Johtolanka-raatilaisen tilinpäätös

Kolme vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki tiedusteli, olisinko mahdollisesti käytettävissä seuraavaa Vuoden johtolanka -palkintoraatia nimettäessä. Vaikka Leena varoittelikin, että luettavaa olisi luvassa paljon ja että kakku olisi kaksivuotinen eikä ehdokaskirjoista passaisi etukäteen hiiskua mitään (eikä ainakaan kirjoittaa niistä blogiin!), olin kyllä otettu. Suostuin lähes empimättä. Hieno kunniatehtävä!

Hieno kunniatehtävä se olikin, ja nyt kun luku-urakan päättymisestä on kulunut yli puoli vuotta, se alkaa taas tuntua oikein mukavalta ja hohdokkaalta kokemukselta. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että välillä oli epätoivoisiakin hetkiä, kuten vaikkapa silloin, kun vuoden 2016 alussa olimme saaneet edellisen vuoden voittajat selvitettyä ja palkintojenjakoon liittyvät velvoitteet lähes pakettiin ja postilaatikosta alkoi löytyä seuraavan vuoden ehdokasteoksia. Tai kun vuoden 2016 joululomalla lukematta oli vielä toistakymmentä teosta ja raatilaiskaverit jo odottelivat ratkaisuvaiheeseen pääsyä. Tai kun kesälomalla luin kuukaudessa parikymmentä dekkaria, joita en voinut itse vapaasti valita.

Mutta ylipäätään oma saldoni urakasta on ehdottoman positiivinen. Olen jo aikaisemminkin todennut, että oli hyvä ja helppo työskennellä raadissa, koska toiset raatilaiset olivat osaavia ja ammattitaitoisia sekä muutenkin todella ihania ihmisiä. Raadissa siis olivat mukana puheenjohtaja-sihteerinä Dekkariseuran silloisen hallituksen jäsen, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Jonna Lehtinen ja Kansan Uutisten toimituspäällikkö Kai Hirvasnoro. Pidimme yhteyttä lähinnä sähköisesti mutta muutaman kerran kokoustimme ihan kasvotustenkin. Raadin jäsenten pitää voida luottaa toisiinsa, ja se onnistui kyllä meiltä mallikkaasti. Terveisiä vain, Jonna ja Kai, jos luette tämän! Oli huippua tehdä töitä kanssanne!

Ihan omaa jääräpäisyyttäni päätin, että kirjoitan kaikista ehdokaskirjoista blogijutun ja julkaisen ne täällä blogissani voittajien julkistamisen jälkeen. On tunnustettava, etten alkuun ihan ymmärtänyt, mitä tulin päättäneeksi, mutta periksi en antanut. Kaikkiaan luin tätä urakkaa varten 151 kotimaista uutuusdekkaria kahden vuoden aikana ja kirjoitin niistä jokaisesta blogissa julkaistavan esittelytekstin. Määrä ei ole mitenkään poikkeuksellisen suuri, sillä minäkin olen julkaissut blogissani vuodessa huomattavasti useampia tekstejä ja lukenut saman verran kirjoja puolta lyhyemmässä ajassa. Nytkin luin myös muuta kirjallisuutta lähes koko ajan ja tekstejäkin syntyi. Erilaiseksi tilanteen teki se, että en olisi ilman tuota päätöstä ja raatilaisuutta koskaan lukenut suurehkoa osaa nyt lukemistani dekkareista enkä ainakaan niistä mitään kirjoittanut.

Johtolanka-voittajalta sormenjäljet ottanut vanhempi konstaapeli
Jukka Hätönen tunnustautui Pauliina Susi -faniksi ja sai
Takaikkunan muistoksi tapaamisesta.

Vuoden 2016 voittaja ja esikoisdekkarikunniakirjan saaja seuloutuivat yllättävän helposti, ja tunnelma Tammen juhlatiloissa Korkeavuorenkadulla oli ikimuistoinen, kun Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen antoivat sormenjälkensä Dekkariseuran arkistoihin. Kummankin signeerattu voittajakirja on kunniapaikalla kirjahyllyssäni. (Kummaltakin muuten on ilmestynyt seuraava romaani tänä syksynä.) Raatityöskentelyn koetinkiveksi muodostui tämän vuoden voittajan valinta, sillä terävin kärki oli edellistä vuotta tasaisempi ja mieltymyksemme menivät iloisesti ristiin. Periaatteenamme oli, että jokaisen kolmen raatilaisen oli oltava Johtolanka-palkittavan teoksen takana, emmekä joutuneet siitä tinkimään. Ratkaisun tehtyämme saatoimme olla aidosti ylpeitä molemmista palkituista, ja ainakin minä olen sitä edelleen. Mikko Porvali on lupaillut, että Karelia Noir -sarja saa vielä kolmannen osansa palkitsemamme hienon kakkososan Veri ei vaikene perään. Max Seeck on jo ehtinyt julkaista jatkoa Hammurabin enkeleille eli Mefiston kosketus putkahti painosta loppukesällä. Menestystä toivon kaikille jatkossakin!

Kamerat räspsyvät kiivaasti, kun Johtolanka-voittajan sormejälki painetaan
kunniakirjaan. Vanhempi konstaapeli Jukka Hytönen hoitaa homman varman kokeneesti,
eikä touhu ollut ihan uutta Mikko Porvalillekaan.

Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan sen tarkoitus on lähinnä nostaa kotimaisen dekkarikirjallisuuden näkyvyyttä ja arvostusta. Voittajateos kilpailee seuraavana vuonna pohjoismaisessa Lasiavain-kilpailussa, mikäli teos saadaan käännettyä jollekin kilpailukielistä. Usein onneksi on. Lasiavaimen on toistaiseksi onnistunut nappaamaan suomalaisista vain Matti Rönkä dekkarillaan Ystävät kaukana vuonna 2007. Minusta Takaikkunalla olisi ollut selkeät mahdollisuudet napata Lasiavain, mutta toisin valitettavasti kävi. On joka tapauksessa ollut valtavan suuri ilo seurata teosten menestystä, kun on itse pieneltä osin ollut mukana antamassa vähän lisäpotkua.

Palkitsemistilaisuudet olivat molemmat mukavia hetkiä, jotka kruunasivat myös meidän raatilaisten urakat. Kirjailijat eivät peitelleet iloaan, ja aitoa innostusta osoittivat myös kaikkien kustantamojen edustajat. Omien menestyksestä nautittiin ja iloittiin, ja se lämmitti mieltä ja lämmittää edelleen. Kirjat ja kirjailijatkin ansaitsevat välillä pieniä juhlahetkiä.

Päivänsankari on korkannut kakun!

Mutta juhlaa urakasta oli siis vain pieni hippunen. Pääosa oli aika arkista lukemista (ja minulla myös kirjoittamista). Onneksi lukeminen ylipäätään on minulle erittäin mieluisaa puuhaa, ja suurin osa luku-urakastakin sujui ihan kivuttomasti, osa jopa nautiskellen. Hankalinta lukeminen oli silloin, kun oikein mikään lukupinossa syyttävästi odottava ei varsinaisesti kutsunut puoleensa ja kansien avaaminen vain vahvisti ennakkokäsityksen oikeaksi. Arviolta viidennes luettaviksi lähetetyistä teoksista turhautti ja osa jopa kiukutti. Miksi ihmeessä nämä kirjat oikein oli julkaistu?!

Turhautumiseni on kieltämättä purkautunut myös joihinkin kirjoittamiini blogijuttuihin. Olen koettanut avata negatiiviset näkemykseni perusteluilla ja avoimesti omat lukijapuutteeni myöntämällä, mutta siitä huolimatta olen saanut tämän projektini yhteydessä myös kielteistä palautetta. Onpa sanottu sitäkin, ettei kirjoista saisi blogissa kirjoittaa negatiivisia tekstejä. Pahoittelen nyt vielä tässä kenties aiheuttamaani mielipahaa, mutta katson, että minulla on oikeus sanoa perusteltu mielipiteeni julkaistuista, myynnissä olevista kirjoista ja kertoa rehellisesti lukukokemuksestani. Tekijöitä en ihmisinä arvostele, vaikka välillä annankin sapiskaa kustantajien suuntaan. Pääosin saamani palaute on onneksi ollut positiivista.

Äkkipäätään voisi ajatella, että 150 uutuuskirjan saaminen ilmaiseksi kotiin kannettuna on todella hienoa. Kyllähän se on, mutta ilmaisuudesta ei ole enää tietoakaan, kun tähän liittyy velvoite myös lukea niistä joka ikinen. Lisäksi lähettäjät päättävät, mitkä kirjat kotiin tulevat. Kirjatulvan kesyttäminen vaatii myös tilaa ja järjestelmällisyyttä. Laadimme Excell-taulukoita odotettavissa olevista, luetuista ja lukemattomista teoksista pysyäksemme kartalla. Urakan loputtua piti vielä päättää, mitä kirjavuorille tekisi. Hyvin pienen osan säästin omaan hyllyyni ja loput lahjoitin pois.

Kokemus oli kaikkineen hyvin avartava. Kuvittelisin, että aika harva tavallinen lukija lukee tietyn genren teoksia yhtä kattavasti ja systemaattisesti niinkin pitkällä ajanjaksolla kuin kaksi kalenterivuotta. Hetken aikaa tunsin, että minulla ihan oikeasti on kokemusta ja perustetta näkemykselleni suomalaisen dekkarikirjallisuuden tilasta. Aika äkkiä se tunne tosin on mennyt ohi, eikä se varmasti koskaan aivan katteellinen ollutkaan. Mutta kohtalaisen hyvä näppituntuma kyllä oli!

Joidenkin teosten pakkokahlaaminen siis turhautti, mutta toisaalta löysin myös uusia kiinnostavia tuttavuuksia, joiden edesottamuksia aion vastaisuudessa seurata tiukasti. Heihin lukeutuvat paitsi kaikki neljä palkitsemaamme tekijää myös koko joukko muita: Arttu Tuominen, Marko Immonen, Mikko-Pekka Heikkinen, Kirsi Pehkonen, Risto Lahtinen, Jyrki Erra, Timo Saarto ja vaikka keitä vielä. Monet vanhat suosikitkin vain vahvistivat asemaansa, kuten Antti Tuomainen, Kati Hiekkapelto, Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen.

Pelkäsin, että urakka olisi lopulta niin musertava, että en sen suoritettuani haluaisi enää dekkarin dekkaria nähdä silmissäni. Onneksi niin ei sentään käynyt. Kustantajat lähettivät kiusallisen houkuttelevia ennakkokappaleita ja näytteitä kevään 2017 uutuuksistaan, ja pian huomasin taas iloiten sukeltavani dekkareiden maailmaan. Huojentavaa kuitenkin oli ja on edelleen, että nyt saan vapaasti valita, mitkä dekkarit luen. Se on kuitenkin vielä lopuksi sanottava, että vaikka välillä olen ollut hapan ja turhautunutkin, olen todella iloinen myös siitä, että suomalaisella dekkarikirjallisuudella(kaan) ei ole mitään hävettävää. Meillä on hienoja dekkaristeja ja dekkareita, joista voi ja pitää olla ylpeitä. Se on onneksi vähitellen huomattu ulkomaillakin.

Toivon, ettei yhden suomalaisen kirjallisuuspalkinnon taustojen reipas avaaminen ole karkottanut tulevia mahdollisia raatilaisehdokkaita. Urakka on kova, mutta sitä ei ole pakko tehdä aivan yhtä jääräpäisen perinpohjaisesti kuin minä tein. Tavoitteeni kuitenkin oli saada kaikille osallistuneille kirjoille oma pieni hetkensä siinä pikkuruisessa julkisuudessa, jonka pystyn blogini kautta tarjoamaan. Lisäksi opin kovasti arvostamaan kaikkien jaettavien kirjallisuuspalkintojen taustalla tehtävää näkymätöntä työtä. Odotan jo innokkaasti helmikuun alkua, jolloin paljastuvat seuraavat Johtolanka-palkittavat. Saatan jälleen yllättyä!

***
Suomen dekkariseuran nimittämässä Johtolanka-raadissa toimivat vuonna 2017 Helena Hyvärinen, Matti Järvinen ja Kari Mäkinen. Tsemppiä heille urakkaan!

'Oma' raatimme palkitsi seuraavat teokset:

Vuoden johtolanka 2016
Pauliina Susi: Takaikkuna (Tammi)

Esikoisdekkarikunniakirja 2016
Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala)

Vuoden johtolanka 2017
Mikko Porvali: Veri ei vaikene (Atena)

Esikoisdekkarikunniakirja 2017
Max Seeck: Hammurabin enkelit (Tammi)

Aiempia koosteitani aiheesta:

Vuosi kakkua takana 9.2.2016
Toinen vuosi kakkua takana  1.2.2017
Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan? 17.1.2017
Kaikki vuosina 2015 ja 2016 kisaa varten lukemani teokset on listattu blogini välilehdellä
Vuoden johtolanka 2016 & 2017. Se löytyy sivun oikeasta ylälaidasta heti yläbannerin alapuolelta.

Heleena Lönnroth: Ne tapetaan jostei tykätä

Trilogian lukemisen aloittaminen keskimmäisestä osasta on usein hämmentävää, ja lukija saa toki syyttää itseään, jos ei oikein pääse heti alussa kieseille kipuamaan. Samoin siitä, että osa keskeisistä juonikuvioista saattaa jäädä lopussa kesken, onhan tulossa vielä yksi kirja.

Kärsin näistä molemmista tuskista Heleena Lönnrothin Ne tapetaan jostei tykätä -dekkarin parissa. Kansiliepeen esittelytekstin mukaan kyseessä on härmäläistrilogiaksi kutsutun sarjan keskimmäinen osa. Trilogian on aloittanut vuonna 2015 ilmestynyt Puukolla ja puntarilla, jonka tapahtumiin ja henkilöihin tässä lukemassani dekkarissa ahkerasti viittaillaan.

Dekkariksi Ne tapetaan jostei tykätä on auttamattoman löysä ja lapsekas. Sitä ei voi hyvällä omallatunnolla kuvata edes kotoisaksi mysteeriksi, koska juonikuviot ja henkilöiden, niin poliisien kuin muidenkin, toiminta on kautta linjan amatöörimäistä soheltamista. Ihan kelvollisia juoni-ideoita kirjoittajalla tosin on ollut, ne on nyt vain tuhlattu.

Mutta teoksen pääpaino onkin muualla kuin dekkarijuonissa. Lönnroth selvästikin rakastaa omaa kotiseutuaan ja sen rikasta historiaa. Kauhavan, Alahärmän, Ylihärmän ja Kortesjärven puuhaihmiset herättelevät teoksessa paikallista kulttuurihistoriaa eloon ja koettavat rakentaa sen ympärille myös liiketoimintaa. Edellisen teoksen päähenkilö Erkki Ketooja, eläkeläispaluumuuttaja, on toisen eläkeläisyrittäjä Kössi Aholan kanssa kehittelemässä elämyskokonaisuutta, jonka vetonaulana ovat kerran viikossa vietettävät ohjelmalliset Härmän häät.

Projekti törmää ongelmiin kuitenkin jo häätalon kunnostusvaiheessa, kun viemäröintitöiden yhteydessä löytyy talon tuntumasta haudattu luuranko. Kukaan ei kuitenkaan ole kadonnut paikkakunnalta seitsemäänkymmeneen vuoteen, joten arvoituksesta on tosiaan kyse. Se kuitenkin ratkaistaan siististi jo kirjan puoliväliin mennessä.

Kimurantimpi ongelma on kuitenkin ensimmäisten häiden jälkeen talon seinustalta löytyvä huomattavasti tuoreempi ruumis. Juhlan tuoksinassa teatteriesityksessä käytetyn kylmäkallen tilalle on ujutettu ihan oikea tapettu ihminen. Miestä ei kuitenkaan ole puukotettu kuoliaaksi esikuvansa mukaan vaan myrkytetty. Nopeiden käänteiden jälkeen poliisin pääepäillyksi päätyy Kauhavan kunnanjohtaja! Tämä juonilinja jää monin tavoin ikävästi keskeneräiseksi, joten toivottavasti kirjoittaja muistaa palata johtolanganpäihin seuraavassa osassa.

Kun ensimmäinen murha-arvoitus on hoidettu pois päiviltä, käyttää Lönnroth tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vankasti kantaa pohjalaisten maatalousyrittäjien kurjaan kohteluun. Elintarvikkeiden halpuutus, tukien maksatusten hidastelu ja muut suhdanteet ajavat paikallisia suoraan toimintaan, ja on vähällä, ettei tapahdu poliittinen murha tämän tiimoilta. Siltä onneksi vältytään, mutta sen sijaan ruumiita tulee vielä lisää muualla. Mutta espresso tai cappuccino leivonnaisilla höystettynä maistuu toki murhien lomassa kaikille.

Heleena Lönnroth: Ne tapetaan jostei tykätä
Zuppa di Porri 2016. 197 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Miksi ja mitä dekkareita julkaistaan?

Runsaat kaksi vuotta sitten, vuoden 2014 lopulla, Suomen dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäki sai jallitettua minut kaksivuotiseen urakointiin Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Kolmihenkisen raadin tehtävänä on valita edellisen vuoden merkittävä dekkariteko sekä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saaja. Tehtävä on siis hyvin väljästi rajattu, mutta jo pitkään on ollut käytäntönä palkita Johtolangalla dekkari, siis kirja.

Kustantamot saavat lähettää kilpailuun vapaasti valitsemansa teokset. Kaikille kolmelle raatilaiselle toimitetut teokset osallistuvat kilpailuun. Vaikka palkintoon ei liity rahaa (osallistuminen on ilmaista, raatilaisuus on talkootyötä), kustantamot ovat olleet kiitettävän kiinnostuneita ja lähettäneet runsaasti teoksiaan kilpailuun.

Vuoden johtolanka 2016 -ehdokkaat ryhmäkuvassa. 

Vuoden 2015 dekkarisadosta kilpailuun osallistui yhteensä 72 teosta kaikkiaan 22 kustantamolta. Tekijöitä oli mukana 68, sillä peräti neljältä kirjailijalta saimme kisaan kaksi teosta. Eniten kirjoja osallistui seuraavilta kustantamoilta:

Tammi 10 kpl
Otava 8 kpl
CrimeTime 6 kpl
Myllylahti 6 kpl
WSOY 6 kpl

Vuonna 2016 kilpailuun tuli kaikkiaan 80 teosta yhteensä 28 kustantamolta. Tekijöitäkin oli enemmän, vaikka kolmelta kirjailijalta kilpailukirjoja tuli kaksi ja yhdeltä peräti kolme. Kolmella teoksella oli kaksi tekijää. Eniten kirjoja osallistui:

CrimeTime 11 kpl
Tammi 9 kpl
Myllylahti 8 kpl
Otava 6 kpl

Dekkareiksi luettavia teoksia julkaistaan siis Suomessa runsaasti. Pitää myös muistaa, että kilpailun ulkopuolelle jäi vielä kumpanakin vuonna koko joukko teoksia. Selvästikään kustantajat eivät lähettäneet kaikkia dekkareitaan, kuten Myllylahti, ja monet pienet jäivät kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Toisaalta myös kustantamot ovat tulkinneet dekkarimääritelmää ennakkoluulottomasti, ja mukana oli kumpanakin vuonna niin kauhugenreä kuin tietoteoksiakin.

Raatilaisuus oli mielenkiintoinen ja ikimuistoinenkin kokemus. Kerrankin voin itse ihan oikeasti vaikuttaa jonkin kirjallisuuspalkinnon saajan valintaan. Tosin huomasin, ettei se välttämättä ole ollenkaan helppoa. Tehtävän vastaan ottaessani sovimme Leenan kanssa, että en julkaise juttuja lukemistani kisaan osallistuvista kirjoista blogissani ennen palkitsemistilaisuutta. Päätös oli järkevä, ja hyvin pian huomasin, että minun on syytä olla kommentoimatta kovin avomielisesti kyseisiä kirjoja koskevaa some-keskusteluakaan.

Korvaukseksi uutuuskirjojen bloggauskiellosta päätin, että kunhan palkinto on jaettu, alan julkaista arvioita vuoden mittaan lukemistani dekkareista blogissani. Niinpä kirjoitin jutut sitä mukaa kun sain kirjat luettua. Koska julkaisin jutut kirjoittajan sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä parin kirjan viikkovauhdilla, saattoi toisinaan kirjan lukemisen ja blogijutun ilmestymisen välillä kulua puolitoista vuotta. Päätin tuolloin myös, että luen jokaisen kilpailuun lähetetyn kirjan. Tämä päätös piti loppuun asti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tällä toiminnallani olen kenties hieman tullut murtaneeksi yhden kirjallisuuspalkinnon ympärillä vallitsevaa vaiteliaisuuden muuria.

Mietin, aiheuttaako paikoin blogiarvioiksi poikkeuksellisenkin suorasukaisten ja turhautuneiden arvioiden julkaiseminen sen, että kustantamot alkavat vähentää osallistuvien kirjojen määrää tai jättäytyvät kokonaan kisan ulkopuolelle. Tämä pelko siis osoittautui turhaksi. Sen sijaan olen saanut muutamia hyvinkin kitkeriä suoria palautteita kirjoittajilta, jotka ovat tunteneet, että heidän hengentuotteitaan kohdellaan raa’asti ja jopa, että heitä henkilöinä on loukattu. Palaan tähän ilmiöön vielä uudelleen tuonnempana.

Kahden vuoden urakan mittaan mielessäni alkoi hahmottua jonkinlainen kuva suomalaisesta dekkarikustantamisesta ja sen ongelmista. Ongelmat ovat omia päätelmiäni ja myönnän mieluusti, että kustantamot ja kirjailijat eivät ehkä lainkaan niitä sellaisina pidä, eivätkä toiset lukijatkaan välttämättä. Kohtalaisen suuren aineiston kahtena vuonna peräkkäin läpi käytyäni uskallan kuitenkin huomioni jakaa.

Ensinnäkin on sanottava, että suomalaisella (dekkari)kirjallisuuden parhaimmistolla ei ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Huippu ei ole kovin leveä mutta sitäkin kovatasoisempi. Tästä meillä on jo näyttöäkin, ovathan esimerkiksi Antti Tuomainen ja Kati Hiekkapelto tehneet komeaa kansainvälistä uraa. Eivät syyttä. Heidän seuraansa haluaisin vielä tyrkätä useita tekijöitämme. Viime vuoden voittajapari eli Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen ovat tästä loistavia esimerkkejä. Parhaimmistomme kirjoittaa laadukasta, hiottua ja vetävää (dekkari)kirjallisuutta.

Kapeahkon terävän kärjen takana tuleekin sitten paljon keskinkertaista ja keskeneräistä massaa. Tämän määrällinen osuus harmittaa minua paljon enemmän kuin häntäpäähän sijoittuva joukko, josta osa olisi totta vieköön kannattanut jättää kokonaan painamatta.

Tarkempi silmäily osoittaa, että keskinkertaisiinkin mahtuu monenlaista. Tietyn osan heti kärjen takana muodostaa niin sanottujen himmenevien tähtien vakiojoukko eli ne kirjailijat, joiden parhaat teokset on julkaistu jo vuosia, pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, sitten, mutta joiden vakiosankarit jatkavat kirja vuodessa -tahdilla todennäköisesti hamaan loppuun saakka.

Todellisia mammuttisarjakuninkaita ja -kuningattaria dekkaristeissamme on lukuisia: Seppo Jokinen (21 Koskis-dekkaria), Leena Lehtolainen (13 Maria Kallio -dekkaria, 4 Hilja Ilveskero -trilleriä), Reijo Mäki (27 Vares-dekkaria), Ilkka Remes (20 trilleriä), Markku Ropponen (15 Kuhala-dekkaria), Jarkko Sipilä (16 Takamäki-dekkaria), Taavi Soininvaara (12 Arto Ratamo -trilleriä, 4 Leo Kara -trilleriä). Useimmat edellä luetelluista ovat myös vuosittain myydyimpien kirjailijoidemme joukossa, eli sarjamaisuus myy. Lukijat haluavat tuttua ja turvallista, ainakin suurin osa. Avatessaan sarjan 15. osan edelliset luettuaan voi ainakin olla varma, ettei joudu yllätetyksi.

Itseäni nämä sarjat ovat Jokisen Koskis-sarjaa lukuun ottamatta kyllästyttäneet jo pitkään, ja itse asiassa olin päättänyt ennen raatitinkiä jo lopettaa kokonaan esimerkiksi Mäen ja Lehtolaisen lukemisen. Remes ja Soininvaara olivat jo seurattavista pudonneet, eikä tuttavuuden uudistaminen saanut mieltä muuttumaan. Miksi lukisin saman kirjan vuodesta toiseen? Varsinkaan, kun lukiessa on tuntu, että kirjoittajakin on jo aikoja sitten saanut tarpeekseen sankareistaan. Sanottakoon nyt ääneenkin, että esimerkiksi Mäkeä en enää ilmaiseksi lue.

Tasapaksua, tuttua ja turvallista kustantavat eniten suuret kustantajat. Ilkka Remes on WSOY:n tähti, Lehtolainen Tammen ja Mäki ja Soininvaara ovat Otavan tallin veturit. Jokinen ja Sipilä ovat siirtyneet vuosia sitten osuuskuntamuotoiseen CrimeTimeen. Nämä painosten kuninkaalliset tuovat kustantamoille tuloksen, joten on ymmärrettävää, että niitä vaalitaan ja niistä pidetään kiinni. Himolukija kuitenkin kyllääntyy, ja harmittaa niidenkin puolesta, jotka vain satunnaisesti lukevat joitakin dekkareita vuodessa ja tarttuvat näihin kestosuosikkeihin sekä tekevät niiden perusteella (väärän) johtopäätöksen koko kotimaisen dekkarituotannon tasosta.

Samoin on ymmärrettävää, että juuri tämän tason kirjoittajat valitsevat itsenäisemmän väylän julkaista teoksensa. Totuus kuitenkin on, että myös painosten kuninkaat ja kirjoittamisen rutinoituneet mestarit yleensä kaipaisivat kunnon sparraamista, kustannustoimittajaa, joka haastaa ja pakottaa hiomaan timantin loppuun asti. Lukijana olen kyllä usein epäillyt, että joko kirjoittajat eivät suostu tekemään mestariteoksiinsa ehdotettuja muutoksia tai sitten kustantamo luottaa laadun tasaisuuteen ja tyytyy siihen, mitä saa. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole!

Toinen suuri keskitason ryhmä muodostuu teoksista, jotka on ainakin minun silmilläni nähtyinä julkaistu keskeneräisinä. Kerta tai pari kunnon uudelleenkirjoittamista, editointia ja hiontaa olisi ollut valtaosalle lukemistani kirjoista eduksi. Kirjan kantava idea on usein ollut omintakeinen ja hyvä, mutta kun toteutus jää puolitiehen, on idea peruuttamattomasti tuhlattu. Yllättäen näitäkin on sekä isojen kustantamojen että jo kokeneiden tekijöiden teosten joukossa, mutta enemmän toki esikoisteoksissa ja pienempien kustantamojen tuotteissa.

Melkoisen veret seisauttava oli sähköposti, jonka sain erään teoksen kustannustoimittajalta peräänkuulutettuani teoksen kertaalleen uudelleenkirjoituttamista. Minulle kerrottiin, että kustantamon taholta oli kyllä esitetty vielä muokkauskierrosta, mutta kirjoittaja ei ollut siihen suostunut. Niin. Miksi sitten julkaistiin?

Oman erityisryhmänsä tässä keskeneräisten tai ainakin viimeistelyä kaipaavien listalla ovat poikkeuksellisen tuotteliaat kirjoittajat. Vaikea on uskoa, että kaksi tai kolme kirjaa vuodessa markkinoille pukkaavan tekijän tuotanto on tasaisen korkealaatuista. Eikä se olekaan. Oikeastaan toivoisin monen kirjailijan kohdalla, että jossain vaiheessa vakiintunut kirja vuodessa, kaksi parhaassa -tahti katkaistaisiin ja kustantaja (tai jokin muu taho?) pakottaisi pitämään tauon, jonka aikana sulateltaisiin, palauduttaisiin, ideoitaisiin ja kirjoitettaisiin rauhassa seuraava teos. Voisimme kaikki yllättyä positiivisesti.

Hännänhuippuna on vielä valitettavan monilukuinen joukko teoksia, joita ei olisi kannattanut painaa lainkaan. Romaania tai dekkaria ei synny niin, että kirjoitetaan omasta mielestä vetävä tarina kertaalleen paperille, höystetään se kehnolla huumorilla, jätetään kieli tarkistamatta ja lähetetään painoon. Todellisuudessa toivottavasti näin ei sentään ole käynyt, mutta tällaisen vaikutelman heikoimmista teoksista saa. On mielestäni rikollista painaa ja julkaista tällaisia teoksia ja laittaa ne myyntiin. Silloin ne ovat kaltaisteni raakalaisten armoilla ja saavat pahimmassa tapauksessa tyrmäysarvion. Tämän varalle pitää kirjoittajaa valmentaa, jos tälle tielle lähdetään. Kustantajalla pitää olla myös jonkinlainen eettinen vastuu kirjoittajistaan. Häntäpään kirjat ovat miltei kaikki pienimpien kustantamojen tuotantoa, mutta löytyy silkkoa isojen talojenkin listoilta. Edes kauniit kannet eivät pelasta surkeaa sisältöä.

Tällaisia olen siis dekkarien kustantamisesta, julkaisemisesta, kirjoittamisesta sekä lukemisesta kahden vuoden luku-urakkani mittaan pohdiskellut. Kun kirjamyynti sakkaa, kannattaisi panostaa laatuun ja karsia pois kelvotonta, ainakin tiettyyn rajaan asti. Vapaasti saa Suomessa onneksi yrittää, mutta ihmetyttää, miksi isotkin kustantamot laittavat resursseja huonoon.

Kun paikoin jo toivottomalta tuntunut urakkani lopulta alkoi olla maaliviivalla, ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu Suomessa kirjoitetaan vuosittain satojatuhansia sivuja kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei suostu julkaisemaan – Tiina Lifländer odotti unelmansa toteutumista 25 vuotta. Luin sitä ihmetellen ja ällistyneenä, vaikkei siinä toisaalta mitään uutta ollut. Mutta viime vuosina kokemani ja lukemani valossa kirjan kyllä saa Suomessa julki, vaikkei se niin kummoinen olisikaan. Ainakin, jos on jo julkaissut jonkin kohtalaisesti menestyneen samanlaisen teoksen aikaisemmin. Tai sattuu olemaan vaikkapa näyttelijä tai entinen poliitikko. Tai toimittaja. (Tai mandalataiteilija.)

Vaikeaa on varmasti saada jalka ison kustantamon oven väliin, mutta näyttääpä sekin temppu onnistuvan. Hesarin jutussa todetaan: ”Joka vuosi Suomessa kirjoitetaan varovaisestikin arvioiden puoli miljoonaa sivua kaunokirjallisuutta, jota kukaan ei tule kustantamaan.” Voisin lisätä: ”Hyvä niin.” Sillä on todennäköisesti syynsä, ainakin sen valossa, mitä kaikkea silti kustannetaan. Uskokaa pois, olen lukenut.  


***
Vuoden johtolanka 2017 -palkinto ja Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirja luovutetaan todennäköisesti 1.2.2017 voittajille. Sen jälkeen ryhdyn julkaisemaan viime vuoden dekkarisadosta juttuja. Sitä ennen olen ajatellut vielä koota edellisvuotisista esimerkiksi kymmenen oman suosikkini listan lukuvinkiksi.

***
Lisäys tekstiini 18.1.2017 klo 18.15:

Kirjoitukseni on herättänyt poikkeuksellisen paljon huomiota. Sitä on käyty lukemassa enemmän kuin mitään aiempaa tekstiäni koskaan yhden vuorokauden aikana. Kommenttejakin on tullut mukavasti, kiitos niistä jokaisesta! Kommentteja on tullut myös blogini FB-sivulle sekä Twitteriin. Juttulinkkiä on jaettu ahkerasti, ja Facebookin tavoitettujen ihmisten määrät rikkovat omia ennätyksiäni. Aihe siis kiinnostaa ihmisiä, mikä on hienoa. 

Blogin FB-sivulla kävi kommentoimassa myös viimevuotinen Johtolanka-voittaja kirjailija Pauliina Susi. Hänen kertomuksensa loistavan dekkarin myymisen vaikeudesta on pysäyttävä:
 "Itse olen ollut äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että Takaikkunani sai Dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Ilman palkinnon nostetta se olisi hautautunut varmasti kokonaan dekkareiden "merkkitekijöiden" kirjojen alle. Vaikka se sai alusta asti huippuhienot arvostelut kritiikeissä ja minulle suoraan on tullut enemmän innostunutta palautetta lukijoilta kuin ikinä, jouduin toteamaan että helpompi on saada palkinto vuoden parhaasta dekkarista kuin saada siitä myyntiin kirjakaupoissa. Lähimpään kirjakauppaani, Suomalaisen kirjakaupan Keravan myymälään, ei esimerkiksi sitten ikinä tullut myyntiin yhtäkään kappaletta. Mutta turha katkeroitua, parempi jatkaa eteenpäin. Uusi kirja on tekeillä ja Takaikkunan saksannos ilmestyy pian, ja Johtolangan myötä Takis pääsee kisaamaan kesällä myös pohjoismaisesta Lasiavain-palkinnosta."

Uskomatonta, eikö vain?!

***
Toinen lisäys tekstiini. Keskiviikkona 1.2. siis jaettiin Johtis-palkinnot, ja sen jälkeen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman Kai Ristola haastatteli minua tämän kirjoitukseni johdosta! Kuuntele täältä, jos kiinnostaa (oma osuuteni kohdasta 10.15.). Ennen minua ohjelmassa on Johtolanka-voittaja Mikko Porvalin haastattelu.

***
Kolmas lisäys tekstiini. Raatilaiskollegani Kai Hirvasnoro julkaisi 3.2.2017 Kansan Uutisten sivuilla oman yhteevetonsa raatilaisuudesta, suomalaisesta dekkarikustantamisesta sekä kolmenkymmenen viime vuonna ilmestyneen kotimaisen dekkarin arvion. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa Kain juttu täältä!

***

Kustantamisesta olen kirjoitellut aikaisemminkin:

Luuloa ja tietoa pienkustantamisesta

Onko omakustanne valekirjallisuutta?

Vuoden johtolanka 2016 -kisaajat olivat (kirjat siis ilmestyneet vuonna 2015, palkinto nimetty hieman harhaanjohtavasti):

Aalto, Marja-Sisko: Tappavaa lunta
Arhippa, Pirkko: Kulki kuolema puistotietä
Bagge, Tapani: Pieni talvisota
Erra, Jyrki: Berliinin ajokoirat
Hakonen, Hannu: Ahneet likaiset kädet
Heikura, Jouni: Asemapaikka New York
Heino, Marja-Liisa: Älä tähti putoa
Hietikko, Harri V.: Insomnian ensioireet
Hiltunen, Pekka: Varo  minua
Hiltunen Simo: Lampaan vaatteissa
Holmström, Johanna: Sulje silmäs pienoinen
Hotakainen, Kari: Henkireikä
Häkämies, Kari: Anteeksi ei voi antaa
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Hänninen, Vepe: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku
Johansson, K. J.: Venla
Jokinen, Seppo: Kuolevaksi julistettu
Järvelä, Jari: Tyttö ja rotta
Kaarnakari, Ville: Operaatio Verna
Katajamäki, Unto: Paha veli -verkosto
Keisala, Markku: Sinisilmät
Kesävuori, Saara: Musta hevonen
Koskinen, Pertti: Manipulaattori
Koskinen, Pertti: Vinttikamaripoika
Kostet, Jenna: Marrasyöt
Kämäräinen, Seppo: Synnöve tappajamoottorikelkka
Lahtinen, Risto: Dies Irae - Vihan päivä
Lehtolainen, Leena: Surunpotku
Lindell, Sebastian: Rajatapaus
Luhtaniemi, Pasi: Viattomat
Manner, Max: Jääkyynel
Matintupa, Tuula T.: Pimeän kääntöpuoli
Mononen, Jonna: Hiljaa pimeässä
Mäki, Reijo: Siivellä eläjä
Mäki, Reijo: Tulivuori
Mäkinen, Esa: Totuuskuutio
Mäkinen, Lauri: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Mäntylä, Juha, toim.: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita
Nissinen, Jari: Paha mieli
Numminen, Juha: Ystävä sä lapsien
Ollikainen, Milla: Pirunkuru
Pakkanen, Outi: Helle
Pehkonen, Kirsi: Karhuvaaran uhri
Peura, Nina: Kultasadetta
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva
Pulli, Elina: Tukkasurma
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Remes, Ilkka: Jäätyvä helvetti
Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta
Rinneoja, Jasu: Tuhlaajapojan meno-paluu
Ropponen, Markku: Kuhala ja vapaa pudotus
Rönnbacka, Christian: Kylmä syli
Saarto, Timo: Vesimiehen aika
Sandberg, Timo: Häränsilmä
Sandberg, Timo: Yövieras
Seppälä, Jaakko Markus: Lemen
Sipilä, Jarkko: Mies kuumasta
Soininvaara, Taavi: Haukka ja kyyhky
Souri, Katariina: Valkoinen varjo
Souri, Katariina: Sammunut sydän
Strang, Lars: Ahneuden hinta
Susi, Pauliina: Takaikkuna
Talvio, Hannu: Kolme sadonkorjaajaa
Talvitie, Riku: Tappava formaatti - Kuokkavieras
Taskinen, Pauli: Katiskalla hukutettu
Tuomela, Harri: Eräänä syksynä
Tuominen, Arttu: Muistilabyrintti
Tuominen, Pirjo: Varjo vierellä käy
Tuomola, Johanna: Vielä kerran
Vala, Vera: Tuomitut
Vuorio, Hannu: Käpylä

Vuoden 2016 aikana ilmestyneiden ja Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun osallistuneiden listan julkaisen palkitsemispäivän jälkeen.

Hannu Vuorio: Käpylä

Kun dekkariksi luonnehditussa kirjassa on kaksi juonenkäännettä ja nekin paljastetaan molemmat jo takakannessa, saattaa lukija yli kolmesataa sivua kahlattuaan tuntea jonkinasteista turhautumista. Ainakin minä tunsin päästyäni Hannu Vuorion teoksen Käpylä viimeisille sivuille. Eniten jännitin lukiessani, selviänkö itse hengissä loppuun asti vai viekö tylsyys lukijan manan maille.

Vuorio on tosiaan ansioitunut kirjailija ja voittanut muun muassa Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon vuonna 1996 dekkarilla Nyman (WSOY, 1995). Käpylän kansiliepeessä kehutaan Vuorion edellistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Isän poika -dekkaria (Like) kovasti, joten odotukset olivat kirjaa aloitellessa melkoiset. Mutta valitettavasti tällä kertaa tuli siis pettymys.

Alkuun päästään freelance-toimittaja Joona Lehtosen matkassa. Käpylässä vanhassa paritalossa arkkitehtiystävänsä kanssa asustava toimittaja on ajautunut ’kuuman’ skuupin jäljille. Rakennusalalla tehdään kuulemma laitonta kuittikauppaa ja vierastyövoimakin saa huonommat työehdot kuin suomalaiset ammattimiehet. Todisteita suorastaan tyrkytetään Joonan syliin, kun erään rakennusliikkeen sihteeri on saanut tarpeekseen pomonsa suhmuroinnista ja haluaa oikeuden voittavan. Jotenkin tämä kuulostaa kovin väsähtäneeltä, mutta Joona saa kuin saakin Suomen Kuvalehden päätoimittajalta vihreää valoa juttuidealleen. Pahaksi onneksi hän meneekin sitten vilauttelemaan todisteitaan väärässä paikassa ja saa peräänsä muskelimiehet.

Toisessa osassa tapahtumia keritään auki vartija Jari Aallon kautta. Jari hankkii ystävineen mielellään pimeitä lisätuloja, ja kun rakennusfirman toimitusjohtaja ehdottaa pientä kovistelua ja vääriin käsiin joutuneiden papereiden palautuskeikkaa, Jari lupaa hoitaa homman. Kaikki sujuukin hyvin, mutta sitten Jarin kaveri päättää, että papereilla voisi rahastaa toiseenkin kertaan väittämällä, että Lehtosella on niistä vielä kopiot. Miehet päättävät lavastaa ryöstön Käpylän työväentalolla, jossa Lehtosen naapuri järjestää poliittisen illanvieton. Homma karkaa pahasti kaverusten käsistä.

Lukijalla on siis koko ajan täysi tieto siitä, mitä rikolliset puuhaavat. Jännitettäväksi jää vain, kuinka nopeasti poliisi selvittää kuviot ja nappaa syylliset. Jotta ihan ei päästäisi vaivatta maaliin, pitää jutun tutkintaa johtavan (mies)komisarion olla tyhmä ääliö. Onneksi terävä-älyinen, reipas ja rehti rikosylikonstaapeli Jenni Virtanen hoitaa vähän kinkkisemmätkin hommat hankalista esimiehistä piittaamatta.

Juonenkuljetus ja dekkarin rakenne ovat siis valitettavan kulahtaneita. Kaiken lisäksi tekstiä on koetettu raapia kasaan kuvailemalla luvattoman monta ravintola-aterian valintaa ja henkilöiden kokkaussessioita kodeissaan. Mitä merkitystä on, mitä freelance-toimittaja tankkaa aamupalallaan päivänä, jona ei tapahdu mitään juonen kannalta olennaista? Kaiken huippu on kohtaus, jossa mieshenkilö matkallaan rakastajattarensa luo koukkaa K-kaupan kautta ostamaan juustoja, ja suluissa luetellaan kaikki valitut juustolaadutkin! Ruoka on toki hyvä höyste hyvässä tarinassa, mutta rajansa kaikella.

Henkilökuvaus jää kaikesta aamukuseksinnasta ja ruuanlaitosta huolimatta valitettavan ohueksi. Sen sijaan saa hyvän käsityksen siitä, miten järjestää illanvietto Käpylän työväentalolla, jos sellaista sattuisi suunnittelemaan. Vuoriota on myös kehuttu elävän Stadin slangin käytöstä kirjassaan, mutta tästä teoksesta tarttui haaviini vain muutama hippunen, kuten metron kutsuminen myyräksi.

Hannu Vuorio: Käpylä

Like 2015. 349 s.

Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Vera Vala: Tuomitut

Murheekseni on todettava, että yksityisetsivä Arianna de Bellis ja minä olemme kasvaneet erillemme. Tältä ainakin tuntuu luettuani loppuun Vera Valan viimeisimmän dekkarin Tuomitut. Olen jo edellistä osaa Villa Sibyllan kirousta lukiessani tuumaillut, että meno on muuttunut turhan synkäksi minun makuuni. Kepeä aistikkuus, joka maustoi aloitusosaa Kuolema sypressin varjossa, tuntuu olevan lopullisesti tiessään, samoin huumori. Suunta on myös kohti pelkäämääni Dan Brown -linjaa monimutkaisine ja mystisine juonikuvioineen.

Tuomitut on suoraa jatkoa Villa Sibyllan kiroukseen Ariannan oman elämän osalta, jopa niin suoraa, että aiempaa osaa lukemattomalla lukijalla saattaa olla vaikeuksia luovia tarinassa mukana. Hieman vaikeuksia oli minullakin, koska lukutaukoa oli yli vuosi osien välillä. En oikein saanut kiinni, mikä selkkaus oli lähes katkaissut Ariannan ja Bartolemeon välit, vaikka yhteistä lastakin odotetaan. Saippuasarjamaiseen tyyliin pariskunta ei pysty nielemään ylpeyttään, vaan rakkaudesta riudutaan mutta ei suostuta puhumaan. Suoraan sanoen tällaista en kauheasti jaksa.

Kirja alkaa pahaenteisellä kohtauksella, jossa katolisen kirkon pappi on joutunut tuntemattomaksi jäävän hyökkääjän vangiksi ja hänet mestataan. Tästä hypätään sitten vuoroin Ariannan, vuoroin hänen jesuiittaveljensä Areksen matkaan. Ares lähetetään Torinoon selvittelemään katolisen kirkon pappien murhia, joita on kertynyt jo kolme. Outo sarjamurhaaja kaappaa papit ja surmaa nämä eri menetelmin sekä asettelee ruumiit näyttävästi esille löydettäviksi. Areksen työnantaja on Vatikaani, joka tarjoaa häntä avuksi poliisille. Poliisi suhtautuu apuun jokseenkin nihkeästi, vaikka kuitenkin Ares on ainoa, joka löytää oikeat johtolangat.

Arianna saapuu Torinoon toista tehtävää suorittamaan. Hänen nuori serkkunsa Marilena on muutama vuosi aiemmin liittynyt outoon Damanhur-nimiseen lahkoon, mutta nyt tytön äiti ja isoäiti ovat saaneet salaperäisen viestin, jonka mukaan Marilena on vaarassa. Ariannan tehtävä on etsiä Marilena ja tuoda hänet omaistensa luo. Mukanaan Ariannalla on Angelo, jonka kanssa hänen on määrä tutkia ja hoitaa tehtävä. Kovin vähäiseksi varsinainen tutkimustyö tällä kertaa jää.

Kolmas ääni tarinassa on Marilenan eli Mustarastaan, joka kertoo tarinaansa lahkon kynsissä. Marilenan onnistuu ottaa yhteyttä entiseen ystävättäreensä juuri, kun Arianna on käynyt tältä kyselemässä serkustaan. Niin Arianna tietää, mistä lähteä etsimään. Marilena on enemmän kuin halukas lähtemään lahkosta, mutta lahko on jo ehtinyt ottaa hänen kaksivuotiaan poikansa kasvatettavakseen. Ilman poikaansa Marilena ei suostu lähtemään.

Kuten kuuluukin, Ariannan ja Areksen tutkimukset liittyvät yhteen, ja sisarukset kohtaavat toisensa lopussa hyvinkin dramaattisissa merkeissä. Sitä ennen on kuitenkin ehditty käydä läpi Torinon matkailunähtävyyksiä, jotka toki ovat kiinnostavia mutta joiden koko historiaa ei kenties kannattaisi jännityskirjassa selostaa. Vieläkin perinpohjaisemmin on selvitetty erilaisten uskonlahkojen ja mystisten liikkeiden historiaa ja oppeja, jotka tuntuvat liittyvän pappien murhiin. Murhia on kaiken lisäksi tapahtunut parisen kymmentä vuotta aiemminkin, mutta silloin on kenties valittu väärä syyllinen!

Tämäkään juoni- ja tietomäärä ei vielä riitä, vaan lisäksi setvitään Ariannan menneisyyttä. Kovien paineiden alla Arianna alkaa nähdä todentuntuisia unia ajasta, jona hän on ollut nuorena kadoksissa. Ovatko unet sittenkin oikeita muistoja? Kuin pisteeksi i:n päälle El Lobo vilahtelee taas kulisseissa ja välillä näyttämölläkin. Ariannan ja syntymättömän lapsen henki ovat vaarassa! Mithrakultin harjoittajat aikovat kaapata hänet!

Haluaisin kovasti pitää Tuomituista enemmän, mutta se lukeutuu sellaiseen dekkarien alagenreen, joka ei minua puhuttele. Kun en pääse tarinan imuun, alkavat kaikenlaiset sivu- ja pikkuseikat ärsyttää kohtuuttomasti, ja lukunautinto on tiessään. Kylmästi arvioidenkin tosiseikka on, että tässä sarjan neljännessä osassa varsinainen toiminta ja jännitys jäävät marginaaliin. Kohokohdaksi pedataan Marilenan ja hänen poikansa pelastamista lahkon kynsistä, mutta se lässähtää. Loppuhuipennuksessa Arianna kohtaa mielipuolisen murhaajan tietysti yksin ja aseettomana (ja kännykästä on akku lopussa!), mutta siitäkin kohtaamisesta puuttuu lataus.

Tuomitut on myös sarjan tähänastisista osista paksuin, sata sivua tuhdimpi kuin aloitusosa. Karsinta ei olisi ollut haitaksi. Vähemmän selittämistä, enemmän toimintaa!

Lukijana olen myös turhautunut Ariannan menneisyyden salaisuuksien panttaamiseen. Tälläkin kertaa kirja päättyy taitavaan koukkuun, joka liittyy juuri tähän.

Toivon, että Vala saisi nopeasti Ariannan tarinan pakettiin, ja aloittaisi aivan uuden sarjan. Sankaritar voisi vaihteeksi olla vähän vähemmän traumatisoitunut.

Vera Vala: Tuomitut

Gummerus 2015. 547 s.

 Arvostelukappale.  Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.