Markku Ropponen: Kuolemanuni

 

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt kuusi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980- ja 1990-luvuilta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuonna 1992 Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Markku Ropposelle romaanista Kuolemanuni. Palkintolautakuntaan kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen.

Palkintolautakunnan perustelut:

”Markku Ropposen järjestyksessä toinen dekkari Kuolemanuni on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.

Kuolemanunen lähtökohta on melodramaattinen, itsesääliin ja elämänhaluttomuuteen vajonneen miehen tarina. Ropponen ei kuitenkaan lankea hehkuttamaan elämän surkeudella, vaan antaa tapahtumille aivan toisenlaisen luonteen jo heti alussa farssimaisen itsemurhayrityksen myötä. Totisuus vaihtuu harkituksi, lajityypin konventioita hyväkseen käyttäväksi tyylittelyksi.

Palkitessaan Ropposen palkintolautakunta haluaa samalla kiinnittää huomiota dekkarikirjallisuuden uusiin tulokkaisiin, kääntää katseet huomiseen siinä toivossa, että dekkari lajityyppinä säilyttäisi vireytensä – ja kenties siinä sivussa ohimennen kaataisi muutaman kehitystä kahlitsevan aidankin.”

 

Kuolemanunen palkitsemisesta on siis tänä vuonna kulunut kolmekymmentä vuotta. Onkin myhäilyttävää todeta tuo palkintolautakunnan peruste kääntää katse tuoreisiin tekijöihin. Tänä päivänä Markku Ropponen kuuluu kotimaisen dekkarigenren todellisiin konkareihin, ja kirjallisen tuotannon lukumäärä on kunnioitettava. Suositussa Kuhala-sarjassakin on osia jo lähes kaksikymmentä.

Kuhala-sarjasta olen lukenut kaksi:

Kuhala ja vapaa pudotus
Kuhala ja isku Helsingissä

Kuolemanunen kävin hakemassa Salon pääkirjaston dekkarihyllystä, jossa sitä oli paikalla parikin kappaletta. Kansikuva soittelee vahvasti kelloja päässäni, ja olen melko varma, että olen kirjan joskus omistanut. Olenko lukenut? Ilmeisesti en.

Kuolemanuni on kyllä Johtolankansa hyvinkin ansainnut. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alun synkkiin lamavuosiin, ei tarina ole yhtään vanhentunut. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen ja nuo ajat aikuisena eläneelle lukijalle tietysti nostalginenkin lukukokemus. Tummasävyinen mutta mustahkon huumorin aavistuksen keventämä tunnelma sopii suomalaiseen dekkariin mainiosti.

Tarina alkaa esimerkillisen säväyttävästi. Lukija tapaa minäkertoja Ape Halmeen, konkurssin tehneen siivousfirman entisen toimitusjohtajan, syrjäiseltä mökiltään itsemurhapuuhissa. Elämällä on tarjottavanaan vain nöyryytyksiä, joten miksi jatkaa? Ape on päättänyt ottaa itseltään hengen vakain tuumin: rauhoittavilla lääkkeillä ja konjakilla uskallusta, isän vanhalla pistoolilla lopullinen niitti.

Suunnitelma menee kuitenkin, kuten palkintoraatikin toteaa, farssiksi, ja aamulla Ape herää mökkinsä lattialta armottomassa kankkusessa. Krapulasaunan jälkeen hänelle tulee asiaa huussiin, missä häntä odottaa vertahyytävä yllätys. Hänen veljensä Sepi on hakattu Apen halkokirveellä hengiltä.

Absurdi tilanne näyttää tapausta tutkivan komisario Antikaisen silmin tietysti Apen kannalta mahdollisimman pahalta. Lisäksi avuliaat lähipiirin henkilöt tietävät kertoa, että Apen ja Sepin välit olivat tulehtuneet. Sepin mukaan Ape oli hänelle velkaa. Aihetodisteita siis riittää, mutta koska varsinaista näyttöä on vähän, Ape lasketaan pian vapaalle.

Kokonaiskuva on ankea: itsemurha on lässähtänyt nolosti kokoon, veli on murhattu ja Ape on pääepäilty. Lisäksi pitäisi alistua hakemaan mitä tahansa tarjolla olevia (surkeita) töitä, jotta pysyisi edes jotenkuten leivänsyrjässä kiinni. Pian Ape saa vielä kimppuunsa Sepin hämärät ystävät, jotka vannovat kostoa. Sitten alkaa tulla lisää ruumiita.

Pitkään Ape hapuilee veljensä murhan suhteen yhtä pimeässä kuin poliisitkin, mutta pienistä vihjeistä alkaa lopulta hahmottua jonkinlainen johtolanka, jota seurata. Ehtiikö hän saada syyllisen selville ennen kuin tämä päästää hänetkin päiviltään?

Markku Ropponen: Kuolemanuni
Tammi 1991. 166 s.

Kirjasto.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä

Puolitoista vuotta kotimaisten uutuusdekkareiden pakkolukuako alkaa vaikuttaa negatiivisesti vai mikä, mutta olen tainnut kadottaa sen vähäisenkin huumorintajun, joka minulla mielestäni joskus oli. Vuosi sitten olen ollut lempeän mieltynyt Markku Ropposen vanhenevaan yksityisetsivä Otto Kuhalaan ja hänen Hippu-koiraansa lukiessani Kuhala ja vapaa pudotus -dekkaria. Huumori ja juonen absurdit käänteet ovat olleet mielestäni virkistäviä, vaikka olen toivonut juonenkuljetukseen reippaasti vähemmän rönsyjä.

Uusimmassa (v. 2016) eli viidennessätoista Kuhala-dekkarissa Kuhala ja isku Helsingissä tavataan Kuhala Hipun kanssa kesälomareissulta Helsingissä. Suhde jyväskyläläisen poliisin kanssa on kuivunut kokoon, ja Kuhala on päättänyt koettaa onneaan ja lämmitellä uudelleen Anastasiaa, kaunista lääkäriä. Kummallista kyllä Anastasia tuntuu unohtaneen sovitun tapaamisen, ja Kuhala saa vain ovesta päähänsä koettaessaan kurkistella ihastuksensa postiluukusta sisään. Minne Anastasia on kadonnut ja kuka hänen asunnostaan lähti livohkaan?

Helsinki kärvistelee helteen kourissa. Piinana on lisäksi pahamaineinen kuristaja, joka on tappanut jo kaksi naista. Ei kai Anastasia ole kuristajan kolmas uhri? Kun Anastasiaa ei näy eikä kuulu, ihastuu Kuhala koirapuistossa näpsäkkään Oonaan, jolla on mukava Puntti-niminen koira. Koiranpaskaepisodin seurauksena Kuhala ajautuu läheisehköön tuttavuuteen Oonan kanssa. Harmi vain, että sitä ennen Kuhala on tutustunut myös paikalliseen kovanaamaan Benjamin Suuroseen ja tämän kaappimaiseen lakeijaan. Ihan kaikkien varpaille ei kannattaisi Kuhalankaan astua.

Seuraa hyvin absurdi käänne, kun Kuhala ajautuu Kirkkonummen metsien syliin. Paetessaan luotisadetta mies joutuu entistä kimurantimpaan tilanteeseen törmätessään maankuuluun talousasiantuntijaan ja eksentriseen kartanonisäntään Dag Skogbackaan (joka on kuin risteytys Nalle Wahlroosista ja majuri Vadenblickistä). Ei aikaakaan, kun Kuhala huomaa joutuneensa omituisen metsästysseurueen vangiksi. Pitkän, monipolvisen sekä absurdiudestaan huolimatta lähinnä pitkäveteisen seikkailun jälkeen Kuhalan onnistuu palata Helsinkiin vain törmätäkseen seuraavaan kuristajan uhriin. Tällä kertaa epäiltyjen joukkoon kuuluu myös Kuhala, koska tapetun naisen kaulan ympärille on kiedottu Hipun talutushihna.

Juoni polveilee vielä vaikka kuinka, ja Kuhala ehtii palata Jyväskyläänkin ja syksy tulla, ennen kuin kuristaja on saatu selville pitkien jaanailujen jälkeen. Missään vaiheessa Kuhalalla ei ole toimeksiantoa tutkia kuristajan tapausta, mutta jostain syystä hän vain tulee sotkeutuneeksi siihen. Samalla tavalla ratkaisu loppusivuilla sitten tulee, kuin vahingossa. Rikosjuonta paljon tärkeämpää tuntuu olevan kuusikymppisen miehen rakkauselämän satumainen käänne, jonka seurauksena miehen haaroväli aristaa kävelyä haittaavalla tavalla. Nimen ’isku’ viittaa siis lähinnä Kuhalan menestykseen tällä saralla.

Jos ei kaipaa dekkarilta jännitystä vaan enemmänkin nokkelaa sanailua ja leppoisaa viihdykettä eikä ole turhan tarkka sen suhteen, mikä tarinan rönsyistä vie juonta eteenpäin (ja missä maali on), Ropposen Kuhala-sarjan uusin osa on varmasti oivallinen valinta. Ainakin, jos on vähintään kuusikymppinen mies, joka ei pahastu ikätoverin fyysisestä yliarvioinnista sen pahemmin väkivaltaisissa toimintakohtauksissa kuin makuuhuoneen puolellakaan.

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä
Tammi 2016. 319 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ruumiin kulttuurin (1/2017) Kirjakäräjillä arvostelija Pekka Turunen toteaa: "Kokonaisuus on kaikkineen lähinnä tylsä. Enemmän pidin Ropposen varhaisesta tuotannosta."

Savon Sanomien Teppo Kulmala taas ei tiedä, miten hehkuttaisi Ropposen etevyyttä: "Samalla Ropponen on solkenaan juokseviin sattumuksiin liittyvän mustan huumorin hirsipuuvelho, liki Kurt Vonnegutin slapstick-heimon Suomi-jäsen."

Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomissa antaa sapiskaa: "Niin rennoksi kuin hän äityykin, kieli sortuu monin paikoin vaarallisiin kliseisiin ja laiskuuksiin. Raskaalla editoinnilla se lyhenisi, mutta paranisi jälkikin."

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus

”Ropposen järjestyksessä toinen dekkari on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.” 

Näillä sanoilla on perusteltu vuoden 1991 Vuoden johtolanka -palkinnon myöntämistä Markku Ropposen dekkarille Kuolemanuni (Tammi, 1991).

Kuhala ja vapaa pudotus (Tammi, 2015) on Ropposen kahdeskymmeneskolmas rikosromaani ja Kuhala-sarjan osa numero neljätoista. Palkintolautakunnan taannoiset perustelut sopisivat siihenkin vallan mainiosti tuota rakenteellista tiiviyttä lukuun ottamatta.

Ropponen on ansioitunut ja monipuolinen kirjailija ja dekkarigenressä siis todellinen vanha tekijä, mutta Kuhala ja vapaa pudotus on kuitenkin vasta toinen koskaan hänen tuotannostaan lukemani teos. Edellinen kosketus välillämme on ollut vuoden 2006 alussa lukemani Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004), joka on sarjan kolmas osa. Siitä olen merkinnyt itselleni muistiin muun muassa näin: ”Kuhala on entinen poliisi, nykyään yksityisetsivä. Hän on eronnut ja nykyinen tyttöystäväkin yrittää ottaa etäisyyttä muuttaessaan viran perässä Jyväskylästä Espooseen. Kuhala ei ole fyysisesti kovin kaksisessa, jos ei huonossakaan kunnossa. Viina maistuu, mutta melko kohtuudella.”

Kovin paljon ei Kuhalan elämässä tunnu vuosikymmenessä tapahtuneen. Entinen poliisi toimii edelleen Jyväskylässä yksityisetsivänä. Mies elelee poikamiehenä koiransa Hipun kanssa, joskin jonkinlainen seurustelusuhde on olemassa rikoskomisario Saimi Kaakonkulman kanssa. Haddington House -viskiä kuluu, samaten erilaisia psyykelääkkeitä, joita Kuhala joutuu hakemaan psykiatrilta pitääkseen päänsä jotenkin kasassa. Kuuttakymmentä likenevällä miehellä on jos jonkinlaista fyysistäkin vaivaa, mutta rikollisten perässä sentään jotenkuten pysytään, vaikka juonenkäänteet edelleen ovat paikoin absurdeja.

Ropposen kirjoitustyyli on omintakeinen. Kieli on tosiaan hallittua ja paikoin positiivisella tavalla runollistakin oivaltavine kielikuvineen. Huumori on läsnä tarinassa monella tasolla, myös kielellisellä, mutta mitään kuoliaaksi naurattamista ei tavoitella, vaan huumori pysyy aisoissa. Samalla kerronta on omalla tavallaan hyvin eleetöntä. Hyvä esimerkki on aivan kirjan alkusivujen tapahtuma. Kuhala saa soiton vanhalta tietolähteeltään Hinkulta. Mies pyytää epätoivoissaan apua Kuhalalta, joka ei oikein ota avunpyyntöä tosissaan. Kuhala päättää kuitenkin ajaa itselleen outoon Venykekujan osoitteeseen katsomaan, mistä on kyse:

Kuhala kääntyi. Hinku mätkähti asfalttiin yläilmoista. Vapaan pudotuksen imakka rusahdus soi Kuhalan korvissa vielä sen jälkeen, kun juttu oli ratkennut.

Poliisi pitää Hinkun putoamista itsemurhana, mutta Hinkun veli on toista mieltä ja palkkaa Kuhalan tutkimaan tapausta. Tarkastaessaan Hinkun asuntoa erään purettavaksi tuomitun omakotitalon yläkerrassa Kuhala törmää toiseen ruumiiseen. Jyväskylä tuntuu melko väkivaltaiselta seudulta! Eikä ruumiiden kertyminen suinkaan jää tähän.

Kuhalalla ei ole mitenkään lämpimät välit Urhonkadun väen kanssa, kuten hän poliisia kutsuu. Edes Saimi ei anna vihjeitä siitä, mitä poliisi tahollaan tekee. Kuhalan tutkimukset polkevat lähinnä paikoillaan, mutta siitä huolimatta hän on saanut peräänsä uhkailijan. Joku arvelee selvästikin, että Kuhala tietää liikaa. Mitä ja mistä, siitä Kuhalalla ei tunnu olevan oikein ajatusta. Kaveriksi tutkimuksiin Kuhala saa kirjailijaystävänsä Kanen. Miehet seuraavat johtolankaa, joka vie heidät absurdiin seikkailuun Sukevan vankilan tienoille savolaismetsiin. Tämä sivuhaara on viihdyttävä mutta ei edelleenkään avaa itse rikosvyyhteä oikein millään lailla. Lopulta ratkaisu pusertuu esiin helpohkosti ja valitettavan epäuskottavastikin. Tosin uskottavuus ei tämän dekkarin kohdalla tunnu olevan olennaista.

Kuhala vaikuttaa oikein sympaattiselta tyypiltä ja hänen tutkimansa tapaukset mukavan kierteisiltä, joten olisi mukavaa ehtiä lukea vaikka koko sarja alusta asti läpi. Myös Ropposen muut dekkarit alkoivat kiinnostaa uudella tavalla, tuo Johtolanka-palkittu nyt ainakin.

Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus.

Tammi. 373 s.

 Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Otto Kuhala -sarja:

Puhelu kiusaajalta. Tammi, 2002

Kuhala ja musta juhannus. Tammi, 2003. 

Kuhala ja viimeinen kesävieras. Tammi, 2004. 

Linnut vaikenevat, Kuhala. Tammi, 2005. 

Kuhala ja takapihojen tuonenvarjo. Tammi, 2006. 

Kuhala ja kuoleman hipaisu. Tammi, 2007. 

Suruaika päättyy, Kuhala. Tammi, 2008. 

Kuhala ja hautausmaan risteys. Tammi, 2009. 

Kuhala ja kevään ensi ruumis. Tammi, 2010. 

Kuhala ja vanginvartijan mandoliini. Tammi, 2011. 

Kuhala ja yöjuna. Tammi, 2012. 

Kuhala ja jokimurhat. Tammi, 2013. 

Kuhala ja tuomitut. Tammi, 2014. 

Kuhala ja vapaa pudotus. Tammi, 2015.

Kuhala ja isku Helsingissä. Tammi, 2016