyli jäi mieleen, vaikka tarina itsessään ei aivan liekkeihin sytyttänytkään. Olen päättänyt pohdiskeluni retoriseen kysymykseen, mitä Räty mahtaa kirjoittaa seuraavaksi. En siis osannut yhtään odottaa, että Syyskuun viimeinen saisi jatkoa. Mutta niin vain tulin yllätetyksi.

Luettuani tai oikeammin kuunneltuani Rädyn toisen romaanin Varjomies olen vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin esikoisteoksen äärellä. Jos haluaa luokitella Varjomiehen dekkarin alagenreihin, joutuu vaikeuksiin. Perinteinen dekkari se ei missään nimessä ole, kuten ei ole Syykuun viimeinenkään. Rikosromaani-määritelmäkään ei oikein tee sille oikeutta. Psykologisen trillerin ja toimintatrillerin aineksia on mukana, jopa niin, että kuviot ovat paikoin hyvinkin kansainvälisiä. Silti Varjomies on mielestäni lähinnä romaani rikoksista ja rikollisista.

Syyskuun viimeiseen nähden Varjomies on ainakin osittain jonkinlainen selitysosan ja loppuhäivytyksen yhdistelmä. Lukija saa tietää, miten henkilöille sitten kävi ja miksi he toimivat kuten toimivat. Kaikkeen ei tosin vieläkään selityksiä tule, eikä ole niin väliksikään. Tietty arvoituksellisuus kuulunee Rädyn tyyliin. Esimerkiksi syitä Hagmanin pahuuteen ja ei saada vieläkään. Miksi mies toimii kuten toimii tai miten hän on asemaansa päätynyt, jää hämärän peittoon.

Aikajänteeltään Varjomies on edeltäjäänsä lyhyempi, eikä juonessa ole sellaisia ammottavia monttujakaan kuin Syyskuun viimeisessä on. Mutta helposti eivät hahmotu juonikuviot tässäkään romaanissa. Henkilöitä on runsaasti ja Räty taustoittaa heidät laveasti, monesti aivan lapsuudesta asti. Loppuun päästyäni mietin ainakin yhden keskeisen henkilön mukana oloa, koska se mielestäni jää perustelematta juonen kannalta.

Äänikirjoina kuunneltaviksi Rädyn teokset eivät ole helpoimmasta päästä juuri edellä mainituista syistä. Jouduin palauttelemaan mieleeni henkilöitä ja juonenkäänteitä vielä painetun ennakkokappaleen avulla, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiäni. Juonikuvio kaiken alla kulkee, mutta kuinka tärkeä se lopulta on, onkin toinen kysymys. 

Rädylle juonta ja ratkaisuja tärkeämpiä ovat selvästikin henkilöt ja heidän moniulotteisuutensa. Jokaisella tarinan henkilöllä on heikkoutensa (Hagman lienee tässä kuitenkin poikkeus), pehmeä kohtansa, jonka paljastumista pitäisi kovassa maailmassa osata välttää mahdollisimman hyvin.

Juonikuvio, jossa Hagman käy asekauppaa latvialaisen rikollisliigan ja muutaman muun tahon kanssa (taka-ajatuksenaan aivan muu kuin voitontavoittelu, kuten lukija tietää), punoo löyhästi yhteen aiemmasta tutut henkilöt, kuten Syyskuun, Tainan, PeeWeen, Eskelisen ja Piezon. Jokaisella heillä on suora tai ainakin epäsuora siteensä Hagmaniin, joka vetelee naruista taustalla.

Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan tulee Syyskuun ja kumppaneiden menneisyydestä vielä yksi luokkatoveri, Risto Autio. Hänen tarinansa sivuaa luonnollisesti Syyskuun viimeisen tapahtumia, joihin saadaan vielä yksi näkökulma lisää. Tainalla on ollut lähtemätön vaikutus ankarasti kiusatun Aution elämään, ja nyt heidän polkunsa kohtaavat uudelleen. Hagman koettaa saada Autiostakin otteen, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän vastuksen.

Tunnelmani ovat siis jälleen ristiriitaiset. Onko ollenkaan reilua lukea Rätyä dekkarilasien läpi? Tai edes rikosromaanilasien? Henkilökuvaus on dialogin ohella Rädyn ehdottomia vahvuuksia, ja jollain noitamaisella keinolla hän saa tekstiinsä synkeyttä, jonkinlaista tihenevän jännityksen ja ahdistuksen tuntua niin, että lukijana saa koko ajan pidätellä vähän henkeään ja pelätä pahinta tapahtuvaksi. Ja kyllä se usein myös tapahtuu.

Ari Räty: Varjomies
Tammi 2018. 309 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 10 min.

Painettu ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Vuodenvaihteessa ilmestyi koko joukko mielenkiintoisia dekkariuutuuksia, joista minullekin useista lähetettiin ennakkokappale. Olin kuitenkin melkoisen väsynyt lukemaan kotimaisia uutuusdekkareita, joten Ari Rädyn esikoisteoksen Syyskuun viimeinen ennakkoversio jäi kirjapinooni odottelemaan parempia aikoja. Seurailin sen saamaa vastaanottoa kuitenkin sivusilmällä.

Helsingin Sanomien Antti Majander antoi Syyskuun viimeiselle peräti neljä tähteä viidestä todeten seuraavaa:

”Keskiöön nousee Ari Rädyn luja näkemys ihmisestä sekä siitä mitä he tekevät toisilleen – ihan vain siksi, koska pystyvät. Tällaista olemassaolon perusteisiin iskevää tyrmäysannosta kukaan ei voi kirjoittaa joka vuosi. Harvinainen tapaus on tässä nyt.”

Kaikki eivät olleet yhtä suopeita. Kirsin Book Clubin Sasu Heikkilä antoi täystyrmäyksen:

”En suosittele, tähtiä 1 miinus. Tätä kirjaa ei mielestäni olisi tarvinnut julkaista lainkaan!”

Facebookin Dekkariryhmässä taas toiset kehuivat, kun muutamat paheksuivat esimerkiksi Rädyn käyttämää suorasukaista kieltä, jossa on paljon kirosanoja.

Näin ristiriitainen vastaanotto jättää vain yhden mahdollisuuden. On luettava itse.

Kirjan nyt kuunneltuani päädyn ristiriitaiseen lopputulemaan: pidin mutta en mitenkään ehdoitta. Enkä enää ihmettele, että tästä kirjasta on saatu sekä yhden että neljän tähden arviot.

Pidin Rädyn harjaantuneesta kynänkäytöstä. Dialogi, jota on runsaasti, on rullaavaa. Tunnelmaa luovaa kuvailua on myös paljon. Muutamalla osuvalla adjektiivilla tai kielikuvalla Räty maalaa varmoin vedoin:

”Taina on koonnut tukkansa ylös löyhälle nutturalle, josta karkaa pitkiä suortuvia hänen niskaansa ja molemmille korvallisille. Aurinko hehkuu syvän kuparinpunaisissa hiuksissa. Silmien tuhat vihreää jalokivensirpaletta viiltävät syvälle Syyskuun sydämeen.”

Kirjan tunnelma on paikoin ahdistavan pelottava, kuten kunnon noir-henkeen kuuluu. Rikokset, nuorten tyttöjen seksuaalimurhat, ovat sadistisia (niitä ei tosin kuvailla, vain niiden seurauksia). Murhaajan täytyy olla harvinaisen kammottava ja vastenmielinen otus. Murhaajan henkilöys pysyy piilossa miltei loppuun asti niin lukijalta kuin päähenkilö Syyskuultakin. Lisäkierroksia pelkoon tulee, kun lukija alkaa tajuta, että tarinan todelliset pahikset ovatkin poliisin riveissä.

Syyskuu eli oikealta nimeltään Tomi löytää kaksitoistavuotiaana neljän kaverinsa kanssa tutun tytön murhattuna maantien levähdyspaikan tuntumasta. Tyttö on tapettu vain hetkeä aiemmin, ja murhaajan täytyy olla vielä jossain lähellä. Syyskuu näkee miehen etäältä ja painaa tämän erityistuntomerkin mieleensä. Poliisit tutkivat tahoillaan tätä ja myöhemmin muita murhia, ja Syyskuu etsii pakkomielteisesti mieleensä painamaansa miestä Etelä-Suomen maanteiltä. Etsintää kestää yli kaksikymmentä vuotta. Kun murhaaja ja Syyskuu lopulta kohtaavat, tekee Syyskuu pahan arviointivirheen.

Räty käyttää paljon aikaa Syyskuun ja hänen lähipiirinsä kuvaamiseen, samoin poliiseista erityisesti Eskelisen murheellisen yksityiselämän vaiheita seurataan tarkasti. Välillä nämä jaksot ovat tuskastuttavan yksityiskohtaisia ja pitkiä eivätkä tunnu vievän juonta mitenkään eteenpäin. Koska tapahtumien aikajänne on pitkä, on tarinassa suuria aukkoja, miltei monttuja.

Erikoinen ristiriita tarinaan syntyy siitä, että toiset tahot, kuten poliisi Eskelinen ja toisaalla pakkomielteinen Syyskuu, koettavat löytää murhaajan, ja toiset poliisit ja tietysti murhaaja itse koettavat kaikin tavoin estää tämän. Juonen pahin ongelma on, että lukijalle (ainakaan minulle!) ei missään vaiheessa kunnolla aukene, MIKSI Hagman ei halua pidättää murhaajaa vaan suojelee tätä viimeiseen saakka oikeastaan hinnalla millä hyvänsä ja todellakin keinoja kaihtamatta. Mitä hyötyä on siitä, että pedofiili kulkee vapaalla jalalla vaikkakin niin säikyteltynä, että ei uskalla toteuttaa viettejään missään maailman kolkassa?

Perinteistä dekkaria tai psykologista trilleriä odottavalle Syyskuun viimeinen saattaa olla pettymys, mutta avoimin mielin lukemaan lähtevä kyllä saa selkäpiitä paikoin mukavasti karmivaa viihdettä. Bonuksena on aimo annos nostalgiaa. Poikien ja miesten välistä ystävyyttä Räty kuvaa minusta oivallisesti. Yhteisellä hiekkalaatikolla koettu vaara yhdistää kaverukset niin, ettei edes ihana Taina saa sidettä katkaistua.

Entäpä ne kirosanat? Sanottakoon, että parikymmentä vuotta peruskoulussa on puuduttanut sen verran, ettei tästä juuri hätkähtänyt. Sen sijaan lopun pari väkivaltakohtausta ovat melkoisia. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Räty kirjoittaa seuraavaksi.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Tammi 2017. 309 s.
Elisa Kirjan äänikirja 10 h 35 min, lukija Jari Nissinen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

P.S: Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja minulla on omat lukijasuosikkini. Harvoin törmää huonoon lukijaan, mutta niinkin voi käydä. Jari Nissinen ei valitettavasti ole parhaasta päästä, vaikka lukuääni itsessään onkin miellyttävä. Jostain syystä Nissinen tuntuu koettavan ääntää sanat mahdollisimman sel-väs-ti, jolloin sekä sanojen että lausetason painotukset menevät usein aivan pieleen. Alussa tämä ärsytti todella, mutta vähitellen joko minun korvani tottui tai Nissinen alkoi lukea luontevammin.