Marlen Haushofer: Seinä #naistenviikko2024

 

Kiinnostuin saksalaisen Marlen Haushoferin romaanista Seinä jossain vaiheessa kevättalvella törmättyäni juttuun, jossa kerrottiin, että kyseinen teos on Suomen jonotetuimpia kirjoja kirjastoissa suhteutettuna lainattavissa oleviin kappaleisiin. Muistaakseni jutussa annettiin ymmärtää, että kirjaa on saatavana vain pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoista, joissa sitä on vain muutamia kappaleita, joita sitten kymmenet epätoivoiset lukijat jonottavat. Jonotusaika saattaa venahtaa vuosiksi.

Kun nyt Seinän luettuani yritin etsiä tuota lukemaani artikkelia tai postausta netin syövereistä, en sitä enää löytänyt. En siis pysty tarkistamaan, mitä siinä ihan tarkalleen ottaen sanottiin. Muistan kuitenkin sen verran kiinnostuneeni tuosta harvinaisesta ja halutusta kirjasta, että laitoin sen varaukseen oman alueeni Vaski-kirjastoihin. Lainattavissa oli ja on edelleen kaksi kappaletta kirjoja.

EDIT: Lotta oli löytänyt kaipaamani Suomen Kuvalehden 31.3.2022 ilmestyneen jutun. 

Olin jonossa muistaakseni yhdeksäntenä. Nyt kun tarkistin tilanteen tätä kirjoittaessani (juhannuksena 2024), jonossa on 22 henkilöä. Helmet-kirjastojen tilanne on tosiaan tukalampi, sillä kierrossa näyttää olevan vain yksi kappale, jota jonottaa 155 lukijaa!

Kannattaako Seinää sitten jonottaa lainaksi vuosikausia? Mikä ettei. Kirja on mielenkiintoinen ja käsittelemäänsä aiheeseen nähden yllättävän vetävä. Jos on laillani kiinnostunut robinsonadeista ja dystooppisista scifiltä hienokseltaan tuoksahtavista tarinoista, joissa on myös jonkinlaisia fantasiaelementtejä, Seinä on vallan mainiota luettavaa. Keski-ikäinen nainen päähenkilön asemassa tekee Seinästä myös tietyllä tavalla feministisen, ja sitä on sanottukin feminiiniseksi versioksi Robinson Crusoesta.

Tarina on kieltämättä kiehtova, ja siitä voi halutessaan etsiä monenlaisia tasoja, viitteitä ja sanomia. Se on myös kirjoitusaikansa eli 1960-luvun alun tuote, mikä tekee siitä nykylukijalle mielenkiintoisen kurkistuksen lähihistoriaan ja siihen, miten hurjaa vauhtia maailma on viime vuosikymmeninä muuttunut.

Suhtautuminen mediaan ja sen täydelliseen puuttumiseen on yllättävänkin maltillista. Nainen toteaa ihmiskunnan täydellisen tuhon, kun huomaa autoradiota testatessaan kaikkien kanavien hiljenneen. Sen koommin ei ole puhetta sanomalehtien, radion, television tai elokuvien puuttumisesta tai niiden kummemmasta kaipuusta. Mikä kokemus olisikaan nykyihmiselle joutua tilanteeseen, jossa kaikki nämä puuttuvat totaalisesti?

Seinän minäkertoja aloittaa rivakasti tarinansa, jota ei tosin oleta kenenkään koskaan lukevan. Hän on päätynyt serkkunsa ja tämän miehen kanssa viettämään vappua näiden metsästysmajalle vuoristoon kotimaassaan Itävallassa. Kertoja jää yksin majalle, kun serkku miehineen menee viettämään iltaa lyhyen matkan päähän alas kylään. Aamulla hän huomaa, etteivät toiset ole palanneet. Serkun miehen metsästyskoira Luchsin kanssa kertoja lähtee etsimään näitä ja törmää matkalla yllättävään esteeseen.

Vuorenrinteeseen on noussut vankkumaton mutta läpinäkyvä seinä. Kertoja näkee seinän läpi ja toteaakin kauhukseen pian, että sen toisella puolella kaikki ihmiset ja eläimet ovat kuolleet ja kivettyneet siihen asentoon, jossa ovat kuoleman kohdanneet. Kasveille sen sijaan ei ole tapahtunut mitään. Seinä on ilmeisen korkea, koska pikkulinnut törmäävät siihen tuhoisin seurauksin. Se ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle maan alle, koska puro pääsee virtaamaan sen alta melko vaivatta. Myöhemmin käy ilmi, ettei seinä myöskään vaikuta säähän mitenkään.

Tilanne on tyrmäävä. Kertoja tuntuu lopulta käyttävän kovin vähän energiaa sen miettimiseen, miksi seinä on noussut ja mikä on omituisesti tappanut kaikki muut sen toiselta puolelta. Loogisin selitys tuntuu olevan uusi pelottavan tuhoisa ase, jonka jokin nimeämätön taho on ottanut käyttöön. Alkuun kertoja odotteleekin, milloin vihollinen tulee noutamaan hänet. Kertojan kaksi teini-ikäistä tytärtä ovat jääneet kaupunkiin. Heitä hän ei osaa oikein edes surra absurdissa tilanteessaan, ja sitten tekemistä onkin pian niin paljon, ettei siihen oikein jää aikaa.

Tarinansa alussa kertoja paljastaa, että on aloittanut sen muistiinmerkitsemisen noin kaksi vuotta seinän ilmestymisen jälkeen. Hän kertoo pyrkivänsä mahdollisimman tarkkaan ja kronologiseen kerrontaan, mutta tulee silti viljelleeksi jonkin verran ennakoivia vihjeitä, joiden perusteella lukija virittyy odottamaan jotakin katastrofia. Tunnelma on siis monella tapaa epätoivoinen ja myös uhkaava.

Kyse on siis jonkinlaisesta tieteisromaanista, mutta kuten sanottu, omituisen seinän alkuperä jää hämärän peittoon niin kertojalle kuin lukijalle. Siitä voi tehdä erilaisia tulkintoja. Oliko mitään seinää edes olemassa, vai oliko kyse vain kertojan mielen järkkymisestä, jonkinlaisesta päänsisäisestä harhasta? Kuinka vertauskuvallisesti seinä pitäisi tulkita?

Niin tai näin, Haushofer kertoo hyvin perusteellisesti ja yllättävän uskottavastikin kertojan arkisesta raadannasta ja selviytymiskamppailun raadollisuudesta. Jossain kohdassa romaanin alkupuolella kertoja ohimennen paljastaa olevansa nainen mutta ei kerro nimeään eikä oikein muutakaan itsestään ja menneisyydestään, kuten vaikkapa kotikaupunkinsa nimeä tai ammattiaan.

Kunnon robinsonadin tyyliin kuuluu, ettei selviytyjää ihan tyhjin käsin heitetä luonnon armoille. Niinpä kertojallakin on käytössään asumiskelpoinen metsästysmaja piharakennuksineen. Serkun mies Hugo on pelännyt ydinsotaa ihan vakavalla mielellä ja on vaimonsa vastusteluista piittaamatta koonnut vuoristoon jonkinlaista varmuusvarastoa katastrofin varalle. Nainen myös kohtaa heti ensimmäisenä päivänä lehmän, joka on sattumalta jäänyt seinän samalle puolelle hänen kanssaan. Myös kissa liittyy jossain vaiheessa kokoonpanoon.

Pian niitylle on istutettu perunamaa ja tuvan seinustalle kylvetty papupelto. Mutta helppoa ei silti ole missään vaiheessa, vaikka jotkin maataloustyöt, kuten niittäminen, ja metsästys ovat hänelle nuoruudesta tuttuja. Kuinka hän kaipaakaan kirjastoa! Moneen otteeseen hän toteaa kyllä käsillä olevasta asiasta aikoinaan lukeneensa kokeeseen mutta unohtaneensa sitten tyystin. Nyt tiedoille ja taidoille olisi todellista käyttöä. Naisella on kuitenkin etulyöntiasema nykyihmiseen verrattuna, sillä hän on kokenut sota-ajan koettelemukset ja selviytynyt.

Seinä toi useaan otteeseen mieleen Lilian Kallion Ugudibuu-romaanin, jossa perusidea on samansuuntainen. Ugudibuussa tapahtuu täysin selittämätön katastrofi, jonka seurauksena kaikki ihmiset samanaikaisesti katoavat, haihtuvat ilmaan. Vain muutaman tamperelaisnaisen joukko jää jostain syystä jäljelle. Kummassakaan romaanissa ei sen kummemmin avata, mistä katastrofi johtuu. Ei myöskään uhrata ajatuksia sille, millaisia tuhoja aiheutuisi esimerkiksi ydinvoimaloissa, jos ihmiset yhtäkkiä vain hylkäisivät ne. Kummassakin teoksessa fokus on yksilöiden selviytymisessä ja siinä, miten ihmismieli reagoi täysin käsittämättömään tilanteeseen ja siihen, että on käytettävä kaikki mahdollinen energia ja osaaminen todelliseen perusasiaan eli hengissä säilymiseen.

Haushoferin Seinässä ihmisen pienuus luonnonvoimien armoilla käy selväksi muun muassa vaikuttavien myrskykohtausten kautta. Harvoin olen lukenut yhtä pelottavaa ukkosmyrskyjen kuvausta. Luonto on muutenkin vahvasti mukana tarinassa. Kun nainen kiipeää vuorenrinteelle näköalapaikalle katsomaan alas ja seinän taakse kaukaisuuteen, hän panee merkille, miten kasvillisuus on nopeasti peittämässä alleen ihmisen jäljet maisemassa. Taakse jäänyt kaupunkielämä alkaa naisen mielessä vaikuttaa yhä absurdimmalta uuden, täysin erilaisen arjen näkökulmasta.

Autenttisen tunnun tarinaan tuo sen vuodatuksenomainen rakenne. Teosta ei ole jaettu totuttuun tapaan osiin ja lukuihin. Tekstin kappaleet ovat pitkiä, eikä dialogia tai repliikkejä ole. Tämä omalta osaltaan lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä, mutta huomasin tosiaan tulevani imaistuksi tähän omituiseen maailmaan. Kertojan selviytymiskamppailu koostuu vaihtuvien vuodenaikojen mukanaan tuomista suurista työurakoista ja niiden kuvailuista, mutta kummallisella tavalla ne kuitenkin kiehtovat ja vievät mukanaan. Haushofer käyttää ennakointia taiten, joten vaikka varsinaista ratkaisua ei tunnu olevan tulossa, jotain kuitenkin tapahtunee ennen loppua. Se on lukijan saatava tietää, joten sivut kääntyvät tasaiseen tahtiin.

En lopulta ihmettele, että tämä teos on mukana jommassakummassa Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamista Suurteoksia-kirjoista. Kyllä tämä varmasti jätti minuun lukijana jäljen pidemmäksikin aikaa, niin paljon erilaisia ajatuksia ja tunteita se herätti. Kannattaa siis laittaa varaus kirjastoon, vaikka odottelemaan saattaa joutua. Vai joko olisi aika ottaa tästä ilmiselvästä klassikkoteoksesta uusi painos tai ainakin teettää sähköinen versio?

Marlen Haushofer: Seinä (Die Wand)
Suom. Eila Pennanen.
WSOY, 1964. 247 s.

Lainattu kirjastosta.

 

Seinä sopii mitä mainioimmin aloittamaan #naistenviikko-lukuteeman blogissani. Haasteen on jälleen heittänyt Tuija mainiosta Tuijata-blogista.

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä

 

Laura Mauro pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on kenties hämmentävintä, mitä olen aikoihin lukenut. Onneksi kirjan molemmissa esipuheissa, joista ensimmäisen on kirjoittanut kirjailija ja Haamu-kustantamon sisäpiiriläinen Marko Hautala ja toisen teoksen suomentaja ja kauhukirjailija Lauri Lattu. Heillekin Laura Mauro oli ollut ennen tähän tekstiin törmäämistä uppo-outo nimi, joka vielä hämmensi kotoisuudellaan eli kalskahti harhaanjohtavasti suomalaiselta.

Laura Mauro on kuitenkin brittikirjailija, joka on syntynyt Lontoossa ja asuu nykyään Oxfordshiressa. Hän on julkaissut useita kauhunovelleja, jotka ovat kahmineet esimerkiksi British Fantasy Award -palkintoja novellisarjassa.  Kiinnostuksen kohteikseen Mauro mainitsee japanilaisen painin, venäläiset avaruuskoirat ja suomalaisen kansanperinteen.

Viimeksi mainitusta Mauro ainakin on erittäin hyvin perillä. Sen todistaa vahvasti hänen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettu Otavaisen olkapäillä -teos. Omat erityiset mausteensa tarinaan tuovat tapahtuma-aika ja päähenkilöt. Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat Suomen kansalaissodan aikaan suurin piirtein helmikuun loppupuolelle tai maaliskuun alkuun maaseudulle Tampereen tuntumaan, ja keskiössä on pieni joukko punaisten naiskaartilaisia.

Kauhufantasiaromaanin sijoittaminen juuri tuohon ympäristöön on melkoinen veto. Asetelmahan on jo itsessään kauhea: nuoret naiset, oikeammin tytöt, yrittävät löytää omia joukkojaan sekasortoisessa sodassa, jossa rintamalinjoja on vain satunnaisesti. Maaseudulla kuka tahansa voi olla joko omia tai vihollisia, ja olosuhteet ovat ankarat. Vilusta, nälästä ja kuolemanpelosta ei totisesti ole puutetta.

Kuutamoyönä asetoveri Osku alkaa tuijotella mitään näkemättömin silmin pimeään metsään ja päätyy vähän myöhemmin mielipuolisena raivoten käymään toveriensa kimppuun suu veristä vaahtoa pursuten. Mitä Osku metsässä oikein näki ja mitä hänelle siellä tapahtui?

Alkaa liikkua huhu oudosta metsän keskellä loistavasta valosta, joka houkuttelee puoleensa mutta jonka katsominen on vaarallista. Ovatko liekkiöt häiriintyneet käynnissä olevista taisteluista ja lähteneet liikkeelle? Metsässä liikkuvat ovat vaarassa päätyä aavevalon peittoon. Se muuttaa heidät verenhimoisiksi hirviöiksi.

Mauro on taitava suppean muodon käyttäjä. Teoksessa ei tunnu olevan yhtään turhaa lausetta tai elementtiä. Tarinan kyytiin hypätään heti ensimmäisistä virkkeistä ilman sen kummempia pohjustuksia tai selittelyjä. Naiskaartilaisryhmän hankala dynamiikka avautuu hienosti tapahtumien edetessä. Kun kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, seuraa valtataistelua. Alituinen kuolemanpelko ja jo nähdyt kauhut tekevät tuhoaan tyttöjen mielissä. Lisäksi kaikilla on ase, vaikka sen käyttäminen on toisille tutumpaa kuin toisille.

Valkoisten käsiin joutuminen on jatkuva, konkreettinen uhka, mutta sen eteen tulee toinen, epämääräisempi mutta sitäkin kauhistuttavampi vaara. Miten taistella jotain sellaista vastaan, joka on selittämätön ja yliluonnollinen? Mauro ei selitä tätäkään romaanin puolta auki, vaan lukija on yhtä ymmällään kuin metsään kadonnutta ystäväänsä epätoivoisesti etsivä Siiri.  

Kiitos kustantamo Haamu, että tämä teos on suomennettu! Kirjallisuus tosiaan avaa maailmaan näkökulmia, joita ei aavista olevankaan. Näinkin paatunut lukija voi vielä yllättyä! Mahtavaa!

Laura Mauro: Otavaisen olkapäillä (On the Shoulders of Otava)
Suom. Lauri Lattu.
Haamu 2024. 116 s.
Upea kansi Noora Jantunen.

Arvostelukappale.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)

 

Paljoa emme tiedä siitä, mitä todella tapahtui ja miksi maailma kylmeni. Muistan, kuinka alkukesästä Herran vuonna 1000 näimme sinisen tähden ilmestyvän taivaalle. Saimme sanan Konstantinopoliin, että Antikristus, Valkoinen noita, oli hyökännyt lännen kuninkaiden kimppuun. Ilmestyskirjan petojen kanssa hän kulki maiden halki kuin jäinen puhuri, repi alas muurit, tornit ja kirkot, surmasi hallitsijat ja pyyhki kristittyjen sotajoukot tieltään. Viimeiseksi kuulimme, että Babylonin portto oli jo lähestymässä laumoineen Roomaa.

Elokuun lopulla, kesken helteisen iltapäivän, tunsin kuinka Blachernain palatsin portaat vapisivat jalkojeni alla. Maa valitti ja järkkyi. Marmoripylväät halkeilevat. Valtava jyrinä repi taivaita. Tummat pilvet kiisivät Kultaisen sarven lahden ylle myrskytuulen nopeudella, ja äkkiä hirmuinen lumimyräkkä peitti kaiken alleen. Sinä päivänä vanha maailma loppui.

NESTORIOS MALEÏNOKSEN, KEISARIN KRONIKOITSIJAN KÄSIKIRJOITUS,
KONSTANTINOPOLISSA HERRAN VUONNA 1007

Niilo Seväsen Ikitalven polku -fantasiaromaanin alkuun lainatussa, eräänlaisena prologina toimivassa fiktiivisessä kronikanpalasessa kuvataan tyhjentävästi tarinan alkutilanne. Eletään ’Herran vuotta’ 1007, seitsemän vuotta kronikassa kuvattujen tapahtumien jälkeen, jolloin silloinen tunnettu maailma on rajun maanjäristyksen jälkeen kylmennyt äkillisesti ja rajusti, ja tarinan tapahtumat käynnistyvät Konstantinopolissa ja Italian Paviassa.

Konstantinopolissa hulttiomaisen luutunsoittaja Orfeuksen hääsoittokeikka ylhäisön palatsissa päättyy karusti, kun kesken kaiken paikalle rynnistää hänen siskonsa Ksenia seitsemänvuotiaan tyttärensä Hallan kanssa. Ksenia vaatii Orfeusta auttamaan häntä ja Hallaa, jonka heidän perässään olevat tuntemattomat miehet haluavat kaapata mukaansa. Tilanne on kaoottinen, ja sitten kaikki pimenee.

Herätessään Orfeus huomaa olevansa hävityksen keskellä vahingoittumattoman Hallan kanssa, mutta Ksenia ja tämän vainoajat ovat kadonneet jäljettömiin ja loput paikalla olijat ovat pääosin vainajia. Alkaa hengästyttävä vaarojen täyteinen pakomatka halki jääkylmän maan ja jäitä kolisevan meren. Ketä tai mitä he pakenevat ja mihin, ei varsinaisesti ole selvää Orfeukselle mutta ei toisaalta muillekaan. Selvää on vain, että he ovat jatkuvassa hengenvaarassa, eikä pysähtyä voi. Odottamattomaksi oppaakseen Orfeus ja Halla saavat salaperäisen, telepaattisesti ihmisten kanssa kommunikoivan ketun.

Konstantinopolin palkkamurhaajien mestari Arkadios saa oudosti käyttäytyviltä venetsialaisiksi itseään väittäviltä muukalaisilta tehtäväksi etsiä ja vangita Hallan. Mestari lähettää matkaan parhaat ja uskollisimmat palkkamiekkansa Skadin ja Orm Punaisen. Skadin isä on aikoinaan tullut pohjoisesta Svean maasta ja äiti on kotoisin Antiokiasta. Verenperintönsä takia Skadi on häikäisevän kaunis nainen, mutta taitojensa takia myös tappavan vaarallinen.

Samaan aikaan Paviassa leskeksi jäänyt ja seitsemän vuotta sitten taisteluiden melskeisiin poikansa kadottanut keisarinna Theofana saa tietää, että luostarin kellareissa luonnottomasti tajuttomana vuosikausia virunut pohjanmies on herännyt. Miehellä saattaisi olla tietoa kadonneesta Otto-pojasta, joten Theofana uhmaa neuvonantajiaan ja lähtee tyrmään tapaamaan miestä.

Lisäksi Hallan kintereillä on vielä salaperäinen, suurikokoinen, ilmeisen vaarallinen ja kasvonsa huolella metallisella naamiolla kätkevä mies. Kaikki tahoillaan panevat merkille, että sininen tähti on jälleen syttynyt taivaalle.

Kaiken keskipisteenä oleva Halla-tyttö on erityinen lapsi. Hän erottuu joukosta ulkonäkönsä puolesta, sillä hänellä on hyvin vaalea iho ja kultaiset hiukset. Lisäksi silmät ovat huomiota herättävän siniset. Orfeus myös aavistaa, että hääpitojen tapahtumissa Hallalla oli oma kummallinen osuutensa. Kuka tai mikä tyttö oikein on, ja mitä ihmettä oudot viholliset hänestä niin kiihkeästi haluavat?

Hallan ajatuksiin lukija pääse sujahtamaan tämän unien kautta. Ne ovat ainoat romaanin minämuodossa kerrotut osuudet. Unimaailmassa Halla kohtaa valvemaailman ihmisiä ja olentoja, mutta he ovat muuttaneet muotoaan. Unien kautta Halla saa vihjeitä ja varoituksia tulevista tapahtumista.

Ikitalven polun ennakkouutisessa Sevänen kertoo, että häntä ovat innoittaneet kirjoitustyössä Kalevala ja kirjailijat Mika Waltari, Aino Kallas, Umberto Eco, J. R. R. Tolkien ja George R. R. Martin. Eipä siis todellakaan ihme, että Ikitalven polku teki niin suuren vaikutuksen! Luetellut kirjailijat ja heidän teoksensa ovat viimeistä lukuun ottamatta omiakin suuria kirjarakkauksiani. Ilmeisesti ne ovat olleet myös Seväsen lukemistoa jo pitkään, sillä vaikutus kyllä näkyy, mutta juuri oikealla tavalla eli omaan tyyliin sujuvasti sulautettuna.

Kaunokirjallisten fantasiavaikutteiden lisäksi Sevänen on kutonut omaperäiseen tarinaansa kosolti historiallisia faktoja ja yksityiskohtia sekä Kalevalan lisäksi runsaasti pohjoismaista mytologiaa. Niin, miksiköhän olen tästä romaanista ja sen aloittamasta sarjasta niin vaikuttunut?! Tämä alkaa nimittäin ällistyttävästi kuulostaa ainesluettelolta, jossa kerron, mistä kaikesta onnistunut ja vaikuttava fantasiaromaani mielestäni rakennetaan!

Pidän Seväsen kirjoitustyylistä, joka painottuu vahvasti toimintaan ja sujuvaan dialogiin. Kuvittelisin, että tähän lopputulokseen pääseminen ei ole ollut ihan helppoa. Tai mistäpä sen tiedän, mutta monesti tämäntyyppiset massiivisehkot fantasiatarinat pitävät sisällään hitaita ja luvalla sanoen pitkäveteisiä selitys- ja jaaritteluosioita. Sevänen sen sijaan menee suoraan asiaan, ja maailmantilan selittäminen pidetään minimissä myöhemminkin.

Lukija saa itse koota tiedonmuruja matkan varrelta ja yrittää niistä sitten rakentaa kokonaisuutta. Todella paljon tuntuu vielä jäävän hämärän peittoon ihan tarkoituksellakin, koska tarina jää sillä tavoin kesken, että sen olettaa jatkuvan suoraan seuraavassa osassa.

Ikitalven polku on selkeästi aikuisille suunnattu fantasiaromaani. Kuten olen monesti ennenkin todennut, kaunokirjallisuudelle on todella hankalaa ja pääosin turhaa asetella ikärajoja. Arvaan, että moni lukemaan tottunut yläkouluikäinenkin lukija ahmii tämän ihastuneena eikä hätkähdä yhtään, mutta en tätä ihan pienimmille ja herkimmille silti varsinaisesti suosittele. Monet kohtaukset ovat taitavasti rakennettuja, vaikuttavia ja pelottavia, eikä brutaalilta väkivallalta ja yliluonnollisilta, paikoin etovilta kauheuksilta vältytä. Keventäviä elementtejä, kuten huumoria tai romantiikkaa, on mukana niukasti.

Ikitalvi-sarjasta tulee varmasti todella eeppinen, oikea tapaus fantasiagenressä. Ainakin kaikki merkit ovat nyt ilmassa.

Ikitalven polun henkilöt eivät tiedä, mistä luonnonmullistukset, ilmaston muuttuminen sietämättömän hyytäväksi ja ikitalvessa liikkuvat myyttiset pedot ovat peräisin tai mikä ne aiheuttaa. Lukijalla on heihin nähden pieni etu puolellaan, sillä Ikitalvi-sarjalle on ilmestynyt eräänlainen johdantonovelli Talven portti. Suosittelen sitäkin lämpimästi, vaikka hyytävää siinäkin on meno. Se ei paljasta romaanin tai tulevien osien juonta, mutta antaa vähän lisätaustaa ja helpottaa myös seuraavan osan ilmestymisen odottamisen aiheuttamaa tuskaa.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Ikitalvi 1)
Gummerus 2024. 398 s.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen (ilm. 13.3.2024)
Upeat kannet Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Italo Calvino: Paroni puussa

 

Kirjojen säilytystilaksi Cosimo rakensi useampaan otteeseen eräänlaisia riippuvia kirjastoja, jotka hän mahdollisuuksien mukaan suojasi sateelta ja jyrsijöiltä, mutta hän vaihtoi niiden paikkaa koko ajan, opintojen ja hetken maun mukaan, sillä hän piti kirjoja ikään kuin lintuina eikä halunnut nähdä niitä paikoillaan tai koloon teljettyinä, ne muka tulisivat surullisiksi. Tukevimmille ilmahyllyilleen hän sijoitti Diderotin ja d’Alembertin ensyklopedian sitä mukaa kun osat tulivat hänelle kirjakauppiaalta Livornosta.

 

Pentti Saarikosken suomentaman Italo Calvinon Paroni puussa -romaanin toinen painos (1. ilmestyi v. 1960, tämä 2. on vuodelta 1981) on nököttänyt hyllyssäni (kansipaperittomana, valitettavasti) jo vuosia, mahdollisesti vuosikymmeniä. Muistikuvani on, että olen saanut äidinäidin hyllystä, mutta milloin, on epäselvempää. Lukenut en sitä kuitenkaan ole aiemmin.

En olisi lukenut nytkään, mutta lukupiirini valitsi tammikuun kirjailijaksi Italo Calvinon, joten kun Paroni puussa löytyi omasta hyllystäni, päätin sitten tarttua siihen. Kirja on jäänyt odottelemaan parempia aikoja, koska olen sen nimestä päätellyt, että kyseessä on vaikea ja korkealentoinen filosofinen teos, joka hitaasti ja pitkäveteisesti kertoo puussa mietiskelevästä vanhemmasta Simon Pylväspyhimystä muistuttavasta miehestä.

Ihan ei teos vastannut ennakkokäsityksiäni! Paroni puussa luokitellaan fantasiaksi, mitä se onkin, vaikka mistään velho- ja taikasauvafantasiasta ei olekaan kyse, vaan lähinnä hillittömästä mielikuvituksen lennosta realismin vastakohtana.

Romaanin kertoja on Biagio Piovasco di Rondó, puissa asuvan päähenkilön paroni Cosimo Piovasco di Rondón neljä vuotta nuorempi veli. Biagio kertoo tarinan muistelumuodossa ja sanoo aina välillä vain merkinneensä tapahtumat muistiin kuten Cosimo ne aikanaan kertoi. Hän ei siis ota vastuuta siitä, mitä oikeasti tapahtui.

”Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran”, alkaa romaani ja etenee siitä varsin vauhdikkaasti. Cosimo on 12-vuotias, ja pojat on siirretty syömään päivällistä aikuisten kanssa samassa ruokapöydässä. Biagio kuvaa päivälliselle osallistuvan perheen värikkäästi ja hauskasti.

Kohtalokas päivällinen kuitenkin päättyy kohtaukseen, jossa Cosimo suuttuneena isäänsä ja tarjolla oleviin etanoihin karkaa ruokapöydästä ja kiipeää ikkunan ulkopuolella puutarhassa kasvavaan vanhaan rautatammeen. Suivaantunut poika päättää, ettei enää koskaan astu maankamaralle.

Cosimo ei kuitenkaan nökötä koko loppuromaania ja -elämäänsä kotipuutarhan tietyssä rautatammessa, vaan hän kulkee laajalti Ombrosan laaksossa, sen puutarhoissa ja metsissä siirtymällä puusta puuhun. Biagio kuvaa kotilaaksoaan romaanin alussa paratiisimaisen vehreäksi. Vasta Napoleonin johtamat sotajoukot hävittivät laaksoa peittävät metsät ja puistot, jotka eivät koskaan enää palanneet, kuten hän surullisena toteaa. Parhaimmillaan Cosimo onnistui vaeltamaan puusta toiseen usean päivämatkan päähän kotoaan.

Pikkupojan päätös herättää tietysti ensin ärsyyntymistä ja huvittuneisuutta aikuisissa ja veljessäkin, mutta kun Cosimo ei horju päätöksessään vaan alkaa päättäväisesti rakentaa oloaan mukavaksi puissa, alkavat muut vähitellen huolestumisen ja kiukun jälkeen hyväksyä tilanteen. Cosimo ei suinkaan eristäydy ja erakoidu, vaikka hänen elintapansa onkin äärimmäisen originelli. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä, kuten Napoleonin, ja johtaa aikanaan useampaakin yhteisöllistä projektia puusta käsin.

Yksi hulvattomimmista episodeista on tapahtumaketju, jossa Cosimo kohtaa paikkakuntaa riivanneen salaperäisen rosvopäällikkö Gian dei Brughin. Cosimon esimerkkiä seuraten kuuluisa roisto alkaa ahmia romaaneja, menettää mielenkiintonsa rosvoiluun ja ajautuu lopulta pahoihin vaikeuksiin pidäkkeettömän lukuhimonsa takia. Kirjojen lukeminen ei suinkaan ole täysin ongelmaton ajanviete!

Puiden latvoissa viettäminään vuosikymmeninä paroni Cosimo Piovasco di Rondó kehittelee muun muassa ihannevaltiota ja sen lainsäädäntöä. Hänen filosofiansa mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, eivätkä pelkästään ihmiset keskenään vaan kaikki elolliset. Ajatukset ovat niin vallankumouksellisia, etteivät ne herätä ajan ihmisissä juurikaan vastakaikua. Puusta katsoen maailma kuitenkin näyttää toisenlaiselta, mikä vaikuttaa positiivisesti ajatteluun.

Wikipedian mukaan Paroni puussa -romaani muistuttaa joitakin Franz Kafkan novelleja tämän ylösalaisin käännetyn tarkastelukulman takia. Itselleni Cosimosta tuli mieleen Robinson Crusoe, minkä huomion tekee yksi romaanin henkilöistäkin. Tarinan humoristinen absurdius ja liioittelu muistuttavat mielestäni myös François Rabelais'n Pantagruelia ja Gargantuaa. Calvino siis tuntuu sijoittavan tarinansa sujuvasti maailmankirjallisuuden jatkumoon.

Lukukokemuksena Paroni puussa oli siis ehdottoman positiivinen ja jälleen kerran kiitän lukupiirikonseptia siitä, että tulee luettua myös tällaisia kirjoja, joihin ei muuten tulisi ehkä koskaan tarttuneeksi. Pidin erityisesti tarinan hulvattomasta huumorista.

Calvinolta on suomennettu toistakymmentä romaania, joista nimeltä tuttuja on muutama, kuten Halkaistu varakreivi, Kosmokomiikka ja Jos talviyönä matkamies. En nyt kuitenkaan lähde lupailemaan, että niitä lähtisin kirjaston syövereistä kaivamaan lukuun. Nähdäkseni ainakaan toistaiseksi Calvinoa ei ole saatavana suomenkielisinä äänikirjoina. Ainakin Paroni puussa varmasti toimisi hyvin kuunneltunakin.

Vielä loppuun lainaus ihan romaanin lopusta, jossa Cosimo kohtaan metsänsä jäänteissä venäläistä sotajoukkoa johtavan ruhtinas Andreijn. Tämä toteaa: ”Katsokaas… Sota… Minä olen nyt useamman vuoden ajan yrittänyt tehdä hirvittävän asian niin hyvin kuin olen osannut: sota… ja kaikki sellaisten ihanteiden takia joita minä en oikein osaa selittää itsellenikään…” Voisiko ajankohtaisempaa huomiota olla?

Italo Calvino: Paroni puussa (Il parone rambante)
Suomentanut Pentti Saarikoski.
Tammi 1960. Keltainen kirjasto nro 165.
247 s.

Oma hylly.

Niilo Sevänen: Talven portti

 

Kirjojen lukemisesta seuraa kyllä monenlaista odottamatonta! En olisi sitäkään arvannut, että joulupäivänä kuuntelen vähintäänkin puoli-ihastuksissani kotimaista death metalia.

Millainen tapahtumakulku johti tähän omituiseen tilanteeseen? Ihan kaikkia alkuvaiheita en edes kunnolla hahmota, mutta joka tapauksessa törmäsin ennen joulua jossakin päin somea tietoon, että Niilo Seväseltä on alkutalvesta ilmestymässä historiallinen fantasiaromaani Ikitalven polku. Sevänen oli minulle täysin tuntematon nimi, mutta kirja tietysti herätti ainakin lievää kiinnostusta, edustaahan se yhtä lempparigenreistäni.

Varsinaisesti kiinnostukseni heräsi, kun huomasin, että jonkinlaiseksi prologiksi tai tiiseriksi tulossa olevalle romaanille ilmestyisi talvipäivänseisauksena e-novelli Talven portti. Merkitsin sen kuunneltavien listalleni, koska tämähän nyt olisi mainio tapa saada tuntumaa kirjailijan tyylistä.

Ja huh, millainen intro Talven portti onkaan! Ainakin odotukset Ikitalven polulle ja sen aloittavalle sarjalle on nyt viritetty melkoisen korkealle! Toisaalta nettiä kaivelemalla selvisi nopeasti, että nyt paranneltuna julkaistu novelli on saanut vuonna 2007 jaetun ykkössijan Nova-novellikilpailussa ja sijoittunut neljänneksi Atorox-äänestyksessä vuonna 2009. Ei siis ihme, että laatu on kohdillaan.

Novelli on kyllä hurja. Se sijoittuu 800-luvun alkuun. Kaksi viikinkilaivaa miehistöineen ryöstelee Irlannin länsirannikkoa ja päätyy autiolle rannalle, josta napataan hieman erikoinen keltti Éibhear. Keltillä on hallussaan hopeakolikko, joka saa viikinkipäällikkö Sigurdin silmiin syttymään ahneen kiillon. Jossain on varmasti lisää aarteita, joiden tarpeessa hän totisesti on. Sigurd patistaa käsipuolen mutta kielitaitoisen poikansa Asbjörnin kuulustelemaan omituista kelttiä.

Hätäpäissään Éibhear paljastaa, että parin päivämatkan päässä luoteessa on sumujen kätkemä saari, jossa on kultaa vaikka kuinka mutta jonka asukkaat eivät ole varautuneet millään tavoin ryöstäjien varalta. Viikingit ovat epäluuloisia, mutta ahneus voittaa. Éibhear otetaan vastentahtoiseksi oppaaksi vaikealle matkalle.

Juuri kun miesten usko alkaa hiipua, sumun seasta pilkahtaa korkea vuorenhuippu. Viikingit ovat tulleet perille. Nyt vain pitäisi löytää Eíbhearin lupaama kulta, lastata sen laivoihin ja purjehtia kiireesti kohti kotia pois pian alkavan talven alta, onhan jo teuraskuu.

Saari vaikuttaa salaperäiseltä. Miehet löytävät pian pienen kylän, mutta sen asukkaat ovat kadonneet jonnekin hiljattain. Vain pieni Síne-niminen tyttöriepu löytyy yhdestä hatarasta asumuksesta. Tyttö puhuu vanhaa ja murteellista iiriä, eikä edes Éibhear saa kunnolla selvää hänen puheestaan. Sitten miehet löytäväkin jo hirsisen Mahtajien salin, jossa on keltin lupaamaa kultaa, muun muassa suuri kultainen kuusijalkaista sutta esittävä patsas. Mutta miten saada kulta kuljetetuiksi laivoihin?

Novellin nimi jo paljastaa, että vuoren rinteeltä pian löytyvä suurikokoinen mutta tiukasti suljettu portti on jotain, jota ahneiden viikinkien todellakin kannattaisi välttää. Kun se lopulta avautuu, pääsee helvetti irti saarella…

Koska Ikitalven polun ilmestymistä joutuu vielä odottamaan runsaat kaksi kuukautta, kaivelin vielä vähän lisää nettiä. Kuka kumma tämä Niilo Sevänen oikein on? Miksi en ole hänestä ennen kuullutkaan? Kuten minua paremmin suomalaista hevimusiikkia tuntevat tietävät, Sevänen on tunnetun Insomnium-nimisen hevibändin laulaja-basisti. Insomnium taas on perustettu Joensuussa jo vuonna 1997. Talven portti -novelli siis palkittiin eri kilpailuissa, mutta on vasta nyt saamassa kirjallista jatkoa. Sevänen bändeineen kirjoitti tarinan ympärille musiikkia ja julkaisi vuonna 2017 Winter’s Gate -nimisen konseptialbumin (tämäkin termi, jota en ollut ennen edes kuullut, mutta joka siis tarkoittaa, että koko albumi koostuu yhdestä kappaleesta). Etsin tämän YouTubesta kuunteluun, ja onhan se hieno!

Niilo Sevänen: Talven portti
Gummerus 2023.
Äänikirjan lukija Raiko Häyrinen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tämä oli muuten jo kolmas kerta, kun loistava kirja johdattaa kuuntelemaan musiikkia, josta lähtökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut ja jonka arvelen olevan jotain, josta en voisi millään pitää. Lisäksi kyseisten kirjojen kirjoittajat ovat olleet minulle ennestään tuntemattomien bändien (perustaja)jäseniä, ja on sitten valjennut minullekin, että kyseiset bändit ovat huippusuosittuja ja kansainvälisestikin menestyneitä... Kolmanneksi kirjat ovat osoittaneet vääriksi perin stereotyyppiset ajatukseni kyseisen musiikkityylin muusikoiden perusolemuksesta. 

Sami Lopakka: Marras 
Ennen tämän huikean teoksen lukemista en ollut kuullutkaan Sentenced-bändistä, mutta muutaman kappaleen kuunneltuani olin melkoisen myyty. Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri.

Marko Annala: Paasto ja Kuutio
Mokomasta olin sentään kuullut, vaikka en koskaan varsinaisesti kuunnellut. 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.

Ostettu.

Magdalena Hai: Isetin solmu - Royaumen aikakirjat 2

 

Miten ihmeessä käy näin, että oltuani aivan lääpälläni Magdalena Hain uuden Royaumen aikakirjat -sarjan upeaan aloitusosaan Kolmas sisar ja vannottuani odottavani sille kiihkeästi jatkoa, en sitten olekaan saanut tartuttua jatko-osaan? En, vaikka houkuttelevan muhkea ja ulkoasultaan viimeisen päälle huoliteltu Isetin solmu toimitettiin minulle kotiin ihan omaksi?

Ei kai tälle mitään järkisyytä ole oikeasti olemassa. Jonkinlaisena tekosyynä voinee pitää sitäkin, että tunsin unohtaneeni liikaa aloitusosan tapahtumista. Mistä siinä oikein olikaan kyse? Entä mistä löytäisin lukuaikaa tälle ihastuttavalle paksukaiselle? Puolitoista vuotta tähän pähkäilyyn ihan suotta kului, eikä aika ainakaan tuota muistamiskuviota helpottanut. Onneksi olin aloitusosasta kirjoittanut blogijuttuuni melko perusteellisen lähtötilannekuvauksen, joka vähän helpotti kärryille kipuamisessa.

Painetun kirjan takaosassa on ihanasti huomioitu huonomuistiset lukijat kattavalla henkilöluettelolla, mutta seuraaviin osiin toivoisin alkuun (tai jonnekin!) jonkinlaista aiempien osien juonitiivistelmää. Se voisi kummasti keventää alkuponnisteluja. Mutta tällä kertaa oli siis pärjättävä ilman.

Kieltämättä hieman haparoin alkuun Hain luomassa universumissa, sen ulottuvuuksissa ja rinnakkaisissa todellisuuksissa. Mutta yllättävän nopeasti tarina jälleen imaisi syövereihinsä. Hailla on totisesti kertojanlahjat hallussaan! Kirjan taittuessa jo loppupuolelleen en voinut jälleen kerran olla harmittelematta, miten kertakaikkisen väärin on, kuinka harva on tämän upean tarinan pariin löytänyt.

Royaumen aikakirjojen tähänastiset osat ovat – aivan huikeita! Sarjasta pitäisi kaiken järjen mukaan ulkomaisten kustantamoiden käydä kiivasta huutokauppaa, sen filmausoikeuksista pitäisi tapella verissä päin ja oheistuotemarkkinoiden olisi käytävä kuumina! Vaan mikä on totuus? Kirjailija paljasti jossain vaiheessa viime vuoden myyntiluvut, ja ne olivat kyllä pysäyttävät. Totuus on karu. Meillä on todella, todella kovatasoista nuortenkirjallisuutta, jota käytännössä kukaan ei osta.

Kirjasarja lähti erittäin suotuisin tuulin liikkeelle. Kolmas sisar oli vuonna 2018 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas, ja olisi oikein hyvin voinut voittaakin palkinnon. Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous voitti ja on erinomainen teos, mutta Kolmas sisar ei sille ainakaan häviä missään mitassa. Kirjasta oli arvio kaikissa pääpäivälehdissä, Yle teki jutun ja toistakymmentä kirjablogia julkaisi siitä postauksen. Ylistyskuoro oli jokseenkin yksiääninen.

Isetin solmun ilmestymisestä on siis kulunut pitkälti toista vuotta. Siitä on ilmestynyt kolme blogijuttua. Kolme! (Kurkkasin nämä tiedot kirjailijan kotisivuilta.) Syksyllä 2022 kirja nappasi Kuvastaja-palkinnon, joka kuuluu niihin kirjapalkintoihin, joista ei juuri mainintoja päivälehtien kulttuurisivuilla ole.

Ei voi kuin ihailla kirjailijoita, jotka tällaisessa tilanteessa jatkavat työtään. Samalla harmittaa rankasti omakin saamattomuus, vaikka valitettava totuus on, että blogillani ja somenäkyvyydelläni on hyttysenkakan verran vaikutusta kirjamarkkinoilla.

Isetin solmu on siis ihan yhtä hieno nuorten aikuisten spefiromaani kuin Kolmas sisarkin. Edelleen tapahtumapaikkoina ovat Royaume ja Maa, mutta nyt mukaan tulee myös tekokuu Wbn-12. Tarinassa on siis kaiken runsaan fantasiamateriaalin lisäksi myös scifisäikeitä. Tekokuuta hallitsevat haltijat, joiden osuus on myös isompi tarinassa kuin muistan Kolmannessa sisaressa olleen. Kirjan nimihenkilö Iset on tekokuuta hallitsevan haltijaylimys Nenetin tytär ja taitava parantaja. Isetillä on ratkaiseva osuutensa tarinan loppupuolella, mutta sitä ennen hänen sisaruksensa Seth ja Nepthys häärivät tahoillaan hyvinkin aktiivisesti.

Juoni on jälleen ällistyttävän monipolvinen ja kerroksellinen, mutta todettakoon nyt ainakin, että musta noita Minuit on vanginnut entisen hallitsijakumppaninsa ja sisarensa Auben meripihkataikaan ja hallitsee nyt yksin Royaumea. Auben entinen hovinoita Renardine on rakastunut Minuitiin ja tekee kaikkensa päästäkseen tätä lähelle. Minuit kuitenkin joutuu työntämään kauniin noidan pois ja suoraan Nepthyksen syliin. Osa noidista liittoutuu haltijoiden kanssa syrjäyttääkseen Minuitin vallasta.

Ennen kaikkea haltijat haluavat palata Maahan, jonka ihmiset ovat miltei lopullisesti pilanneet. Se ei kuitenkaan onnistu niin kauan kuin Rehtori hallitsee Lyceumia. Seth kumppaneineen saa tehtäväksi tuhota Rehtorin. Välikappaleiksi päätyy tietämättään rehvakas metsänhenki Niemann.

Edelleen Hai punoo varsinaisen juonen lomaan runsaasti kuumaa eroottisesti latautunutta romantiikkaa. Kun pareissa on osapuolina milloin mitäkin lajia noidista ihmisiin ja metsänhenkiin, meno on välillä melkoista kyytiä. Sukupuoli muuttuu tällaisessa ympäristössä merkityksettömäksi sivuseikaksi. Seksiin suhtaudutaan varsin mutkattomasti ja positiivisesti. Se tuo iloa ja lämpöä, ja se on aina molempien osapuolien mielestä mukavaa ja toivottua, parhaimmillaan huumaavaa ja tajunnanräjäyttävää.

Olen kovin ihastunut aikamatkustukseen, ja Isetin solmussa sitä on runsaasti! Pidin myös huumorista, joka pilkahtelee kiitettävän usein tapahtumien lomassa. Välillä huumori on aika mustaakin. Haltijat esimerkiksi päättävät ratkaista Maata kohdanneen totaalisen ympäristökatastrofin varsin ’luovasti’. Olin jossain vaiheessa jo melkoisen huolissani, miten kirjailija oikein aikoi kaikki juonisotkut selvittää, mutta ihan turha oli huoleni, tietysti. Mielenkiintoista on taas aikanaan nähdä, mitä seuraavaksi on luvassa!

Kirjailijan sivuilta löytyy monenlaista kiinnostavaa, kuten kirjatrailereita ja teosten soittolistat.

Magdalena Hai: Isetin solmu
Otava 2021. 687 s.
Kansi Nina von Rüdiger.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus

 

Kotitonttu Jakov Korinaa on kohdannut se kaikkein pahin: hänen kotinsa on palanut. Tonttutuomioistuin toteaa onneksi kuitenkin, että Jakov on syytön tapahtumaan. Hänellä on vedenpitävä alibi. Silti moni kollega kääntää selkänsä Jakoville. Hänen hyvä kotitonttumaineensa on mennyt. Oikeuden päätös kuitenkin takaa, että Jakov saa itselleen uuden kodin. Vanha Jeremias-kotitonttu jää eläkkeelle ja jättää tällä hetkellä perhe Mielisen asuttaman omakotitalon Jakovin vastuulle.

Jeremias liukenee paikalta ällistyttävän nopeasti antamatta juuri lainkaan asiaankuuluvaa perehdytystä seuraajalleen. Häkeltynyt Jakov tekee pian kaksi merkittävää havaintoa. Ensinnäkin perheen pihasaunaa asuttaa kärttyinen haltija Uggi. Toiseksi Mielisen perheen kymmenvuotias tytär Elsa puhuttelee Jakovia! Ennenkuulumatonta, että ihminen näkee tontun, ainakin ilman, että tonttu itse on aktiivinen osapuoli (eikä sellainen ole todellakaan sallittua!).

Uuteen kotiin asettuminen ei siis tapahdu aivan sulavasti. Sitten Jakov saa yllättäen kutsun lähteä henkilökohtaisesti tapaamaan tonttuneuvoston puheenjohtaja Helga Ruohokasta, jolla on järisyttävää kerrottavaa. On käynyt ilmi, että Jakovin ensimmäinen koti poltettiin tahallaan ja että tuhopolttaja kuuluu todennäköisesti ylimaallisiin eli ei-ihmisiin, jolloin asia on kaksin verroin huolestuttava.

Kuka haluaisi polttaa Jakovin vastuulla olevan kodin ja miksi? Sen Jakov haluaa palavasti tietää, eikä uteliaisuudesta kihisevä Elsa juuri jää toiseksi arvoituksesta kuultuaan. Johtolankoja on vähänlaisesti, ja lisäksi Helga Ruohokas antoi Jakoville lisätehtävän kotitonttuhommien päälle. Hänen olisi kartoitettava tonttuovia, joista pääsee kulkemaan Untoloniaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa ylimaalliset asustavat.

Luonnollisesti Jakov ja Elsa päätyvät Untoloniaan ja siellä heti melkoisiin vaikeuksiin. mutkien kautta he ryhtyvät ratkaisemaan paitsi Jakovin kodin polttaneen tuhopolttajan arvoitusta myös järjestelmällistä yksisarvisten salametsästystä. Vai liittyvätkö nämä katalat rikolliset puuhat jotenkin toisiinsa? Ainakin kammottava synkiö vilahtelee molempien rikosten liepeillä. Kuka tai ketkä ovat lopulta kaiken takana?

Jakov Korina ja synkiön salaisuus on Helena Immosen kolmas lastenkirja. Aiemmat Milanna-kirjat ovat saaneet rinnalleen vauhdikkaan fantasiaseikkailun, jossa tavallinen kotitonttu päätyy salapoliisiksi. Jakov vaikuttaa mukavalta kaverilta, jonka seikkailuille varmasti kaikki synkiön salaisuuteen paneutuneet lukijat toivovat kanssani innokkaasti jatkoa.

Immonen kuljettaa juonta vakaan varmasti. Seikkailu on jännittävä, mutta ei liian pelottava tai synkkä, vaikka välillä melkoisessa kiipelissä ollaankin. Mytologiasta, satu- ja fantasiaperinteestä ammennetut tontut, haltijat, menninkäiset ja keijut saavat Immosen käsittelyssä ravakan päivityksen nykyaikaan. Kotitonttujen tehtävätkin on jo pitkälti digitalisoitu, ja tonttuovien käyttötarkoitus on kutkuttava yhdistelmä Narnian vaatekaappia ja perusscifiä. Ihan mainiota!

Kymmenvuotias Elsa on mukava valinta Jakovin pariksi. Tyttö on reipas ja pystyvä, vaikka ylihuolehtiva äiti ei haluaisi päästää häntä edes kouluun.

Jakov Korina ja synkiön salaisuus sopii mielestäni oivallisesti alakouluikäisille lukijoille. Jos lapsille on luettu paljon, nuoremmatkin lapset varmasti kuuntelevat sitä ääneen luettuna mielellään. Ääneen yhdessä luettavaksi kirja sopiikin mainiosti, sillä tarinan huumori puhuttelee myös aikuista eivätkä juonenkäänteetkään ole liian helposti ennalta arvattavissa. Jos ei halua jostain syystä itse lukea lapselle (tai haluaa vain itse kuunnella), äänikirjaversiota voi myös suositella. Markus Niemi lukee juuri sopivasti eläytyen. Väljä taitto taas kannustaa itse lukevia alakoululaisia painetun kirjan äärellä.

Helena Immonen: Jakov Korina ja synkiön salaisuus
Kumma 2022. 304 s.
Kansi ja kuvitus Maya Hahto.
Äänikirjan lukija Markus Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.