Mika Kähkönen: Luonnollinen kuolema

Mika Kähkösen Luonnollisen kuoleman takakansitekstissä kustantaja Myllylahti kehaisee, että kirjailija ’on vahva lisä kotimaiseen sairaaladekkarigenreen’. Tottahan se totisesti on, eikä sitä totuutta himmennä paljon sekään totuus, että kotimainen sairaaladekkari on melkoisen harvinaista herkkua. Kähkösen vahva osaaminen sairaalamiljöön kuvaamisessa perustunee ainakin osittain siihen, että hän työskentelee siviilielämässä hoitoalalla sairaalan päivystyspolilla. Sairaaloiden olosuhteet ja työyhteisöjen tiukka hierarkia siis ovat tuttuja.

Luonnollisen kuoleman päähenkilö on sairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitaja Susanna Nilssen. Susanna on menettänyt miehensä Saulin edellisenä talvena ja on nyt Elias-pojan yksinhuoltaja. Sauli oli alkoholisti ja paleltui kuoliaaksi hankeen eksyttyään kotimatkalla. Näin ainakin miehen outo kuolinpaikka selitettiin. Susannaa asia ei jätä rauhaan, eikä tilannetta helpota, että Elias on alkanut käyttäytyä huonosti ja syyttää äitiään isän kuolemasta. Jos vanhemmat eivät olisi riidelleet ja olleet eroamassa, olisi isä edelleen Eliaksen mielestä elossa.

Susanna alkaa ihmetellä, miten paikallisen tutun alkkisremmin rivit alkavat harventua yhä kiihtyvään tahtiin. Kuolinsyyt vaihtelevat ja vaikuttavat ainakin päällisin puolin luonnollisilta, eikä poliisi tunnu kummemmin paneutuvan laitapuolenkulkijoiden kuolemiin. Päinvastoin, hyvä vain, että putkaan kuskattavia on vähemmän. Tätä mieltä tuntuu olevan ainakin rikospoliisi Kari Jontka, joka pitää Susannan epäilyjä henkilökohtaisina loukkauksina ja haluaa pistää ne Susannan käsittelemättömän surun piikkiin.

Sairaalan henkilöstökään ei suhtaudu kaikkiin potilaisiin ihan sellaisella lämmöllä kuin voisi toivoa. Ainakin Susannan työpari Saku kohtelee alkoholisteja kylmästi ja jopa raa’asti, kun muiden silmä sopivasti välttää. Kun ruumiita tulee yhä lisää ja osa omaisistakin esittää vaikeita kysymyksiä, alkaa Susanna pelätä, että alkkiksia listii joku omasta henkilökunnasta. Mutta miten löytää oikea syyllinen ja vielä koota todisteitakin? Esimiehet ja poliisi eivät suhtaudu Susannan pyrkimyksiin mitenkään kannustavasti.

Kähkönen kuljettaa tarinaa useasta näkökulmasta, ja alusta asti lukijalle on selvää, että kuolemat eivät ole sattuman kauppaa. Joku tosiaan on päättänyt ratkaista alkoholistien ongelmat ja säästää yhteiskunnan varoja lopullisesti. Mutta kuka ja miksi? Epäily lankeaa vuoron perään lähes kaikkien päivystyspolilla ja sen liepeillä työskentelevien ylle, ja lukijakin menee kirjoittajan taitavasti virittämiin ansoihin.

Harmi onkin, että kaikesta hyvästä huolimatta Luonnollinen kuolema ei ihan vielä ole täysin toimiva paketti. Pahin kompastuskivi tuntuu olevan kaikenlainen runsaus. Henkilöitä on runsaasti, ihmissuhdekuvioita on runsaasti, epäiltyjä on runsaasti. Mikä liittyy mihinkin ja ennen kaikkea, mikä ei liity mihinkään? Lukijaparan muisti on kovilla kaiken materiaalin ja henkilögallerian hallussa pitelyssä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut karsimisen varaa, ja jäntevyys olisi siitä todennäköisesti kohentunut. Hyvistäkin ideoista on maltettava luopua, jos se on kokonaisuuden kannalta etu.

Myös kerronnan kielen luistavuudessa ja dialogien luontevuudessa on vielä paikoin työstämisen varaa. Edellisen teoksen Pimeimmät tunnit jälkeen on kuitenkin jo tapahtunut huimaa kehitystä.

Mika Kähkönen: Luonnollinen kuolema
Myllylahti 2016. 367 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Hän nostaa peitteen päältään, kääntyy kohti yöpöytää ja aikoo ojentaa kätensä kohti pöytälamppua, kun käsi jäykistyy. Hän näkee ikkunan takana hahmon. Ei, se seisookin sen edessä, sisällä sängyn vieressä. Pieni lapsi. Luka?

”Aala ippu oli”, Luka mumisee. Ääni oli tukahtunut. Pojan käsi kohoaa sivulle kuin joku nostaisi sitä näkymättömällä siimalla. Yrittääkö Luka osoittaa jotain? Tai paremminkin, yrittääkö joku osoittaa Lukan kädellä jotain?

Käsi ei ole ainoa, mikä roikkuu. Luka näyttää pitemmältä ja huojuu jaloistaan. Poika on ilmassa. Tämän kaulassa on jotain. Se ei ole sitä miksi hän sitä luulee. Ei saa olla! Silti hän hyökkää pojan luo irrottaakseen sen. Nostaakseen häntä. Vielä ei ole myöhäistä. Poikahan puhui. En tarkoittanut, halusin vain. Vahinko. Onnettomuus.

”Se ei ollut minun syytäni!” Salla huutaa ja kuulee sen.

Salla Helmeri on parivuotiaan Luka-pojan äiti. Salla on kokenut rajun synnytyksenjälkeisen masennuksen, josta oikeastaan on vasta nyt toipumassa. Pahimman synkkyyden aikaan tapahtui asioita, joita Salla ei muista eikä ole varma, haluaako muistaakaan. Lukan isä Sami on jättänyt Sallan noihin aikoihin ja asuu nyt heidän entisessä kotikaupungissaan onnellisena uuden vaimon ja kaksosten kanssa. Sallan ja Samin välit ovat huonot, eivätkä vähiten Sallan katkeruuden ja mustasukkaisuuden takia.

Sallan painajaiset ovat aktivoituneet, kun hän on alkanut saada kummallisia ja pelottavia sähköpostiviestejä kahden vuoden takaa Sarah Hipburn -nimiseltä lähettäjältä. Henkilö tuntuu tietävän omituisen paljon Sallan henkilökohtaisista asioista ja syyttää samalla Sallaa vaikeuksistaan. Kun viestejä alkaa tulla yhä tiheämmin, Salla päättää selvittää, kuka häntä vainoaa ja miksi. Samalla Sallan oma menneisyys alkaa pelottavasti raottua.

Psykologinen trilleri Pimeimmät tunnit on Mika Kähkösen kolmas romaani. Aiemmat teokset Väärin voitettu ja Testinuket on julkaistu omakustanteina. Esikoisteos kertoo jalkapalloon liittyvään hämärään vedonlyöntibisnekseen tahtomattaan sekoitetusta miehestä ja jälkimmäinen taas huumevelkojensa takia kummallisen tutkimuskeskuksen koekaniiniksi joutuvasta miehestä. Salla Helmeri on siis ensimmäinen naispuolinen päähenkilö Kähkösen tuotannossa, mutta ihmismieli ja sen pimeät, luotaamattomat puolet näyttäisivät kiehtovan tekijää.

Psykologinen jännitys on vaikea genre. On luotava painostava ja vangitseva ilmapiiri, joka tihenee tarinan edetessä. Uskottavuudesta ei kuitenkaan saisi matkalla liikaa tinkiä. Kähkönen onnistuu Pimeimmissä tunneissa mielestäni ihan mukavasti, vaikka kirjan alku lähtikin hieman tahmeasti liikkeelle. Kun Salla saa lopulta juonenpäästä kiinni ja alkaa oikeasti selvittää, kuka sähköpostien takana on, juttu alkaa viedä lukijaa mennessään. Sitä ennen on kuitenkin monenlaista sälää, jonka merkitys näyttää osin vielä lopussakin kyseenalaiselta. Uskottavuus ja loogisuuskin ovat koetteilla pariin otteeseen. Mutta kirjailija kiepauttaa matkan varrella kuviot ainakin pariin kertaan uusiksi, joten kannattaa olla tarkkana sen suhteen, mitä ja ketä uskoo. Loppu on mukavan kutkuttava.

Kähkösen kirjailijasivuilta selviää, että on toiminut lääkintävahtimestarina ja on koulutukseltaan lähihoitaja. Ei siis ihme, että sairaalan päivystyksen miljöö ja esimerkiksi ambulanssikohtaus ovat luontevia ja uskottavasti kuvattuja. Salla on ammatiltaan sairaanhoitaja, ja sitäkin on hyödynnetty tarinassa oivaltavasti.

Omaa lukukokemustani häiritsi seikka, jolle kirjailijaparka ei voinut mitään. Keskeinen pahishahmo on kirjassa oman tyttönimeni täyskaima, ja nimen näkeminen kirjan sivuille painettuna tiheään tahtiin sai aikaan kummallisia mielleyhtymiä. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Tiedän, että kirjailijat saattavat pitkäänkin pohtia henkilöiden nimiä, ja olisi mielenkiintoista tietää tämän kyseisen henkilön nimeämishistoria. Tosin epäilen, että ajatuksena on ollut vain valita hyvin tavalliset etu- ja sukunimet.

Mielenkiinnosta tarkistin netin kautta Salomo- ja Lukki-kirjastojen tiedoista, mitkä Kähkösen kirjat löytyvät niiden valikoimista. Tulos oli laihahko. Kumpaakaan kirjailijan aiempaa teosta ei löytynyt mistään näiden kirjastoista. Pimeimpiä tunteja, joka on siis Myllylahden kustantama, sentään löytyy. Salomoon sitä on hankittu kolme, Lukkiin kaksi kappaletta. Näistä viidestä yhteensä neljä on tällä hetkellä lainassa.

Kirjan on lukenut myös Booking it some more -blogin Booksy, joka päätyy aika samankaltaiseen lopputulemaan kuin minäkin tarinan uskottavuudesta. Booksy on kiinnittänyt huomiota myös kirjan kieleen, eikä mielestäni anna suinkaan suotta hieman nihkeää palautetta. Samaan on päätynyt myös Kirjavinkkien Tuija. Alkuun lainaamani näyte jo kertoo jotain sekin, eli pientä viilaamista Kähkösellä vielä on suomen kielen sujuvoittamisessa. Sen suhteen ei kannata luovuttaa, sillä kielenkäyttöä ihan oikeasti voi hioa ja oppia kuka tahansa. Parhaat keinot ovat kirjoittaminen, lukeminen ja taas kirjoittaminen ja lukeminen.

Booksy totesi, ettei hänestä tämän kirjan parissa Kähkösen fania tullut. Ei minustakaan, mutta tunnustan, että varsin huolella tutkin nuo kirjailijan sivulta löytyvät aiempien teosten esittelyt, ja jos niistä jompikumpi olisi ollut kirjastokorttieni ulottuvilla, kenties olisin lukenutkin. Ainakaan en sano, etten enää Kähköstä lue.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Myllylahti 2013. 232 s.

Pyytämätön arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!