Aion laittaa koko Turun pahan valtaan.
Tällaista tavallista kansalaista ja lukijaa jaksaa
hämmästyttää, missä välissä esimerkiksi aktiivipoliitikot tai korkeissa
virkatehtävissä toimivat ihmiset ehtivät kirjoittaa romaaneja. Samaten jaksan
ihmetellä, miten härskisti kustantamoissa menevät läpi tunnettujen ihmisten
keskinkertaiset käsikirjoitukset, kun samalla monet tosissaan yrittävät
kirjoittajat tuskailevat hylkykirjeitten takia, joskus vuosiakin.
Kun aikanaan kuulin Kari
Häkämieheltä ilmestyvän dekkarin, jonka nimi oli (ironisesti?!) Rehelliseksi tunnettu (Teos, 2010), en
kamalasti innostunut. Lukematta ovat edelleen myös seuraavat kolme dekkaria ja
yksi minidekkari. Anteeksi ei voi antaa
on siis ensikosketukseni Häkämiehen tuotantoon.
Turku dekkarin miljöönä on positiivinen asia, ja hyvin Häkämies
tuntuu nurkat tuntevan. Jotenkin itsetarkoitukselliselta vaikuttaa kuitenkin
kirjoittajan tapa kuljetuttaa henkilöitään läpi keskikaupungin kaikkien
tunnettujen kahviloiden ja ravintoloiden. Ei dekkarin pidä mikään
tuote-esittely tai matkailumainos olla.
Itse tarina on monipolvinen ja paikoin sekava runsaine
sivupolkuineen ja henkilöineen. Kyseessä on poliisiromaani, jonka keskiössä
ovat Keskusrikospoliisin Turun yksikön virkamiehet. Vahvistusta tosin saadaan
useaan otteeseen Helsingistä ja lopulta myös Suposta. Päähenkilö on
ylikomisario Heikki Söder, jonka kotiseudulla Kotkassakin piipahdetaan pariin
otteeseen.
Jo aloituksessa vihjataan, että tulossa on iso,
kansainvälinen juttu. Venäjän presidentti Zumin vilahtaa jo prologissa ja on
tulossa Suomen-vierailullaan myös Turkuun. Suomen presidentti Kaarina Saarto
liittyy juoneen vielä tiiviimmin, eikä ihan varmaa ole, kumpi presidenteistä on
nimeämättömän murhaajan tähtäimessä.
Tapahtumat käynnistyvät, kun Turun kaupunginorkesterin jäsen
Ivana Metso katoaa ja löytyy sitten surmattuna. Rafik Metso, Ivanan puoliso, on
turkulaisen asianajotoimiston osakas ja joutuu poliisin epäiltyjen listan
kärkisijoille vaimonsa murhasta. Metsolla on suora yhteys presidentti Saartoon,
mutta hänen perhetaustansa alkaa näyttää epäilyttävältä.
Pian Turussa ja lähiseuduilla alkaa päästä hengestään lisää
venäläistaustaisia ihmisiä. Kuka oikein on kaiken takana? Metson alaista,
nykyistä vihreiden europarlamentaarikkoa Pinja Meriluotoa kiristetään ja
uhkaillaan, Meriluodon isän DDR:n opiskeluvuosien aikaiset päiväkirjat
kiinnostavat kovin monia ja Pinjan ystävä hulttiomainen kartanonperijä Thomas Bromma tuntuu hurahtaneen
kummalliseen ihmisoikeusaktivistiporukkaan. Seassa häärii vielä ainakin
paikalliseen motoristijengiin kuuluva poliisin vasikka Hanibii. Miten kaikki
oikein liittyy kaikkeen? Välillä tuntuu, ettei sitä ole oikein tiennyt
kirjoittajakaan.
Aineksia on siis keitoksessa ainakin tarpeeksi. Jännitettä
luodaan kyllä ihan kiitettävästi, vaikka paikoin tönkkö dialogi on juuttua
lukijan kurkkuun. Valitettavasti loppu’huipennus’ lässähtää suorastaan
megalomaanisesti. Lopussa tarvitaan vielä syyllisen omakätinen selitys
motiiveilleen. Yllätyin kyllä, kun syyllinen paljastui, mutta on vaikea sanoa,
oliko se kaiken jälkeen ainoastaan positiivinen asia.
Heikki Söderin ja kumppaneiden vanhoille tutuille tämäkin
kirja varmasti kelpaa, ja suomalaisessa dekkarikentässä se sijoittuu ihan
helposti vähintään keskikastiin. Silti kummastelen, miten Häkämies on päätynyt
Teos-kustantamon talliin. Tuskin ainakaan puhtaasti kirjallisilla ansioillaan,
rohkenen epäillä. Toki on hienoa, että kustantamot osoittavat rohkeutta ja
ennakkoluulottomuutta kustannuspolitiikassaan. Minusta ei kuitenkaan tullut
Kari Häkämiehen dekkarien innokasta fania vielä tämän näytön perusteella.
Kari Häkämies:
Anteeksi ei voi antaa
Teos 2015. 334 s.
Arvostelukappale.
