Viime syksynä kohistiin
jonkin verran toimittaja-kirjailija Karo
Hämäläisen uudesta aluevaltauksesta. Aiemmin liudan lastenkirjoja
julkaissut Hämäläinen debytoi trilleririntamalla uutuudellaan Erottaja. Helsingin Sanomat julkaisi kehuvan arvion, ja esimerkiksi Salla kirjoitti positiivisesti kirjasta. En
kuitenkaan missään välissä ehtinyt kirjaan tarttua, vaikka siitä
kiinnostuinkin, ja niinpä seuraava finanssitrilleri Kolmikulma ehtikin ilmestyä ennen Erottajan lukemista. Päätin jättää kylmästi Erottajan toistaiseksi väliin ja aloittaa suoraan Kolmikulmasta. Ehtisinhän lukea
esikoistrillerin sitten myöhemminkin.
Väärin. En lue. Kesken jäi
nimittäin Kolmikulmakin, vaikka
kuuntelin sitä työmatkoilla äänikirjana. Yleensä huonompikin tai vähemmän
kiinnostava uppoaa kuunneltuna, vaikka ei välttämättä tulisi kirjana loppuun
kahlattuakaan. Tällä kertaa olisi kannattanut uskoa Helsingin Sanomien Juhana Rossin arviota, josta voin kolmen ensimmäisen levyn kuunneltuani allekirjoittaa
jokaisen väitteen ja lisätä joukkoon vielä omianikin. Lainaan tähän omaan
tekstiini Rossin arviota (kursivoidut kohdat).
Nimi Kolmikulma viittaa on
suureen yhdysvaltalaiseen rahoitusalan yritykseen, jonka palveluksessa on myös
suomalainen uraohjus Ilari Rautavaara. Suomessa järjestetään huippusalainen
kriisikokous, jossa on tarkoitus järjestellä Hellenian valtion lainoja, ja
Ilarin firman pyrkimyksenä lienee vetää kunnon voitot välistä.
Minua nyppi jo tuo Hellenia.
Miksei suoraan Kreikka? Hellenian presidentti on vastemielinen opportunisti
Conrado Iliades, joka ottaa vastaan Ilarin tarjoaman lahjuksen mutta joka saman
tien joutuu salaperäisten ammattirikollisten kaappaamaksi. Koplaa johtaa
hotellihuoneesta käsin saksalainen Irene Adler (viittaus Sherlock Holmesiin,
muuten). Adler pukeutuu farkkuihin, koska yleisin rikospaikoilta löytyvä
kuitu on tummansininen puuvillakuitu. Ei Adler kuitenkaan aio rikospaikalle
osua. (Tällaisten yksityiskohtien viljely muuten nyppi minua Hiltusen
Sysipimeässäkin, jossa Lia valitsi huolella puuvillakäsineensä ostopaikkaa
myöden, vaikka asialla ei ollut sen enempää merkitystä kokonaisuuden kannalta.
Jos haulikko on seinällä, se pitää laukaista!)
Kolmen ensimmäisen tunnin
aikana ei juuri pidemmälle päästykään. Kokonaiskesto on 12 tuntia 45 minuuttia.
Suurin osa kuuntelemastani ajasta kului finanssijargoniin, englanninkielisiä
termejä ja osin sensuroituja **ttu-sanoja vilisevään selittelyyn maailman
rahavirtojen kulusta. Hohhoijaa. En jaksanut seurata, ja hyvä, etten nukahtanut
rattiin. Viihdekirjaa lukiessaan sitä toivoisi ymmärtävänsä edes enimmän
kerrotusta ilman ekonomin papereita. Lisäksi vielä tämä, mistä Rossikin
huomauttaa:
Hämäläinen käyttää paljon tilaa lukijaa turhauttaviin
kvasifilosofisiin sisäisiin monologeihin tyyliin:
"Jotain tapahtuu. Jotain tapahtuisi pian.
Muutos. Se on aina mahdollisuus. Hän ajattelee sen uhaksi."
Tai toinen esimerkki: "Vielä on pelastettavissa
jotain, edes jotain. Melkein kaikki. Ehkä enemmän kuin kaikki. Hänen täytyy
toimia."
Uhh!
Ärsytyskynnyksen ylittävät
myös lukujen aluissa mainitut kellonajat. Vaikka juuri mitään ei luvussa
tapahtuisikaan, ilmoitetaan aika sekunnin tarkkuudella! Tarkkojen kellonaikojen on kaiketi tarkoitus korostaa romaanin
vauhdikasta menoa niin kuin televisiosarja 24:ssä, mutta niistä syntyy
teennäinen vaikutelma. Kun Adler käy ostamassa myslipatukoita tai
Rautavaara iltapäivälehden, ei paljoa kiinnosta, kuinka monta sekuntia on
edellisestä kohtauksesta kulunut.
Kolmikulman pikkutarkka ja tarinan kannalta
toisarvoinen paikkojen ja asioiden dokumentointi puuduttaa. Ääriesimerkkinä
liian pitkälle viedystä pikkutarkkuudesta ovat pitkät selostukset siitä,
millaista pullovettä tai virvoitusjuomaa romaanin henkilöt missäkin tilanteessa
nauttivat.
Tähänkin ehdin jo kiinnittää
itse huomiota, vaikka siis kuuntelin vain neljänneksen kirjasta. Aika turhaa on
kertoa, että kertakäyttömuki oli valkoinen tai että hotellin minibaarissa oli
Coca-Colaa, Fantaa ja Lapin Kultaa ja mitä edellä mainituista henkilö nyt sitten valitsee ja mitä hän olisi voinut valita tai oli joskus aiemmin valinnut. Samaten pitkästyttävää oli seurata pienen
kärpäsen hukuttautumista samppanjalasiin, olkoonkin vain sadan euron juomaa
suoraan Ranskasta.
Rossi on lukenut kirjan
loppuun ja vakuuttaa, että vauhtiakin riittää. Minä en koskaan päässyt sinne
asti, mutta Rossi toteaa: Kaikesta vauhdista huolimalla Kolmikulma ei
vie lukijaansa mukanaan. Syy on epäuskottavissa ja etäisiksi jäävissä
henkilöissä sekä hämärässä kerronnassa. Lukijalle ei selkene, mitä romaanin
henkilöt lopulta tavoittelevat ja mihin suuntaan juonen on tarkoitus purkautua.
Keskeyttämispäätös saa vahvaa tukea.
Kiitos.
Kaikki eivät kuitenkaan ole
tästäkään kirjasta onneksi samaa mieltä kuin Juhana Rossi ja minä. Norkku piti
vallan valtavasti ja toivoo pian saavansa lisää. ”Tarina kulkeekin mukavasti eteenpäin kolmen kertojan avulla ja Hämäläinen
antaa jokaiselle heistä mukavasti toisistaan erottuvan äänet. Erityisen hyvin
hän onnistuu tavoittamaan juuri Ilarin äänen, miehen joka älykkyydestään ja
varallisuudestaan on jotenkin juntti. Ilari on aito, ärsyttävä, nokkela ja jopa
vähän hauskakin”, kirjoittaa Norkku Nenä kirjassa -blogissaan. Minusta Rautavaara ehti olla ainoastaan vastenmielinen, mutta ehkä hänellä sitten oli hetkensä.
Talousihmisen näkökulmakin on mielenkiintoinen, ja
sen voi lukea vaikkapa Nordnetblogista, jossa Jukka Oksaharju arvioi Kolmikulmaa varsin perusteellisesti: ”Karo
Hämäläinen on Kolmikulmassa selvästi kotikentällään, sillä teoksen vahvuuksiksi
nousevat osuva markkinaympäristön kuvaus ja finanssimaailman slangin viljely
sopivina annoksina. Karon katu-uskottavuus on siten aivan riittävä
kirjoittamaan valitusta teemasta. Kolmikulma onnistuu kiteyttämään
erinomaisesti pankkikriisien ja liian vähäisesti säännellyn markkinatalouden
perusasetelman: korkeat tuotot ovat yksityisiä mutta suuret vastuut hädän
hetkellä yhteisiä. Kun poliitikoilta loppuvat vaihtoehdot, ovat kaikki
päätökset veronmaksajien etuja.”
Jälleen
kerran totean, että syy lienee lukijassa, joka ei koukutu näillä eväillä. Kaikki kirjat eivät ole kaikille, edes minulle, ja hyvä niin!
Karo Hämäläinen:
Kolmikulma
WSOY 2012. Lukija Toni
Kamula. 11 cd-levyä, kesto 12 h 45 min.
