Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

 

Johanna Savolaisen toinen kotkalaisen rikosylikonstaapeli Veikko Niskasen tutkimuksista kertova psykologinen poliisidekkari Minne kuljit maailmassa alkaa raflaavasti. Kotkalaisen somevaikuttajan ja tämän yrittäjäpuolison upean omakotitalon tupaantuliaiset päättyvät massiiviseen katastrofiin. Olohuoneen katseenvangitsijaksi tuotu valtava luonnonkivilohkare irtoaa paikaltaan ja särkee samalla suuren lasisen kattovalaisimen. Yksi vieraista kuolee ja useita loukkaantuu.

Sekasortoinen tilanne eskaloituu edelleen, kun juhlien järkyttynyt emäntä haluaa paljastaa seitsemän vuotta sitten kadonneen Maria Laineen ruumiin sijainnin poliisille. Tapaus on aikoinaan kuulunut Veikko Niskaselle ja hänen tiimilleen, joten Veikko hälytetään onnettomuuspaikalle kuulemaan Linda Westötä. Linda kertoo, että hänen avomiehensä Kimi on haudannut Marian heidän tontilleen ja rakentanut sen päälle pihasaunan.

Kimi on loukkaantunut pahasti onnettomuudessa, joten hänen kuulustelunsa lykkääntyy. Samoin Nooran, jonka riita Kimin kanssa edelsi ja ilmeisesti osaltaan aiheutti onnettomuuden (minulle tosin jäi epäselväksi, miten kivi oikein kaatui tai putosi).

Veikko on enemmän kuin halukas saamaan selville, mitä Maria Laineelle oikein aikanaan tapahtui. Abiturienttityttö haihtui keväällä 2004 Kotkan keskustan tuntumasta kuin savuna ilmaan. Käsilaukku löytyi myöhemmin merenrannasta laiturilta, mutta tytöstä tai hänen ruumiistaan ei jälkeäkään.

Tilanne eskaloituu edelleen, kun käy ilmi, että onnettomuuden uhri ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet oli kaaoksen keskellä pistetty isolla lasinsirpaleella kuoliaaksi. Kuka halusi tappaa harmittoman Sauli Kokkosen, Kimin, Lindan, Marian ja Nooran sekä monen muun kutsuvieraan entisen lukiotoverin? Liittyykö Saulin kuolema Marian katoamiseen?

Niin uskoo ainakin Elli, Nooran ja tämän puolison Saanan ystävä, joka hälytetään keskellä yötä Kotkaan. Paluu kotikaupunkiin ei olisi kivuton, vaikka nuoruudenystävä Noora ei olisikaan loukkaantunut onnettomuudessa. Tapahtuma tuo naisten mieleen lukioaikaisen painajaismaisen yön, jolloin Nooralle tapahtui jotain ikävää, mistä ei ole sen jälkeen puhuttu saati selvitetty.

Savolainen on rikkonut kronologian rohkeasti, ja takaumat seuraavat toisiaan satunnaiselta vaikuttavassa järjestyksessä. Eniten kelataan Marian katoamista edeltäviä lukiovuosia, mutta osa takaumista ulottuu ihan tyttöjen lapsuuteen asti, aikaan, jolloin Elli muutti paikkakunnalle ja Noora ja Saana ottivat hänet kolmanneksi tiiviiseen kaverisuhteeseensa. Jää murtui ensimmäisissä koripallotreeneissä, joihin Elli uskalsi vaivoin osallistua.

Näkökulmia on myös lukuisia. Tärkeimmiksi henkilöiksi muodostuvat rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen ja Elli, joka alkaa ystävineen selvittää, kuka tappoi Saulin ja mahdollisesti myös Marian.

Noin puoliväliin asti Minne kuljit maailmassa toimii oikein hyvin. Ilmassa on tiheältään arvoituksia, eikä lukija oikein hahmota, mistä kaikesta on kyse. Tunnelma on painostava. Harmillisesti jossain vaiheessa tarinan ote kuitenkin katoaa. On vaikeaa sanoa, miksi näin käy. Ainakin henkilöitä on lopulta liikaa. Tyttöjen koripallojoukkueen lisäksi mukana on urheilevien poikien porukka, johon paikkakunnalle lukion alussa muuttava Kimi sujahtaa ja ottaa sen haltuunsa.

Osa lukuisista juonenkäänteistä ja johtolangoista on tarkoitettu hämäämään lukijaa, mutta sille ei oikeastaan olisi tarvetta, sillä lukijalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuuksia päätellä ratkaisuja. Monipolvisten kieputtelujen jälkeen ne tuntuivat lopulta vähän kuluneilta, dekkarin voimakkaaseen alkuun nähden laimeilta.

Dekkarina Minne kuljit maailmassa siis jättää jonkin verran toivomisen varaa. Sen ehdottomasti parasta antia on tyttöjen koripalloharrastuksen kuvaus. Joukkueurheilu antoi kaikille osallisille paljon ja oli heidän elämänsä keskeisimpiä elementtejä koko kuohuvan murrosiän ajan. Savolainen onnistuu hienosti kuvaamaan joukkueen dynamiikkaa. Ystävyyssuhteet mutta myös ankara keskinäinen kilpailu tulevat aidon tuntuisina esiin.

Mukavaa on myös tarinan sijoittaminen Kotkaan. Meillä ilmestyy tukuittain Helsinkiin ja vähän pienempinä tukkuina Turkuun ja Tampereelle sijoittuvia dekkareita, joten on mukavaa päästä välillä vähän niin sanotusti maakuntiin.  

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa
Mäkelä 2022. 350 s.

Arvostelukappale.

Sarjan edellinen osa Se, joka pääsi pakoon. Kirjat voi huoleti lukea haluamassaan järjestyksessä.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

 

Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2021 on haastateltu kuutta hiljattain esikoisdekkarinsa julkaissutta kirjailijaa. Yksi heistä on Johanna Savolainen, jonka dekkari Se, joka pääsi pakoon ilmestyi huhtikuussa Kustannus-Mäkelän julkaisemana.

Savolainen kertoo olevansa Kotkasta Helsinkiin muuttanut entinen toimittaja ja nykyinen viestintäpäällikkö, jolla on takanaan ura nuorten maajoukkueen koripalloilijana. Nykyään hän harrastaa juoksua.

Se, joka pääsi pakoon -dekkarissa Savolainen on hyödyntänyt monia itselleen tuttuja aiheita. Ensinnäkin romaanin miljöö on pieni rannikkopaikkakunta, jota kutsutaan Kyläksi. Lukija sijoittaa sen mielessään kirjailijan antamien vihjeiden mukaan Suomenlahden rannikolle jonnekin Kotkan ja Haminan kaupunkien väliin. Tapahtuma-aika on vuoden 2009 kesä, joskin loppuratkaisut sijoittuvat seuraavan vuoden kevääseen.

Kirjan päähenkilö on Kotkan poliisissa työskentelevä rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen, joka harrastaa intohimoisesti juoksua. Yksi keskeisistä henkilöistä on nuori koripallolupaus Teemu Merikallio, joka ennen Yhdysvaltoihin lähtöään palaa viettämään kesää Kylään äitinsä Annan luokse. Anna on entinen toimittaja, joka on aviomiehensä kuoleman jälkeen palannut Kylään ja ottanut hoitaakseen vanhempiensa liikeyrityksen, kohtalaisen hyvin menestyvän baarin. Annan baari on jonkinlainen kylän sydän, jossa kaikki tiedetään.

Tapahtumat alkavat jo keväällä, kun Annan palkkaama kesäapulainen Eevi pölähtää täysin varoittamatta paikalle toista kuukautta etuajassa. Parikymppinen hätkähdyttävän kaunis Eevi saa Annalta sekä asunnon että työpaikan. Naisten yhteiselo alkaa vähän kangerrellen, mutta vähitellen Anna tottuu siihen, että Eevi ei suostu kertomaan mitään itsestään ja menneisyydestään. Kaksikon rauha odotetusti järkkyy, kun Teemu muuttaa kesäksi takaisin kotiinsa.

Kylän ilmapiiri vaikuttaa jotenkin jännittyneeltä, eikä kaunis ja salaperäinen Eevi baaritiskin takana ja koko Suomen ihailema Teemu sen toisella puolella tunnu helpottavan tilannetta. Myös Annan ystävä Leila palaa yllättäen tyhjentämään lapsuudenkotiaan. Sitten Kylässä alkaa tapahtua raakoja väkivallantekoja, joita poliisin silmin tuntuu yhdistävän vain yksi nimi: Teemu Merikallio. Mitä Kylässä oikein kesäöisin tapahtuu?

Kustantaja luonnehtii Savolaisen esikoisteosta cosy crime -tyyliseksi dekkariksi, mutta mielestäni Se, joka pääsi pakoon ei ole kovinkaan leppoisa. Ainakaan minun on vaikea pitää leppoisana esimerkiksi murhaa, jossa uhrin pää murskataan kahvakuulalla. Tunnelma tiivistyy loppua kohden melko ahdistavaksi, vaikka alkuun pääseminen on uhkarohkeankin hidasta. Prologin perusteella tiesi toki odottaa, että jossain vaiheessa alkaa tapahtua, mutta siitä huolimatta usko oli hieman koetteilla.

Kaikilla Kylän asukkailla ja osalla kesävieraistakin tuntuu olevan toinen toistaan synkempiä salaisuuksia kätkettävänään. Niiden penkominen ei tosiaankaan ole vaaratonta.

Kuten sanottu, Savolainen on taitava ahdistavan ja synkeän tunnelman luojana. Myös hänen henkilönsä ovat kiinnostavia, vaikka aivan iholleen he eivät lukijaa päästäkään. Juonessakin on lopulta riittävästi kierrettä ja sivurönsyjä, ja ainakin minä halusin tietää, mitä, kuka ja miksi kaiken takana lopulta on. Kilpaurheilun raadollinen maailma on kuvattu mielenkiintoisesti ja asiantuntevastikin.  

Rikosylikonstaapeli Veikko Niskaseenkin tutustuttiin vasta hyvin pintapuolisesti. Mutta kenties saamme vielä uusia tilaisuuksia tuttavuuden syventämiseen?

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon
Kustannus-Mäkelä 2021. 316 s.

Arvostelukappale.

En valikoi luettavaani kustantamon perusteella, mutta on mukavaa lukea välillä pienempien (ja toistaiseksi itsenäisten) kustantamojen julkaisemia teoksia. Kustannus-Mäkelällä esimerkiksi on kiinnostavia dekkaristeja tallissaan, kuten Marja-Liisa Heino.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja

 

”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa, hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020). Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas rikosvloggaaja.

Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa -dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. 

Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja -dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen hieman vaappuvassa kyydissä.

Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen, nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.

Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi Vilja olisi murhannut hänet?

Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään, vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.

Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan, joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.

Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.

Arvostelukappale.

Eerola-sarja:

Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)

Nääsville-sarja:

Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni

Vähän jäi harmittamaan, että Marja-Liisa Heinon Puhu silmilleni -romaanin lukeminen venahti kirjasta itsestään riippumattomista syistä vuodenvaihteen yli. Se olisi nimittäin kirkkaasti pamahtanut vuonna 2019 lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Mutta toisaalta on tietysti vallan mainiota päästä aloittamaan uusi lukuvuosi lähestulkoon täydellisellä lukuelämyksellä.

Olen lukenut Heinon tuotannosta aiemmin vain vuonna 2016 Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaana olleen dekkarin Älä tähti putoa. Teos erosi edukseen kyseisen vuoden kotimaisesta dekkarisadosta, vaikka ei Johtolankaa saanutkaan. Heinon poliisipäähenkilö Karli Eerola on suomalaisessa dekkarikentässä melkoisen ainutlaatuinen etnisen taustansa takia. Mies on puoliksi romani ja noudattaa arjessaan jossain määrin heimoperinteitä. Osittain näiden seikkojen takia Eerolalla oli hankaluuksia työpaikallaan, vaikka häntä ammatillisesti arvostetaankin.

Heinon kuudes romaani Puhu silmilleni ilmestyi siis viime vuoden puolella. Heinon kirjailijasivuilta löytyy tieto, että kyseessä on uuden Nääsville-sarjan (!) aloitusosa. Kirjassa on sivuhenkilönä mukana entuudestaan tuttu poliisi Karli Eerola, joka on saanut siirron Tampereelle. Tärkeämpi henkilö on kuitenkin Eerolan kummityttö Riikka, joka myös on taustaltaan romani.

Päähenkilö (ainakin minun mielestäni) on kuitenkin 24-vuotias Harri. Kaveri on poikkeuksellisen mielenkiintoinen yksilö, sillä kuulovammainen, käytännössä nyt jo täysin kuuro Harri osaa viittomakielen lisäksi vaivatta lukea huulilta. Koska kuurous ei ole synnynnäistä, puhuu Harri selkeästi, eikä hänen kuurouttaan vieras välttämättä heti oivallakaan.

Mielenkiintoiseksi Harrin tekee kuitenkin hänen uusnatsimenneisyytensä. Nuorukaisen vartaloon on tatuoitu synkkiä symboleita ja erilaisia arpia löytyy myös todisteina hurjasta, viinan, huumeiden ja väkivallan täyttämästä menneisyydestä. Väkivaltainen rasistinen nuoruus on kuitenkin menneisyyttä monessa mielessä. Harri on nimenomaan ex-uusnatsi. Irtautuminen ei kuitenkaan ole ollut eikä ole vieläkään ihan helppoa. Vanha Harri on vain pinnan alla ja pulpahtaisi sieltä kovin helposti esille, jos vain nyky-Harri antaisi niin käydä.

Välit isään ovat olleet Harrin tuhoisan käyttäytymisen takia huonot, välillä erittäin huonotkin, mutta eivät koskaan kokonaan poikki. Isä on auttanut poikaansa järjestämällä tälle asunnon ja työpaikan Tampereelta, poissa helsinkiläisistä äärioikeistokuvioista. Harri on muuttanut kolmanneksi kahden iäkkään miehen Valtterin ja Tapion talouteen. Ex-uusnatsi kokkaa homopariskunnalle ja huolehtii omakotitalon käytännön askareista. Järjestely on samalla oivallista siedätyshoitoa.

Lisää siedätystä Harri saa osa-aikatyöstään Jossen antikvariaatissa. Josse on Valtterin ja Tapsan ystävä, joten Harrin tilanne on ollut työnantajan tiedossa alusta asti. Kuuro puotipuksu sopii hyvin muutenkin vähän eksentrisen käytettyjen kirjojen kaupan henkilöstöön ja ilmapiiriin. Vapaa-ajallaan Harri käy ahkerasti kuntosalilla tatuoinnit huolella piilotettuina. Sen lisäksi hän osallistuu vapaaehtoisena sosiaalitoimen järjestämään isovelitoimintaan. Omanikäistä seuraa hänellä ei juuri Tampereella ole.

Riikka on omilleen muuttanut nuori romaninainen, joka haaveilee toimittajan työstä ja pitää vapaa-aikanaan ärhäkkää vlogia. Leipätyökseen Riikka kuitenkin tekee lähihoitajan työtä kotihoidossa. Riikan ja Harrin polut risteävät, kun Tampereella pahoinpidellään rajusti henkilö, joka on pitänyt vahvasti kantaa ottavaa homomyönteistä blogia, ja Harri kutsutaan taustansa takia poliisin kuultavaksi. Riikka kuulee tapauksesta ja Harrista vahingossa, kun hänen poliisikummisetänsä puhuu siitä kotonaan. Nopea salavilkaisu kummisedän muistikirjaan, ja Riikalla on tiedossaan Harrin yhteystiedot.

Tulisieluinen ja liikkeissään äkkinäinen Riikka ei häikäile vaan etsii Harrin käsiinsä tuota pikaa ja esittää asiansa suorasukaiseen tyyliinsä. Nuorten ensikohtaaminen ei suju kovin lämpimissä merkeissä, mutta Riikka on sitkeä jotain päätettyään eikä hän hellitä kiinni saamastaan jutunhännästä. Harri taas arvelee, että hänelle voisi olla etua Riikan poliisikytköksestä. Olisi hyvä olla perillä asioista. Lopulta he aloittavat yhteistyön tavoitteenaan selvittää, kuka Tampereella hakkaa ihmisiä pesäpallomailalla. Kuten arvata saattaa, asian kaivelu ei ole ihan riskitöntä.

Heino kirjoittaa aivan loistavasti! Kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista. Kirjassa on dekkari- ja jännitysjuoni, eli rikosta ratkotaan sekä harrastaja- että ammattilaisvoimin, tosin poliisit ovat vain lähinnä taustalla. Puhu silmilleni on kuitenkin paljon enemmänkin. On sääli, jos sen tummanpuhuva ulkoasu torjuu luotaan lukijat, jotka eivät dekkareita lue. Kun kaiken takana lymyilevä pimeiden salaisuuksien verkosto lopussa paljastuu, lukijakin on vereslihalla.

Henkilögalleria on, kuten sanottu, poikkeuksellisen monenkirjava ja kiinnostava. Heino suhtautuu kuvaamiinsa ihmisiin lämpimästi ja ymmärtävästi, mutta ei silti turhia pehmentele. Kaikilla Harrista ja Riikasta alkaen on hyviä ja vähän vähemmän hyviä ominaisuuksia. Kukaan ei jää pelkäksi karikatyyriksi, vaan henkilöissä on inhimillistä syvyyttä ja sävyjä. Synkäksi kääntyvässä tarinassa on kosolti hienoista huumoria, ja esimerkiksi Harrilla on loistava itseironian taju. Jännitteiden luomisessa Heino on mestari.

Puhu silmilleni on hyvin yhteiskunnallinen ja erittäin ajankohtainen romaani. Se ei ole sitä kuitenkaan tippaakaan saarnaavasti tai osoittelevasti. Kaikki päätelmänsä ja ajatuksensa romaanin käsittelemistä teemoista ja aiheista lukija saa tehdä ihan itse seuratessaan henkilöiden toimia ja heille tapahtuvia asioita.

Kaiken taustalla on vielä loistavasti kuvattu miljöö eli Tampere. En huomannut Heinon sanallakaan viittaavan mihinkään Tamperetta riivaavaan rakennusprojektiin, mistä iso kiitos. Riittää, että kadut on revitty auki reaalimaailmassa.

Marja-Liisa Heino: Puhu silmilleni
Mäkelä 2019. 335 s.

Arvostelukappale.

Pirkko Arhippa: Ruusu – pallo – avain

’Tuttua ja turvallista’, olen todennut edellisestä Pirkko Arhipan Varpu Ahava -dekkarista Kulki kuolema puistotietä. Saman voi huoleti toistaa uusimman eli Ruusu – pallo – avain -romaanin luonnehdinnassa. Muutenkin voin huoleti lainata itseäni:

”Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.”

Tällä kertaa Varpu ja viimeisillään raskaana oleva tuleva yksinhuoltaja Tiia saavat tutkittavakseen murhasarjan, jossa Naantalissa tapetaan kaksi nuorta aikuista ja yritetään tappaa kolmaskin, mutta jätetään henkiin, jotta saadaan murhaaja tunnistettua. Ensimmäinen uhri on nuori nuhteeton ja poikkeuksellisen kiltin miehen mainetta kantava Tommi, joka on palaamassa muistisairaan isoisänsä asunnolta, kun hänet lyödään hengiltä parkkipaikalla. Motiivi tuntuisi olevan vain dramatiikkaa rakastavalla entisellä tyttöystävällä, mutta Varpu ja Tiia eivät ole asiasta yhtä vakuuttuneita kuin Tommin isä.

Seuraava uhri on kunnollinen ja vaatimaton kotihoitaja Maria, joka on matkalla illan viimeisen asiakkaan luo, kun murhaaja iskee hänen kimppuunsa rauhallisella naantalilaisella parkkipaikalla. Tälläkin kertaa murhaajaehdokas löytyy läheltä, sillä Marian avomies on äärimustasukkainen ja väkivaltainenkin. Mutta miten murhat liittyvät yhteen, jos pääepäillyt ovat niihin syyllisiä? Lisäharmina ovat vielä ruumiisiin kiinnitetyt pikkuesineet, Tommin rinnalta löytynyt ruusu ja Marian vaatteisiin kiinnitetty pieni pallo. Mitä niillä koetetaan sanoa?

Yhä hämmentävämmäksi soppa muuttuu, kun murhaaja iskee epäonnisesti kolmannen kerran. Nyt uhrina on naantalilainen taksinkuljettaja Krista, samaa ikäluokkaa kuin edelliset uhritkin, mutta luonteeltaan vähemmän kiltti ja vaatimaton. Murhayritys poikkeaa muutenkin aiemmista väkivallanteoista. Merkittävin ero on, että tällä kertaa uhri siis jää eloon ja pystyy aikanaan kertomaan ratkaisevan vihjeen.

Vyyhti lähtee kuitenkin purkautumaan jo aikaisemmin, kun esiin putkahtaa todistaja, joka antaa Varpulle ensimmäisen kunnon vinkin. Se johdattaa hänet Itä-Suomeen Rautavaaralle, ja sieltä palatessaan hän jo tietää ratkaisun, josta lukijalla on ollut prologin perusteella jonkinlainen aavistuskin. Motiivi palautuu aina talvisodan alun hetkiin asti! Loppu saadaan nätille rullalle, kun tekijä antautuu vastarinnatta ja suorastaan vaatii saada tunnustaa kaiken Varpullle ja Tiialle.

Olen aiemminkin avautunut siitä, kuinka epäuskottavina pidän näitä juonia, joissa sotien aikaiset vääryydet vaikuttavat nykyhetken rikoskuvioihin. Kaikki on toki reaalimaailmassa mahdollista, sen myönnän, mutta dekkarinlukijat voisi jo minun mielestäni armahtaa. Arhippa ei anna lukijalle mitään mahdollisuuksia ratkaista rikosta itse, ja Varpunkin mahdollisuudet ovat pitkälti todellisten onnenkantamoisten summaa.

Juoni on lopulta hyvin ohut, joten tarinaa on ollut pakko lihottaa monenlaisella täyteaineksella, jotta haluttu sivumäärä on saatu kokoon. Mikäpä siinä, monet uskolliset lukijat varmaan haluavatkin päivityksiä Varpun miesasioista ja vaikkapa tietoiskun siitä, miten Turun Stockmannin ruokaosasto on näivettynyt tai millaisen villatakin Varpu työpäiväänsä varten valitsee.

Pirkko Arhippa: Ruusu – pallo – avain
Mäkelä 2016. 229 s. 

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?

Koska pitkästyin ja tuskastuin edellisen Unto Katajamäen Martti Piha -dekkarin Paha veli -verkosto parissa, oli Kuka murhasi galleristin? positiivinen yllätys jo siksi, että se on huomattavasti edeltäjäänsä nopeatempoisempi. Kyllä mukana on edelleenkin aineksia, jotka kohauttavat kulmiani ärtyneesti, mutta huomattavasti vähemmän.

Martti on jättänyt kunnalliskonsultoinnin onneksi taakseen ja kirjoittelee työkseen firmojen historiikkeja ja lehtikolumneja. Työrintamalla vain on ollut viime aikoina kovin hiljaista, ja aikaa kolmivuotiaan Veikko-pojan hoitamiseen olisi, vaan ei oikein halua ja intoa. Avioliitto itseä huomattavasti nuoremman Tuula-opettajan kanssa on alkanut yhä enemmän arveluttaa, ehkä jopa kaduttaa vanhenevaa miestä. Näitä perheasioita ei kuitenkaan onneksi kovin runsaasti vatvota, ja ne voi ohittaa kevyesti.

Työrintama saa yllättävää piristystä, kun appi esittelee Martille uutta hankintaansa eli Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalausta, jonka hän on hankkinut edullisesti tamperelaiselta taidegalleristilta. Taulu ja sen aitoustodistus soittavat heti epäilyksen hälytyskelloja Martin mielessä, ja hän päättää tehdä tiedusteluja asiassa. Kuinka ollakaan, Martti löytää taulun välittäneen galleristi Takalan liikkeestään kurkku auki viillettynä. Kassakaappikin repsottaa aukinaisena.

Galleristin tytär palkkaa Martin selvittämään, mihin on joutunut isän hallussa ollut arvokas venäläinen ikoni. Galleriasta ja sivuvarastosta löytyy kyllä monenlaisia ikoneja eri työvaiheissaan, mutta mikään niistä ei ole tyttären kaipaama. Onko Takala väärentänyt ikoneja? Entä miten asiaan liittyy appiukon Schjerfbeck-väärennös? Lisäksi Takala on hiljattain myynyt vanhan kotitorppansa venäläiselle yritykselle huimaan ylihintaan. Miksi?

Vyyhti on kohtalaisen sotkuinen ja juoni monipolvinen, eikä Martti malta olla työntämättä nenäänsä itsekin vaarallisiksi arvioimiinsa paikkoihin. Martin aikuinen poika Petri toimii edelleen rikosylikonstaapelina Tampereen poliisissa, mutta on muuttanut toimintatapojaan sitten edellisen kirjan eikä enää auliisti vuoda tietojaan tutkinnasta isälleen. Päinvastoin Petri vaikuttaa paikoin tuskastuneelta isäänsä, jolla on merkillinen taipumus kompastella ruumiisiin ja joutua hengenvaarallisiin tilanteisiin.

Jotkut juonenkäänteistä ovat kirjan sisäisessäkin maailmassa epäuskottavia, kuten vaikkapa venäläisten täysin epälooginen menettely kaappaamiensa ihmisten kanssa ja Martin selviytyminen fyysisesti vaativista ponnistuksista huomattavasti itseään nuorempia ja riuskempia vastustajia paremmin. Kun lopulta päästään murhien ratkaisuihin, ovat niiden motiivit lievästi kyseenalaisia vaikkeivät mitenkään poikkeuksellisia dekkareissa.

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?
Mäkelä 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

P.S. Vasta tämän jo luettuani tulin tarttuneeksi Jouni Rannan teokseen Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Mietin sen luettuani, että taideväärennöskuviossa olisi ollut jo riittävästi aineksia kunnon dekkariin. Ihan turhaan Katajamäki on lähtenyt laajentamaan vähän sinne ja tänne.

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä

En juurikaan innostunut Tuula T. Matintuvan edellisestä dekkarista Pimeyden kääntöpuoli. Juoni on epäuskottava, koheesio puuttuu ja päähenkilö on yhdentekevä. Lopussa kirjoittaja turvautuu pitkiin selityksiin, jotta saa koottua juoniainekset edes jotenkuten kasaan.

Niinpä en odottanut suuria myöskään Matintuvan viidenneltä rikoskonstaapeli Alina Männystä kertovalta Maan ääniä -dekkarilta. Tosin jo ensivaikutelma oli aiempaa lupaavampi: kirjan kansi saattoi olla jopa kaunein viime vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten joukossa. Sisältö olikin sitten kokonaisuudessaan hyvin positiivinen yllätys.

Pikkukaupungin liepeillä, jo miltei maaseudulla, tapetaan viisitoistavuotias tyttö iskemällä tätä pesäpallomailalla päähän. Ruumis löytyy valaistun lenkkipolun parkkipaikan liepeiltä syksyisenä iltana. Alina ryhmineen saa tapauksen tutkittavakseen. Johtolankoja ei juuri ole, vaikka aika nopeasti selviää, ettei tyttö suinkaan ole ollut lenkkeilemässä. Poliisit puhuttelevat Viljavainiontien varren asukkaita, mutta tutkinta polkee paikoillaan.

Asukkaat ovat mielenkiintoinen kokoelma suomalaisia. Erikoisin heistä on kuusikymppinen Saara, tien päässä sijaitsevan entisen maatilan naimaton tytär, joka ei ole suostunut puhumaan sanaakaan kenellekään sitten vuoden 1967 jouluaaton. Saara viettää paljon aikaa kiikaroiden ympäristöään asuntonsa parvekkeilta. Muutenkin mykkä nainen tuntuu tietävän poikkeuksellisen paljon naapureistaan ja ympäristönsä tapahtumista, mutta hän ei suostu kertomaan niistä kenellekään ennen kuin on jo kahden naisen osalta liian myöhäistä.

Viikon sisällä ensimmäisestä murhasta lenkkipolulta löytyy murhattuna toinenkin paikallinen nainen. Tekotapa on eri, mutta Alina on vakuuttunut, että kyseessä on sama tekijä. Tällä kertaa poliisi on muutenkin varma, että murhaaja ei ole kukaan ulkopuolinen vaan joku tienvarren talojen asukkaista. Kun ihmisten taustoja ja yhteyksiä pengotaan, alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista. Matintupa harhauttaa lukijaa ja poliisejakin oikein kunnolla pariin kertaan, ja mielenkiinto säilyy loppuun asti.

Ainoa karsittavaksi toivomani kerrontakeino on jälleen nimettömän murhaajan sairaiden ja sekavien ajatuksien paljastaminen aina sopiviksi katsotuin välein. Riittävää vaihtelua fokukseen olisi tullut jo siitä, että eksentrisen Saaran osuus on intiimiä minäkerrontaa. Murhaajan teoille on olemassa ihan hyväksyttävät motiivit ilman mitään ’maan äänien’ kuulemistakin. Lisäksi olisin toivonut jotain hieman dramaattisempaa selitystä Saaran mutismille. Mutta kokonaisuudessaan siis oivallinen dekkari!

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä
Mäkelä 2016. 287 s.
Kansi Kari Puikkonen.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Anita Sihvola: Ovi

Lehtori Margit Backman eli Marke eli señora B. on epäluotettavin kertoja, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Hän tosin toteaa sen itsekin: ”Minä olen nyt eri ihminen kuin silloin, kun tarinani alkoi. Joskus ihmettelen monesko ihminen ja minkälainen oikein olen omassa tarinassani.” Lehtori Backmanin kiehtovan ja yhä kammottavammaksi käyvän tarinan pyörteisiin tempautuvaa lukijaa viedään oikein kunnolla Anita Sihvolan psykologiseksi trilleriksi luonnehditussa teoksessa Ovi.

Jälleen kirjan parissa mietin genrerajoja ja kirjojen luokittelun periaatteita. Ovi on ilmoitettu Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -kilpailuun, eli kyseessä on siis jännityskirja, dekkarikin laajasti ymmärrettynä. Psykologinen trilleri -määritelmä ei kuitenkaan minusta aivan sellaisenaan istu teokseen. Pikemminkin se on psykologinen romaani, jossa tapahtuu rikoksiakin, mikäli kertojaa on uskominen. Ahtaasti tulkittuun dekkarimääritelmään se ei sovi, koska rikoksia ei selvitetä, pikemminkin päinvastoin, vaikka lukijalle avataankin lopussa suurin osa matkan varren tapahtumista.

Mutta luokittelut sikseen. Anita Sihvola on kustantamon sivujen mukaan Kotkassa asuva oululaislähtöinen luokanopettaja, joka on ennen Ovea julkaissut lastenkirjoja. Niitä en tunne, mutta oletan, että melkoisen muodonmuutoksen Sihvola on kirjoittajana tehnyt loikatessaan Oven maailmaan. Teos teki minuun vaikutuksen persoonallisen ja intensiivisen kielen, taitavasti sommitellun rakenteen, mielenkiintoisten teemojen ja väkevästi kerrotun tarinan ansiosta. Poikkeuksellinen ja yllättävä olivat ensimmäiset mieleen nousseet määritelmät kirjan kannet suljettuani.

Marken äiti oli satamatyttö ja isä saksalainen upseeri, tai ainakin näin se menee jossakin tarinaversiossa. Joka tapauksessa sodanjälkeisessä satamakaupungin puutalokorttelin sotkuisessa asunnossa Marke asuu äitinsä kanssa epämääräistä elämää, johon kuuluvat myös viinalta haisevat yösedät, joista vastenmielisimmät könyävät viisivuotiaan tytön sänkyyn. Jo pikkutyttönä Marke alkaa sepittää itselleen toista elämää, johon kuuluvat hienot sukulaiset lehtien sivuilta. Kuvia tyttö kokoaa kenkälaatikkoon muistoiksi ja ripustaa ne aikanaan kehystettyinä ja kynällä paranneltuina seinälleen.

Traagisen tulipaloyön jälkeen Markesta tulee täysorpo. Elämä ja maailma kolhivat sen verran, että tytöstä tulee syrjäänvetäytyvä tarkkailija, jota ei ole sosiaalisilla taidoilla pilattu. Hän tuntee aina olevansa outo ja vieras, ulkopuolinen ja väärässä paikassa. Lukupäätä kuitenkin on, ja koska matkan varrelle sattuu sentään hyviäkin ihmisiä, Marke ei suistu katuojaan ennusteestaan huolimatta vaan ankkuroituu keskiluokkaan oikeana viranhaltijana. Yllätys on suurin Markelle eli lehtori Backmanille itselleen. Mutta opettajienhuoneen viidakossakin Marke pelkää koko ajan paljastuvansa, olevansa vääränlainen.

Sihvola purkaa tarinaa auki kahdessa aikatasossa. Toisessa edetään jotakuinkin kronologisesti Marken lapsuudesta kohti eläkeikää, toisessa tavataan señora B. Espanjan Cádizin kujalta muistelemasta mennyttä mutta myös nykyhetkessä elävänä. Mukanaan hänellä on entisestä elämästä vain lähes puhki kulunut kenkälaatikko ja pieni kiinalainen lipasto. Nämä kaksi esinettä ankkuroivat hänet muistoihin, joita ei voi paeta. Mitä kaikkea oikein on tapahtunut ja mikä osuus Markella on ollut tapahtumiin, saa kyllä ainakin yhdenlaisen selityksensä lopulta.

Mielen hauraus, lapsuuden kovat kokemukset ihmisen persoonallisuuden muokkaajina, sopeutumattomuus ja ihmisen itselleen rakentaman maailman suojaamisen raivokkuus ovat teemoja, joita Sihvola käsittelee taiten tarinassaan. Minua kiehtoi sattuneista syistä myös Sihvolan armoton tapa kuvata koulumaailmaa ja sen lainalaisuuksia. Peruskoulun tulo, uudet opsit, opettajakokoukset, kurinpitoyritykset, kouludemokratia ynnä muu näyttäytyvät karusti paljastavassa valossa, kun niitä katsotaan Marken kyynistyvin silmin. Työelämäkuvauksena ylipäätään Ovi on tarkkanäköinen.

Ovesta on vähän vaikea sanoa pitäneensä, se kun ei ole mikään mukava tai kovin viihdyttäväkään teos. Lähinnä kuvailisin sen otetta vangitsevaksi. Ote piti tiukasti lähes loppuun asti. Vain aivan loppuun sijoitettu minäkertojan tunnustus satunnaiselle herrasmiestuttavalle olisi voinut jäädä poiskin, sillä lukija oli jo tehnyt omat päätelmänsä päänsä sisällä. Se olisi riittänyt.

Anita Sihvola: Ovi
Mäkelä. 309 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

Nina Peura: Kultasadetta

Ennuste ei ollut kovin hyvä, kun aloittelin Nina Peuran dekkaria Kultasadetta. Kansiliepeessä nimittäin kerrotaan, että kyseessä on Peuran kolmas jännitysromaani ja että ensimmäinen oli nimeltään Kuolemankukkia. Viimeksi mainitun kansikuva kolkutteli jotain muistissani, ja kas, olen aikoinani lopettanut kirjan kesken heti alkusivuillaan. Valitettavasti on sanottava, ettei Kultasadetta juurikaan parempi ollut, vaikka sen velvollisuudentuntoisesti loppuun asti kahlasinkin. Tyyli on edelleen vaivaannuttavan teennäistä ja ponnetonta, jaarittelevaa ja kaikkea muuta kuin jännittävää.

Helsinkiläisen East Paper -nimisen perheyrityksen toimitusjohtaja Gunnar Suurmaa löytyy aamulla vuoteestaan kuolleena. Vaimo Laila Suurmaa, omaa sukua Östman, löytää miehensä ja miettii, miten tilanteessa pitää toimia. Paikalle lampsivat ensin poliisit, sitten lääkäri ja lopulta hautausurakoitsija. Kaikki ovat yksimielisiä: mies on kuollut sydänkohtaukseen. Pitkän päivän päätteeksi leski alkaa soitella lapsilleen suruviestiä. Samalla lukijalle esitellään Suurmaan perhe. Käy ilmi, että perhe ei ole koskaan ollut kovin sopuisa. Isä on ollut tyrannimainen, vaativa ja lapsiaan eriarvoisesti kohteleva.

Rikoskomisario Olli Berg kuitenkin kiinnostuu poliisipartion raportista ja päättää tutkia terveen miehen kotikuolemaa hieman tarkemmin. Seuraa kiusallisen kömpelöä kyselemistä ja jaanailua Suurmaan pariskunnan tavoista jakaa kasvatus- ja ansaintavastuuta. Ruumiinavauksen päättämisestäkin jahnataan vaikka kuinka pitkään, ja se venyy venymistään. Vasta kirjan viimeisillä sivuilla selviää, että kyse on kuin onkin murhasta. Kuka sen teki, miten ja miksi, selviävät kuin itsestään loppusivuilla.

Sitä ennen lukija on pitkästytetty lähes hengiltä kuvailemalla Lailan ja Gunnarin avioliiton vaiheita East Paperin historiikin ohella. Perilliset kinaavat, miten firman asiat pitäisi järjestellä uudessa tilanteessa ja välillä vähän kokkaillaankin. Eipä sitten juuri muuta.

Nina Peura: Kultasadetta

Mäkelä 2015. 262 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Tuula T. Matintupa: Pimeyden kääntöpuoli

Olen viimeksi lukenut Tuula T. Matintuvan Piippo-dekkareita kymmenisen vuotta sitten. Aikanaan niitä tuli lukaistua useampiakin, mutta koska veto tuntui antavan turhaan odottaa itseään, jätin Matintuvan leppoisat jännärit sikseen. Muutakin luettavaa tuntui olevan.

Pimeyden kääntöpuolen kansiliepeen mukaan kyseessä on jo neljäs osa rikosylikonstaapeli Alina Mänty -sarjaa. Alina on dekkarin poliiseista eniten esillä yksityiselämänsä puolesta (hän muuttaa tässä osassa maalle), mutta mitenkään muuten häntä en osannut varsinaiseksi keskushenkilöksi päätellä. Mitään ei tuntunut myöskään haittaavan, vaikkei ollut Alinasta ennen kuullutkaan.

Joku vainoaa lastenkirjailija Helena Väkeröä ja hänen tehtailijamiestään Anteroa. Puutarha sabotoidaan, autoa naarmutetaan, perättömiä huhuja levitellään. Onko Helena vaarassa? Tai Antero? Antero ottaa lopulta yhteyttä poliisituttavaansa, ja niin Alina päätyy työparinsa kanssa tutkimaan kiusaamistapausta. Tässä kohdassa dekkarinlukijan kulmakarvat jo rypistyvät uhkaavasti. Poliisilla on siis resursseja ja intressiä lähettää tutkijoita ihan vain epävirallisesti hieman kyselemään epämääräisten vihjeiden perusteella, kun joku tuttava pyytää? Poikkeuksellista, kun yleensä kirjojenkin poliisit kärvistelevät resurssipulan kourissa.

Kun sitten tapahtuu vakava onnettomuus, poliisin toimille löytyy perusteita ja Väkeröiden taustoja aletaan penkoa kunnolla. Sieltä löytyykin monenlaista outoa ja epäilyttävää usean sukupolven ajalta. Väkeröiden poika vaikuttaa poikkeuksellisen kylmältä ja epämiellyttävältä nuorukaiselta, Anteron isän kopiolta. Entä missä ovat Anteron vuosia sitten kadonneet veljet? Kuka on syyllinen Helenan parhaan ystävän Johannan nuoruudenonnettomuuteen, joka on rampauttanut naisen?

Mitä enemmän pengotaan, sitä enemmän luurankoja löytyy. Tolkkua ei kuitenkaan tunnu tapahtumissa olevan, ja henkilöitä vilisee niin, että lukija putoaa jo jalaksilta. Mutta kuten arvata saattaa, syyt tapahtumiin löytyvät menneisyydestä. Kun jokin sai tasapainon horjahtamaan, lähtivät tapahtumat vyörymään vastustamattomasti, kuten tapana on. Matintupa onnistuu yllättämään loppuratkaisullaan, mutta joutuu myös selittämään aika lailla, jotta saa juonen pitämään.

Ihan luettava välipaladekkari, josta ei sen kummempaa muistijälkeä jää.

Tuula T. Matintupa: Pimeyden kääntöpuoli

Mäkelä 2015. 238 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto

Entinen sivistysjohtaja, nykyinen kunnalliskonsultti Martti Piha kutsutaan tekemään kuntaliitosselvitystä pienehköön, nimettömäksi jäävään pirkanmaalaiskaupunkiin. Pesti alkaa ikävissä tunnelmissa, sillä Martin ensimmäisen työpäivän aamuna kuntaliitosta vastustanut valtuuston jäsen on löydetty kevyenliikenteenväylän ojasta hengiltä puukotettuna. Onko murhan takana joku kuntaliitosta puoltanut poliittinen vastustaja?

Kuulostaako haukotuttavalta? Valitettavasti Unto Katajamäen viides Martti Piha -dekkari Paha veli -verkosto, joka oli itselleni ensimmäinen kosketus sarjaan, on mielestäni todella pitkäpiimäinen ja kuolettavan tylsä. Paljon aikaa ja energiaa käytetään Martin perhekuvioiden päivittämiseen. Nuori kakkosvaimo ja pieni lapsi valvottavat konsultintyössä puurtavaa Pihaa, ja välit aikuiseen poliisipoikaan ovat aavistuksen kireät. Eivät kuitenkaan niin huonot, etteikö poika vuotaisi auliisti tutkintaan liittyviä yksityiskohtia konsultti-isälleen! Raivostuttavan epäammattimaista ja siten myös epäuskottavaa.

Kuntaliitosselvityspapereita Piha ei viitsi edes vilkaista (eikä liittyvistä kunnista puhuta halaistua sanaa koko kirjan aikana), vaan Piha alkaa oitis selvitellä murhatapausta. Sliipatunoloinen kaupunginjohtaja, puhelias ja hämärätaustainen johtajan sihteeri sekä muutama paikallinen yrittäjä-kunnallispoliitikko toimivat tietolähteinä, kun Piha kokoaa palapeliään. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa jolleivät ole peräti sukua. Piha kiertelee kiviyrittäjän ja kasvihuonetarhojen liepeillä ja saa vihiä valonaroista puuhista. Mutta mistä todisteet epäilyille?

Sitten kuin taivaan lahjana tipahtaa syliin toinen ruumis. Ulkoilualueen jyrkänteeltä on pudonnut kiinalaiselta näyttävä mies, jonka henkilöyden ratkaiseminen ei ole aivan helppoa. Tapaus kuitenkin väistämättä liittyy aiempaan, ainakin Pihan mielestä. Piha ajelee ympäri Pirkanmaata ja puhuttaa ihmisiä. Lopulta saadaan pientä toimintaakin loppuun, mutta vielä on ratkaisua seliteltävä ja käytettävä hieman rautalankamalliakin, ennen kuin konsultti pääsee nuoren perheensä pariin.

Koska en millään päässyt sisälle tarinaan, sen imuun, enkä lämmennyt henkilöillekään, alkoivat vähäpätöiset sivuseikat tunkea etualalle ja ärsyttää enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta toivoisin dekkareiden kuten kaikkien kirjojen kirjoittajilta tiettyä lukijan kunnioitusta. Se tarkoittaa myös huolellisuutta yksityiskohdissa. Katajamäen sankari etsii kiivaasti uhrin ’nettitikkua’, jolle tämä on oletettavasti tallentanut ratkaisevia tietoja. Lopulta tämä ’nettitikku’ löytyykin ja asiayhteys paljastaa, että kyse ei todellakaan ole mistään nettitikusta vaan muistitikusta!

Unto Katajamäki: Paha veli -verkosto

Mäkelä 2015. 314 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Pirkko Arhipan lähes kuusi vuosikymmentä jatkunut kirjallinen ura on ainakin pituutensa puolesta kunnioitettava. Tuotteliaskin Arhippa on, sillä uusimman ’jännitysromaanin’ Kulki kuolema puistotietä kansiliepeessä kerrotaan sen olevan järjestyksessä 37. Toistakymmentä Arhipan teosta olen vuosikymmenten mittaan minäkin lukenut, ja muistiinpanot paljastavat, että kymmenen vuotta sitten luin niitä useamman putkeen. Sitten tulikin stoppi. Cosy mystery -tyyppiset, samankaltaisina toistuvat löyhät juonikuviot edes Naantalin ja Turun maisemissa eivät enää jaksaneet kiinnostaa.

Kulki kuolema puistotietä jatkaa komisario Varpu Ahavasta kertovaa sarjaa. Turkulainen komisario hapuilee edelleen miessuhteissaan ja viettää leppoisaa virkanaisen elämää. Turun poliisia ei Arhipan kirjoissa kiire ahdista eikä resurssipula uhkaa. Muutenkaan Arhippa ei pahemmin panosta poliisityön realistisuuteen. Kännyköitä, tekstiviestejä ja kännykkäkameraa sentään käytetään, ja taidetaan jokin dna-testikin tehdä, mutta eipä juuri muuta.

Puolet kirjasta Varpu lomailee Las Palmasissa työtoverinsa Tiian kanssa. Lukija uuvutetaan perusturistireissun rutiinien kuvauksella. Tosin Varpulla on välillä kummallinen tunne, että häntä tuijotetaan. Sitten hänet yritetään tappaa. Kokeneena komisariona Varpu ei kuitenkaan ilmoita päällekarkauksesta kenellekään. Tekijä tuo hänen mieleensä menneisyyden tapauksen, jossa nuorukainen on uhannut hänen henkeään.

Lomamatkallaan naiset myös törmäävät taannoisesta, edelleen selvittämättä olevasta jutusta tutun naantalilaislesken. Aiemmin naantalilaisessa arvoasunnossa menehtyi epämääräisissä oloissa rikas mies keräilyesineidensä keskellä. Murhattiinko Arto Tuomisto vai oliko kyse onnettomuudesta, on edelleen auki Varpun ja Tiian loman aikaan. Kun naiset palaavat lomalta Turkuun, tapahtuu Naantalissa murha, jonka uhri liittyy läheisesti aiempaan tapaukseen. Puhutetaan henkilöitä, pengotaan piironginlaatikoita ja sitten onkin jo tunnustuksen vuoro.

Tällaisia pehmodekkareita, kotoisia mysteerejä julkaistaan Suomessa melkoisesti. Niillä lienee oma uskollinen lukijakuntansa. Jos kaipaa ihmissuhderomaanin mausteeksi ripauksen murhia, on tässä vastaus siihen tarpeeseen. Tuttua ja turvallista.

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotietä

Kustannus-Mäkelä 2015. 223 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistumine tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun. 

Kesän keskeytetyt

Kirjablogiani seurailleet tietävät, että en kovin helposti jätä kirjaa kesken. Aina kuitenkin toivoo, että jotakin tapahtuisi, kirjan juoni alkaisi vetää tai kirjailijan tyyli lakkaisi ärsyttämästä. Haluan antaa kirjoille tilaisuuden. Mutta rajansa kaikella rajattomien kirja-aavojen rannalla!

Kevään uutuusdekkareita silmäillessäni huomio kiintyi brittikirjailija Ann Cleevesin jännäriin, joka on epäsuomeksi nimetty VERA – Kuolonkukkia. Kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan piti alkaa Suomessa kesäkuussa, mutta sen esittäminen lykkääntyi jostain syystä hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjan kuitenkin luin ja tykästyin sen verran Cleevesin tyyliin, että olen nyt lukenut häneltä kaksi muutakin romaania, ns. Shetlanti-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Loputkin olen kirjastosta jo tuonut kotiin odottelemaan.

Kirjojen nimeäminen tuntuu siis monellakin tapaa ongelmalliselta, vaikkei nyt ihan tuohon suomen kielen normistoon kompastuttaisikaan. Kevään uutuusluettelossa oli nimittäin toinen lähes samanniminen dekkari, Nina Peuran esikoisteos Kuolemankukkia. Törmäsin tähän kirjastossa ja päätin lukaista senkin. Valitettavasti en pystynyt. Kerronta tökki siihen malliin ensimmäisten viiden sivun aikana, että päätin luovuttaa. Asetelmakin vaikutti kummallisen kököltä. Poliisipäähenkilö hälytetään kesken romanttisen hotelliviikonlopun Tampereelta tutkimaan Helsingissä tapahtunutta mahdollista rikosta. Hotellin sänkyyn jää myrtynyt ja pettynyt nainen, joka kostoksi laittaa puhelimensa äänettömälle. Hienostoasunnossa on pidetty opiskelijabileet, jotka kuvailun perusteella ovat olleet varsin kaukana opiskelijabileistä, vaikuttavat enemmänkin keski-ikäisten snobien illanvietolta. Aamulla juhlien suosittu emäntä on löytynyt keittiön lattialta hengettömänä. Sankaripoliisi kyselee latteita muutamalta vieraalta, jotka vastaavat vielä latteammilla vastauksilla. Hohhoijaa. Takakansiesittelyn mukaan kirjassa oli vielä luvassa keveitä ihmissuhdepohdntojakin. Valitan, ei minulle. Helsingin Sanomien Antti Majander -parka on lukenut koko kirjan.

Toinen julman keskeytyksen uhri on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jonka lainasin äänikirjaversiona kirjastosta. Olen lukenut yhden osan Kinsellan Himoshoppaaja-sarjasta ja pitänyt, joten ajattelin, että tämä voisi kesäloman aikana mennä mukavasti automatkojen rattona. Hieman kyllä epäilytti kirjan massiivisuus, äänikirjalevyjä on nimittäin kolmetoista ja yhteiskesto lähes kuusitoista tuntia. Kirja on tietysti chic litä, joten sen päähenkilö on nuori lontoolaisneitonen. Lara on sotkenut elämänsä jättämällä työnsä ja ryhtymällä head hunter -yrittäjäksi, vaikka ei tiedä alasta mitään. Firma on menossa vararikkoon hyvää vauhtia. Pahinta on kuitenkin, että Laran suuri rakkaus ja elämän mies on jättänyt hänet. Toipuminen ei ole edes alussa, vaikka hän yrittää kovasti rauhoitella vanhempiaan vakuuttamalla jo päässeensä koko asiasta yli. Sitten ovat vanhan, 105-vuotiaan sukulaistädin hautajaiset, joissa vainaja alkaa kummitella Laralle ja vaatii tätä etsimään kadonneen kaulakorunsa. Laran on kuitenkin ensimmäiseksi keskeytettävä polttohautaus… Lara ja kummitustäti jatkavat yhdessä sekoilujaan. Pääsin jo viidenteen levyyn, kun huomasin, että kirjasta oli tehty varaus. Päätin oitis luopua ilosta seurata näitä hölmöilyjä yhtään enempää ja ilahduttaa varauksen tehnyttä kirjastonkäyttäjää jo tänään. Monet ovat tästä kyllä pitäneet, ainakin jonkin verran, kuten Susa ja Kirjapeto, joka suorastaan nautti kyynelten kera.

Mitkä kirjat Sinä olet jättänyt kesken ja miksi? Oletko lukenut juuri nämä minun hylkäämääni ja pitänyt? Kerro ihmeessä!

Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja ja Suojelija

Törmäsin kirjastoreissullani boheemiin oululaiskomisario Ilpo Lipposeen. Lipponen syö aamupuuronsa suoraan kattilasta. Tämä tapa on karkottanut edellisen naisystävän, ja nyt 35-vuotias mies viettää vastentahtoista poikamieselämää. Sotkuinen pitkä tukka, ajamaton parta ja huoleton pukeutuminen tuntuvat kuitenkin houkuttelevan kuvankauniita kukkamekkoihin ja jakkupukuihin sonnustautuvia naisia, joten poikamieselämään tulee toivottua vaihtelua. Vapaa-aikanaan komisario soittaa bassoa poliisikavereittensa kanssa Paskalakit-nimisessä punkbändissä tai kokoaa polkupyöriä kerrostalonsa kellarissa. Paras ystävä on pienoisrautatietä kokoileva kellarinaapuri.

Ilpo Lipponen on Oulussa asuvan Erkki Tuormaan dekkareitten sankari tai päähenkilö. Lippos-sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kaksi romaani, Sadonkorjaaja vuonna 2010 ja Suojelija vuoden 2011 keväällä. Aloitusosassa Lipponen työskentelee Oulun poliisissa ja kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Ouluun ja Kemiin. Näin eteläsuomalaisesta näkökulmasta juuri tämä oli kirjan parhaita puolia, ja kuvaus on niin tarkkaa, että kuvittelen seuduilla asuvien lukijoiden nauttivan siitä myös. Kakkososassa Lipponen on saanut siirron Vantaalle, mikä oli pieni pettymys, koska suurin osa kirjan henkilöistä vaihtui. Samaten muutos harmitti, koska pääkaupunkikeskeisyys tuntuu tunkevan kirjallisuuteenkin. Aluepolitiikkaa saisi harjoittaa enemmän. Onneksi Suojelijassakin sentään on yhtymäkohtia Ouluun.

Tuormaa esitellään kirjojen kansiliepeissä ja kirjailijan sivuilla kasvatustieteitten maisteriksi, joka on toiminut myös turvallisuusalalla, mm. tietoturvapäällikkönä. Kummankin kirjan juonet sivuavat tätä alaa. Sadonkorjaajassa selvitellään raakoja murhia, jotka liittyvät suureen kodinkonemyymäläketjuun. Liikkeitten henkilökuntaa, lähinnä päälliköitä tapetaan eri puolilla Suomea. Ensimmäinen kohde on kuitenkin oululaismyymälän matkapuhelinmyyjä, jonka kotoa löytyy pino matkapuhelimia pakkauksissaan. Tuormaa kuljettaa juonta eteenpäin sekä tappajan että poliisien näkökulmista. Hetkeksi hypätään myös uhrien elämään juuri ennen tappajan iskua. Kirja on ainakin alussa aika jännittävä, mutta rikoksen ratkaiseminen on melkoisen teknistä puuhaa, eivätkä monimutkaiset selostukset tuotteiden RFID-tunnistemenetelmistä oikein jaksa sytyttää. Lisäksi murhaaja pelleilee piirtämällä uhrien viereen kummallisen merkinnän. Tätä ilmiselvää omituisuutta poliisit eivät tunnu lainkaan selvittelevän ennen loppurutistusta! Lopussa syyllinen (jonka muuten arvasin!) taas varsin itserakkaasti laulaa kaiken poliisille.

Esikoisdekkariksi Sadonkorjaaja kuitenkin on varsin onnistunut, ja niinpä luin samaan syssyyn kakkososankin. Suojelija alkaa puistattavasti kohtauksella, jossa kylmäverinen murhaaja kuvaa videolle uhrinsa viimeiset hetket. Seuraavaksi leikataan tutkimusjohtaja Olli Pietilään, joka saapuu Säteilyturvakeskukseen sopimaansa tapaamiseen. Neuvottelu ei ole ehtinyt edes alkaa, kun keskuksen pihalla räjähtää voimakas autopommi. Kaksi työntekijää kuolee räjähdyksessä. Käy ilmi, että pommi oli asennettu Pietilän autoon. Poliisi tarjoaa Pietilälle suojelua, ja hänet sijoitetaan turva-asuntoon (joka muuten vaikuttaa aika turvattomalta). Samaan aikaan Oulun seudulla tuhotaan matkapuhelinverkon tukiasemia räjäyttämällä. Tuhotöistä on ottanut vastuun merkillinen aktivistijoukko SVS, josta kukaan ei tiedä mitään. Tapaukset kuitenkin kytkeytyvät yhteen, kun Pietilä kertoo saaneensa uhkauskirjeen SVS:ltä. Tähän asti kirja vaikuttaa oikein lupaavalta, mutta sitten paletti hajoaa. Tutkimukset polkevat paikoillaan, tai sitten tapahtuu käsittämättömiä käänteitä, joihin ei sen kummemmin paneuduta. Irrallisia tapahtumia, kuten Ilpon uudistunut tuttavuus entiseen tyttöystävään, on liikaa. Lopussa paketti kasataan hätäisen tuntuisesti. Sellainen maku jäi, että kirja olisi kaivannut lisää kypsyttelyä ja juoni hiomista.

Kirjojen lukeminen peräkkäin ei välttämättä ollut paras ratkaisu. Sivuasiat alkoivat korostua liikaa ja ärsyttää ihan turhaan. Ilpo Lipposen persoonaa syventämään on luotu joukko maneereja. Lipponen ensinnäkin syö koko ajan. Hän mutustelee suklaapatukoita ja salmiakkia ja litkii taukoamatta teetä. Näiden välipalojen hankintaa kuvataan toistuvasti. Samaten luvattoman monta kertaa istutaan pitseriassa tai leikataan tilauspitsaa. Yhtä monta kertaa Tuormaa muistuttaa, ettei Lipponen koskaan liho. Esimiehet jankuttavat Lipposelle parranajosta ja parturista. Mitään parannusta ei tietenkään tapahdu. Hermostuessaan tai epäröidessään Lipposella on tapana ”rapsuttaa poskeaan”. Tämä rapsutus alkoi todella tympiä Suojelijassa, jossa myös rapsutetaan korvanlehteä ja huulipartaa! Koiria rapsutetaan, ihmisiä varten voisi keksiä jonkin muun verbin, jos nyt ylipäätään täytyy jatkuvasti toistella kaikkia eleitä!

Tuormaan romaaneja lukiessani ja samaan aikaan Marko Kilven Kadotettuja kuunnellessani mietin moneen kertaan, kuinka hierarkkinen järjestelmä poliisi oikein onkaan. Fiktiivisessä dekkarissa tietysti liioitellaan ja kuvataan asioita yksipuolisesti, pelkistäen ja kärjistäen, mutta kyllä niissä jokin totuuden puolikas ainakin on. Miten ihmeessä poliisi ylipäätään saa mitään aikaan, kun koko ajan pitää miettiä, kenen tehtäviin tai virka-asemaan mikäkin yksityiskohta kuuluu?

Erkki Tuormaa: Sadonkorjaaja

Mäkelä 2010. 255 s.

Erkki Tuormaa: Suojelija

Mäkelä 2011. 262 s.

HUOM! Synttärikirjojen kohtalo paljastuu huomenna!