Sebastian Lindell: Rajatapaus

Tiheään tahtiin kolme Markus Edelmann -dekkaria julkaisseen Sebastian Lindellin kirjailijanimen tausta avattiin syksyllä 2015 juuri ennen Helsingin kirjamessuja sarjan neljännen osan Rajatapauksen ilmestyessä. Timo Liukkonen kertoi messuilla, että halusi kirjoittaa dekkarinsa peitenimellä, koska työ Nokian, sittemmin Microsoftin, palveluksessa oli tiukan tieteellistä. Tekniikan tohtori on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä julkaisuissa eikä halunnut sekoittaa siihen dekkaristipuoltaan. Nyt kuitenkin ura teollisuudessa oli loppumassa, joten kaapista saattoi tulla ulos.

Lindellin dekkarisarja sijoittuu tervolalaisen Liukkosen kotikulmille Pohjois-Suomeen. Sivujuonteita on ulottunut mukavasti myös tänne Salon suuntaan, mikä sai siis nyt selityksensä, kun Liukkonen kertoi asuneensa 1980-luvun puolivälistä lähtien Salossa. Messuilla Liukkonen kertoi, että hän näkee rikoksen ratkaisemisessa ja tieteellisessä tutkimuksessa tiettyjä samankaltaisuuksia.

Rajatapaus on siis neljäs komisario Markus Edelmannin ja hänen ryhmänsä tutkimuksista kertova dekkari. Ilahduttavaa on, ettei nimi ole enää Kun…-alkuinen hankala rimpsu. Siitä pisteitä. Nimi on muutenkin oivallinen monimerkityksekkyydessään. Edelmannin riesaksi nimittäin Ruotsin puolelta Rovaniemellä yliopistolla vieraileva professori löydetään pahoinpideltynä ja hukkuneena Tornionjoesta. Mistä uhri on heitetty rajajokeen? Onko hänen surmaajansa ollut suomalainen vai ruotsalainen? Näiden kysymysten leijuessa ilmassa päätetään perustaa tutkimusryhmät kummallekin puolelle rajaa ja vaihtaa päittäin tutkijoita yhteistyön sujumisen takeeksi.

Poliiseja siis vilisee tarinassa ainakin tuplaten normaalitilanteisiin verrattuna. Henkilökaarti on muutenkin laaja. Kahden yliopiston kollegat ovat epäiltyjen listalla, samoin kahden maan maaperällä operoivien kaivosyhtiöiden väet, sillä professori Birger Johanssonin erikoisalaa ovat olleet kaivosten ympäristövaikutukset ja niiden hallinta. Kaiken huipuksi Johansson on ollut myös armoton häntäheikki, joten mustasukkaisia miehiä tuntuu putkahtelevan epäillyiksi alinomaa, kun professorin toimia selvitellään ja ihmisiä puhutetaan.

Pian juttu mutkistuu entisestään, kun Ruotsin puolelta löydetään hukkunut mies, joka yllättäen yhdistyy professorin surmaan. Lisäksi Suomessa syrjäisen maalaistalon yksinäinen naisasuja löydetään kotoaan hirttäytyneenä, ja hänenkin menneisyytensä kytkeytyy poliisien (ja lukijan!) ällistykseksi kaivosprofessoriin. Mutta miten tämä koko kuvio saadaan selvitettyä ja vielä todistettuakin?

En tiedä, kuinka paljon luentaani vaikutti tieto Liukkosen tohtoriudesta, mutta jostain kumman syystä Rajatapaus osoittautui mielestäni puisevimmaksi neljästä sarjan osasta. Lindell ei malta olla luennoimatta milloin meän kielestä, milloin tieteellisen julkaisun tekotavasta tai mistä hyvänsä asiasta, joka jotenkin tutkintaa sivuaa. Ei auta, että luennot on paikoin koetettu pukea dialogin kaapuun. Tulos ei vain ole kovin luonteva.

Kutkuttavasta alkuasetelmasta huolimatta en tällä kertaa oikein päässyt juonenkuljetuksen kyytiin. Poliisit sinkoilevat sinne tänne pitkin Pohjoiskalottia, ja lukija joutuu tarpomaan yksityiskohtaisen kuvailun soissa milloin milläkin puolella Tornionjokea. Lindellin maneeri kertoa pikkutarkasti kaikesta mahdollisesta alkaa lopulta tuntua tukahduttavalta. Henkilöiden paljous aiheuttaa paitsi kuormittumista muistille myös sen, ettei ketään syvennetä kunnolla. Jotain pieniä heittoja on sekä Edelmannin että Fribergin yksityiselämän puolelle, mutta niistäkin jää sellainen sivumaku, että ne on viskattu sekaan lähinnä velvollisuudesta.

Toivelistani siis seuraavaa dekkaria varten:

Vähemmän

• henkilöitä
• pikkutarkkoja (turhia) yksityiskohtia
• luentoja

Enemmän

• henkilöiden syventämistä, jonkinlaista lämpöä
•  juonen selkeyteen paneutumista

Sebastian Lindell: Rajatapaus

Myllylahti, 2015. 366 s.

Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Markus Edelmann -sarja:

Kun pimeys peittää valkeat yöt (Myllylahti, 2012)

Kun kesä ei tullutkaan (Myllylahti, 2013)

Kun varjot pitenevät (Myllylahti, 2014)
Rajatapaus (Myllylahti, 2015)

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

KRP:n rikoskomisario Markus Edelmann sattuu sopivasti paikalle, kun Joulupukin Pajakylän takaiselta parkkipaikalta löytyy yliajon uhriksi joutuneen naisen ruumis. Nopeasti käy ilmi, ettei kyseessä voi olla vahinko: naisen yli on ajettu ainakin kolmesti. Kuka on halunnut tappaa 74-vuotiaan äveriään ja kipakkakielisen koruliikeyrittäjän?

Edelmann ryhmineen joutuu paiskimaan ankarasti töitä, sillä teolle ei tunnu löytyvän sen paremmin silminnäkijöitä kuin motiiviakaan. Sitkeä poliisityö tuottaa kuitenkin vähitellen tuloksia, ja lopulta tasavertaisen lupaavia tutkintalinjoja on useita. Niin lukija kuin poliisitkin ovat jo moneen kertaan varmoja tapauksen ratkeamisesta, mutta oikeaoppisesti syyllinen paljastuu vasta lopussa. Tälläkin kertaa tapahtumien taustoja joudutaan penkomaan kaukaa menneisyydestä.

Kun varjot pitenevät on kirjailijanimi Sebastian Lindellin kolmas rikoskomisario Markus Edelmannista ja tämän rovaniemeläisestä tutkijaryhmästä kertova poliisiromaani. Lindell panostaa enemmän tiukkaan juonenpunontaan kuin henkilökuvaukseen, mutta vähitellen keskeiset poliisit käyvät lukijalle tutuiksi. Henkilökuvauksessaan Lindell on selvästi kehittynyt kolmen romaanin mittaan.

Edelmann on taustaltaan puoliksi saksalainen. Isä oli saksalaisupseeri, johon Edelmannin äiti sodan aikana rakastui. Äiti päätti kuitenkin jäädä Suomeen sodan ratkaisuvaiheissa, ja niin poika sai kasvaa isättömänä. Suhteet isään ja tämän saksalaiseen perheeseen kuitenkin tiivistyivät myöhemmin. Saksan kielen ja kulttuurin tuntemuksesta on ollut Edelmannille hyötyä monissa tutkimuksissa, niin tässäkin.

Naisnäkökulmaa Lindellin kirjoihin tuo Edelmannin alainen Sonja Friberg, kaunis Tammisaaresta kotoisin oleva tutkija. Sonjan suomenruotsalaisuus antaa lisäväriä työryhmään, joka joutuu tässäkin romaanissa poikkeamaan tutkimusten tuoksinassa myös Ruotsissa ja Norjassa. Pohjoinen paikallisväri ja tarkka 2000-luvun alun ajankuva ryydittävät Lindellin tasaisen varmasti kulkevia tarinoita mukavasti.

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Myllylahti 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Aiemmat Sebastian Lindellin komisario Edelmann -kirjat:

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt ja Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti-kustantamon tallissa tiukkatahtisia poliisidekkareita kirjoittava Sebastian Lindell on kirjailijanimi. Pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija kirjoittaa itsestään muun muassa näin kustantamon sivuilla:

”Pyrin kirjoittamaan sen tyyppisiä tarinoita, jollaisia itsekin haluaisin lukea. Dekkarin päätehtävä on mielestäni viihdyttää lukijaa, ja sen ehdottomasti tärkein ominaisuus on vetävä rikosjuoni. Kaikki muu, niin henkilö- ja miljöökuvaus kuin mahdollinen aiheen ajankohtaisuus tai kantaaottavuus, tulee vasta toissijaisena.”

Lindellin kaksi ensimmäistä dekkaria nyt luettuani voin todeta, että tavoitteeseen on päästy. Sekä Kun pimeys peittää valkeat yöt (KPPVY) että Kun kesä ei tullutkaan (KKET) ovat ennen kaikkea juonivetoisia ja tapahtumatäyteisiä, otteessaan pitäviä ja viihdyttäviä poliisiromaaneja. Juonikuvioita on hiottu tarkkaan ja huolella. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan ei puutu, mutta mitään päätöntä koheltamista ei ole mukana. Sen sijaan kirjojen ehkä suurin heikkous on henkilökuvauksen ulkokohtaisuus, jopa pinnallisuus. Tältä osin Lindellin kirjoitustyyli muistuttaa enemmän Jarkko Sipilää kuin Seppo Jokista, jos vertailu sallitaan.

Lindellin kirjat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, lähinnä Lapin alueelle ja Rovaniemen ympäristöön. Päähenkilöinä on KRP:n etsiväpari, rikoskomisario Markus Edelmann ja rikosylikonstaapeli Sonja Friberg. Kummankin tausta on melko värikäs. Edelman on saksalaisen sotilaan ja suomalaisnaisen lapsi. Isä on tunnustanut poikansa ja Markus on täysin kaksikielinen Saksassa vietettyjen kesien ansiosta. Tausta on toki aiheuttanut aikanaan melkoista kiusaamista. Sonja taas on suomenruotsalainen ja kotoisin Tammisaaresta. Minua kiehtova yksityiskohta on, että Sonja on aikoinaan harjoittelujaksoillaan työskennellyt Salossa. Edelmannin aikuinen tytär opiskelee Saksassa ja vaimo on kotirouva, Sonja taas on kolmikymppinen sinkku, joka toivoisi ehkä sittenkin pysyvää parisuhdetta. Kaksikon välit ovat asialliset, joskin Sonja tuntuu välillä tuskastuvan esimieheensä der Alteen.

Kun pimeys peittää valkeat yöt ilmestyi vuonna 2012, mutta sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000, markka-ajan viimeisiin hetkiin. Vaikka aikaa on kulunut vasta vajaat viisitoista vuotta, huomaa muutoksen selvästi. Ajankuvan yksityiskohdissa Lindell onkin huolellinen. Toisaalta yksityiskohtien alleviivaaminen alkaa jo paikoin tuskastuttaa. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä mallia kulloinenkin matkapuhelin on tai minkä merkkinen auto vuokrataan? Kuinka paljon kellonaikoja täytyy korostaa tarinassa, jossa aika muuten etenee varsin verkkaan? Entä pitääkö jokainen pullakahvitauko selostaa?

KPPVY:n rikosvyyhti lähtee liikkeelle jo helluntaista 1960, samasta hetkestä kuin kuuluisat Bodomjärven murhat. Vuotta myöhemmin Kemijoesta löytyy pahoin hajonnut ruumis. Siitä mitä on jäljellä päätellään, että vuoden veden alla ollut ruumis on todennäköisesti nuoren naisen, joka on kohdannut väkivaltaisen lopun. Vuoden 1960 juhannuksen tienoilla yläjuoksulta on löytynyt naisen vaatekerta, mutta ketään ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta vuonna 2000 ilmenee uusia todisteita ja poliisi avaa jutun uudelleen.

Sitkeä ja turhauttavakin selvitystyö alkaa vähitellen tuottaa tuloksia. Sitten tapahtuu teloitus, palkkamurha. Eläkeläismies ammutaan kotonaan keskellä kirkasta päivää. Kirjan puolivälissä palkkamurha motiiveineen on selvitetty, samaten nuoren naisen kuolinhetken tapahtumat. Tässä vaiheessa ihmettelin, mihin loput 150 sivua on tarkoitus käyttää. Yllättäen poliisi lähtee varmistelemaan jokiruumiin henkilöyttä sekä selvittämään tapahtumia, jotka edelsivät kuolemaa. Taustalta paljastuukin tragedia toisensa jälkeen. Hieman luistellaan kaltevalla pinnalla, koska traagisia tapahtumia ja yhteensattumia on niin viljalti. Osa tapahtumista myös noudattelee tunnettuja suomalaisia rikoksia, mutta soveltaen toki. Itseäni kiinnosti eniten sivujuonteessa pinnalle pulpahtanut uskonlahko, jota Lindell ei nimeä mutta joka ilmiselvästi on niin sanottu kartanolaisten* ryhmittymä.

Kun kesä ei tullutkaan ilmestyi vuonna 2013 ja sijoittuu sekin Rovaniemen maisemiin. Vuoden 2001 vappuna katoaa nuori nainen Rovaniemen keskustan tuntumassa hölkkälenkillään. Kyseessä on jo kolmas samantapainen katoamistapaus kolmen vuoden sisällä. Naiset ovat kadonneet kirjaimellisesti jäljettömiin, eikä heitä tunnu yhdistävän mikään lukuun ottamatta ilmeisimpiä seikkoja eli naiseutta ja rovaniemeläisyyttä. Poliisi on ymmällään.

Tutkimukset nytkähtävät eteenpäin vasta, kun löytyy kuoliaaksi pahoinpidelty ja alastomaksi riisuttu nainen. Kun vaatteet sattumalta löytyvät toisaalta, pääsee poliisi muutaman askeleen lähemmäs tekijää. On kuitenkin turvauduttava järeämpiin keinoihin, ja niinpä murhaajalle viritetään ansa. Paha kyllä syötti napataan ansan suulta ja alkaa melkoinen kilpajuoksu täpärine tilanteineen.

KKET:ssä Lindell käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee paikka paikoin seuraamaan myös nimeämättömäksi jäävän murhaajan ajatuksenjuoksua. Lindell tekee tämän varsin ovelasti ripotellen sopivia vinkkejä. Samaan aikaan poliisi koettaa selvitellä eri epäiltyjen todennäköisyyttä, ja vihjeet tietysti täsmäävät useimpiin. Arvasin murhaajan oikein jo varsin alussa, mutta luovuin arvauksestani ja veikkasin väärin paria muutakin ennen kuin juttu ratkesi. Murhien tekotapa oli jokseenkin karmiva, ja lopullisesti niskakarvani sai pystyyn aivan lopussa siteerattu todellinen lehtiuutinen, jossa kerrottiin ihan tästä läheltä varastetuista teräksisistä matonpesualtaista… Lindell siis flirttailee fiktiollaan faktan kanssa aika rohkeasti!

Jo ylempänä nurisin, ettei Lindell ole parhaimmillaan henkilökuvauksessa. Edes Edelmann tai Friberg ei kahden kirjan matkalla juurikaan syvene. Ylipäätään Lindellillä on maneerina kuvata jokaisen sivuhenkilönkin ulkonäköä kuin poliisin etsintäkuulutuksessa, tukanväristä pituuteen ja painoon vaatetuksen yksityiskohtia unohtamatta. Monesti nämä kuvaukset katkaisevat kerronnan töksähtäen, mikä vielä korostaa niiden päälleliimaamista. Poliisityötä Lindell sen sijaan kuvaa uskottavasti ja huolellisesti, vaikka mitään puhelinkuuntelun yksityiskohtaista kuvausta ei esimerkiksi olekaan otettu mukaan, onneksi.

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Arvostelukappaleet kustantajalta, kiitos!

Lindellin kolmas dekkari Kun varjot pitenevät ilmestyy syksyllä.

*Kartanolaisuuteen olen törmännyt aiemmin esimerkiksi Ulla Appelsinin teoksessa Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina (WSOY 2010) ja Kirsti Ellilän dekkarissa Usko, toivo ja kuolema (Tammi 1998).

Dekkariviikon kunniaksi arvon nämä kaksi Sebastian Lindellin dekkaria blogini lukijoiden kesken. Arvon kirjat pakettina, eli yksi henkilö saa molemmat jännittävät kirjat itselleen. Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin alle sunnuntaihin 15.6. klo 19.00 mennessä. Kerro kommentissasi, mikäli haluat osallistua arvontaan. Onnea arvontaan!

Arvonta on suoritettu, ja lahjomaton Random.org-generaattori arpoi voittajaksi Sinikan. Lämpimät onnittelut! Laitathan osoitteesi mahdollisimman pian minulle sähköpostiin: kirsi.htnn @ gmail.com