Tapani Bagge: Violetti vainoaja

 

Vuoden 2023 lokakuussa hyppäsin viimein Tapani Baggen Värisarjan kyytiin, vaikkakin vähän harmillisesti nykytyylilleni uskollisesti ei viimeisimmästä osasta. Silloinen tuorein sarjan osa oli samalla jo sen kahdeksas eli Pomminvihreät renkaat. Pidin lukemastani niin paljon, että päätin jossain vaiheessa lukea aiemmatkin osat. Aikomukseksi se on tosin jäänytkin siinä määrin, että Bagge ehti jo julkaista sarjan yhdeksännen osan Violetti vainoaja enkä minä ole tehnyt aiempien osien suhteen mitään.

Tapani Bagge (vas.) ja JP Koskinen keskustelevat 
Violetista vainoajasta ja Värisarjasta
Tampereen kirjafestarien dekkarilauantaina 30.11.2024.

Tampereen kirjafestareilla oli kuuntelemassa dekkarilauantain haastatteluja, joista yhdessä JP Koskinen jututti Baggea tämän uusimmasta dekkarista eli Violetista vainoajasta. Olin toki sen ilmestymisen ja upeat kannet jo pannut merkille, mutta sisällöstä en tiennyt mitään. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että uusin Mujus-dekkari sijoittuu Lohjalle ja Virkkalaan vuoden 1954 kesäkuun alkupäiviin. Maisemat olisivat siis hyvinkin tuttuja. Oli ostettava kirja heti mukaan.

Lukuaika oli loppuvuodesta kovinkin kortilla taas kerran, joten otin Violetin vainoajan kuunteluun vasta vuoden viimeisenä päivänä. Alkupuolen kuuntelin, mutta sitten loppupuolella olikin turvauduttava taas vanhaan tehomenetelmään eli vuoroin painetun kirjan lukemista sohvalla  ja kotihommien ohella äänikirjan kuuntelua. Varma merkki hyvin vetävästä kirjasta.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen on sodassa toisen kätensä menettänyt invalidi, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää pientä yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Viime tapaamisen jälkeen Mari ja Rane Ruuti on palkattu firmaan ihan virallisiksi apulaisiksi. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. 

Näkymä, jota Kalkki-Anselmi katseli kartanonsa
työhuoneen ikkunasta. 
Kuva on siis nykyisin kunnostetusta 
Petter Forsströmin puistosta. Puisto on upea!

Mujunen on kutsuttu Lohjan Virkkalaan tapaamaan tunnettua tehtailija Kalkki-Anselmi Hofstedtia. Paikan päällä käy ilmi, että Hofstedtin vaimo Ellen on kidnapattu viikkoa aikaisemmin ja nyt hänestä vaaditaan muhkeita lunnaita. Kalkki-Anselmilla on palkollisinaan varsin kirjavaa joukkoa, kuten turvallisuuspäällikkönä toimiva Karlsson, Mujusen entinen alainen Valposta. Karlsson oli sodan loppukahinoissa paennut Ruotsin puolelle ja palannut vasta valvontakomission poistuttua.  

Dekkarin tapahtumapaikat ovat oikeita, ja myös Kalkki-Anselmilla ja hänen Ellen-vaimollaan on historialliset esikuvansa eli vuorineuvos Petter Forsström, tuttavallisemmin Kalkki-Petteri, ja hänen vaimonsa Margit. Pariskunnan aiemmat vaiheet noudattelevat romaanissa historiallisten esikuviensa elämänkulkua, mutta Mujusen astuessa kuvaan ovat tarinalinjat jo lähteneet eroamaan toisistaan, eli kaikki varsinaiset tapahtumat dekkarissa ovat fiktiota.

Näkymä Petter Forsströmin puiston alareunasta 
kohti kartanoa.
Päärakennus on käsittämättömästi purettu.

Persoonallinen Kalkki-Anselmi ei suostu antamaan vaimonsa sieppausta poliisin tutkittavaksi, vaikka kuten Mujunen nopeasti päättelee, ainakin paikallinen virkavalta on visusti patruunan taskussa. Mujunen suostuu ottamaan toimeksiannon ja reilun ennakkomaksun vastaan ja majoittuu Virkkalan Klubille tehtaan laskuun. Ainoa johtolanka Ellen-rouvan katoamistapauksessa on Forsströmien kartanon liepeillä tapahtuma-aikaan nähty violetti Volvo, mutta Mujusella on epäilyksensä koko sieppaustarinan suhteen. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Samaan aikaan kun Mujunen selvittelee Lohjalla kimurantiksi osoittautuvaa sieppausta, hoitavat Mari ja Rane Helsingissä arkisemmalta vaikuttavaa tapausta. Aviomies epäilee vaimoaan uskottomuudesta ja on pestannut yksityisetsivät varjostamaan tätä. Tapaus osoittautuu kuitenkin joksikin ihan muuksi, kuten lukija alusta asti tietää. Mukana kuvioissa on myös espanjalaisittain suomea murtava violettiin kokopukuun sonnustautunut palkkatappaja. Kuka hänen kohteensa on ja miksi?

Tarina kulkee jälleen erinomaisen luistavasti, pitkälti dialogivetoisesti. Mukana on leppoisaa huumoria mutta myös kiperiä tilanteita ja yllätyskäänteitä. Tyyli tuo jotenkin mieleen vanhojen suomalaisten elokuvien tunnelman ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Katalat roistot ja rikolliset juonivat kavalasti yksityisten ihmisten ja koko kansakunnan tuhoksi, mutta Mujunen kyllä hoitelee homman kotiin samalla myhäillen ja lämmintä huumoria viljellen. Tämä on joskus kaipailemaani  maskuliinisempaa cozy crimea!

Violetti vainoaja toimii mainiosti niin lukien kuin kuunnellenkin. On kyllä ne aiemmatkin Mujus-dekkarit luettava!

Tapani Bagge: Violetti vainoaja
CrimeTime 2024. 288 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Ostettu. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)
Violetti vainoaja (CrimeTime, 2024)

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat

 

Minulla on näemmä menossa jokin ’Tartu ensimmäisenä moniosaisen dekkarisarjan uusimpaan osaan’ -kausi, sillä nyt luku- tai oikeammin kuunteluvuoroon tuli, lopultakin, Tapani Baggen niin sanotun Värisarjan kahdeksas osa Pomminvihreät renkaat. Miksi ihmeessä en ole tätä sarjaa aiemmin tullut lukeneeksi? Tätä kummastelin moneen otteeseen kirjan parissa, sillä viihdyin elämänmurjoman ja tavattoman sympaattisen Väinö Mujusen ja hänen ystäviensä ja vihollistensa parissa vallan mainiosti.

Tätä juttua varten vähän guuglailin lisätietoa Väinö Mujusesta, joka Pomminvihreissä renkaissa työskentelee yksityisetsivänä. JP Koskisen Savurenkaita-blogista löytyikin oivallinen koontijuttu sarjan neljästä ensimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät vuosina 2009–2013 ja joiden tapahtumat sijoittuvat vuosien 1938 ja 1944 välille. Siinä vaiheessa Bagge on ilmoittanut Väinö Mujusesta kertovan sarjan päättyvän, mutta kuten tämän juttuni hännästä näkyy, Mujunen on tehnyt näyttävän paluun vuonna 2020 ja on sen jälkeen ilahduttanut fanejaan joka vuosi.

Juuri viikolla osui silmään Tapani Baggen Facebook-päivitys, jossa hän kertoi, ettei ainakaan enää varsinaisesti päätä lopettaa jotain sarjaansa, ne vain loppuvat itsestään tai sitten jatkuvat. Mujunen on siis jossain vaiheessa ilmoitellut itsestään ja on taas täydessä vauhdissa meidän iloksemme. Mitään ei haitannut, vaikka aloitinkin lopusta, vaan alkupään kirjat alkoivat kiinnostaa erittäin kovasti!

Pomminvihreät renkaat -dekkarin tapahtumat sijoittuvat muutamaan päivään vuoden 1952 heinäkuuhun ja Helsinkiin, jossa kesäolympialaiset ovat juuri alkamassa. Niiden alla Mujunen saa kutsun tulla tapaamaan olympiakomissaari Erik von Frenckelliä, joka kertoo, että olympialaisten avajaisia on uhattu pommi-iskulla. Karjalan vapautusrintama -niminen aktivistiryhmä kiristää siis valtiota, ja von Frenckell päättää turvautua kokeneen ja korkean tahon suositteleman Mujusen apuun. Mujunen suhtautuu kiperään pestiinsä ainakin päältä katsoen tyynen rauhallisesti ja ryhtyy toimeen. Tuloksia vain tulee vähän turhan hitaasti, eivätkä öiset painajaisnäyt räjähtävistä olympiarenkaista yhtään helpota tilannetta.

Olympiakesänä Helsingissä tuntuu liikkuvan monenlaista joukkoa, joilla ei läheskään kaikilla ole ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. Muutamat ovat Mujusen vanhoja tuttujakin entisiltä ajoilta ja taakse jääneistä ammateista tai sodista, toiset taas uusia kasvoja, joiden kanssa ei niin välittäisi tuttavuutta tehdä. Kansainvälisen tilanteen jännitteet tuntuvat myös Helsingissä, joka kisojen takia on hetken aikaa valokeilassa ihan maailmanlaajuisesti. Monenlaista vakoojaa, agenttia ja terroristiakin pyörii nurkissa!

Tykästyin siis kovasti Väinö Mujuseen, sodassa toisen kätensä menettäneeseen invalidiin, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää yhden miehen yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. Pomminvihreissä renkaissa Mujunen viettää poikamieselämää, mutta ei tunnu sulkeneen parisuhteen mahdollisuutta poiskaan.

Bagge kirjoittaa mukavan letkeästi ja sujuvasti. Mukana on lempeää huumoria. Dekkarin juoni etenee sutjakkaasti, ja kimurantteja käänteitä ja kiperiä tilanteita on runsaasti, joten turhaan paikallaan polkemista ei ole. Parasta on kuitenkin pieteetillä rakennettu ajankuva, joka ei vaikuta päälle liimatulta vaan tulee lähinnä kuvattua henkilöiden ja toiminnan kautta. Historiallisten dekkareiden ystävä kiittää tästä tyylikkäästä sarjasta kovasti!

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat
CrimeTime 2023. 300 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

 

Archie ja Tanja hytisevät räntäsateisena marraskuun iltana Hämeenlinnan kaduilla. Kovat tyypit kun eivät Archien mukaan käytä sateenvarjoa. Omien sanojensa mukaan Stadista mutta oikeasti Korsosta alkusyksystä muuttanut Archie haluaa tehdä vaikutuksen Tanjaan ja ehdottaa, että he puhaltavat terveyskeskuksen pihalta jonkin auton käyttöönsä. Tanjaa kauhistuttaa, mitä kotona sanotaan, jos he jäävät kiinni. Ja entä miten Archiella muka voisi olla ajokortti, hehän ovat kumpikin 15-vuotiaita?

Sattuman oikusta paikalle kurvaa automaailman kaunotar DeSoto Adventurer 1960 (aito dollarihymy, kannattaa guuglata kuva!), jonka nuoret hämäläiset Bonnie ja Clyde nappaavat lennosta ja hurja seikkailu alkaa. Peräänsä kaksikko saa alkuun poliisit, sitten kiukkuisen maanviljelijän ja lopulta pelottavat rikolliset.

Jäätävää kyytiä on Tapani Baggen uunituore nuortenjännitysromaani. Pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen luettavakseni, koska olen useaan otteeseen viime vuosina peräänkuuluttanut yläkouluikäisille sopivia dekkareita ja Jäätävää kyytiä kuulosti esittelyn perusteella siihen huutoon vastaavan. Ihan dekkariksi sitä en kuitenkaan itse ensimmäiseksi määrittelisi, mutta kuten sanottu, kelpo toiminnallinen jännitysromaani se nyt ainakin on. Rikos tai parikin siinä tehdään ja myös selvitetään, ja lisämausteena on huumoria ja ripaus teiniromantiikkaa.

Kun olin kirjan lukenut ja etsin sitä Goodreads-palvelusta, huomasin, että Jäätävää kyytiä on ilmestynyt jo vuonna 2020 Avaimen kustantamana selkokirjana. 120-sivuinen pehmeäkantinen selkokirja on nyt siis ilmestynyt uudessa kuosissa 104-sivuisena ja kovakantisena. Selkotausta selittää* ehkä osaltaan, miksi tarinaan lukiessani välillä kummastelin hyvinkin rivakoita kohtauksia, joista tuntui puuttuvan tavanomaista kertovaa osuutta.

Satasivuisena opus vastaa oivallisesti tarpeeseen tilanteessa, jossa yritetään houkutella vastahakoista nuorta tarttumaan kokonaiseen kirjaan tai jossa johdatellaan selkokirjojen kanssa alkuun päässyttä lukijaa eteenpäin kirjojen maailmassa. Silti vauhdikas ja monikäänteinen tarinan olisi sietänyt vielä vähän rohkeammin lihaa luidensa ympärille.

Tanja ja Archiekin jäävät valitettavan ohuiksi, vaikka heissä tuntuisi olevan paljon kiinnostavaa pinnan alla. Tanjan Kuhmoisissa asustelevat eno ja ukki esimerkiksi ovat vallan mainioita tyyppejä, joista myös lukisi mielellään vähän enemmänkin.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä
Aviador 2022. 104 s.
Kansi Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale.

* Taas sorruin arvuuttelemaan, mitä teoksen syntyyn liittyy. Facebookin puolella kirjailija kiistää olettamani ja kertoo vain jättäneensä tylsät kohdat pois. 

Tapani Bagge: Pirunsaari

IT-Pilven johtaja Pilvinen löytyy aamuvarhaisella Pirunsaarelta tapettuna. Pienellä Elviiran kaupungin edustalla sijaitsevalla entisellä linnoitussaarella on ollut viettämässä virkistys- ja kokouspäivää firman johtoryhmä, johon kuuluvat muun muassa sekä Pilvisen entinen että nykyinen vaimo. Pilvinen on tapettu oikein huolella: on lyöty tylpällä astalolla kalloon ja kasvoihin sekä isketty veitsellä eri puolille kehoa.

Samaan aikaan kaupungissa Vanhan viinatehtaan nykyään omistava ja sitä hiljalleen kunnosteleva Arvo Sjöbacka löytyy kotoaan kuolleena. Kuolinsyy ei ole aivan välittömästi nähtävissä, sillä kuolemasta on vierähtänyt jo kolmatta viikkoa. Kärpäset ja niiden toukat ovat ruumiin kimpussa ja näky ja haju ovat niin kaameat, että Elviiran poliisivoimien kokeneimmatkin konstaapelit antavat ylen.

Komisario Sundman pitää remonttilomaa, ja alaiset ovat täystyöllistettyjä. Saarinen, Mäkelä, Töltti ja Repo on hälytetty Pirunsaarelle, ja sinne he jäävätkin koko päiväksi, sillä myrsky nousee ja estää heitä poistumasta. Jäljellä oleva henkilöstö saa selvitettäväkseen Vanhan viinatehtaan ruumiin tapauksen.

Tapani Baggen Elviira Noir -sarjan kakkososa Pirunsaari alkaa siis mukavan räväkästi. Ruumiita on kaksin kappalein ja olosuhteet kummallakin rikospaikalla ovat lievästi sanoen haastavat. Kokenut dekkarien lukija olettaa, että aluksi täysin erillisiltä vaikuttavat tapaukset todennäköisesti osoittautuvat jossain vaiheessa yhteenkuuluviksi. Niin käykin, ja itse asiassa melko varhain lukijalle avautuukin rikosten välinen yhteys. Poliiseille se valkenee vasta aivan loppumetreillä.

Kummankin rikoksen selvittely osoittautuu kimurantiksi urakaksi, mutta Elviiran poliisilaitoksen väki on taitavaa, sillä jo samana päivänä kumpikin rikos on selvitetty ja syylliset napattu. Ihan vaaratontakaan työ ei ole, ja täpäriä tilanteita sattuu niin saaressa kuin mantereellakin.

Bagge kirjoittaa tuttuun melko suoraviivaiseen ja letkeään tyyliinsä. Tarina etenee jouhevasti ja vuoropuhelun lomaan on kirjoitettu keventävää huumoria. Se armollisesti hieman häivyttää kirjassa tapahtuvien häijyjen tekojen rumuutta. Pääsin aika varhaisessa vaiheessa jyvälle syyllisistä ja motiiveistakin, mutta se ei haitannut, päinvastoin. Oli mukavaa seurata, miten poliisit joutuvat selvittämään yksityiskohtia päästäkseen ratkaisuihinsa. Oli mukavaa olla oikeassa, kerrankin! Pirunsaaren murhaan liittyy vielä mukava silmänisku dekkariharrastajalle.

Pirunsaari on siis komisario Sundmanin ja hänen ryhmänsä työskentelystä kertovan sarjan kakkososa. Sarjaan on tulossa jatkoa tänä syksynä. Mikään ei estä ainakaan kahden ensimmäisen kirjan perusteella lukemasta sarjaa epäjärjestyksessäkin, sillä selvitettävät rikokset ovat puhtaasti itsenäisiä ja poliisien yksityiselämää kuvataan vähänlaisesti. Kärryille siis pääsee vaikka tästä kakkosesta aloittamalla vallan mainiosti.

Jo aloitusosaa Pikku enkeli lukiessani mietin, miksi Bagge on halunnut tehdä Loviisasta kirjassaan Elviiran. Loviisassa vain pari kertaa poikenneenakin tunnistan paikkoja. Antaahan kirjailijan vapaus kuitenkin mahdollisuuden muuttaa oikean kaupungin olosuhteita tarinan vaatimusten mukaan. No, Loviisa siis on kirjassa Elviira, niin ärsyttävää kuin se onkin!

Tapani Bagge: Pirunsaari
CrimeTime 2017. 277 s.

Arvostelukappale.

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus #dekkaritiistai

Vain muutaman kymmenen metrin päässä heitä lähestyi valtava pikimusta hevonen. Se laukkasi ihan omin päin, lujaa mutta kankeasti, kuin sillä olisi ollut reumatismi. Kaviot jytisivät kiveykseen ja iskivät siitä kipinää. Silmistä hehkui sininen valo, joka tunkeutui sumun läpi ja heitti Samulin ja Heikin varjon kulmatalon seinälle.
̶  Aaaahhh! Heikki huomasi huutavansa.
Samulikin huusi. He pakenivat päistikkaa paikalta ja kurvasivat seuraavasta kulmasta kohti kotia.

Helsinkiä pitää kauhun vallassa aavehevonen, joka laukkaa siniset silmät hehkuen sumun keskeltä, rikkoo liikehuoneistojen ikkunoita ja katoaa paikalta arvotavarat mukanaan. Virkavalta on voimaton. 12-vuotiaat kaverukset Heikki, Otto, Samuel ja Erik päättävät perustaa salaseura Apassit ja selvittää, mikä aavehevonen oikein on ja miten sen puuhat saataisiin loppumaan. Myös Heikin pikkusiskot, kaksoset Elli ja Nelli eli Ellinelli haluavat mukaan Apasseihin, vaikka poikien mielestä se ei oikein käy.

Aavehevosen jahtaaminen kysyy Apasseilta paitsi huimaa rohkeutta myös aivonystyröiden hierontaa. Onneksi salaseuralaisille ovat tuttuja niin Arsene Lupinin kuin Sherlock Holmesinkin menetelmät. Kaupungilla liikkuu hurja huhu aavehevosen alkuperästä. Nopeasti Apassit päättelevät, että on tärkeää koettaa tavoittaa henkilö, joka on tarinan alun perin kertonut. Silloin päästäisiin myös itse hevosen jäljille. Helpommin sanottu kuin tehty, tosin.

Jännittävien käänteiden ja kiperien tilanteiden jälkeen arvoitukset saavat ratkaisunsa. Apua pojat saavat myös Helsingin poliisivoimilta ja Stockmannin tavaratalon vartijoilta. Onneksi, sillä vastustaja osoittautuu häikäilemättömäksi ja vaaralliseksi.

Tapani Baggen lastendekkari Aavehevosen arvoitus aloittaa uuden Apassit-nimisen lastenkirjasarjan. Sarjan aloitusosan tapahtumat sijoittuvat vuoden 1910 syksyiseen Helsingin keskustaan. Samassa naapurustossa asuvat lapset ovat kavereita keskenään, vaikka heidän taustansa onkin erilainen. Heikin ja Ellinellin vanhemmat ovat alempaa virkamiesluokkaa, Erikin vanhemmat ovat tieteilijöitä ja Samuel ja Otto tulevat työväenluokasta. Otto ja Samuel joutuvat tekemään työtä, koska kansakoulu on jo käytynä ja perheet tarvitsevat kaikki tulonlähteet, mutta muut lapset käyvät poika- ja tyttölyseoita.

Lapset ovat reippaita ja melkoisen rohkeitakin, mutta mitään supertaitoja heillä ei ole. Samuel ja Otto ovat käytännöllisiä ja heillä on tarpeellisia suhteita, kuten konstaapeli Väsy, jonka Samuel tuntee lehtipoikauransa takia. Erik taas on vanhempiensa lailla kiinnostunut tieteistä ja osaa esimerkiksi kertoa, miten sumua voisi tuottaa keinotekoisesti, ainakin teoriassa. Heikki taas tuntee kirjallisuutta, koska postivirkailijaisä sijoittaa varansa kirjoihin ja lukee mielellään. Nokkelimmat ja rohkeimmat (tai huimapäisimmät?) Apasseista taitavat lopulta kuitenkin olla Elli ja Nelli. Poikienkin on se pakko myöntää, niin ärsyttävää kuin se onkin!

Historiallinen dekkari lapsille on aivan mahtava idea! Aavehevosen arvoitus on kaikin puolin hienosti toteutettu. Kirja sopii jo hyvin itse lukeville alakoululaisille ja tietysti myös ääneen luettavaksi. Juoni on sopivan kimurantti ja jännittävä, ja juonenkäänteet seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa. Pitkästymään ei pääse. Vanhahtavaa sanastoa on mukana juuri sopiva hyppysellinen, vain mausteena. Tarinaa vie eteenpäin myös Carlos da Cruzin hieno kuvitus, ja paikoin teksti jatkuu ihan konkreettisesti kuvan puhekuplissa. Kuvat tukevat sekä jännitystä että tarinan lämmintä huumoria. Pidin erityisesti arvoituksen ratkaisuun sisältyvästä steampunk-vivahteesta!

Kiitosta on annettava myös kansien sisäpuolille painetuista Helsingin kartoista, joihin on erikseen merkitty kirjan tapahtumapaikat. Helsingin hyvin tunteville kartoista on kivaa verrata, miten kotikulmat ovat rusaassa sadassa vuodessa muuttuneet. Viimeisellä aukeamalla on avattu muutamaa historiallista faktaa, kuten kuvattu lyhyesti ajan koulujärjestelmää. Kutosluokkalainen voi mukavasti miettiä, millaista olisi mennä seuraavana syksynä koulun sijasta töihin vaikka myymään sanomalehtiä kadunkulmaan tai auttamaan isää kalastusveneeseen. Koulukäyttöönkin siis vallan mainio kirja, josta myös tällainen keski-ikäinen dekkarifani piti kovasti.

Apassit-sarjaan on näemmä jo ilmestynyt jatkoa eli Vanajaveden hirviö.

Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (Apassit 1)
Kuvitus Carlos da Cruz.
Karisto 2018. 127 sivua.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)

3 X selkonuortenkirja #nuortenkirjatorstai

Avain-kustantamo julkaisi parahiksi elokuussa koulujen alkuun kolme uutta kotimaista selkonuortenkirjaa. Sanat ovat loppua, kun yritän kertoa, kuinka hieno juttu tämä mielestäni on. Hyville selkokirjoille on todella tilausta ja erityisen toivottuja ovat hyvät nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat, joilla houkutellaan nuoria kirjallisuuden pariin. Selkokirja auttaa monenlaisia lukijoita, sellaisia, joilla on luki- tai hahmotusvaikeuksia, keskittymisen ongelmia tai vaikka vain vielä vajavainen suomen kielen taito. Laajemmin olen avannut selkokirja-asiaa alkuvuodesta. Jos kiinnostaa, kurkkaa tästä lisää.

Avaimen kolmen kirjan paketti on monella tavalla mukava kokonaisuus, vaikka kirjat ovat toki täysin itsenäisiä teoksia. Tapani Baggen huumorin sävyttämä romanssi Polttava rakkaus on täsmäkirja yläkouluikäisille pojille (tietysti myös tytöt saavat lukea ja mieluusti varmaan lukevatkin).

Viisitoistavuotiaalla Elvis Pärssisellä on kavereittensa kanssa bändi, jonka treeneihin kävelee eräänä iltana punatukkainen Maritta. Tyttö pistää oitis bändin uuteen uskoon ja Elviksen sydämen takataskuunsa. Bändi saa yllättäen keikan, jonka tuoksinassa sattuu paha onnettomuus: Elvis tekee kuperkeikan ja katkaisee jalkansa. Pojan kesä on pilalla, ja vielä huonommaksi tilanne muuttuu, kun äiti ja isä muuttavat kesäksi perheen mökille pakoon putkiremonttia. Elvis pakotetaan tietysti mukaan.

Maalla pojalla ei ole mitään tekemistä, joten hän päätyy kirjoittamaan elämäntapaoppaan käsikirjoitusta kirjoituskilpailua varten. Maritta ei kuitenkaan ole unohtanut Elvistä. Kun nuoret elokuussa tapaavat, lempi leimahtaa. Mutta valitettavasti samalla leimahtaa bändin treenikämppäkin. Onneksi Maritta on ahkera vapaapalokuntalainen.

Baggen huumori on pitkälti kielellistä leikittelyä ja terävää sanailua, ja mikä parasta, se toimii hienosti myös selkomuodossa. Kommelluksilla ja hauskoilla tilanteilla on myös sijansa tarinassa.

Marja-Leena Tiaisen Hiekalle jätetyt muistot on kirjailijan itsensä tekemä selkomukautus nuortenromaanista Khao Lakin sydämet. Tarinassa päähenkilö on viisitoistavuotias Emma, jonka vanhemmat ja pikkuveli kuolivat vuoden 2004 tsunamissa Thaimaassa. Emma oli tuolloin seitsemänvuotias pikkutyttö ja hän pelastui, koska paikallinen mies kiskoi hänet turvaan puuhun.

Nyt Emma ja isoäiti ovat palanneet Thaimaahan tarkoituksenaan etsiä Emman pelastanut mies, kiittää häntä ja jättää myös jäähyväismuistot rannalle, jossa Emman perhe kuoli. Matkalla Emma saa uuden ystävän ja tapaa myös mielenkiintoisen Lukaksen. Olen lukenut aiemmin Khao Lakin sydämet ja kirjoittanut siitä näin:

Kyyneleet nousivat silmään useaankin kertaan, niin taitavasti, mässäilemättä mutta suoraan Tiainen osaa kertoa ja kuvailla kauheita asioita ja tapahtumia. Kirjassa käsitellään kuolemaa, menetystä ja surua, mutta se on silti perustunnelmaltaan lämmin ja positiivinen. Kauheuksista voi selviytyä.

Aivan yhtä vaikuttava on selkokielinen versio kirjasta. Sen kohderyhmää lienevät enemmän yläkouluikäiset tytöt kuin pojat, mutta uskoisin, että sopivasti johdatellen se uppoaa kyllä yläkouluikäisiin ylipäätään, ja vanhemmillekin lukijoille.

Tuija Takalan Lauralle oikea taitaa olla ensimmäinen nuorten aikuisten selkoromaani, joka on tielleni osunut, ja sille vasta onkin tarvetta. Laura täyttää 25 vuotta ja kertoo äidilleen löytäneensä vihdoinkin sen oikean. Äiti on epäileväinen ja syystä, sillä Lauran alkaessa kertoa elämäntarinaansa käy ilmi, että Laura on löytänyt ’sen oikean’ lukuisia kertoja aikaisemminkin. Yksi näistä rakkauksista tai ihastuksista on matkan varrella osoittautunut todella suureksi erehdykseksi, ja Laura on joutunut kokoamaan itsetuntoaan pitkään suhteen päättymisen jälkeen. Laura ei kerro äidille eikä lukijallekaan vielä tässä vaiheessa, kuka on kyseessä tällä kertaa.

Lauran parhaat kaverit hiekkalaatikolta asti ovat olleet Telle ja Ville. Telle on poikkeuksellisen lahjakas tyttö, joka on auttanut Lauraa monessa tilanteessa. Ville soittaa bändissä ja opiskelee lopulta lähihoitajaksi. Tellestä tulee tähtitieteilijä, mutta Lauran uravalinta vaatii hieman enemmän kokeiluja ja mietintää. Kirjassa on paljon pohdintaa ystävyydestä, ihastumisesta ja rakkaudestakin, mutta myös kasvu ja itsenäistyminen ovat sen teemoja. Jokaiselle löytyy paikka maailmasta, eikä se ole kiinni toisille kelpaamisesta. 

Takala käsittelee aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Kuvat Hannamari Ruohonen.
Avain 2018. 64 s.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain 2018. 110 s.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018. 120 s.

Arvostelukappaleita. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!