Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä

 

Aion tänäkin vuonna lukea dekkareita. Erityisen kiinnostunut olen uusista kotimaisista dekkaristeista ja jo tuttujen dekkaristien uusista sarja-avauksista. Niinpä olen iloinen, että alkuvuodesta ilmestyvistä uutuuksista olen saanut mukavasti ennakko- ja arvostelukappaleita.

Jos laatisin blogikirjoituksilleni klikkiotsikoita, tämä juttu olisi nimeltään Maskuliininen kilpailija Hildurille – ilman kutimia.

Kyseessä on Otavan kustantama uusi Reimar-sarja, jonka kirjoittajapari on kotoisin Suomesta ja Islannista. Seppo Mustaluoto on julkaissut aikaisemmin toistaiseksi nelisosaisen Janne Norrman-toimintajännärisarjan, jonka kaikki osat esittelen lyhyesti täällä. Tjörvi Einarsson on entinen poliisi. Miehet kertovat tavanneensa ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, ja nyt he siis ovat kirjoittaneet yhdessä trillerin Hylkeenmetsästäjä, joka tietysti aloittaa samalla kirjasarjan.

Hylkeenmetsästäjän ennakkokappaleen liepeessä miehet kertovat, että teosta on kirjoitettu suomeksi, islanniksi ja englanniksi. Valitettavasti siitä ei löydy mistään tietoa, ilmestyykö teos myös Islannissa. Samanaikainen ilmestyminen kummassakin maassa olisi kyllä melko päheää!

Reykjavikin poliisissa työskentelevä Reimar Sigurðsson on hälytetty tehtävälle Länsivuonojoen itärannikolle, kun hän on palaamassa Ísafjörðurin poliisilaitokselta kotiin (ja kaikkihan tietävät, että siellä hommia vetää Hildur, jota ei pienoiseksi pettymyksekseni kuitenkaan tässä kirjassa mainita). Strandirin alueella on tehty ruumislöytö. Miehen ruumis lojuu tien ja meren välisellä jyrkällä rantalouhikkokaistaleella valmiina huuhtoutumaan mereen millä hetkellä hyvänsä. Olosuhteet ovat kaikin puolin karmeat, ja Reimar joutuu lopulta raahaamaan jo osittain lokkien ja taskurapujen syömän ruumiin paikalle tulleen partioauton takaosaan vain yhden toisen poliisin avustamana.

Nopeasti käy ilmi, että miestä on ammuttu ja että hänen ruumiinsa on siirretty tarkoituksella rantakallioiden sekaan. On vain hyvää tuuria, että se löytyi ennen kuin meri vei sen mennessään. Pian selviää myös kuolleen henkilöys. Hän on Olaf Ísaksson. Ongelma on kuitenkin, että Olaf Ísakssonia ei ole olemassa. Pikaisen selvityksen perusteella poliisit toteavat, että kyseessä on todennäköisesti venäläinen vakooja.

Tapaus muuttuu kertaheitolla salaiseksi ja erittäin arkaluontoiseksi. Mitä Olaf Ísaksson on Islannissa ja Strandirissa tehnyt? Kuka hänet tappoi ja miksi? Ketkä kaikki etsivät miestä ja mihin keinoihin he ovat valmiita?

Pian paljastuu, että ammutulla Olaf Ísakssonilla on myös kytkös Suomeen. Hän on aikanaan 1990-luvulla tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana, mutta on sitten myöhemmin kadonnut jäljettömiin. Nyt hän siis putkahtaa uuden henkilöyden saaneena esille Islannissa. Suomesta kutsutaan supon etsivä Antti Korhonen avustamaan Reykjavikin poliisia tapauksen selvittämisessä.

Nelikymppinen Reimar on yksiselitteisesti tarinan päähenkilö. Lähes kaikki tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan, vaikka minäkertojasta ei olekaan kyse. Mustaluodon aiempi sankari Janne Norrman ei juurikaan syvene henkilönä edes neljässä tarinassa, mutta Reimariin on selvästi haluttu puhaltaa enemmän henkeä kuin puhtaiden tiukkatahtisten toimintajännäreiden päähenkilöön. Ihan kohtalaisesti siinä onnistutaankin, ja Reimar on mukavan ristiriitainen eli siis hyvin inhimillinen tyyppi vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kirjan alussa Reimar kärvistelee kuihtuvassa avioliitossaan ja pohtii, onko koskaan oikeasti rakastanutkaan vaimoaan Unnuria. Kun tytär on aikuistuttuaan muuttanut pois kotoa, puolisot eivät oikeastaan edes tapaa toisiaan koskaan. Unnur viettää yhä enemmän aikaansa harrastustensa ja ystäviensä parissa. Kun välit vielä kiristyvät, hankkii Reimar seurantalaitteen vaimonsa autoon.

Sitten hän yllättäen törmää työtehtävässään Strandirissa nuoruudenrakkauteensa Ylfaan. Tunne on uskomaton, ja ilmassa on heti melkoinen sähkölataus. Olisiko heillä vielä sittenkin mahdollisuus onneen?

Reimar saa tehtäväkseen huolehtia Antti Korhosesta, ja miehistä tuleekin nopeasti ystävät. Kumpikin on vähäpuheinen ja toimintatilanteissa kylmäpäisen tehokas piinkova ammattilainen. Molemminpuolinen luottamus osoittautuu tapauksen selvittelyssä lopulta hyvin syväksi ja vakaaksi, mikä onkin enemmän kuin tarpeen.

Hylkeenmetsästäjää lukiessani huomasin vertaavani sitä Mustaluodon aiempiin teoksiin mutta myös Satu Rämön kaikki mahdolliset ennätykset rikkoneeseen Hildur-sarjaan. Yllättävän paljon on yhtenevyyksiä. Ensinnäkin tapahtumapaikka on Länsivuonoilla, vaikkakin itäosissa mutta kuitenkin. Reimarilla on jonkinlaisia enneunien näkemisen ja outojen tuntemusten muodossa tulevien ennusmerkkien kokemisen lahja, joten myös ohuen ohut yliluonnollisuuden säie on Hildurin tapaan kudottu mukaan.

Tapausta tulee tutkimaan suomalaispoliisi, joka ystävystyy tarinan päähenkilön kanssa ja jonka kautta saadaan esiteltyä vielä monipuolisemmin Islantia ja islantilaista elämänmenoa samalla, kun vertaillaan niitä Suomeen ja suomalaisuuteen. Monien keskeisten henkilöiden menneisyyksissä on tapahtunut jotain traumaattista ja, kuten aikanaan selviää, vaiettuja ja peiteltyjä rikoksiakin.

Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä on kuitenkin reippaahkosti enemmän, ja oman säväyksensä tarinaan tuo kylmäävän häikäilemätön kansainvälinen vakoilu. Tarpeen vaatiessa mikään taho ei kaihda suoraa toimintaa, ei myöskään Reimar, ainakaan, kun panokset ovat riittävän korkeat.

Lopputulos on ihan toimiva yhdistelmä perinteisehköä poliisidekkaria ja tiukkaa kansainvälistä toiminta- ja vakoilutrilleriä, jota on maustettu vielä ihmissuhdekuvioilla sekä tietysti sillä huipputrendikkäällä islantilaisella miljööllä. Lukukokemuksena Hylkeenmetsästäjä on vetävä, vaikka joitakin juonenkäänteitä nimenomaan ihmissuhdepuolella pidin hieman turhan dramaattisina. Teos kuvaa myös armottomasti, miten haavoittuva on pohjoismainen turvallisuusilluusio.

Seppo Mustaluoto ja Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä
Otava 2025. 284 s.

Ennakkokappale.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo

 

Pyysin toimittaja Juha Roihan esikoisromaanista Yksi aina valvoo kustantaja Tammelta arvostelukappaleen, koska jostain syystä olin saanut käsityksen, että se on esikoisdekkari. Kirja esitellään kustantajan sivuilla mysteeriromaaniksi, ja kannessa on hieman komisario Palmua muistuttava figuuri. Kenties harhakäsitykseni johtuivat tästä.

Mutta dekkari Yksi joka valvoo ei ole. Se on jonkinlainen yhdistelmä veijarimaista vakoiluromaaniparodiaa ja maagista realismia, jossa tosiaan ratkaistaan mysteeriä, mutta rikoksesta ei ole kysymys, ei ainakaan varsinaisesti. Kunhan sain odotushorisonttini oikaistua, viihdyin kirjan parissa ihan mukavasti.

Hotelli Tornin yöportieeri Matti Laaksonen saa työpöydälleen kummallisen kirjekuoren, jonka sisällä on muutama liuska tekstiä ja kaksi valokuvaa. Toisessa niistä ovat Matti lapsena ja hänen vanhempansa. Matti on ollut jo aikeissa viskata kuoren pois, kun vastaanottotiskin puhelin soi. Tuntematon miesääni on kehottanut Mattia katsomaan kuvia ja lukemaan tekstin. Soitto tuli, kuten jälkeen päin käy ilmi, vastaanottotiskin puhelimen omasta numerosta…

Papereissa itseään K:ksi kutsuva mies kertoo olevansa Neuvostoliiton vakooja, jota varten hotelliin on valvontakomission aikaan rakennettu salahuone. Valvontakomissio lähti aikanaan, mutta K jäi. Neuvostoliitto kaatui, mutta K jatkoi työskentelyään uudelle isännälleen. Matti pitää K;n tarinaa alkuun keksittynä ja pilana, mutta samaan aikaan K:n muisteluviestien kanssa alkaa tapahtua monenlaista omituista. Esimerkiksi Matin hallussa oleva pieni ikoni alkaa muuttua.

Käy ilmi, että K ei ole vuosikymmenten aikana vain vakoillut Suomea ja suomalaisia, vaan hänellä on ollut aktiiviset sormensa pelissä monessa historian tapahtumassa. Osan niistä me kaikki tunnistamme, mutta muutamat tapahtumat ovat niin Matille kuin lukijallekin uusia ja sitäkin ällistyttävämpiä.

Miksi K haluaa kertoa uskomattoman tarinansa juuri Matille? Se selviää lopulta ja onnistuu kyllä yllättämään Matin melkoisesti! Lukijakin yllättyy, joskaan ei välttämättä ihan yhtä paljon, jos on malttanut tehdä muutamia huomiota matkan varrella.

Yksi aina valvoo on nokkelasti toteutettu vakoilutarina vähän Forrest Gumpin hengessä. Minua K:n jutut vähän hymyilyttivät, ja muutamat oivallukset ovat kieltämättä riemastuttavia. Jos suostuu lähtemään maagisrealistiselle matkalle lähimenneisyyteemme ja legendaariseen hotelli Torniin, Yksi aina valvoo viihdyttää varmasti. Mielenkiintoinen, ehkä vähän odottamatonkin avaus Juha Roihan kirjailijanuralle.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo
Tammi 2022. 303 s.
Kansi Markko Taina.
Äänikirjan lukija Juha Roiha.

Arvostelukappale.

Mick Herron: Todelliset tiikerit

 

Jos kisattaisiin k***päisimmän esihenkilön tittelistä, päältä päin näyttäisi, että Jackson Lamb olisi kirkkaasti vahvoilla. Lamb johtaa Britannian Salaisen palvelun MI5:n Slough Housea, johon on koottu uransa mokanneet hylkiöagentit hoitamaan merkityksettömiltä tuntuvia ja uuvuttavia rutiiniselvityksiä. Lamb on entinen huippuagentti, mitä ei millään uskoisi. Hän pukeutuu kuin etsisi vaatteensa Pelastusarmeijan ylimäärävarastoista, on muutenkin epäsiisti, piereskelee kuuluvasti ja tarkoitushakuisesti ja sikailee kaikin mahdollisin tavoin.

Henkilöstöään hän kohtelee avoimen ivallisesti niin ryhmänä kuin yksilöinäkin. Jokaisen alaisen taustalla on jokin moka tai muu syy epäsuosioon joutumiselle, sillä kukaan ei tule Regent’s Parkin päämajasta Slough Houseen vapaaehtoisesti. Kukaan ei myöskään koskaan palaa Regent’s Parkiin, vaikka jokainen siitä unelmoi ja alkuun vahvasti uskookin. Slough Housen tarkoitus on saada hylkiöagentit irtisanoutumaan. Siinä Jackson Lamb yrittää parhaansa mukaan auttaa. Hän esimerkiksi tarjoaa säännöllisesti alkoholistisihteerille viskipaukkua toimistopullostaan, jota ei itse kaihtele vajentaa työaikanaan.

Jackson Lamb on brittikirjailija Mick Herronin parodisen vakoiluromaanisarjan nimihenkilö. Sarjassa on ilmestynyt tänä keväänä jo kahdeksas osa Bad Actors, ja ensimmäiseen osaan Luupäät perustuva tv-sarja Slow Horses on valmistunut Apple TV -kanavan alkuperäistuotantona. Jackson Lambia näyttelee Gary Oldman ja hänen esihenkilöään Diana Taverneria Kristin Scott Thomas. Trailerin perusteella sarja vaikuttaa oikein hyvältä, joten ne, joilla on Apple TV:n katseluoikeus, voivat olla tyytyväisiä.

Aiemmin lähinnä kotimaista kirjallisuutta kustantanut CrimeTime on ottanut Jackson Lamb -sarjan suomennokset julkaisuohjelmaansa, ja suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kolme: Luupäät (2021), Nukkuvat leijonat (2021) ja tänä keväänä Todelliset tiikerit. Neljäs osa Vakoojakatu ilmestyy syksyllä.

Jackson Lamb -sarja on parodinen vakoiluromaanisarja, jossa brittihuumori yhdistyy monimutkaisiin ja yllättäväkäänteisiin juonirakennelmiin. Koska on kysymys vakoilusta, kukaan ei voi koskaan olla varma oikeastaan mistään. Kaikki on joko hämäystä tai hämäyksen hämäystä tai vielä jonkin mutkan kautta triplahämäystä. Kaikki juonittelevat kaikkia vastaan minkä kerkeävät.

Kolmen osan perusteella sanoisin, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa, sillä jokaisessa osassa on ratkottavana erillisiä tapauksia. Parhaiten sarja kuitenkin toiminee ilmestymisjärjestyksessä lukemalla. Itse luin toistaiseksi suomeksi ilmestyneet kolme ensimmäistä osaa tiiviissä tahdissa, koska jäin koukkuun Herronin antisankareiden touhuihin ja kuivakkaan huumoriin.

Slough Housessa on henkilöstöä runsaan laisesti, ja Herron suhtautuu romaanihenkilöihinsä varsin pragmaattisesti eli muutama talon henkilöstöstä vähenee joka osassa luonnollisen poistuman kautta. Ei siis kannata liikaa kiintyä kehenkään, koska pian joutuu todennäköisesti heittämään kiintymyksensä kohteelle hyvästit tämän koettua väkivaltaisen lopun. Regent’s Parkista tosin saadaan täydennystä pikaiseen tahtiin.

Väenpaljous on alkuun hämmentävää, mutta kunhan tarina on kunnolla päässyt vauhtiin, keskeisimmät henkilöt alkavat tulla tutuiksi. Kaikkien muiden paitsi Jackson Lambin taustoista ja yksityiselämästä kerrotaan ainakin yksityiskohtia. Kaikkien muiden Regent’s Parkista karkottamisen katkera syy kerrotaan lukijalle, paitsi Lambin. Sitä eivät tiedä myöskään Slough Housen työntekijät, mistä aiheutuu melko lailla juoruilua ja spekulointia. Onko mies mokannut itsekin urallaan, vai onko hän Tavernerin luotettu, joka vain hoitaa tehtäväänsä eli savustaa ulos epäkelpoa työvoimaa?

Luupäissä esitellään alkuun lukijalle Slough Housea ja sen henkilöstöä. Jackson Lamb on antanut River Cartwrightille tämän kuukausia himoaman kenttätehtävän. Se ei tosin ole ihan sellainen kuin hän toivonut. Hänen on saatava haltuunsa äärioikeiston suuntaan kallistuneen toimittaja Robert Hobdenin roskapussi, analysoitava sen sisältö ja laadittava siitä raportti. Mikä Hobdenissa päällikköä niin paljon kiinnostaa, ei kerrota Riverille eikä muillekaan Hobdenia tarkkaileville agenteille.

Slough House sähköistyy, kun nettiin ladataan video, jolla nimeämättömät huppupäät uhkaavat katkaista sieppaamansa nuoren miehen kaulan ja näyttää kaiken reaaliaikaisesti netissä. Mitään vaatimuksia tai muita uhkauksia ei esitetä, mutta määräaika on lyhyt, vain pari vuorokautta. Mistä oikein on kysymys? Miten nuorukaisen hengen voisi pelastaa? Kuka hän on? Keitä sieppaajat ovat? Slough Housen väkeä ei rekrytoida tapauksen yhteydessä aktiivitehtäviin, mutta he päättävät ryhtyä itse omatoimisesti ratkaisemaan ongelmaa. Niin voisi osoittaa pätevyytensä ja päästä takaisin tositoimiin ja päämajan armoihin.

Jackson Lamb -sarjan toinen osa Nukkuvat leijonat palkittiin vuonna 2013 CWA Kultatikarilla vuoden parhaana dekkarina Britanniassa ja sai Tanskassa parhaan käännösdekkarin palkinnon. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Britannian salaisen palvelun palkkalistoilta pyyhitty Dickie Bow kohtaa yllättäen Lontoon vilinässä henkilön, jonka hän tunnistaa entiseksi Moskovan agentiksi. Seuraavana aamuna Jackson Lamb käy selvittelemässä Bown kuolemaan liittyviä olosuhteita. Mies on löytynyt sydänkohtaukseen menehtyneenä bussista.

Samaan aikaan Min Harper ja Louisa Guy Slough Housesta saavat Regent’s Parkin James Hämähäkki Webbiltä toimeksiannon. Heidän pitäisi turvata neuvotteluihin saapuvaa venäläistä oligarkkia Arkadi Paškinia, joka haluaa hoitaa Lontoossa korkean tason tapaamisensa kirjaimellisesti korkealla eli Needle-pilvenpiirtäjän 77. kerroksessa. Tehtävä kuulostaa vähän epäilyttävältä, mutta seurustelun aloittanut työpari on kipeästi rahan tarpeessa.

Dickie Bown tapauksen pengonta nostaa nopeasti pintaan kuuman nimen kylmän sodan ajoilta: Aleksander Popov. Kyseessä on pahamaineinen venäläisagentti, joka sittemmin osoitettiin venäläisten taitavaksi harhautukseksi. Oliko kyse sittenkin harhautuksen harhautuksesta, eli oliko Popov kuitenkin olemassa ja jos oli, onko hän nyt taas aktiivinen? Kuten arvata saattaa, tapaukset liittyvät lopulta yhteen, ja loppurytinät ovat melkoisen näyttävät.

Viimeistään Todelliset tiikerit todistaa, että vaikka Jackson Lamb on esihenkilö suoraan helvetistä, hän kuitenkin pitää tiukan paikan tullen omiensa puolta keinoja kaihtamatta. Hyvä niin, sillä tällä kertaa hänen sihteerinään toimiva agentti Catherine Standish kidnapataan. Lunnasvaatimus osoitetaan Catherinen kollegalle River Cartwrightille. Catherinen hengen voi pelastaa toimittamalla pääministeristä laaditun taustatietokansion sieppaajille. Harmillisesti kyseistä kansiota säilytetään MI5:n päämajan kellariarkistossa, joten pian River on melkoisissa hankaluuksissa.

Samaan aikaan Jackson Lambin esihenkilöt Regent’s Parkissa tuskailevat ministerin vaatimien budjettileikkausten kanssa. Ministerin ja MI5:n päällikön mielipide on, että Slough House on syytä lakkauttaa mitä pikimmin. Suunnitelma kuitenkin kohtaa vastoinkäymisen toisensa perään. Niistä osa liittyy arkistoinnin uudelleenjärjestämiseen ja arkiston uudelleensijoittamiseen, osa taas erään kyseenalaisen operaation pieleen menemiseen. Poliittinen peli on armotonta, eivätkä toisiksi jää virkamiesten keskinäinen kyynärpäätaktikointi ja kampittelu. Kehenkään ei vain voi luottaa, ei aina edes itseensä.

Catherinen vapauttamiseksi tarvitaan kunnon suunnitelma, samoin arkiston harmaiden kansioiden haltuun ottamiseksi. Seuraa tuttuun tapaan kiivasta yllättävien käänteiden värittämä toimintaa, jossa tulee myös tappioita ennen kuin tilanne on saatu tyydyttävästi haltuun.

En ole varsinainen vakoiluromaanien ystävä, mutta nämä Herronin kirjat ovat kyllä riisuneet kaiken vastarintani. Herron kirjoittaa melko laveasti ja päältä päin katsoen hidastempoisestikin, mutta tarinoiden edetessä huomaa, miten miltei kaikki alun merkityksettömiltä tuntuneet yksityiskohdat ovat sitten kuitenkin merkityksellisiä lopputuloksen kannalta. Juonet ovat koukeroisia ja monihaaraisia, joten keskittymistä lukijalta edellytetään ehkä keskimääräistä enemmänkin. Kirjat ovat hyvin brittiläisiä, mistä pidän kovasti.

Toivon vienosti, että Suomen dekkariseuran hallitus pitää Mick Herronin tuotannon mielessään valitessaan syksyllä taas uutta ulkomaisen dekkarikirjallisuuden kunniakirjan saajaa. Jos ei tänä vuonna niin ainakin sitten tulevina vuosina. Sen lisäksi toivon, että Apple-TV myisi sarjansa jollekin muulle palvelulle lähitulevaisuudessa. Katsoisin sen enemmän kuin mielelläni.

Mick Herron: Luupäät (Slow Horses)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 399 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Nukkuvat leijonat (Dead Lions)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2021. 415 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Mick Herron: Todelliset tiikerit (Real Tigers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
CrimeTime 2022. 405 s.
Kansi Matti Vartiala. 
Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki.

Kirjat arvostelukappaleita. Äänikirjat itse maksettu kuunteluaikapalvelu.