L. K. Valmu: Ystävä - Katoaminen yhdeksännellä luokalla

Hege Kujala on jo yhdeksäsluokkalainen L. K. Valmun nuortendekkarissa Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla. Lukuvuosi on niin pitkällä, että ysiluokkalaisilla on menossa TET- eli työelämään tutustumisen jakso. Hegellä on käynyt mieletön tuuri, sillä hän on saanut himoitsemansa harjoittelupaikan Keskusrikospoliisin rikosteknisestä laboratoriosta. Ihan omin voimin se ei onnistunut, mutta hieman suhteita hyödyntämällä Hege pääsi tavoitteeseensa.

Hege on tuttu niille lukijoille, jotka ovat lukeneet Valmun aiempia hänestä kertovia nuortendekkareita. Hege on vähän sulkeutunut, kuvataiteellisesti lahjakas tyttö, joka on koko elämänsä elänyt yksinhuoltajaäitinsä Outin kanssa. Isästään Hege ei tiedä mitään. Jonkinlaisena isänkorvikkeena on Ola-eno, joka on helsinkiläinen rikospoliisi.

Sarjan ensimmäisessä osassa Poika Hege aloitti seitsemännen luokan uudessa koulussa. Lukijalle vihjataan, että alakoulussa on tapahtunut jotain, jonka takia on päätetty, että Hege vaihtaa eri yläkouluun kuin oli alunperin tarkoitus. Mitä tuo ikävä on ollut, selviää vasta nyt tässä kolmannessa osassa.

Kuten nimen alaotsikkokin kertoo, kirjassa selvitetään nuoren pojan katoamistapausta. Asiaan mennään suoraan, sillä heti ensimmäisessä luvussa Ola on työparinsa kanssa käymässä perheessä, jonka ysiluokkalainen poika Valtteri on ilmoitettu kadonneeksi. Valtterin äiti on samassa paikassa töissä kuin Hegenkin, eli Helsingin yliopiston biokeskuksessa. Siellä myös Valtteri oli ollut suorittamassa omaa TET-jaksoaan viikkoa aikaisemmin.

Valtterin perhe ei ole aivan tavanomainen, sillä hänen isäpuolensa on tunnettu karismaattinen saarnaaja Uuskristillisessä herätysliikkeessä, jossa on ankarat säännöt niin nuorille kuin aikuisillekin. Onko Valtteri karannut kotoa isäpuolensa takia?

Hege saa kuulla Valtterin katoamisesta, kun pojan tutkittavaksi lähetetty puhelin osuu hänen eteensä rikosteknisessä laboratoriossa. Hän tunnistaa Valtterin nimen oitis, onhan tämä ollut hänen paras ja ainoa lapsuudenystävänsä. Mitä Valtterille on voinut tapahtua? Koska Hege on ollut mukana jo kahdessa henkirikoksen selvittelyssä, hän reagoi vahvasti uutiseen.

Valmu jatkaa Ystävässä hyvin samantapaiseen tyyliin kuin aiemmissakin osissa. Rikoksen selvittely etenee hyvin verkkaisesti. Aloin jo menettää uskoani, mutta puolenvälin jälkeen tunnelma alkaa tiivistyä, ja loppu onkin tyrmäävä.

Hegen aktiivinen osuus ratkaisuun pääsemisessä on aiempiakin osia vaisumpi. Oikeastaan se on oikein hienoa, sillä Valmu kirjoittaa mielestäni hyvin realistisesti siitä, miten rikosten ja ikätovereiden kuolemien läheltä kokeminen ovat vaikuttaneet Hegen psyykeen. Ote on myös myönteinen, sillä Hege saa oikeasti ammattiapua, josta on hänelle myös hyötyä. Puhuminen on hänelle normaalistikin vaikeaa, mutta hyvä terapeutti saa lukot lopulta aukenemaan.

Ystävän juoni siis etenee edeltävien osien tavoin hyvin hitaasti. Samalla Valmu vähän hukkaa muutamiakin teemoja, joita jo lupaavasti hipaisee mutta sitten päästää irti. Yksi tällainen on uskonnollisen liikkeen toiminta, joka on juonen kannalta tärkeä ja olisi muutenkin oivallista ainesta myös nuortenkirjassa.

Samoin vähän harmittavaa on, että Ystävässä ei juurikaan käsitellä koulua tai käytetä koulua miljöönä. Kolmessa romaanissa vain ensimmäisessä koululla fyysisenä paikkana ja yhteisönä on tärkeä osuus. Olen kaipaillut kouluun sijoittuvia nuortenkirjoja aiemminkin. Lapset ja nuoret viettävät arjestaan ison siivun kouluympäristössä, mutta jostain syystä se on liian mielenkiinnoton kirjojen miljööksi.

Aikaisemmista osista olen todennut, että ne ovat melko vaativia luettavia ja edellyttävät lukijalta joltistakin lukijakokemusta. Niin vaatii Ystäväkin, koska sen henkilögalleria on lähes uuvuttavan laaja. Tämän on huomannut kirjailijakin, koska alkusivulla on piirroskuva helpottamassa henkilöviidakossa tarpomista. Ihan helppoa se ei ole siltikään!

Hege kumppaneineen on nyt suorittanut peruskoulun. Mitähän seuraavaksi, L. K. Valmu?

L. K. Valmu: Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla
Karisto 2020. 242 s.

Arvostelukappale.

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla

L. K. Valmu: Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla
L. K. Valmu: Ystävä – Katoaminen yhdeksännellä luokalla

L. K. Valmu: Lappilainen #nuortenkirjatorstai

Helsingin Klassisen Yhtenäiskoulun Klykin kuvataideluokka lähtee kahdeksannen luokan alussa leirikouluun Lappiin Savukoskelle. Mukana on myös Hege, joka on kesäloman aikana vaihtanut luokkaa kuvataideopettajan ehdotuksesta. Luokka majoittuu pieneen Aaskon kylässä sijaitsevaan leirikeskukseen, jota johtaa hiljattain leskeksi jäänyt Annmari Aikio apunaan kahdeksasluokkalainen Jouna-poikansa ja lappilaisenkin mittapuun mukaan hieman omalaatuinen kälynsä Enni.

Aikion suvussa on vuosien varrella sattunut erikoisia eri ikäisten miesten kuolemantapauksia, ja niistä Annmarinin puolison Antin kuolema edelliseltä vuodelta on tuorein. Kaikki miehet ovat sairastuneet äkilliseen, flunssan kaltaiseen rajuun tautiin, johon ovat sitten nopeasti menehtyneet. Ruumiinavauksissa ei ole osattu tarkkaa aiheuttajaa nimetä, mutta kaikkien keuhkoista on löytynyt todennäköisesti jonkin bakteerin aiheuttamia pesäkkeitä. Virallisesti kuolemat ovat olleet luonnollisia.

Paikalliset kummastelevat tapauksia, mutta puolitosissaan selityksenä pidetään vanhaa tarinaa, jossa Aikion suvun esi-isistä joku on tehnyt kaupat pirun kanssa. Vastalahjaksi hyvästä poro-onnesta piru on vaatinut suvun viiden miehen sielun. Nyt näyttäisi siis tulleen maksun aika. Kuolemantapauksia on koossa jo neljä. Kuka on viides uhri?

Hege ei tietenkään usko tarinan selitykseen. Kummallisen samankaltaiset mutta selittämättömiltä vaikuttavat kuolemat alkavat kiehtoa häntä kovasti. Mistä bakteeri olisi voinut olla peräisin? Voisiko bakteerin avulla tarkoituksella tappaa? Entä kuka haluaisi tappaa Aikion suvun miehiä, ihan poikiakin?

Leirikoululaiset tutustuvat läheisen bioliuotuskaivoksen toimintaan ja oppivat paljon bakteereista ja niiden toimintaperiaatteista. Bakteereihin törmätään myös paikallisen ite-taiteilijan ateljeessa. Mutta ovatko kaivoksen bakteerit voineet mutatoitua ja päästä jotenkin Aikion suvun miesten elimistöön? Vai onko ite-taiteilijalla sormensa pelissä? Asetelma on hämmentävä, eikä Hegekään ole aina täysin vakuuttunut, että mitään hämärää edes on tekeillä. Silti hän ottaa yhteyttä kummitätiinsä, joka on töissä oikeuslääketieteen laitoksella Helsingissä. Leirikoulun valvojaksi tulleella Ola-enolla sen sijaan on selvä mielipide Hegen aavisteluista: hölynpölyä.

Asian selvittely etenee hitaasti jos lainkaan, ja lappilaisen elämänmenon sekä leirikoululaisten ja aikuistenkin ihmissuhdekuviot saavat oman aikansa tarinassa. Käänne tulee vasta, kun ollaan leirikoulun päätteeksi yönylileirillä. Leirinuotion äärellä Aikion suvun vanhin kertoo tarinan, joka saa liikkeelle kohtalokkaan tapahtumaketjun ja myös ajatusketjun Hegen päässä. Leirikoulu saa aika karmaisevan lopun!

L. K. Valmun nuortendekkarin Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla lukemista helpottaa, jos on lukenut aiemman osan Poika – Kuolema seitsemännellä luokalla, mutta välttämätöntä se ei ole. Teosten dekkarijuonet ovat täysin itsenäisiä, vaikka henkilöt ovatkin osittain samat. Onnekseni luin Pojan jo alkuvuodesta valmistautuessani tähän #nuortenkirjatorstai-projektiini.  Siksi hyppy klykiläisten sekaan oli helpohkoa, mutta arvelen, että olisin ihan mukavasti selviytynyt joka tapauksessa.

Lappilaista vaivaavat samat ’ongelmat’ kuin Poikaakin, ja toisaalta siinä on myös samoja vahvuuksia. Tarina noudattelee perinteisen arvoitusdekkarin kaavaa, ja Hege esimerkiksi laatii muistivihkoonsa taulukoita motiiveista ja alibeista kunnon salapoliisin tapaan. Tarkkuudesta, päättelykyvystä ja kuuntelemisen taidoista on Hegelle etua arvoituksen ratkaisemisessa.

Nuorille lukijoille suunnatuiksi dekkareiksi Valmun teokset ovat hidassoutuisia, mutta varsinaisten arvoitusten ja niiden ratkaisemisten lomaan on kirjoitettu paljon nuorten muuta elämää käsittelevää asiaa keventämään kokonaisuutta. Lappilaisessa on kiinnostavasti kuvattu pohjoisen ja helsinkiläisen elämänmenon ja esimerkiksi nuorten maailmojen jyrkkiä eroja ja silti yllättäviä yhtymäkohtia.

Jo Pojassa oli paljon henkilöitä, mutta Lappilaisessa vasta oikein viliseekin väkeä. Hegen perheen ja muun lähipiirin lisäksi mukana on tietysti koko kuvataideluokka (jonka oppilaista onneksi suurin osa on kasvotonta massaa), valvovat opettajat ja sitten vielä koko Aikion suku. Kirjailijakin on tämän onneksi huomannut ja kirjan alkulehdillä on kuvattuna Aikioitten sukupuu. Mutta siitä huolimatta lukijaparka saa olla melkoisen tarkkana.

Myös murha-ase eli bakteerit aiheuttavat tiettyä pulmaa. Miten selittää monimutkainen ja vaikea asia helposti ja ymmärrettävästi, kun vielä on muistettava, että romaaneissa luennointi on lukuinnon kannalta murhaavaa? Valmu onneksi selviytyy tästä aivan tyydyttävästi.

Jälleen siis päädyin pohdiskelemaan kohderyhmää. Aikuisena, jokseenkin kokeneena dekkariharrastajana viihdyin tarinan parissa mainiosti, eikä päähenkilöiden nuori ikä ole mikään ongelma. Mutta yläkouluikäisen lukijan pitää olla valmiiksi harjaantunut lukija ja mielellään dekkarisuuntautunut lukumaultaan, jotta tämä teos ei näpeistä putoa kesken kaiken. Toivottavasti olen tässä väärässä!

Nuorille, siis yläkouluikäisille, suunnattuja vetäviä dekkareita saisi olla rutkasti enemmän tarjolla kuin nyt on. Siksikin olen kaikesta huolimatta iloinen tästä L. K. Valmun koulumaailmaan sijoittuvasta sarjasta. Kolmatta osaa jään odottelemaan.

L. K. Valmu: Lappilainen – Kuolema kahdeksannella luokalla
Karisto 2018. 263 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Tulossa:

Elina Rouhiainen: Aistienvartija 25.10.2018
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 1.11.2018

Sarjaa varten saamani kirjat:

Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat
Anu Ojala: Petos

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska
Minna Roininen: Heda
Heidi Silvan: John Lennon minussaMaria Turtschaninoff: Maresin voima

Näiden esittelyjärjestys vielä hieman auki. Kaikki kuitenkin aikanaan tulevat vuoroon tämän vuoden puolella.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla #nuortenkirjatorstai

Kiinnostuin L. K. Valmun eli kirjailija Leena Valmun nuortendekkarista Poika – murha seitsemännellä luokalla kuultuani kirjoittajaa Turun kirjamessuilla jossakin lukuisista kirjailijapaneeleista. Koulumaailmaan sijoittuva nuortendekkari kuulosti juuri sellaiselta kirjalta, joka minun olisi ehdottomasti otettava luettavakseni. Kun sitten vielä päätin aloittaa #nuortenkirjatorstai-projektini, ajatus sai vain vahvistusta.

Pojan päähenkilö on Hege, joka aloittaa yläkoulun eli seitsemännen luokan uudessa koulussa Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa Klykissä. Lukijalle vihjaillaan, että koulunvaihtoon liittyy jotain ikävää entisessä koulussa, mutta sitä ei sen kummemmin availla. Klyk on arvostettu eliittikoulu, joka sattuu sijaitsemaan mukavan lähellä Hegen enon Olan asuntoa. Ola on Hegelle tärkeä ihminen, koska hänellä ei ole tietoa omasta isästään. Yksinhuoltajaäiti on hieman ylihuolehtiva ja luonnollisesti kolmetoistavuotiaan mielestä kaikin tavoin rasittava.

Hege tuntee uudesta koulustaan entuudestaan Eeron, joka on äidin opiskelukaverin Karrin poika. Karri sattuu olemaan myös Klykin biologian opettaja. Eeron kautta hiljainen mutta älykäs Hege tutustuu nopeasti muutamiin muihinkin koulun poikiin, kuten Eliaan ja Tuukkaan. Elia on ollut Teemun paras ystävä. Teemu taas on kuollut kesälomalla ollessaan isänsä, Elian ja viiden muun Klykin opettajan kanssa mökillä viettämässä miesopettajien viikonloppua. Teemun isä Ilari Valla on myös Klykin opettajia. Miesopettajien kesäviikonloppuun osallistui poikkeuksellisesti myös kaksi koulun naisopettajaa sekä Teemu ja Elia.

Teemun kuolinsyyksi todettiin kesällä tapaturma. Poika oli pistänyt vahingossa liikaa insuliinia ja kuollut nukkuessaan. Hege ei siis koskaan Teemua tavannut. Kaikki pojan tunteneet kaverit kuitenkin pitävät onnettomuutta epätodennäköisenä. Teemu oli tarkka ja huolellinen diabeteksensa hoidossa, ja lisäksi tämän äiti toimii Klykin terveydenhoitajana. Teemu siis todennäköisesti tiesi, mitä teki. Itsemurhan mahdollisuutta ei kuitenkaan nosteta kirjassa missään vaiheessa esille edes sivulauseessa.

Hege kyselee insuliinista ja sen käytöstä biokemiaa opiskelleelta äidiltään, rikostutkijaenoltaan Olalta sekä kummitädiltään Mallulta, joka työskentelee kemistinä oikeuslääketieteellisessä (asiantuntijoita on siis kätevästi aivan lähipiirissä). Sekä Ola että Mallu ryhtyvät tahoillaan varovasti penkomaan jo suljettua tapausta, ja se päätetäänkin vielä avata uudelleen. Murhattiinko Teemu kuitenkin?

Kahdeksan henkilöä, seitsemän Klykin opettajaa ja yksi oppilas, ovat lopulta epäiltyjä Teemun murhasta. Mutta kuka heistä murhasi Teemun ja miksi? Entä miten murha tehtiin? Näitä kysymyksiä selvitetään teoksessa pitkään ja hartaasti kunnon arvoitusdekkarin perinteitä noudattaen. Kuvion selkeytymistä hidastaa vielä se, että parhaiten asioista perillä olevat tahot eli toisaalla Ola työtovereineen ja toisaalla seiskaluokkalaiset Hege ja Elia eivät voi tai halua jakaa tietojaan.

Poika – murha seitsemännellä luokalla on mielenkiintoinen teos. Se on selkeästi suunnattu nuorille, pääosin yläkouluikäisille lukijoille. Se on kuitenkin ihan täysiverinen arvoitusdekkari, jota aikuinen dekkariharrastaja lukee mielikseen ja nautiskellen. Näin tiettyyn pisteeseen saakka pitää ollakin. Nuorille on kirjoitettava vähintään yhtä kunnianhimoisesti ja hyvin kuin aikuisille. Mietin kuitenkin lukiessani, että Poikaa tuskin tarjoaisin yläkouluikäiselle lukijalle, jollen olisi vakuuttunut hänen kokeneisuudestaan lukijana. Tuhdin teoksen verrattain laaja henkilögalleria, lukuisat näkökulmat ja sitä vaivaava piinallinen hidastempoisuus valitettavasti uuvuttanevat kokemattomat lukijat.

Kokeneet yläkouluikäiset lukijat, mielellään dekkareitakin jonkin verran lukeneet, olisivat siis paras kohderyhmä Pojalle. Seuraavaksi mietityttääkin sitten päähenkilön ja hänen ystäviensä ikä. Seitsemäsluokkalaiset ovat yläkoulun nuorimpia, ja kuten olen ennenkin todennut, kokemukseni mukaan useimmat yläkouluikäiset lukevat mieluiten henkilöistä, jotka ovat hieman heitä itseään vanhempia. Kovin kapeaksi jää siis lukijakunta tällä haarukoinnilla. Harmi, jos näin todella on.

Valmu on selvästikin paneutunut taustoitukseen huolella. Oikeuslääketieteen ja poliisitutkinnan yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Sen sijaan muutama koulumaailmaan liittyvä pikkuseikka, kuten kouluasteiden sitkeä nimittäminen vanhoilla ala- ja yläaste-termeillä ala- ja yläkoulun sijaan, tökkäsivät minun silmääni. Eniten kuitenkin harmistuin, kun yhden epäillyn opettajan kohdalla käy ilmi, että hän oli tehnyt työsopimuksensa tekaistulla nimellä ja henkilötunnuksella. Ihan niin helppoa se ei sentään ole, koska kouluun työskentelemään päästäkseen on esitettävä rikosrekisteriote. Sen väärentäminen ei toivottavasti liene ihan helppoa.

Narinoistani huolimatta mielelläni palaisin Klykiin murhien merkeissä toistekin.

L. K. Valmu: Poika – Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017. 293 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö