Laura Ertimo ja Mari Ahokoivu: Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu

Miten selittää ilmastonmuutoksen syitä ja seurauksia lapsille, kun ei oikein itsekään kaikkea ymmärrä tai ihan hahmota kokonaisuutta? Avuksi kannattaa ottaa – kirja. Maantieteilijä ja kokenut tietokirjailija Laura Ertimo on kirjoittanut ja sarjakuvataiteilija Mari Ahokoivu kuvittanut tähän tarkoitukseen aivan mahtavan teoksen Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu.
  

Kirja on suunnattu eskari- ja alakouluikäisille lapsille, mutta tekipä sen lukeminen hyvää ihan tällaiselle keski-ikäisellekin. Asiat on selitetty selkeästi ja konkreettisesti havainnollistaen. Mukana on huumoria ja yleissävy on vaikeasta ja pelottavasta aiheesta huolimatta valoisa ja toiveikas. Motto tuntuu olevan: ”Me voimme vaikuttaa tulevaisuuteemme ihan itse.”

Tietoaines on tarinallistettu oivaltavasti. Ilmastonmuutosta ja ilmastoahdistusta pohdiskelevat kaverukset Lotta ja Kasper. Ensin etsitään tietoa ja selvitetään, mistä on kysymys, sitten pohditaan yhdessä tilannetta, kääritään hihat ja ryhdytään hommiin. Kaverusten lisäksi joka aukeamalla kommentoivat menoa hauskat mielikuvitushahmot Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joilla on lähes kaikesta vastakkainen näkemys.

Ihme ilmoissa käydään läpi sään ja ilmaston käsitteiden eroa, maapallon ilmasto-olosuhteiden mekanismeja ja historiaa, ilmakehän kerroksia, hiilidioksidin kiertoa ja sen vaikutuksia ilmastonmuutokseen sekä monia muita perusasioita. Sitten käydään läpi erilaisia käytännön tapoja, joilla voidaan ilmastonmuutosta ainakin hidastaa ja jotka sopivat meille kaikille ikään katsomatta. Vielä kerrotaan erilaisista vaikuttamistavoista niin politiikan, kansalaisaktivismin kuin taloudenkin näkökulmista.

Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu -kirja on toteutettu kunnianhimoisesti. Se on ulkonäöltään kaunis ja raikas. Taitto on hengittävä, eikä tekstiä ole liian isoina klöntteinä. Samaten tekstisisällöt on kirjoitetuttu huolella faktoihin nojaten mutta silti niin taiten popularisoiden, että uskon lastenkin jaksavan niitä lukea ja kuunnella. Mukana on myös lähdeviittauksia esimerkiksi hiilijalanjälkien ja varjojen yhteydessä.

Teoksen yhteydessä on harhaanjohtavaa ja vähättelyä puhua kuvituksesta. Mari Ahokoivun kuvat eivät ole mitään mukavaa oheismateriaalia, vaan niillä kerrotaan tarinaa aivan samoin kuin Laura Ertimon teksteilläkin. Tarina etenee monella aukeamalla sarjakuvatyyliin. Tekijöiden yhteistyö on ollut saumatonta.

Pahoittelen kuvien laatua, syy on minun ja kehnohkon kaluston, ei teoksen ja sen tekijöiden. Luonnossa kirja on ihan oikeasti kaunis.

Laura Ertimo ja Mari Ahokoivu: Ihme ilmat! – Miksi ilmasto muuttuu
Into 2019. 47 s.

Arvostelukappale.

#luekoskinen2017 - lanu-kirjat*

Lokakuussa 2017 kirjailija JP Koskinen heitti Twitterissä ilmaan ajatuksen lukuhaasteesta, jossa hän haastaisi kirjabloggaajat lukemaan koko hänen vuoden 2017 aikana julkaistun tuotantonsa. Vaikka olen päättänyt opetella pysymään tällaisten loistavien ja houkuttelevien ideoiden äärellä kylmän viileänä ja treenannut sanomaan jämäkästi ei, huomasin oitis innoissani kannustavani muita bloggaajia lähtemään mukaan. Itsehän luonnollisesti olin jo mukana. Se siitä cooliudestani jälleen kerran!

Koskinen esittelee #luekoskinen2017-haastettaan ja sen taustoja omassa Savurenkaita-blogissaan. Jutun hännässä on myös lista kirjablogeista, joiden omistajat ovat osoittaneet suopeuttaan haastetta kohtaan. Hieman nolosti oma blogini on siinä ihan listan ensimmäisenä. Noloa se on siksi, että lupasin avokätisesti, että jutut kirjoista olisivat eetterissä hyvissä ajoin, viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Ja tässä ollaan. Mutta parempi myöhään, ainakin toivottavasti.

Lähtötilanteeni haasteen selättämiseen oli edullinen, sillä olin jo muiden projektien yhteydessä lukenut Koskisen Murhan vuosi -sarjan dekkarin Maaliskuun mustat varjot. Lisäksi anoin kirjailijalta vapautusta toistaiseksi vain äänikirjana julkaistun Ruosteisen sankarin kuuntelemisesta, koska olen lukenut sen aiemman version Eilispäivän sankarit jo aikaisemmin. Vaikka teokset eivät yksi yhteen samat olekaan, sain vapautuksen. Kieltämättä Ruosteisen sankarin kimppuun käyminenkin houkuttaa, koska sille on tulossa jatkoakin. Lisäksi kerrottakoon, että kuunnelmasarjan Töissä täällä kuuntelin sen vielä ollessa Yle Areenassa. Harmi, että se on nyt poistunut jonnekin bittiavaruuteen, sillä se on oivallinen työelämäsatiiri.

Jäljelle jäivät siis Koskisen lasten- ja nuortenkirjat sekä Kannibaalien keittokirja. Jälkimmäisen suhteen olen sikäli valmistautunut, että ostin sen Helsingin kirjamessuilta. Samalla kuuntelin kirjailijan antaman haastattelun teoksen taustoista ja sisällöstä ja jonotin saadakseni siihen myös signeerauksen.

Sitten koko haaste pääsi hautautumaan jonnekin muun elämän ja kirjarientojen syövereihin, kunnes joululomani viimeisinä päivinä vein autoni määräaikaishuoltoon ja sitä sieltä odotellessani poikkesin pääkirjastoomme. Päätin etsiä puuttuvan materiaalin käsiini ja lopultakin lunastaa lupaukseni. Isommille suunnatut kaksi kirjaa löysin omin voimin hyllystä, mutta pienimmillekin sopivan Gabriel Hullo -kirjan kanssa meni sormi suuhun, mutta onneksi kirjastoissa on ammattitaitoista henkilökuntaa, joka iloisesti palvelee.

Gabriel eli tuttujen kesken Kaapo Hullo on merikapteenin poika, jolla on ystävinään esi-isien haamut kenraali Paulus ja merikapteeni Hullo. Kenraali Pauluksen haamu asustaa muotokuvassa ja merikapteenin haamu vanhassa laivapullossa. Gabrielin seikkailuista on kerrottu nyt jo neljässä runomittaisessa tarinassa: Kauhea Gabriel Hullo (Karisto 2011), Gabriel Hullo & keskiyön kestit (Haamu 2014), Gabriel Hullo & hirveä Hekla (Haamu 2016) ja Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon, jonka luin tätä haastejuttua varten.

Tilanteeni on siis juuri sellainen kuin Koskinen omassa haastelanseerauksessaan arveleekin eli harvoin kukaan lukee systemaattisesti jonkun kirjailijan tuotantoa pitkittäin saati poikittain. En ole lukenut Gabriel Hullo -sarjan aiempia osia, joten jouduin hyppäämään haamuilla höystettyyn meriseikkailuun kylmiltäni. Matkalla huomasin, että henkilöiden aiempiin vaiheisiin tutustumisesta olisi saattanut olla iloa, sillä kenraali Paulus ja vanhempi merikapteeni Hullo tupsahtavat kokemattoman lukijan mielestä hieman tyhjästä tarinaan.

Tarina on siis kirjoitettu riimirunomuotoon. Se houkuttaa lukemaan kirjaa ääneen, ja mielestäni sellaisena se parhaiten toimisikin. Miranda Mordin (aik. Koskinen) värikästä ja persoonallista kuvitusta ei ole säästelty, ja lukemisen lomassa on varmasti mukava yhdessä aikuisen kanssa pysähtyä tutkimaan kuvien sisältöä. Toki alakouluikäiset lukevat tämän itsekin nopsasti, mutta en epäile, etteikö viisivuotiaille jo voisi tätä ääneen lukea.

Kaapon isä palaa kotiin pitkältä merimatkalta mukanaan puosu Baldomero Meksikosta. Baldomeroa vaivaa alituinen matkakuume. Lisäksi häntä kaihertaa petos, jonka uhriksi hän on kotona joutunut. Kiero serkku on huijannut häneltä perinnön. Tarina alkaa kiehtoa Kaapoa, ja niin matkakuume on pian tartutettu jopa vastahakoiseen äitiin. Koko perhe sekä kenraali Pauluksen muotokuva ja isoisä Hullon laivapullo pakataan laivaan ja seikkailu Baldomeron omaisuuden palauttamiseksi alkaa.

Salaperäiseen sirkukseen tarttuessani en ollut aivan yhtä ummikko kuin Gabriel Hullon parissa, sillä olen lukenut sarjan aloitusosan Haavekauppias (Karisto 2013). Siinä sisarukset Sami ja Liisa tutustuvat antiikkikauppiaan poikaan Joniin. Salaperäinen sirkus on reippaan kolmikon neljäs yhteinen seikkailu. Lapsilla on nimittäin ilmeinen taipumus osua paikalle, kun jotain kummallista tapahtuu. Ratkaisuissa ovat usein apuna Jonin pelottavalta isoisältä saadut oudot esineet.

Tuttu sirkus on taas kiertueellaan saapunut kaupunkiin. Juuri kun Sami harmittelee rahapulaansa värikkään julisteen äärellä, paikalle saapuu kummallinen mies ärhentelemään. Hänen mielestään sirkus on suurta huijausta. Mies kuitenkin pudottaa lähtiessään kuoren, jossa on kolme lippua illan näytökseen. Sami, Liisa ja Joni siis päätyvät parhaille paikoille esitykseen. Joni herättää sirkusväen keskuudessa hieman kiusallista huomiota ja käy ilmi, että hänen isoisänsä on aikanaan kuulunut sirkusväkeen.

Nopeasti lapset huomaavat, että sirkuslaisilla on huolia. Joku sabotoi heidän toimintaansa varastamalla tärkeitä esineitä. Lasten ollessa vielä paikalla huomataan, että illan kassa on varastettu. Sirkusta uhkaa konkurssi. Apua päätetään pyytää Jonin isoisältä, joka tyylilleen uskollisena antaa vain hämäräperäisiä vinkkejä. Kannattaisi kääntyä kilpailevan sirkusyrittäjä Hannu Hatan puoleen, hän kun on taitava kuuttaja. Mitä kuuttaminen on, selviää sitten aikanaan sekä lapsille ja sirkusväelle ihan konkreettisesti.

Samin, Liisan ja Jonin vauhdikkaat ja jännittävät mutta mukavalla huumorilla maustetut seikkailut ovat oivaa luettavaa alakouluikäisille, suunnilleen kolmannesta luokasta ylöspäin. Ääneen luettaviksi nämä sopivat vähän nuoremmillekin.

Benjamin Hawk – Myrsky nousee on jatkoa 2016 ilmestyneelle Benjamin Hawk – Merirosvon oppipojalle (Karisto), jota en ole lukenut. Historiallisen seikkailutarinan päähenkilö on viisitoistavuotias portsmouthilainen suutarin oppipoika Benjamin. Pojan isä on teillä tietymättömillä, ja äiti koettaa pitää Benjaminista ja tämän pikkusisko Ginnystä huolta. Pihiydestään tunnettu setä on ottanut Benjaminin oppiin suutariverstaaseensa, mutta poikaa ei käsityöläisammatti kiinnosta yhtään. Niinpä hän sopii vanhan ystävänsä tykkimestari Dolen kanssa, että keväällä he kaksi karistavat Englannin pölyt koivistaan ja purjehtivat kohti Karibian lämpimiä maisemia. Siellä houkuttaa paitsi ilmasto ja seikkailu myös kapteeni Morganin aarre, josta he ovat aikaisemman seikkailunsa yhteydessä saaneet vasta pienet maistiaiset.

Kaksikon suunnitelmat muuttuvat äkkinäisesti, kun kaupunkiin saapuu merirosvoja jahtaava hajuvedeltä löyhkäävä Edward Wolf. Täpärien ja kiperien vaiheiden jälkeen Benjamin ja isoisä Hawk huomaavat olevansa purjelaivassa matkalla kohti Jamaikaa. Kapteeni Gun on luvannut auttaa paikallista kuvernööriä, jonka tytär on karannut mennäkseen naimisiin. Palkaksi on tiedossa kartta, jonka avulla pitäisi kapteeni Morganin aarteen löytyä.

Benjamin Hawk -sarja edustaa perinteistä (poikien) seikkailukirjatyyliä, mutta se on mukavasti päivitetty nykyaikaan ja höystetty leppoisalla huumorilla. Kohderyhmää ovat ainakin 10-13-vuotiaat eli viidesluokkalaisista seiskaluokkalaisiin. Kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Haastelanseerausjutussaan Koskinen kyselee, onko hänellä se kuuluisa ’oma ääni’, joka on tunnistettavissa läpi tuotannon. Minusta ainakin tämän otannan ja aiemmin lukemani perusteella voi huoleti vastata kyllä. Yllä olevien lanu-kirjojen yhteydessä olen maininnut huumorin niitä yhdistävänä tekijänä. Koskisen huumori on lämminhenkistä ja hieman salakavalaa. Ketään ei näissä lanu-kirjoissa pilkata tai saateta naurunalaiseksi, ei ainakaan ilman omaa syytään, eli pilkan kohteina ovat tarinoiden pahikset. Yleensä huumori on kuitenkin enemmän kielellistä. Hauskat kielikuvat ja sutkautukset tuovat tarinoihin iloa ja kepeyttä.

Juonenkuljetus toimii kaikissa kolmessa teoksessa myös luistavasti. Mitään turhia jaaritteluja ei ole, vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä aikuisenkin lukijan oikeasti yllättäviä käänteitä on tasaiseen tahtiin. Tätä arvostan todella, sillä kun koettaa houkutella kenties epäluuloista ja vastentahtoistakin lasta ja nuorta kirjan maailmaan, on tarinan pidettävä lukija tiukasti kynsissään alkusivulta viimeiselle asti. Jos lukijaa alkaa pitkästyttää, on peli menetetty.

Myös dialogin kirjoittamisen taito on Koskisella hallussa. Näissä lasten- ja nuortenromaaneissa juoni kulkeekin paljon dialogin varassa eteenpäin, mikä on todella hyvä juttu. Henkilöt eivät vain pysähdy jutustelemaan, vaan samalla tapahtumat etenevät.

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon
Kuvitus Miranda Mord.
Haamu 2017. 39 s.

Juha-Pekka Koskinen: Salaperäinen sirkus
Karisto 2017. 129 s.

Juha-Pekka Koskinen: Benjamin Hawk – Myrsky nousee
Karisto 2017. 192 s.

Kaikki lainattu kirjastosta.

* lanu-kirjat = lasten- ja nuortenkirjat

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija (Puiden tarinoita III)

Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttnerin ja sarjakuvataiteilija-kuvittaja Ville Tietäväisen upea satukirjasarja Puiden tarinoita on edennyt kolmanteen osaansa eli Merenkulkija on juuri ilmestynyt ja rantautunut myös minun työpöytäni kulmalle. Uusin osa jatkaa hienosti Puusepän ja Ritarin viitoittamalla tiellä. Kirja on viimeisen päälle hiottu kaunis ja laadukas kokonaisuus, vaikuttava jo esineenä.

Aiemmissa osissa oli muistaakseni (olen lahjoittanut kirjani pois kohderyhmän puutteessa) enemmän kuvia kuin Merenkulkijassa, jossa tekstiä tuntuu ylipäätään olevan tuhdisti.

Sivumäärä tosin on edelleen maltillinen, 38 sivua. Tietäväisen väripaletista käytössä ovat ennen kaikkea ruskean ja meripihkan värit sekä sinisen harmaaseen taittavat sävyt. Vihreää on käytetty vain yhden sirkkalehtiparin verran. Lopputulos on ihanan rauhallinen ja seesteinen. Kuvat tukevat tarinaa saumattomasti, oikeastaan ne keskustelevat hiljaa keskenään. Kauniin sininen lukunauha ja koristeelliset anfangit viimeistelevät ulkoasun.

Kaukaisessa pienessä kaupunginkokoisessa merenrantavaltiossa vanha leskikuningas tekee kuolemaa. Perijäksi kaavailtu vanhempi Prinssi haaveilee purjehtimisesta, kun taas nuorempaa veljeä kiinnostaa käydä kauppaa koko kansan hyödyksi. Vanhan perinteen mukaan valtio on saanut tulonsa myymällä suolaa. Sen sijaan maaperästä löytyvää meripihkaa ei ole ollut lupa myydä.

Vanhempi Prinssi vaihtaa kruunun lupaukseen omasta laivasta. Käy kuitenkin ilmi, että kärsivällisyyttä tarvitaan. Prinssi nimittäin saa haltuunsa vain kolme muinaisen maailmanpuun siementä, joista kasvatetuista puista pitäisi aikanaan veistää lankut laivaan. Prinssi ei masennu, vaan istuttaa siemenet kaivonsa viereen ja alkaa kastella. Kun puut alkavat lopulta itää, on kansan ihmetys suuri. Kaikki eivät ole koskaan edes kuulleet puista.

Vuodet kuluvat, ja nuoremman Prinssin toimilla alkaa olla näkyvät seurauksensa. Kun laivanrakennuspuut sitten kauan myöhemmin ovat valmiit kaadettaviksi, alkavat tapahtumat vyöryä nopeaan tahtiin. Koko kansakunta on äkkiä vaarassa, ja vanhemman Prinssin puilla on keskeinen roolinsa ratkaisussa. Aika yllättävä sellainen vielä kaiken lisäksi!

Tarina ei ole tällä kertaa aivan niin julma kuin Ritarissa, mutta kyllä Merenkulkijakin sijoittuu kirjoihin, jotka ehkä sittenkin on kirjoitettu enemmän aikuisille kuin lapsille. Opetuksenkin löysin jälleen, joten satuperinteitä kunnioitetaan hienosti samalla kun niitä uudistetaan. Sarja on kokonaisuutena hieno kulttuuriteko ja nautittavaa luettavaa. Kiitos! Menestystä sarjalle. Lisää kirjoja odotellaan!

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Merenkulkija

Books North 2015. 38 s.

Arvostelukappale.

Sibelius-juhlavuoden kirja- ja näyttelyvinkkejä

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kuin varkain olen tullut itsekin viettäneeksi melkoista Sibelius-teemavuotta, koska monipuolista, kiinnostavaa tarjontaa on säveltäjämestarin elämän ja teosten ympärille luotu ihan kiitettävästi.

Alkuun pääsin lahjakirjaostoksella kevättalven korvalla, kun luin novellikokoelman Sanasinfonia (Karisto, 2015) ennen sen ojentamista lahjan saajalle. Kirja toimi mainiona virittelynä Ateneumin massiiviseen Sibelius-näyttelyyn, johon tutustuimme ystävien kanssa melkoisen perusteellisesti.

Omaan hyllyyn on jo hankittuna Sakari Ylivuoren Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa (Gummerus, 2015), jolle toivoisin jostakin lukuaikaa siunaantuvan. Ylivuori työskentelee tutkijana Jean Sibelius Works -kokonaiseditiohankkeessa, jonka tarkoituksena on julkaista Sibeliuksen koko tuotanto kriittisinä editioina. Kirjaan Ylivuori on koonnut Sibeliuksen sävellyksiin liittyviä tarinoita ja anekdootteja.

Samaan aikaan edellisen ostoksen kanssa hankin ihan itselleni Katri Kirkkopellon lastenkirjan Soiva metsä (Lasten keskus, 2015). Kirja on niin kaunis, ettei sitä voinut vastustaa! Lisähoukuttimena on vielä kirjaan liittyvä ja sen mukana tuleva cd-levy, jolla Nazig Azezian ja Jussi Makkonen soittavat kirjassa mainitut teokset. Lempparini taitaa tällä hetkellä olla Granen. Kirjassa nimeämättömäksi jäävä lapsenlapsi (tyttö) kertoo, millaista oli vierailla mummin ja pappan luona Ainolassa. Suosittelen lämpimästi jokaiseen lapsiperheeseen (sopii myös aikuisille)! Kuvia ja yksityiskohtia kirjasta:

Sovimme Ateneum-käyntimme yhteydessä ystävättärieni kanssa, että kesällä teemme kulttuurikierroksen Tuusulassa ja Järvenpäässä, koska yksi meistä kolmesta ei ollut aikaisemmin vieraillut yhdessäkään alueen kulttuurikohteissa. Retki toteutettiin tuulisena ja koleana mutta onneksi poutaisena juhannusviikon päivänä. Ennen lähtöäni virittäydyin oikeaoppisesti kuuntelemalla edellä mainitun levyn ja lukemalla Soivan metsän.

Ensimmäinen virittäytyminen tunnelmaan tapahtui Halosenniemen upeassa hirsihuvilassa. Vaikka on useita kertoja talossa poikennut, se tekee edelleen syvän vaikutuksen. Ateljeessa on piano, jota Aino Sibelius kävi soittamassa (kotona kun ei aina sellainen ollut suotavaa). Haloset ja Sibeliukset olivat ystäviä muutenkin, ja Ainolan seinällä riippuu ainakin yksi Pekka Halosen lahjaksi antama työ. Vinkiksi muuten, että museokierrokselle vastahankaiset miehetkin saa sulamaan, kun heidät vie Halosenniemeen tai Ainolaan, sillä rakennusten arkkitehtuuri on kiinnostavaa jo ihan sellaisenaan.

Syväsukellus Sibeliusten maailmaan tapahtui tietysti toisessa pääkohteessamme eli Ainolassa. Kotimuseossa on monenlaista katsottavaa ja ihmeteltävää. Meitä kiehtoivat erityisesti mykistävän ihana kirjastohuone, joka ensin toimi lastenhuoneena, sekä talon keittiö ja astiakomerot sisältöineen. Myös talon taidekokoelma on näkemisen arvoinen. Talon esitteessä kerrotaan eri taideteosten alkuperästä mukavia yksityiskohtia. Kannattaa talossa käydessään tutustua myös puutarhaan ja saunarakennukseen.

Lisään tähän väliin nimimerkki Unknownin jättämän kommentin:

Mainittakoon, että myös Aholasta löytyy tänä kesänä Sibelius-tematiikkaa. Yläkerrassa on pieni Santeri Levaksen valokuvista koottu näyttely Sibeliuksesta. Kirjailija ja valokuvaaja Santeri Levas toimi lähes 20 vuotta Jean Sibeliuksen sihteerinä ja teki tästä myös kaksiosaisen elämäkerran. Ja alakerran Ahon Yksin-teoksen pienoisnäyttelyssä kerrotaan Aino Sibeliuksen vaikutuksesta teoksen syntyyn.

Lisäys on aiheellinen ja täydentää tekstiäni oivallisesti. Poikkesimme nimittäin myös Aholassa, joka sijaitsee aivan Ainolan tuntumassa. Tässä kohteessa kukaan meistä kolmesta ei ollut käynyt aiemmin, ja tutkiskelimme näyttelyitä tiiviisti, myös tuota yläkerran hienoa valokuvanäyttelyä. Santeri Levaksen upeita kuvia on muutama myös Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyssä, josta lisää alempana. Yksin-romaanin tarinasta oli myös puhetta, siihenhän liittyi aikanaan skandaaliaineksia. Kirjan esipuheessa kerrotaan, että Jean Sibelius olisi hermostunut kirjasta niin, että haastoi Ahon kaksintaisteluun pistoolein. Mietimme, miten suomalainen kulttuuri olisikaan kehittynyt toisin, jos kyseiset herrat olisivat onnistuneet tappamaan toisensa, tai jos vaikka vain toinen heistä olisi menehtynyt kaksintaistelun tuoksinassa! (Aholassa näkyy olevan tarjolla Juhani Ahon Yksin -teemaopastukset 5. ja 19.7.2015.)

Pinnistimme jo kulttuuriähkyn partaalla vielä yhteen Sibelius-kohteeseen eli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyyn, joka ehdottomasti kruunasi päivämme annin syventämällä kokemuksiamme. Näkökulma ei siis olekaan säveltäjässä vaan hänen vaimossaan ja perheessään. Näyttelyyn on koottu esineistöä, kuten vaatteita ja koruja sekä lasten leluja, jotka ovat kuuluneet Ainolle ja perheelle. Usean esineen yhteydessä on tarkentava teksti. Esimerkiksi näyttävä kaulakoru on ollut Sibelius-suvun perintökalleus, jota morsiamet ovat kantaneet häissään. Onneton Janne kuitenkin unohti tuoda käädyn omaan vihkimistilaisuuteensa!

Mielenkiintoinen on myös seinälle rakenneltu sukupuu, joka kertoo, kuinka pienet piirit suomalaisessa kulttuurieliitissä oikein ovatkaan. Moni tunnettu kulttuurihenkilö on suoraan sukua Sibeliukselle. Vaikuttavinta näyttelyssä olivat kuitenkin kaksi videokoostetta Sibeliuksen lastenlapsien haastatteluista. He muistelivat lämpimästi Ainolaa mummolana, jossa oli aina rauhallista ja hieman juhlallinenkin tunnelma. Erityisen arvostavasti perilliset muistelivat Sibeliusten uskollista palvelusväkeä, jonka valtakuntaa oli esimerkiksi talon keittiö. Kaikki muistelivat, ettei isovanhemmissa ollut mitään kummallista, kun he olivat lapsia. Vasta koulussa kaverit ja opettajatkin alkoivat kysellä kuuluisasta isoisästä, mikä tuntui hämmentävältä. Murrosiässä asia oli nolo ja jopa kiusallinen.

Pienessä seurueessamme kahdella oli Museokortti, jota höyläsimme yhteensä neljässä kohteessa: Halosenniemessä, Ainolassa, Aholassa ja Järvenpään taidemuseossa. Kolmas jäsenemme hyödynsi kahdessa viimeisessä kohteessa OAJ:n jäsenkorttia, jolla sisäänpääsy oli maksuton. Aiemmin jäsenkorttia ei ymmärretty tarjota, joten varmaa tietoa sen kelpaavuudesta Halosenniemessä ja Ainolassa ei ole. Jokaisessa kulttuurikohteessa saimme aivan loistavaa ja ystävällistä palvelua! 

Sibeliuksesta ja hänen lähipiiristään on kirjoitettu lukemattomia erilaisia teoksia. Tekstissä mainitsemieni lisäksi uusia ja kiinnostavia ovat ainakin Jenni Kirveksen henkilökuva Aino Sibelius - ihmeellinen olento (Johnny Kniga, 2015) 

sekä Esko Häklin ja Severi Blomstedtin tietokirja Ainola- Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.

Karisto 2015. 148 s.  (Ostettu.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

Lasten keskus, 2015. (Ostettu.)

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa.

Gummerus 2015. 173 s. (Ostettu.)

P.S: Sibelius-aiheista kirjallisuutta googlaillessani törmäsin Sibelius-aiheiseen dekkariin The Seven Symphonies. Onko teos jollekulle tuttu? Onko suomennettu?

A serial killer stalks young musicians in Helsinki. Why does he appear to associate each attack with a symphony of the great Finnish composer, Jean Sibelius? This disturbing exploration of sexual obsession culminates in a compelling, suspenseful denouement.

Sanni Antelo: Siniset silmät!

Leena on kolmikymppinen sinkku, jonka sulhanen menehtyi hirvikolarissa juuri ennen pariskunnan häitä. Onnettomuudesta on jo vuosia, mutta Leena ei ole oikein päässyt menetyksestään yli ja elelee yksikseen. Sitten eräänä päivänä hän löytää postilaatikostaan hieman hämäräperäisen kutsun läheisessä kaupungissa sijaitsevassa hotellissa pidettäviin juhliin. Kutsuja ja juhlan aihe jäävät hämärän peittoon, mutta kaikkien, niin Leenan itsensä kuin lukijankin yllätykseksi Leena varaa itselleen hotellihuoneen ja lähtee juhliin vielä samana iltana.

Juhliminen tyssää nopeasti, kun paikalle saapuu karhuksi pukeutunut mies. Lasillisen viiniä nauttinut Leena menee paniikkiin ja pakenee huoneeseensa karhu kintereillään, niin hänestä ainakin tuntuu. Lapsuudesta saakka Leena on pelännyt karhuja lähes hysteerisesti, onpa sitten kyse teddynallesta tai oikeasta mesikämmenestä.

Hyvin epäloogisesti Leena päättää jäädä vielä toiseksikin yöksi hotelliin ja osallistua illalla ravintolassa pidettävään juhlaan. Niissä hän tutustuu komeaan ja mukavaan Pekkaan, joka paljastuu myös karhupuvun omistajaksi. Kuin huomaamatta Leena rakastuu Pekkaan, ja he alkavat seurustella.

Rakastunut Leena ei suostu huomamaan Pekan käytöksessä mitään outoa. Pekka kertoo eronneensa, koska hänen entisellä vaimollaan on pahoja mielenterveysongelmia. Jos Kirsi siis ottaisi Leenaan yhteyttä, ei kannattaisi uskoa mitään. Pekka tekee etätöitä kotoa ja varjelee visusti tietokonettaan. Mies saa helposti raivokohtauksia ja on mustasukkainen Leenan menemisistä ja jopa kuolleesta sulhasesta. Toisaalta mies pitää lapsista kovasti ja osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin vähäosaisten lasten hyväksi. Siksi hänellä on autossaan mukana nalleja kokonainen kassillinen. Naapurin kymmenvuotias poika muuttuu kummalliseksi oltuaan Pekan kanssa kalaretkellä.

Sitten Leena alkaa odottaa lasta. Leenan äiti penkoo vintiltään Leenan lapsuuden leluja, ja yllättäen Leena alkaa muistaa kauan sitten unohtamiaan asioita omasta lapsuudestaan, myös sen, miksi hän niin silmittömästi pelkäsi sedältään lahjaksi saamaansa murisevaa nallekarhua.

Sanni Antelon psykologinen trilleri Siniset silmät! on perusjuoneltaan ja -idealtaan kiinnostava. Lukija arvaa aika nopeasti, mikä Pekassa on vialla, mutta sinisilmäinen Leena ei tunnu millään havahtuvan todellisuuteen. Loppuratkaisukin on poikkeuksellisen hyytävä.

Siniset silmät! on julkaistu niin sanottuna puolikustanteena, mikä sitten selittääkin tarinan ongelmat eli epäuskottavat juonenkäänteet, kuten Leenan mielijohteen lähteä juhliin tietämättä niistä mitään tai dramaattiset loppukäänteet etelänlomalla. Lisäksi tarina on kirjoitettu tukkoon arjen yksityiskohdilla. Esimerkiksi joulua vietetään teoksen mittaan kahdesti kaikkine siivouksineen ja laatikonpaistoineen. Nämä ongelmat olisi hyvä kustannustoimittaja poistanut ja kirjoituttanut tekstiä uudelleen. Kieli sen sijaan on luistavaa, ja lukeminen sujuu sen suhteen ongelmitta. Ulkoasuun on panostettu mukavasti, vaikka taitossa jonkin verran horjuntaa onkin.

***

Antelo on julkaissut samaten puolikustanteena myös kuvitetun satukirjan Ihmeellinen taulu. Siinä pieni Heidi-tyttö ihailee mummolan seinällä olevaa koirataulua ja huomaa ihmeekseen, että taulun koira osaa puhua hänelle. Petrus-koira neuvoo Heidiä, miten tämä pääsee taulun puutarhaan leikkimään sen kanssa. Heidi tekee työtä käskettyä ja vieraileekin useita kertoja Petruksen luona ja ottaa mukaan pikkuveljensäkin. Vähitellen Heidille selviää, mitä Petrukselle ja sen koiraystäville on tapahtunut. Kirjassa siis kerrotaan lapsille sadun keinoin kuolemasta. Se sopii hyvin vaikkapa lohduttamaan lemmikkinsä menettänyttä lasta. Tämä puolikustanneteos on huolella viimeistelty ja idealtaan raikas.

Kolmas lukemani Antelon teos Kuunsillan kutsu on jonkinlainen fantasiapamfletti, jossa unenomaisen kerronnan avulla otetaan kantaa luonnonsuojelun ja maailman pelastamisen puolesta. Vaikeuksista voidaan selvitä, eikä vielä ole liian myöhäistä. Tämän aikuisille suunnatun teoksen Antelo on myös kuvittanut itse.

Sanni Antelo: Siniset silmät!   

Kustannus HD 2011. 245 s.

Sanni Antelo: Ihmeellinen taulu

Kuvitus Mari Lepistö. Kustannus HD 2012. 56 s.

Sanni Antelo: Kuunsillan kutsu

Mediapinta 2015. 48 s.

Kiitokset kirjoista kirjailijalle!

Aiheeseen liittyy muutama vuosi sitten kirjoittamani juttu omakustanteista ja erilaisista vaihtoehdoista saada teoksensa julkaistua. 

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Ritari (Puiden tarinoita II)

– Rakkaus ei pakene, sanoi Prinsessa. – Se juurtuu. Se pysyy, kasvaa, kantaa hedelmää ja uhmaa kaikkea sitä, mikä on mahdotonta ja toivotonta.

Enpä tiennytkään, että kansainvälistä lastenkirjapäivää on vietetty jo vuodesta 1967 lähtien huhtikuun toisena H. C. Andersenin syntymäpäivän kunniaksi. Loistava syy juhlia, ja merkkipäivä innosti minuakin lopulta tarttumaan puolisen vuotta sitten saamaani lastenkirjan arvostelukappaleeseen. Tosin luettuani mietin pitkän tovin, onko kyseessä sittenkään lastenkirja lainkaan. Satu- ja kuvakirja nyt kuitenkin.

Luin siis Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjan toisen osan Ritari. Kyseessä on täysin itsenäinen osa sarjaa, joten ei haittaa lainkaan, vaikka ei olisi aiemmin julkaistua Puuseppää vielä lukenutkaan. Sarja on sekä sisällöltään että ulkoasultaan huoliteltu ja kunnianhimoinen. Puuseppä muuten oli vuoden 2014 Junior Finlandia -ehdokkaanakin, ja syystä.

Küttnerin ja Tietäväisen sadut ovat samalla kertaa hyvin perinteisiä ja moderneja. Ritarissa palataan sadun alkujuurille aikaan, jolloin ne olivat aikuisten viihdettä. Siksi mukana on piirteitä, joihin ei välttämättä ole lastenkirjoissa tottunut törmäämään. Tällaisesta esimerkkinä vaikkapa toisen päähenkilön raaka ja häikäilemätön murha ruumiin paloitteluineen. Tosin tiedän, että lapsetkin viihtyvät kunnon kauhutarinoiden parissa, mutta ainakin turvallinen lukija lienee monelle tarpeen tätä kirjaa iltasaduksi käytettäessä. Lohikäärmekään ei koe kovin lempeää kohtaloa. Moderniutta tarinassa edustaa Prinsessa, joka ei alistu pelastettavan rooliin vaan toimii itse määrätietoisesti oikeaksi katsomansa asian puolesta. Muutenkaan ei edetä ihan perinteisen satukaavan mukaan.

Kuningaskunta elelee ilman kuningasta, koska sukupolvia sitten Lohikäärme söi viimeisen hallitsijan. Kuninkaan sukua kuitenkin on vielä elossa, ja viimeisin heistä on Ritari. Nuorukainen on päättänyt omistaa elämänsä Lohikäärmeen tuhoamiseen. Odottamaton löytö Lohikäärmeen luolan edustalla kuitenkin muuttaa Ritarin suunnitelmat, ja hän jättää kaiken taakseen ja vaeltaa kauas etelään.

Etelässä Ritari kohtaa Prinsessan ja kohtalonsa. Ilkeiden juonien vuoksi Prinsessa joutuu lähtemään maastaan vain tammenterho mukanaan. Yllättäen Prinsessa onnistuu tammenterhon välityksellä tekemään sen, mihin kukaan muu ennen häntä ei ollut pystynyt. Suuri tammi liittyy olennaisesti loppuratkaisuun. Mieleen nousee etsimättä Kalevalan suuri tammi, joka pimensi auringon latvuksellaan.

Ritari on monitasoinen, mielikuvitusta ruokkiva satu. Valitettavasti en pysty kirjaa kotioloissa testaamaan sopivan kohderyhmän puuttuessa, mutta itse pidin tarinasta ja Ville Tietäväisen hienosta, puhuttelevasta kuvituksesta. Sopii siis myös aikuisille ja on siten loistavaa iltasatuainesta. Uskoisin, että kirja herättää mielenkiintoisia keskusteluja satuhetken kuluessa ja sen jälkeenkin.

Puiden tarinoiden seuraava osa Merenkulkija on jo tuloillaan.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Ritari (Puiden tarinoita II)

Books North 2014. 30 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Onnittelut myös 210 vuotta täyttävälle satusetä Andersenille!

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

On lokakuun 18. päivä ja Sadun nimipäivä. Sen lisäksi, että monessa paikassa nautitaan ansaittuja nimipäiväkahveja, vietetään koko Suomessa myös kansallista satupäivää. Satupäivän ideana on muistuttaa tarinankerronnan mainiosta perinteestä. Ääneen kertominen tai lukeminen on tosi mukavaa yhteistä puuhaa, josta pitävät kaikenikäiset. Jokaisella toivoisi olevan muistoja lapsuuden turvallisista satuhetkistä omien vanhempien kainalossa. Sadut viihdyttävät, hauskuuttavat, opettavat, jännittävät, kauhistavat ja lohduttavat. Yhteiseen lukuhetkeen sisältyy parhaimmillaan valtava jaettujen tunteiden kirjo.

Peruskoulun yläluokkalaisetkin malttavat asettua kuuntelemaan heille ääneen luettua tarinaa. Aikuisten lukupiiriläiset nauttivat ääneen luetusta tarinasta. Lukemisen ei tarvitse olla mikään huippuperformanssi, vaan ihan tavallinen riittää. Parasta voikin lapsen mielestä olla tunne siitä, että aikuisella on aikaa ja halua pysähtyä hetkeksi vain hänen kanssaan olemaan. On suuri luottamuksen osoitus, jos lapsi pyytää lukemaan. Sitä tilaisuutta ei kannata päästä ohitseen.

Omat lapseni ovat parhaillaan iässä, jossa on turha tyrkyttää yhteistä lukuhetkeä, mutta onneksi niitä on varastossa kummallakin tuhansia. Toivon, että aikanaan he jatkavat perinnettä mahdollisten omien lastensa kanssa. Jospa joskus mummona vielä minäkin…

Satupäivää piti kuitenkin kirjablogissa juhlistaa, ja kuin tilauksesta posti kiikutti loppuviikosta tarkoitukseen sopivan kuvakirjan. Salaperäisten minivampyyrien joulu siivittikin mukavasti pakkaskirpakan lauantain aamukahvihetkeä.

Teuvan kirjastossa asustaa kolmenkymmenen romanialaisen minivampyyrin joukko. Hupaisat miespuoliset vampyyrit tulivat aikanaan kirjastoon kirjalaatikon mukana Romaniasta, kuinkas muuten. Tyypit ovat luoneet itselleen oman kulttuurin oudossa ympäristössä. Rukouksena luetaan kirjaston puhelinnumeroita, ja tiukan paikan tullen manaillaan mahtisanan POISTETTU voimalla. Ruokavarojen vähyys on minivampyyrien suurimpia hankaluuksia. Villakoirat ja satunnaisesti kiinni saadut laihat hämähäkit ovat ruokalistan parasta antia, mutta pääsääntöisesti on tyydyttävä kaluamaan kirjankansia. Ihmekös sitten, että hammaskalustot ovat pahasti kuluneet.

Joulu lähestyy, ja minivampyyritkin unelmoivat juhla-ateriasta. Joukon johtaja Johannes I lukee herkusta vailla vertaa, hedelmästä, jota vampyyrien on saatava maistaa: veriappelsiini! Viisi urheinta kaveria passitetaan hankintaretkelle kylän kauppaan.

Kuten arvata saattaa, hankintaretki ei olekaan ihan suoraviivainen juttu, vaan siitä sukeutuu täysiverinen seikkailu vaaroineen ja kommelluksineen. Lähes ensi metreillä kaverukset törmäävät Teuvan vaarallisimpaan petoeläimeen eli r-vikaiseen kissa Nököön. Miten veriappelsiinin metsästykselle mahtaa käydä? Saavatko minivampyyrit kaikkien aikojen jouluaterian?

Salaperäisten minivampyyrien joulu on Henry Ahon käsialaa. Tutustuin ensimmäisen kerran monipuolisen Ahon tuotantoon dekkarinovellikokoelma Joulukalenterin yhteydessä. Joulukalenterissa on mukana myös Ahon novelli Pukkikeikalla. Samassa antologiassa on myös kuvakirjan kuvittajan Harri István Mäen novelli Matildan joululahja. Mäki on piirtänyt Salaperäisten minivampyyrien jouluun runsaan mustavalkoisen piirroskuvituksen, jota on tekstin lomassa mukava tutkia. Kirja on hauska satukirja, ja tarina saa suupielet kääntymään ylöspäin kuin huomaamatta. Mukana on hauskoja viittauksia vampyyriperinteeseen ja muitakin yksityiskohtia, jotka todennäköisesti aukenevat aikuiselle paremmin kuin lapselle. Lasta taas naurattanevat ihan muut jutut, kuten vaikkapa hurja jakso, jossa minivampyyrit täpärästi pelastuvat viemärin kautta. Tuttu maailma näyttää neljän sentin korkeudesta ihan erilaiselta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää mukavasti koko matkalle. Lisää minivampyyrien seikkailuja on luvassa jo keväällä!

Henry Aho: Salaperäisten minivampyyrien joulu

Kuvitus Harri István Mäki. Paasilinna 2014.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Oikein hyvää satupäivää kaikille! Muistakaa iltasatu. Tänään ja joka päivä.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä

Kaikesta talouden epävarmuudesta ja kustannusmaailman uhkakuvista huolimatta uusia kustantamoja nousee kuin sieniä sateella. Ainakin siltä tuntuu, ja hyvä niin! Uusin tuttavuus minulle on uudenuutukainen espoolainen Books North -kustantamo, jonka pari viikkoa sitten julkaisema satukirja on herättänyt mukavasti huomiota eri medioissa ja erityisesti somessa, jota kustantamon edustajat tuntuvat taitavasti käyttelevän. Kirjabloggaajille on maistiaiskappaletta houkuttelevasta uutuudesta tarjottu ahkeraan, ja osuipa yksi minunkin kohdalleni.

Books North on rohkeasti avannut uuden Puiden tarinoita -nimisen satukirjasarjan Puusepällä. Tyylikkään opuksen tekijät ovat melkoista kaartia. Tekstistä vastaa Aalto-yliopiston käsikirjoituksen professori, elokuvakäsikirjoittaja Iiro Küttner ja kuvituksesta Ville Tietäväinen, jonka teos Vain pahaa unta voitti juuri hiljan Tulenkantaja-palkinnon. Tietäväinen on julkaissut teoksen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa, ja se oli syksyllä Finlandia Junior -ehdokkaana ja voitti Blogistanian Kuopuksen. Aiempi sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet voitti Sarjakuva-Finlandian. Eipä siis ihme, että Puuseppä on herättänyt huomiota kirjamaailmassa.

Tarina itsessään nojaa vahvasti satuperinteeseen opetuksineen kaikkineen. Luonnon puolesta otetaan kantaa melko vahvastikin, ja tarinan yleissävy on jollain tapaa surumielisen kaunis. Tietäväisen persoonallinen kuvitustyyli on tunnistettavissa jo kannesta alkaen. Kuvien väritys on kauttaaltaan maanläheistä, ja ruskean eri sävyt hallitsevat teosta. Lehdenvihreät lukunauha ja esilehdet piristävät mukavasti ulkoasua. Yksityiskohtiin on panostettu myös kauniiden anfangien muodossa. Samaten tarinassa vilahtavat erikoiset luvut saavat selityksensä lopusta löytyvästä Fibonaccin lukusarjasta. Ihmettelinkin lukiessani tätä yksityiskohtaa, mutta sieltähän se selitys löytyi.

Kirjan ulkoasun viimeistelyyn on siis panostettu poikkeuksellisen paljon. Niinpä olisin toivonut, että tekstikin olisi vielä kerran oikoluettu ja hiottu ennen painoon lähettämistä. Mitään suuria kömmähdyksiä ei tekstiin ole livahtanut, onhan kirjoittaja ammattimies, mutta muutama pikkuseikka kuitenkin suppeassa tekstissä tökkäisi silmään. Esimerkiksi muutama pilkku on livahtanut väärään kohtaan, ja saarni-sanaa taivutetaan suomen kirjakielen vastaisesti. Parisataasivuisessa romaanissa nämä pienet kauneusvirheet olisivat varmasti seulani läpäisseet sen kummemmitta mutinoitta, mutta yhden sadun satukirjassa on vähemmän sijaa virheille, valitan.

Omat lapset ovat jo satuiän aikaa sitten ohittaneet, joten kirjaa lukiessani koetin miettiä sopivaa kohderyhmää. Küttnerin kieli ei ole liioitellun yksinkertaista, mutta aikuisen lukemana ja tarvittaessa selittämänäkin tarina varmasti uppoaa mukavasti nelivuotiaisiin ja siitä vanhempiin kuulijoihin. Jo itse lukea osaavat varmasti myös pitävät tästä, ja voisin ajatella tokaluokkalaisen lapsen hyvinkin tämän kirjan äärelle. Laadukas, kotimainen vaihtoehto Disney-tyyppiselle menolle.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä. Puiden tarinoita 1.

Books North 2014. 30 s.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Lisää Puusepästä vaikkapa Lumiomena-blogista.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Meri Savonen on minulle tuttu Tonttulapset-sarjastaan, jonka osat Tonttulapset ja seikkailujen joulu sekä Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat olen lukenut ja blogissani aikoinaan esitellyt. Tonttulapset-sarja on suunnattu jo itsekin lukea osaaville lapsille, mutta toki ne sopivat mainiosti ääneen luettaviksi vähän nuoremmille (tosin ääneen kannattaa lukea myös jo itse lukeville lapsille!).

Nyt käsissäni on Meri Savosen uuden Peippometsä-kuvakirjasarjan aloitusosa Peippometsän bändikilpailu. Metsämarjat-bändi kuulee, että juhannuksena järjestetään bändikilpailu. Alkaa ahkera harjoittelu. Hieman myös jännittää! Harmi vain, että ennakkosuosikki Ilvespojat vaikuttaa aivan musertavan ylivoimaiselta.

Kilpailu on jännittävä, eikä ihan ilman kommelluksiakaan selvitä. Ruusa-mäyrä joutuu koville omatuntonsa kanssa, mutta pääsee lopulta voitolle, tietysti. Savonen on ratkaissut lopun varsin onnistuneesti. Idols-tyylinen kisa ratkaistaan yleisön huutoäänestyksellä, eikä voittajasta ole epäselvyyttä. Mutta ei siinä vielä kaikki! Juontaja Teppo Tikalla on siiven alla vielä yllätys.

Kuvakirja on vallan hieno. Tekstin ja kuvan suhde toimii hyvin. Kuvittaja Johanna Lumpeen akvarelli- ja tussitekniikalla (käsittääkseni) toteuttamat hauskat ja samalla herkät kuvat rytmittävät tarinaa. Kuvat eivät ole liian kiiltokuvamaisia, vaan mattapintainen toteutus tuntuu mukavan rauhalliselta. Kuvista löytyy myös paljon hauskoja yksityiskohtia, ja erityisesti soittimiin on kiinnitetty paljon huomiota.

Myös tekstissä on tiettyä auditiivisuutta. ”Mäyräpoika Rolle taituroi bassolla po pom po pom po pom.” Tätä on varmasti hauska lukea ääneen pienelle kuulijalle. Aikuislukijaa taas miellyttää varsin todentuntuinen keikkameininki: ”Soittakaa Paraati! joku yksinäinen räkättirastas toivoi lempikappalettaan, mutta hänet hyssytettiin nopeasti hiljaiseksi.”

Kirjan lopussa on Metsämarjojen Uimabiisin sanat, mutta ei valitettavasti nuotteja. Uimabiisin voi kuitenkin kuunnella täällä. Vielä on avattu bändisanastoa bänditreeneistä You rock! -huudahdukseen.

Meri Savonen ja Johanna Lumme: Peippometsän bändikilpailu

Robustos 2013.

Arvostelukappale kustantajalta. Kiitos!

Meri Savosen haastattelu Länsiväylä-lehdessä.