Jukka M. Heikkilä: Puumiekka

 

En muista kuulleeni gladiatrixeista eli naisgladiaattoreista ennen kuin luin Jukka M. Heikkilän historiallisen romaanin Puumiekka. Ilmeisesti gladiatrixeja on ollut aikanaan olemassa ja he ovat esiintyneet gladiaattorinäytöksissä Heikkilän kuvaamana aikana eli ainakin keisari Domitianuksen hallitessa Roomaa vuosina 81-96 jaa.

Domitianus hallitsi valtakuntaansa häikäilemättömän itsevaltaisesti, ja hänen hallituskauttaan leimasivat silmitön tyrannia ja pohjaton ahneus. Tähän pohjavirtaukseen Puumiekan juoni vahvasti nojaa.

Romaanin nimi tulee puumiekasta, jonka gladiaattori saattoi lunastaa selviydyttyään kymmenestä ottelusta areenalla. Se oli eräänlainen symbolinen todiste tehdystä työstä ja ansaitusta vapaudesta ja armahduksesta. Ennen gladiaattoripalvelusta tehdyt rikokset oli siis sovitettu. Puumiekkaa käytettiin myös gladiaattoreiden koulutuksessa harjoitusaseena. Varsinaiset teroitetut metallista valmistetut aseet olivat käytössä vain aidoissa ottelutilanteissa areenalla.

Puumiekka alkaa brutaalilla kohtauksella, jossa senaattori Juniuksen perheen rauhallinen ilta päättyy, kun Domitianuksen pretoriaanit tunkeutuvat senaattorin kotiin ja kertovat, että tämä on tuomittu vehkeilystä hallitsijaa vastaan. Junius ja hänen vaimonsa murhataan epäröimättä ja perheen tytär Junia joukkoraiskataan, julistetaan henkipatoksi ja viskataan lopuksi alastomana kadulle. Hänen auttamisensa merkitsisi auttajalle kuolemantuomiota.

Julmasti pahoinpidelty ja häväisty Junia onnistuu hankkiutumaan jumalatar Vestan palvojien talon portille. Toisiksi vanhin kuudesta Vestan neitsyeestä, Helvidia, on Junialle etäistä sukua, ja hän toivoo Helvidian voivan auttaa. Vastaanotto ei ole sydämellinen, sillä keisarin ote on tiukka myös Vestan talon asukkaista. Talossa kuitenkin piileskelee jo entuudestaan toinen saman kohtalon kokenut tyttö Mettia.

Lyhyen toipumisjakson jälkeen Helvidia toimittaa tytöt ainoaan keksimäänsä paikkaan eli gladiaattorikoulutukseen Flaviusten areenalle, jonka lanista Rufuksen hän tuntee. Suunnitelma ei ole aivan pyyteetön, sillä Helvida toivoo edes toisen tytöistä jäävän henkiin ja lunastavan puumiekkansa. Sen jälkeen tämä voisi auttaa Helvidiaa, joka aikoo jäädä kolmekymmentä vuotta palveltuaan eläkkeelle vestaalin tehtävästä. Luvattu eläkesumma on mieletön omaisuus, eikä aie ole lainkaan vaaraton.

Seuraa pitkä jakso, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti gladiatrixien koulutusta ja ankaraa elämää hierarkkisessa yhteisössä. Selviää muun muassa, mitä alun perin tarkoitettiin sanonnalla takapuolen nuolemisesta. Kamppailu elämästä ja kuolemasta on naisten arkea, ja lohtua he saavat vain toisistaan. Kun naiset ovat valmiita ensimmäisiin otteluihinsa, he saavat maistaa huumetta, jota yleisön edessä esiintyminen selvästikin monelle on.

Puumiekka on Jukka M. Heikkilän kahdestoista antiikin aikaan sijoittuva historiallinen romaani. Sen parasta antia on tarkka ajankuva mielenkiintoisine yksityiskohtineen. Gladiaattorien koulutus ja areenalla käydyt kamppailut on kuvattu elävästi, ja lukija tempautuu vauhdikkaiden kohtausten imuun.

Puumiekan on kustantanut pieni Nysalor-kustannus. Vaikka Heikkilä on jo todellinen konkari historiallisten romaanien saralla, olisin silti toivonut viimeiselle editointikierrokselle aavistuksen lisää terävyyttä. Muutamissa kohdissa on jonkin verran toisteisuutta, ja vaikka en todellakaan odota historialliselta romaanilta arkaaista kieltä, jotkut tekstiin livahtaneet tämän päivän ilmaisut pistävät paikoin silmään, kuten ”teitä ei täällä käytetä seksuaalisesti hyväksi”. Kansikuvaakin olisin kenties vielä hieman harkinnut!

Juonenrakentelu ja henkilökuvaus eivät ole Puumiekan vahvimpia puolia. Juoni on yksioikoinen, eivätkä edes päähenkilöt Junia ja Mettia alias Amatsonia ja Akhillea saa juurikaan lihaa luidensa ylle. Yrityksestä huolimatta he jäävät kovin yksiulotteisiksi roolihahmoiksi, kuten Helvidiakin. Annan silti pisteitä runsaasta naisnäkökulmasta, johon romaanissa on panostettu.

Teos on rakenteeltaan suoraviivainen ja konstailematon. Diktatuurissa elämisen riskit käyvät tarinassa selvästi ilmi. Kun mikään laki ei suojaa ketään, ovat seuraukset karut. Kuka tahansa voi löytää itsensä minä hetkenä hyvänsä pennittömänä katuojasta, jollei sitten vatsa auki viillettynä ruumiina.

Heikoimmassa asemassa ovat aina naiset, joiden kunnian vieminen eli raiskaaminen on tekijöilleen pelkkää huvia mutta uhreille täydellinen perikato ja umpikuja. Raiskattu nainen on yhtä kuin huora, eikä siitä leimasta voi mitenkään pyristellä irti. Valitettavan helppoa on vetää yhtäläisyysmerkkejä näistä asetelmista myös nykyajan olosuhteisiin maailmalla.

Jukka M. Heikkilä: Puumiekka
Nysalor 2022. 222 s.
Kansi Jukka M. Heikkilä ja Henna Sakkara-Döring.

Arvostelukappale.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 

Olen kuluneen talven aikana vaeltanut tuntikausia antiikin ajan Peloponnesoksella, purjehtinut ristiin rastiin Aigeianmerta, seurannut niin alastomien atleettien urheilukisoja kuin vapaiden ateenalaisten poliittisia väittelyitä ja valtaapitävien juonitteluja. Esikoiskirjailija Petter Kukkosen Oliivipuut eivät koskaan kuole ja kansainvälisen bestselleristi Conn Igguldenin Ateenan portit ovat historiallisten romaanien perinteiden mukaisesti muhkeita lukupaketteja. Ne ovat myös hyvin mieskeskeisiä romaaneja: miehet urheilevat, taistelevat, juonittelevat, ryyppäävät. Naiset ovat sivurooleissa.

Näiden kahden miehisen tiiliskiviromaanin jälkeen oli virkistävää tehdä aikamatka samoille seuduille mutta naisnäkökulmasta. Jukka M. Heikkilän romaani Sisilian prinsessa kertoo nimensä mukaisesti sisilialaisen prinsessa Lanassan tarinan ja vieläpä hänen itsensä sanelemana. Lanassa on oikea historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäinen nainen, jonka helleenit julistivat jumalaksi jo elinaikanaan.

Sisilian prinsessa alkaa vuoteen 240 eaa. sijoitetulla prologilla, jossa nuori ateenalaisneito Korinna saapuu yrmeän saattajajoukon kanssa pienelle syrjäiselle Kykladien ssariryhmän saarelle. Hänet on pestattu vuodeksi palvelemaan saaren ainoaa asukasta, vanhaa naista. Vasta perille päästyään Korinna tajuaa, että hänen emäntänsä on jumalatar Lanassa.

Lanassa on viettänyt saarella vuosikymmeniä eristyksissä seuranaan vain vuosittain vaihtuva palvelijatar, jota hän kutsuu aina nimellä Sofia. Vanha nainen tuntee, että hänen aikansa on täyttymässä. Vielä ennen kuolemaansa hän kuitenkin haluaa kirjauttaa oman erityislaatuisen tarinansa muistiin, ja siksi Korinnan valintaperuste on ollut sopivan iän ja ulkomuodon lisäksi luku- ja kirjoitustaito.

Edes ylhäisen naisen asema ei ollut antiikin ajalla kovin kummoinen. Miehet käyttivät heitä häikäilemättä pelinappuloina poliittisten naimakauppojen pelipöydällä, ja se oli Lanassankin kohtalo kerta toisensa jälkeen, vaikka hän hetkittäin tunsikin olevansa itse ohjaksissa.

Kuninkaan tyttären tehtävä oli varmistaa omalle maalleen liittolainen. Sisilian kuningas Agathokles naitti Lanassan Epeiroksen kuningas Pyrrhokselle saadakseen itselleen liittolaisen Kreikan mantereelta. Myötäjäisikseen Lanassa sai sopivasti Sisilialle kuuluneen Kerkyran saaren, joka sijaintinsa puolesta oli Pyrrhokselle mieluinen.

Avioliittoon astuminen Pyrrhoksen kanssa ei ollut Lanassalle epämieluinen asia, oikeastaan päinvastoin. Lanassa oli ihastunut sankarikuninkaaseen jo tästä kerrottujen tarinoiden perusteella, eikä miehen ulkomuodossa ollut moitteen sijaa. Sen sijaan aviomiehenä Pyrrhos osoittautuu naiiville Lanassalle (tämä on 14-vuotias!) melkoiseksi pettymykseksi kaikin puolin, eikä vähiten makuuhuoneen puolella.

Avioliitossa naisen, erityisesti kuninkaan vaimon, tärkein tehtävä oli synnyttää miehelleen poikia. Pojat ja lapset ylipäätään ovat nimenomaan miehen omaisuutta, minkä Lanassakin saa karvaasti kokea avioliitossaan. Mutta onko viisasta riistää lapset äidiltään?

Lukija siis tietää tarinan lopputuloksen jo kirjaa aloitellessaan. On kuitenkin kiehtovaa seurata, millaista sattumusten, juonittelujen, huiputusten ja vaarojen kautta Lanassa lopulta päätyy jumalana yksinäisen saaren vangiksi. Tärkeä rooli Lanassan tarinassa on hänen henkilökohtaisella palvelijattarellaan Sofialla, joka suojelee häntä jo lapsuudenkodissa Syrakusassa ja seuraa häntä uskollisesti maasta ja avioliitosta toiseen. Ei ihme, että Lanassa haluaa pitää muiston uskollisesta ja rakkaasta Sofiasta mahdollisimman elävänä omien päiviensä loppuun asti. Kovin syvälle naisten ajatus- tai tunnemaailmaan teoksessa ei kuitenkaan pureuduta, vaan pääpaino on keskeisten tapahtumien kuvauksessa.

Jukka M. Heikkilä on julkaissut vuonna 1995 ilmestyneen Merikonsuli-esikoisromaanin jälkeen useita antiikin aikaan sijoittuvaa teosta. Tämän uusimman Sisilian prinsessan lisäksi hyllystäni näyttää löytyvän myös edellinen Juppiterin saari, joka sekin pitänee ottaa lukuun jossain välissä. Ainakin nämä kaksi viimeisintä teosta ovat myös sutjakkaan napakoita romaaneja, mikä sekin on mukavaa vaihtelua.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021. 235 s.

Arvostelukappale.

Kirjailijan kotisivut.