Kun kirjablogisti käänsi kelkkansa (KKKK)

Sofi Oksasen kohistu ja odotettu romaani Kun kyyhkyset katosivat on ollut meidän tavistenkin luettavissa nyt aika tarkkaan kuukauden päivät. Pari viikkoa ennen kirjan ilmestymistä kirjoitin tänne blogiini vuodatuksen Kun hypetys alkaa tökkiä. Kirjoitin sen loppuun näin:

"Kaikki tämä on alkanut herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Haluan, että KKK on loistava romaani. Uskon, että se on. Toivon niin. Mutta luenko sen? Kiirehdinkö kirjakauppaan elokuun viimeisenä? Ahminko uutuuden, ennen kuin siitä alkaa tulla arvioita? Tosin tässä kilpajuoksussa olen jo tuomittu häviämään, arvostelut ilmestyvät julkaisupäivän lehdissä, se on varmaa.

Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon?"

Nyt on sitten ihan täällä blogissakin tunnustettava, että kelkka on käännetty ja vauhdilla. Kävi nimittäin niin, että runsas viikko kirjan ilmestymisen jälkeen minulle soitettiin paikallislehdestä ja kysyttiin, olisinko kiinnostunut lukemaan Sofi Oksasen uutuutta ja kirjoittamaan siitä nopeassa aikataulussa arvion. Mitäpä sitä muuta osaa moiseen vastata kuin kyllä. Liha on heikko, ja imartelu pehmittää kovimmankin ennakkopäätöksen. Imarrelluksi itseni nimittäin tunsin, sillä lehden kulttuuriosaston avustajiin kuuluu ainakin yksi ammattikriitikkokin. Niinpä siis kiireen vilkkaa kirjaa hakemaan ja lukemaan. Edessä oli kiireinen, työntäyteinen viikko, mutta luin kaiken käytössä olevan ajan tiiviisti. Sain jutun pakettiin tasan viikossa, eli kun lauantaina hain kirjan toimituksesta, laitoin arvion menemään seuraavana lauantaina. Sunnuntain lehdessä se sitten jo olikin. Uusi ennätys kriitikkourallani, nimittäin vielä koskaan ei ole kirja-arviota julkaistu näin nopeasti. Yleensä ne roikkuvat viikkoja odottamassa julkaisua ja joskus jäävät kokonaan ilmestymättä.

Arvatkaa, hirvittikö kirjasta kirjoittaa? Kyllä! Olin tiukasti päättänyt, etten lue siitä kirjoitettuja arvioita ennen kuin joskus tulevaisuudessa olisin sitten rauhassa kirjan lukenut. Onneksi. Luin ilmestymispäivänä vain Helsingin Sanomien arvion, joka on kauttaaltaan kiittävä. Sitten suljin silmäni. Eilen ryhtyessäni suunnittelemaan tätä tekstiä surffasin sitten oikein kunnolla ja kauhistuin, sillä mm. oman juttuni otsikko on kuin kopio Turun Sanomien arviosta! 

Kun eilen kirjoitin Google-hakuun Oksanen Kun kyyhkyset katosivat, sain 0,11 sekunnissa yli 77 000 osumaa. Jokainen itseään kunnioittava media on julkaissut kirjasta jutun tai arvion tai molempia. Lehtiarvioissa silmään pistää yleinen positiivisuus. Blogikirjoitukseni kommenteissa keskustelimme muutaman kommentoijan kanssa siitä, että kriitikot ovat luultavasti jo ärsyyntyneet etukäteisrummutuksesta. Valkoinen kirahvi sanoi näin:

"Se unohtui vielä, että edellisen jälkeen Oksasen kirja tulee olemaan kriitikoiden hampaissa. Kirjaa ei tulla käsittelemään silkkihansikkain, luulen. Kohu ja maine saa aikaan paljon myös negaatiota, joka ei ole välttämättä aina perusteltua."

Olin innokkaasti samaa mieltä. Vaan väärässä olimme. Tuon Hesarissa ilmestyneen Majanderin arvion tavoin kaikki lukemani (ja omanikin) lehtikritiikit ovat olleet positiivisia, jopa ylistäviä. 

"Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyyPuhdistuksen luomaan odotushorisonttiin"  kirjoittaa Helena Miettinen Keskisuomalaisessa. Saman toteaa moni muukin. On vaikeaa olla vertaamatta KKK:ta Puhdistukseeen, ja niin tein minäkin. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että KKK on erilainen ja monien mielestä vaikealukuisempi, enemmän keskittymistä vaativa kuin Puhdistus. 

Olin siis itsekin sitä mieltä, että KKK täytti sille asetetut kovat ennakko-odotukset. KKK on hieno romaani. Mutta ei siinä sitten lopulta mitään kovin uutta ole, jos sitä tarkastelee esimerkiksi rakenteen kannalta. Kuten jokaisessa arviossa todistetaan, tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle, saksalaismiehityksen vuosiin ja 1960-luvun Neuvosto-Viroon. Rakenne on toimiva, ja Oksanen hyödyntää hienosti sitä, että väliin jäävät tapahtumat ovat lukijan pääteltävissä. Sota ja miehitys heittävät päähenkilöt erilleen, mutta esimerkiksi Edgar ja Juudit elävät ankeassa avioliitossaan edellen 1960-luvulla. Entä minne katosi minäkertoja Roland? Sen haluaisi Edgarkin kiihkeästi saada selville. Majander ei muuten malta olla paljastamatta ratkaisua, mitä kyllä ihmettelen.

Myöskään aukkoinen, palapelimäisesti rakentuva juoni ei ole mikään uutuus, tietenkään. Vaikeapa sitä varmasti mitään ennen näkemätöntä onkaan kehittää, ja miksi pitäisi, kun jo koeteltuja menetelmiä voi kukin kirjailija hioa itselleen sopiviksi. Pikkuisen ihmettelin sitä, että epilogissa vielä piti lukijalle "paljastaa" Edgarista seikka, joka taisi olla kaikkien muiden kuin Juuditin tiedossa alusta alkaen. Myös Rosalien kohtalo oli minusta arvattavissa, vaikka luin kirjan vain kertaalleen. Tosin minuakin melkoisesti ajatteluttivat viimeisessä osassa tärkeiksi nousevat nuoret, Rein ja Evelin. Heidän roolinsa palapelissä selittyy kovin myöhään.

Lehtiarviot ovat siis olleet kauttaaltaan positiivisia. Kriitikot ovat heittäytyneet filosofisiksi kirjan äärellä, kuten Päivi Lipponen: 

"Jään miettimään, mitä kannattaa syyllisten hakeminen totalitarismin jälkeen. Ihmiset ovat heikkoja. Oksanen näyttää, miten järjestelmä väkivaltakoneistoineen asettaa yksilöt mahdottomiin tilanteisiin. On katsottava eteenpäin ja muutettava yhteiskuntaa, jotta ihmiset eivät joudu näiden valintojen eteen. Virolle, pienelle kansakunnalle, vapaus ja itsenäisyys oli lopulta tärkeintä.

Sofi Oksasen suurin tuomio kirjassa kohdistuu siihen, kuinka Viron kansakunnan identiteetti pyrittiin tuhoamaan ja sulattamaan se kulttuurisesti aivan keinotekoiseen neuvostoidentiteettin. Kansakunnalta haluttiin riistää ylpeys itsestään."

Vasta kun pääsin seulomaan blogiarvioita, alkoi löytyä toisenlaisiakin näkökantoja. Aika raikastavalta tuntui kaiken ylistyksen jälkeen (ja omankin pitämisen) lukea vaikkapa Ilselän Minnan turhautumisesta: 

"Ja sanoisi vain - rohkeasti nyt! -, että eihän kirjallisuuden tällaista pitäisi olla. Ei pitäisi tulla sellaista tunnetta, että minussa, lukijassako, nyt on vika, kun en pysy perässä enkä tajua asioiden yhteyksiä. Ja että sadan sivun jälkeen olen jo ihan hukassa mutta en sen vertaa kiinnostunut, että haluaisin aloittaa uudelleen alusta. Tai että 361 sivun jälkeen en ole hiukkaakaan kiintynyt keneenkään vaan vain iloinen, että loppuihan se vihdoin. Ei lukemisen pitäisi olla suorittamista eikä velvollisuuden täyttämistä, mutta Sofi Oksasen uutuuden kanssa niin vähän oli. (Ja vaikka aioin välttää vertailua, sanon näköjään silti: johtuu ylittämättömästä Puhdistuksesta, että Kun kyyhkyset katosivat ikään kuin täytyi lukea loppuun, vaikkei olisi yhtään huvittanut.)"

Tuulian kanssa jo keskustelimmekin hänen arviostaan. Kävin nimittäin hänen blogissaan melko tuoreeltaan kirjan luettuani, kun siis lopulta uskalsin arvioita lukea. 

"Jokin itse tarinassakin tökki. Aluksi pääsin siihen kyllä hyvin mukaan ja kiinnostukseni kasvoi. Pikkuhiljaa se alkoi mielestäni kuitenkin junnata paikoillaan, eivätkä tapahtumat tuntuneet etenevän. Erityisesti 1960 -luvun kuvauksen koin paikoin jopa puuduttavan tylsänä. Laskin useampaankin otteseen jäljellä olevaa sivumäärää. Vaikka loppu toikin mukanaan yllätyksiä, päällimmäinen tunne oli kuitenkin huojennus, kun kirja loppui. Tunnistan, että kirja on arvostettava ja vaikuttava teos, mutta oma lukukokemukseni oli jopa työläs edellä mainitsemani paikallaan polkemisen ja heikon historian tuntemukseni vuoksi. Lisäksi lukeminen vaati hurjan keskittymisen. Hetkeksikin jos ajatukset lähtivät vaeltelemaan muualle, tipahti kyydistä ja piti palata takaisin muutamia sivuja päästäkseen taas kärryille." 

Näin siis Tuulia Lukutuuliassa. Tuulia myös paljastaa, että omat tiedot historiasta eivät olleet riittävät. Samaten Oksasen käyttämä sanasto tuntui vaikealta. Mikä esimerkiksi on politbyroo? Vastasinkin hänelle, että minua eivät vieraat sanat haitanneet ja että historiaa opiskelleena ja opettaneenakaan eivät Viron miehityskuviot tuottaneet vaikeuksia. Myöhemmin mietin, että kyseessä lienee myös sukupolvikysymys. Politbyroot ja muut ovat kaltaiselleni liki viisikymppiselle selviä, koska olen elänyt niiden aikana! Neuvostoliiton hallintokoneisto on selkeässä muistissa, kun 80-luku tuntuu eiliseltä. Sitä vastoin minua rasittivat Oksasen viljelemät sakasankieliset termit. Puolipitkä koulusaksakaan ei paljoa lohduttanut loputtomien SS-Obersturmführerien tuoksinassa.

Opuscolossa Valkoinen kirahvi ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo mm. näin:

"Joku sanoi, että Sofi Oksanen ei voisi kirjoittaa Puhdistuksen jälkeen yhtä taidokasta teosta. Petosta, sanon minä. Kuten kirjailija itse kirjakaupassa totesi: Olisi kamalaa, ellei voisi 31-vuotiaana kehittyä kirjoittajana. Tämän kirjan kohdalla Oksanen totesi olevansa tyytyväinen siihen, miten kirjoittajana on huomannut kehittyneensä ja luetteli useita asioita, joissa kokee nyt olevansa taitavampi kuin ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan."

Bloginäkemykset menevät siis herkullisesti ristiin!

Räväkkätyylinen Dee Missio kässärissä kirjoittaa KKK:sta hyvinkin maltillisesti. Olin pikkuisen pettynyt, sillä odotin edes jotain purevaa. Hauskaa oli lukea myös Norkun kääntäneen takkinsa! Anneli on todennut sen minkä minäkin, eli että Oksanen ei juuri huumoria viljele. Kirja on tummasävyinen, jopa synkkä. Onko Viron historia todellakin niin julma, ettei siitä kertovaan tarinaan oikein saa mitään huvittavaa, edes ironiaa? Ehkä on. Tai sitten huumori vain ei ole se keino, jolla Oksanen haluaa tarinoita kertoa. Luen parhaillaan Eugen Rugen kirjaa Vähenevän valon aikaan, joka kuvaa DDR:n vaiheita 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, ja siinä on aika paljonkin humoristisia ja ironisia piirteitä, vaikka synkkää toisaalta onkin. Jotenkin KKK:ta olisi voinut tehdä pikkuisen ilmavammaksi. Tuskin se vitsailemalla olisi onnistunut, mutta jotenkin. 

Etukäteishype oli siis lähes musertava. On kyllä myönnettävä, että Oksanen on taitava markkinoija ja media syö hänen kädestään. Yhtään naistenlehtihaastattelua ei ole osunut minun silmääni kirjan ilmestymisen jälkeen (vinkatkaa, jos tiedätte). Muunlaista huomiota sen sijaan riittänyt: Ylen Viikon kirja -radio-ohjelmassa Oksanen keskustelee kirjastaan, Ylen Aamu-Tv:ssä Oksanen keskustelee kirjastaan, KKK on Aamun kirja jne. Paljon otsikoita on revitty kirjan myynnistä: Oksasen kirja nousi ennätysajassa elokuun myydyimmäksi, kirjasta otettiin jo toinen painos jne. Tämän parempaa mainosta tuskin voi saada. Ostohysteria tuntuu iskeneen, hienoa! Mielenkiintoista muuten, että tätä kirjaa ei pahemmin alehintaan saa, sillä edullisissa nettikaupoissakin kirjan hinta on n. 27 euroa. 

Yhteenveto: Kirjablogisti käänsi siis kelkkansa ja ilokseen piti kovasti kirjasta. Olen myös iloinen, että kirja tuli luettua, sillä on mukava seurata keskustelua sen ympärillä, kun tietää siitä jotakin. 

P.S. Tuuliakin jo blogissaan esitti kysymyksen, jota olen mietiskellyt pitemmän aikaa. Onko KKK syksyn Finlandia-ehdokkaitten joukossa? Vai peräti voittaja?

Kun hypetys alkaa tökkiä

Miten käy odotushorisontin, kun oikein hypetetään ja lyödään rumpua etukäteen? Sofi Oksasen elokuun lopussa ilmestyvä romaani Kun kyyhkyset katosivat  on kirjavuoden Tapaus, onpa se sitten millainen hyvänsä. Näin toteaa Hesarin Antti Majanderkin tämän päivän (11.8.) kulttuurisivuilla.

  

Tuntuu uskomattomalta, että Puhdistus tosiaan julkaistiin jo keväällä 2008. On siis kulunut yli neljä vuotta tämän ällistyttävään menestykseen yltäneen hienon romaanin ilmestymisestä. En ole vieläkään lukenut Oksasen kahta aikaisempaa romaania, mutta Puhdistuksen luin aikanaan lähes tuoreeltaan, toukokuussa 2008. Ja olin vaikuttunut. Olen edelleen. Minustakin kirja on monin tavoin todella upea. Sen elokuvaversiota odottelen sitten jo aika ristiriitaisin tuntein, ei vähiten siksi, että yhdessä pääroolissa on näyttelijätär, jota nyt vain en sulata. Puhdas henkilökohtainen makuasia tämä, ja oma vahinkoni. Mutta minkäs teet.

Oksanen on taidokkaasti pyörittänyt ainakin kotimaista mediaa nämä neljä vuotta. Puhdistus tosiaan puhdisti palkintopöydät, mistä iloitsen sydämestäni kirjailijan puolesta, vaikka Runeberg-palkinnon tipahtaessa jo hieman rypistelin kulmiani. Onko nyt ihan reilua, että yksi saa kaiken? Kotimaisia ansioituneita olisi ollut muitakin.

Majander esittelee artikkelissaan KKK:n julkistamisen ympärille rakennettua kohinaa. Julkkarit ovat varsinaiset kokkarit, ja mukaan pääsevät ihan taviksetkin, 200 euroa tosin saa koko paketista pulittaa. Mutta hinta on kohtuullinen, jos vähänkin tällainen suuren tyylin tohina kiinnostaa. Reilua minusta, että kuka tahansa voi ostaa lipun tilaisuuteen.

Myös sosiaalista mediaa Oksanen on hyödyntänyt. KKK:lla on keväästä asti ollut oma tuotantoblogi, jota on tosin hyvin säästeliäästi päivitetty. Omilla virallisilla FB-sivuillaanOksanen on ahkerasti kommentoinut kirjan edistymistä, viimeksi suurta huomiota sai kirjan painamisen aloittaminen Keuruun kirjanpainossa. Montakohan kertaa kirjailijat ovat käyneet itse painamassa painokoneitten käynnistysnappia? Aika harvoin Suomessa tosin painetaan 100 000 kappaleen ensipainoksia romaanista.

Kaikki tämä on alkanut herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Haluan, että KKK on loistava romaani. Uskon, että se on. Toivon niin. Mutta luenko sen? Kiirehdinkö kirjakauppaan elokuun viimeisenä? Ahminko uutuuden, ennen kuin siitä alkaa tulla arvioita? Tosin tässä kilpajuoksussa olen jo tuomittu häviämään, arvostelut ilmestyvät julkaisupäivän lehdissä, se on varmaa.

Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon? 

Henna Helmi Heinosen jatkis Miinus seitsemän Me Naisissa

Kuten monet blogiani seuranneet tietävät, en ole mikään suuri naistenlehtien lukijafani. Muoti, meikit ja julkkikset eivät kiinnosta minua oikeastaan tipan vertaa, enkä jaksa aina kauheasti innostua sisustamisesta tai puutarhajutuistakaan. Ruokaa kyllä syön ja laitankin mielelläni, mutta lehtien ruokaohjeet ovat usein liian kaukana omasta arjestani. Niinpä olen tyytynyt lukemaan silloin tällöin satunnaisesti käsiini osuneita Kodin Kuvalehteä tai Kotiliettä, joita pidän konservatiivisina ja melko laadukkaina. Nyt kuitenkin oli pakko tehdä poikkeus, sillä Me Naisten nroon 18 on saatu liian monta täkyä. En voinut vastustaa. Tunnustan.

Kannessa poseeraa viimeisen päälle laitettu kirjailija Sofi Oksanen, jonka suusta on kanteen tosin otettu jokseenkin arveluttava lainaus: ”Mukavaa, ettei ruokakaupassa enää tarvitse valita halvinta.” No, onhan se tietysti mahtavaa, että joku onnistuu Suomessakin tienaamaan kirjoittamalla niin paljon, että voi valmistaa itselleen ja miehelleen tryffeleillä täytettyä fasaania. Valintakysymys tietysti, mihin rahansa laittaa. Oksasen haastattelu on lehden pääjuttu, ja se täyttää viisi sivua, joista kolme on pelkkiä kuvia. Kuvissa Oksanen on todella edukseen, ja näyttävä hän on kyllä luonnossakin. Meikkaamisesta ja pukeutumisesta puhutaan tekstissä pitkään. Mutta on kirjoittamisesta ja kirjoittajan työstä ylipäätään kuitenkin aika paljon asiaa. Oksasesta oli melko hiljattain iso juttu Imagessa, joten tässä jutussa ei paljoakaan mitään uutta ollut. Noloa, että uuden romaanin nimessä on ikävä painovirhe. Oksanen muuten taitavasti säännöstelee, mistä puhuu julkisuudessa. Viimekesäinen naimisiinmeno mainitaan, mutta puolta sanaakaan ei puhuta puolisosta. En ole huomannut mainintaa muissakaan Oksasta käsittelevissä jutuissa.

Mutta varsinainen syy, miksi ostin lehden, on Henna Helmi Heinosen jatkokertomus, jonka ensimmäinen osa ilmestyi tässä numerossa. Luin HHH:n esikoisromaanin Veljen vaimo heti tuoreeltaan. Kirja ja erityisesti sen kirjoittamisprosessi herättivät ainakin blogeissa ja myös lehdissä huomiota ja keskustelua, HHH kun avasi jo kirjaa kirjoittaessaan blogin Minusta tulee kirjailija. Kaikkia ei ihan miellyttänyt tulevan kirjailijattaren tapa tuoda tavoitteitaan esille. Itse en ehtinyt blogia juurikaan seurata, sillä kirjoittaja päätti sulkea sen pian kirjan ilmestymisen jälkeen.Uusi blogi toki polkaistiin pystyyn välittömästi. Jatkikseen halusin tutustua ihan siksikin, että HHH:n kirjailijanura kieltämättä alkoi kiinnostaa. Tuleeko hänestä ”oikea” kirjailija, vai jääkö esikoisromaani myös viimeiseksi, kuten aika monelle kirjoittajalle käy.

Me Naisissa on jatkiksen alkamisen kunniaksi pieni kuvallinen haastattelu tekijästä. Heinonen kertoo siinä aiheeseen liittyen omasta laihdutushistoriastaan. Jatkokertomus Miinus seitsemän nimittäin kertoo nuoresta naisesta, joka on päättänyt laihduttaa seitsemän kiloa ja laittaa muutenkin elämänsä remonttiin. Heinonen itse tunnustaa laihduttaneensa oikeastaan koko aikuiselämänsä ajan, ja hänellähän on ollut laihdutusblogigin.

Miinus seitsemän sopii siis aiheensa puolesta naistenlehteen kuin nenä päähän. Naistenlehdethän kun tuntuvat olevan aina täynnä laihdutusjuttuja. En ole vuosiin lukenut aikakauslehtien jatkokertomuksia, mutta olettaisin, että ne ovat pääsääntöisesti aiheiltaan keveitä ja että niiden tarkoitus on viihdyttää lukijaa raskaan viikon tai työpäivän päätteeksi kahvin ja pullan tai viinilasin äärellä. Aivot narikkaan ja rentoudu -meininkiä siis. Siihen tarkoitukseen tämä HHH:n seitsemänosaisen jatkiksen nelisivuinen aloitusosa kyllä mainiosti istuu.

Sankaritar Ellun elämä ei ole mallillaan. Avioliitto Vellun kanssa on purkautunut, omat vanhemmatkin ovat eronneet ja töissä on murheita. Lohduksi Elina on ahminut sokeria, rasvaa ja palanpainikkeeksi alkoholia. Nyt peilistä näkyy tuntematon, lihonut naishahmo. Edessä olisi kuitenkin kesä ja ystävättären häät. Jotain pitäisi tehdä. Laihtua ainakin.

Ihan helppoa elämän järjestäminen ei ole, vaikka se mukavasti lähteekin käyntiin kaappien varastoja raakkaamalla. Repsahtaminen on niin helppoa. Repsahduksia tulee avausjaksossa monessakin mielessä.

Elinan liikakiloja kuvataan tekstissä armotta. ”Minä yritän hymyillä, jos nyt ilmeitä paksuilta poskiltani erottaa.” ”Kuvittelen itseni mekkoon. Rinnat pursuilisivat kaula-aukosta kuin Michelin-ukon vyötärörenkaat. Mekko kiristäisi mahamakkaroita kuoressaan ja lantiosaumoissa väijyisi todellinen ratkeamisvaara.” ”Istuessani tunnen takamuksen leviävän tuolin molemmille puolille.” Housut ovat mytyssä Vellun treenikassin päällä. Jättikokoiset housuni.” Ellun pituudesta ei mainita mitään, mutta lopussa kerrotaan paino: 76 kiloa! Ellu on painanut Vellun tavatessaan 69 kiloa, ja siihen painoon hän päättää nyt pyrkiä.

Täytyy tunnustaa, että tässä kohtaa rupesi korpeamaan! Kylläpäs todellakin oli aivan kauhean lihava tämä sankaritar! Kääk! Kirjoittaja korostaa haastattelussa, ettei puhu kotona laihduttamisesta tyttäriensä kuullen, ”koska en halua antaa heille kuvaa, että naisen pitää aina olla hoikempi.”  Kuinka ollakaan, samaisessa lehden numerossa on myös yhden sivun juttu Hoikka kuin morsian, jossa haastatellaan kesällä naimisiin menevää 12 kiloa laihduttanutta morsiota sekä morsiuspukuliikkeen omistajaa, joka kertoo kaikkien laihduttavan ennen häitään. ”Myös hääohjelmat ovat saaneet minut vannomaan, että minä en kyllä pursua puvustani”, toteaa laihtunut morsio. Melkoista laihdutushehkutusta siis!

Koko lehdessä on vain yksi kuva, jossa on ylipainoinen henkilö, nimittäin Kovasikajuttu-elokuvan esittelyn yhteydessä. Muissa kuvissa on joko langanlaihoja tai vain laihoja naisia, normaalivartaloista edustaa näyttelijä Kaisa Mattila. Hän onkin testaamassa Bollywood-jumppaa. Sen sijaan herkuista on kyllä runsaasti mainoksia. Huvittavin on pitkomainos, joka on sijoitettu Miinus seitsemän -jatkiksen kanssa samalle sivulle:

P.S. Piti vielä lisätä, että samassa lehdessä on myös kiva juttu nukkekotiharrastajista. Joillakin innokkaimmilla on useita nukkekoteja, ja jokaisella oma blogi :))