Kirjaostoilla tukea kirjailijoiden talouteen

Enpä arvannut, kuinka keskusteluttava aihe tuo kirjojen ostaminen ja omistaminen onkaan. Kirjoitin kirjahamstraukseen syvemmästä olemuksesta ja välttämättömistä kirjoistani viikon lopulla. On kuitenkin pakko kirjoittaa aiheesta vielä yhdestä näkökulmasta, nimittäin kirjailijan, kirjan tuottajan. Samoihin aikoihin kuin tuo jälkimmäinen kirjoitukseni oli työn alla, oli kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen avautunut omassa blogissaan omienkirjojensa myyntiluvuista. Aika poikkeuksellista, sillä eivät minunkaan tietääkseni kovin monet kirjailijat avoimesti kerro, paljonko heidän kirjojaan myydään. Suomen kirjakauppaliitto julkaisee tilastoja kuukausittain Suomen myydyimmistä kirjoista, mutta ne kirjat, jotka eivät yllä kärkisijoille, jäävät myyntilukujensa osalta suurelle yleisölle arvoituksiksi (ja valitettavasti usein muutenkin).

Jääskeläinen kirjoittaa näin:

Viime vuosi ei suoraan sanottuna ollut omien teosteni suhteen mikään huiman menestyksen vuosi, jos saapuneita myyntilukuja katsotaan. Harjukaupungista kirjoiteltiin aika kivasti blogeissa, joten arvelin syyskuussa 2010 lupaavasti alkaneen myynnin jatkuneen vuoden 2011 puolelle. Arvelin väärin. Vuonna 2011 Harjukaupungin salakäytäviä myytiin 193 kpl. Myynti siis lopahti aika nopeasti. Vuoden 2011 loppuun mennessä kirjaa oli siis myyty yhteensä 1829 kpl. Ihan kohtuullinen luku, kuitenkin, kun ne vähäosaisimmat teokset voivat jäädä muutamiin satoihin, elleivät joskus kymmeniinkin. Aikamoinen matka tuosta silti on myyntilistoille.

Sanattomaksi vetää. Kirjat ovat uusina kalliita, aikuisten romaanien hinnat vaihtelevat yleensä 25-40 euron välillä. Kirjailija saa itselleen Jääskeläisen tekstin perusteella n. 3 euroa, tosin eräässä aiemmin referoimassani tutkimuksessa arvioitiin, että keskimäärin kirjailijalle maksetaan 4,5 euroa jokaisesta myydystä teoksesta. Miten vain, ei paljon. Kahdessa vuodessa Harjukaupungin salakäytävät on siis tuottanut kirjailijalle n. 6000 euroa, josta vielä vähennettäneen verot. Kolmen tuhannen euron vuosituloilla ei paljoa juhlita, saati osteta valkoista merenrantahuvilaa, sen tajuaa jokainen. Jotain muuta työtä on myös tehtävä.

Olen kirjoittanut suomalaisesta apurahajärjestelmästä aiemmin, ja apurahojen turvinhan monet kirjailijat kirjoittavat muiden töiden väleissä. Suomessa vaikuttaa olevan hyvin vaikeaa elättää itseään kirjoittamalla, kuten todettiin viime vuoden syksyllä uutisessa, josta minäkin kirjoitin. Tuula-Liina Varis ottaa asiaan kantaa Kiiltomadossa, kannattaa lukea sieltä lisää.

Suomen kirjakauppaliitto on aikoinaan teettänyt tutkimuksen suomalaisista lukijoina ja kirjojen ostajina. Tutkimuksessa luonnehdittiin suurkuluttajaksi sellaista henkilöä, joka vuoden aikana ostaa kymmenen (tai yli) kirjaa. Itse olen tuon mittapuun mukaan vähintäänkin mammuttisuurkuluttaja, sillä ostan useita kymmeniä kirjoja vuodessa, sekä itselle että lahjaksi muille. Viimeksi eilen ostin kolme kirjaa.

Jääskeläinen kirjoittaa blogissaan myös siitä, miten kirjailija Suomessa ylipäätään voi saada kirjojaan myytyä. Tässä laina hänen kaavastaan:

Kaikenlaista voi siis sattua, jos ja kun asiat loksahtelevat kohdilleen, mutta suosittelen kuitenkin maailmanvalloitukseen pikatietä, joka siis toimii karkeasti yksinkertaistettuna jotakuinkin näin: Iso ja voimakas kustantaja –> medianäkyvyys –> iso kirjallisuuspalkinto –> tehokas levitys kaupoissa –> hyvät myyntiluvut –> agentti –> käännökset eri kielille –> lisää medianäkyvyyttä –> lisää myyntilukuja jne.

Kannatta lukea koko Jääskeläisen kirjoitus, mies kirjoittaa purevaa asiaa.

Mutta nyt sitten haastetta aivonystyröille. Jos ajattelisit tänä vuonna ostavasi kymmenen kotimaisen kirjailijan teosta, mitkä ne olisivat? Keiden kirjailijoiden työtä haluaisit tai voisit ajatella rahallisesti tukevasi muutenkin kuin vain 3 snt:n kirjastotuella?

Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä muuten oli ainakin eilen Salon Suomalaisessa kirjakaupassa hyllyssä kaksi kappaletta, hinta 14,95. Jos emmit, tutustu kirjan esittelyyn vaikkapa täällä.

Itse olen jo aika monta kotimaistakin kirjaa tämän vuoden puolella ostanut. Hankin alkuvuodesta kirjoja pinoittain kirja-alennusmyynneistä, ja sieltä tuon oman Harjukaupunkinikin kotiutin. On Jääskeläinen siis ainakin yhden kirjan saanut tämänkin vuoden puolella myytyä (sarkasmia). Alesta ostin myös täydennystä Väisäs-sarjaan eli Kuperat ja koverat. Lisäksi ostin useita käännösromaaneja, mutta tarvitsevathan kääntäjätkin tuloja. Täysihintaisena ostin Katja Ketun Kätilön, koska en ehtinyt lainaamaani äänikirjaa kuunnella ennen sen laina-ajan päättymistä. PEKKin jäsenkirjana tuli Venla Hiidensalon Mediahuora. Eilen ostin Seppo Jokisen uutuuden Hervantalainen ja omaksi Irja Sinivaaran kirjan Sinisiin ilmoihin. Sen olin jo aiemmin lainannut kirjastosta. Hinta oli tosin enää 5 euroa. Saako kirjailija alennetusta hinnasta enää mitään?

Tulevista hankinnoista tiedän ihan varmaksi, että ostan syksyllä Sofi Oksasen uutuuden, vaikka se todennäköisesti tulee muutenkin olemaan yksi vuoden myydyimmistä. Sitä ennen hankin perinteisesti Reijo Mäen uutuuskirjan Sheriffi, onhan miehen tuotanto lähes kokonaan hyllyssämme ja kaikki osat on luettu moneen kertaan monen lukijan voimin. Kirjan hinta ikään kuin puolittuu joka lukukerralla. Varma hankinta tavalla tai toisella on myös Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka voin jo varmuudella luvata olevan yksi vuoden kirjoistani. Ja jos Westö julkaisee romaanin... Vannon myös, että kun Jääskeläinen julkaisee seuraavan kirjansa, se saa paikan hyllyssäni. Voisi Harjukaupungista vielä hankkia sen Blanc-versionkin, ihan kuriositeetiksi. Salla muuten pohdiskelee kirjojen eri versioiden keräilyä.

En malta olla pikkuisen kirjoittamatta vielä tämän päivän Hesarin (15.4.) kulttuurisivujen pikku-uutisesta, jossa kerrottiin USA:n viime vuoden myydyimpien kirjojen myyntilukuja. Steve Jobbsin elmäkertaa myytiin 2,2 miljoonaa kappaletta. Kaunokirjallisuudessa kuninkuus meni John Grishamin teokselle The Litigators, 1,1 miljoonaa kappaletta. Stephen King oli kakkosena teoksellaan 11/23/63, joka myi 920 000 kappaletta. 

Mutta mitkä siis ovat tai voisivat olla sinun tukihankintasi?

Hyvä vai paha apuraha?

Viikonlopun tohinoissa jäi Helsingin Sanomien Kuukausiliitekin lukematta, joten olin hieman pihalla keskustelusta, joka lähti rönsyämään eilisestä blogikirjoituksestani. Lokakuun Kuukausiliitteessä on laajahko artikkeli Luetut ja tuetut, jonka on kirjoittanut Ilkka Karisto. Karisto sohaisee melkoiseen muurahaispesään eli kirjailijoille maksettaviin kirjastoapurahoihin ja lainauskorvauksiin. Artikkeli on kirjoitettu melko kärjistävästi, mutta kyllä siinä ihan asiaa puhutaan.

Suomessa on siis kaksi erillistä järjestelmää, jotka liittyvät kirjastoihin, ainakin nimellisesti. Ensinnäkin on vanha, vuodesta 1964 alkanut kirjastoapuraha.  Tarkoitus oli, että tämän järjestelmän kautta kirjailijoille korvattaisiin se tulonmenetys, joka aiheutuu, kun heidän teoksensa ovat ilmaiseksi ihmisten luettavissa. Kirjastohan hankkii esimerkiksi yhden kappaleen jotakin kirjaa, ja sitten sen lukee vaikkapa kolmekymmentä ihmistä. Kirjailija saa korvauksen vain yhdestä lukukerrasta ja menettää tulot muista kahdestakymmenestäyhdeksästä.

Kariston jutun mukaan 2000-luvun alusta lukien kirjastoapurahoja on maksettu yhteensä 31,2 miljoonaa euroa, eli noin kolme miljoonaa vuodessa. Apurahat jakaa Taiteen keskustoimikunta, jonka nettisivuilta löytyy seuraavanlainen määrittely siitä, keille apurahoja voidaan maksaa (kursivointi minun):

Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahat yksityishenkilöille

Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta jakaa vuosittain apurahoja ja avustuksia kirjailijoille ja kääntäjille. Niitä myönnetään sekä kaunokirjallisuuteen että tietokirjallisuuteen kuuluvien teosten tekijöille ja kääntäjille, jotka asuvat tai ovat asuneet pysyvästi Suomessa ja joiden kirjallinen työ rikastuttaa kulttuurielämää Suomessa. Apurahat myönnetään kirjailijoille ja kääntäjille luovaan kirjalliseen työhön. Apurahat ovat harkinnanvaraisia. Apurahaa ei yleensä myönnetä hakijalle, jolla on samana vuonna valtion taiteilija-apuraha tai muu vastaava apuraha tai taiteilijaprofessuuri. Hakijalta edellytetään vähintään yhtä julkaistua teosta. Apurahaa koskevia hakemuksia käsiteltäessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan tuotantoon ja nykyiseen luovaan työvaiheeseen sekä työsuunnitelmaan.

Lisäksi voi hakea avustusta, jonka kriteerit ovat tässä:

Avustukset myönnetään iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille, jotka elävät ahtaissa taloudellisissa oloissa sekä erityisissä tapauksissa kirjailijoille ja kääntäjille, jotka sairauden tai työkyvyttömyyden johdosta ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Avustukset ovat harkinnanvaraisia. Avustuksen hakijan taloudellista tilannetta arvioitaessa avustusta ei pääsääntöisesti myönnetä hakijalle, jonka verotettavat vuositulot ylittävät valtion taiteilija-apurahan vuotuisen määrän (18 800 euroa v. 2010).

Apurahoja ja avustuksia ei myönnetä tieteellisten tutkimusten tai oppikirjojen taikka niihin rinnastettavien teosten tekijöille tai kääntäjille

Karisto kritisoi artikkelissaan muun muassa sitä, että monet tuetuimmat kirjailijat ovat iäkkäitä. Toisaalta niin on hänen mukaansa kirjastoapurahalautakunnan jäsenistökin, jonka nimet (mutta eivät iät) löytyvät Taiteen keskustoimikunnan sivuilta:

Puheenjohtaja

Riitta Kaivosoja, ylijohtaja


Varapuheenjohtaja

Mervi Kantokorpi, kriitikko, tutkija, Raasepori


Jäsenet

Risto Ahti, kirjailija, Tampere

Annikki Ellonen, dramaturgi

Juhani Lindholm, suomentaja, Järvenpää

Maaria Linko, VTT

Osmo Pekonen, filosofian tohtori, Jyväskylä

Markku Turunen, kirjailija

Gungerd Wikholm, kirjailija

Lautakunnan on asettanut opetus- ja kulttuuriministeriö. Mielenkiintoista olisi tietää, millä perusteella henkilöt lautakuntaan valikoidaan ja mikä on esimerkiksi kierto. Kariston mukaan mm. Risto Ahti on ollut lautakunnassa koko 2000-luvun. Uudempaa jäsenistöä edustaa kriitikko Mervi Kantokorpi, joka antaa lautakunnan toiminnasta Kariston artikkelissa melko karun kuvan. Selkeät säännöt apurahojen jakoperusteista tuntuvat puuttuvan. Jokainen pitää omien suosikkiensa puolia. Tähän toivoisin veronmaksajana muutosta, sillä veroeurojahan tässä jaetaan. Hyvään tarkoitukseen kyllä, mutta silti maksajien olisi hyvä tietää perustelut.

Karisto nostaa esiin muitakin näkökohtia. Tietyt nimet saavat vuodesta toiseen tuntuviakin apurahoja, vaikka julkaisupuolella ei paljoa tapahdu. Useat paljon vuosien varrella tukea saaneet ovat myös iäkkäämpää kaartia. Karisto on haastatellut Riikka Pulkkista, jonka apurahasaalis on ollut melko vähäinen. Syy taitaa kuitenkin olla vaatimattomassa hakijassa, joka ei ole kehdannut hakea apurahaa kuin joka toinen vuosi. Jos kirjaa ei ole saanut vuodessa valmiiksi, ei kirjailija ole kehdannut hakea uudelleen apurahaa. Turhaa kainoutta, sillä säännöissäkin jo sanotaan, että apuraha on tarkoitettu työskentelyyn, ei julkaisemiseen. Toisaalta Karisto ja myös Risto Ahti paheksuvat hyvin menestyviä kirjailijoita, jotka silti hakevat apurahaa, esimerkkinä mainitaan Jari Tervo (Laila Hirvisaari on vihjeestä tajunnut jo lopettaa anomisen). Vähän pidän tätä asennetta outona. Miksi vain hakijan pitää olla moraalinen? Eikö harkintaa nimenomaan pidä harjoittaa siellä lautakunnassa ja karsia hakijoista ne, jotka selvästi eivät ole apurahan tarpeessa? Laki kuulemma estää sen, että hakijoilta voisi kysyä verotettavaa tuloa. Minustakin tässä lakia voisi muuttaa. Mutta jo nyt ihan yleistietokin paljastaa, pitääkö Kalle Isokalliolle maksaa apurahaa vai ei. Vai pitääkö lautakunnan olla pussi päässä?

Toinen kirjastoihin suoremmin liittyvä ja uudempi järjestelmä on lainauskorvausjärjestelmä. Siihen tulee valtiolta kolme miljoonaa euroa vuodessa, mutta siitä jaetaan korvausta paitsi kirjailijoille ja kääntäjille myös kuvittajille ja musiikin tekijöille. Kirjoittajien osalta korvausten maksaminen hoituu Sanaston kautta. ”Sanasto on kirjallisuuden alan tekijänoikeusjärjestö. Yhdistys edistää, valvoo ja hallinnoi kirjallisuuden alan tekijöiden tekijänoikeuslakiin perustuvia oikeuksia Suomessa ja ulkomailla.” Näin järjestö esittelee itsensä nettisivuillaan. Lainauskorvausjärjestelmä sai alkunsa, kun EU määräsi Suomenkin korvaamaan kaikille tekijöille niitä tulonmenetyksiä, joita kirjastolainaaminen aiheuttaa. Systeemi on mekaaninen. Jokaisesta lainauskerrasta tilitetään tekijälle tietty summa, tällä hetkellä se tarkoittaa kirjailijalle 3,5 senttiä per lainauskerta.

Valtio saa itse päättää tähän käyttämänsä summan (mahtaako olla jokin alaraja kuitenkin?), ja esimerkiksi muissa Pohjoismaissa lainauskerrasta saa suuremman korvauksen kuin meillä. Karisto on arvioinut, että esimerkiksi Sinikka Nopola, joka on ollut pääkaupunkiseudun lainauskuningatar viime ja tänä vuonna, olisi tienannut näillä korvauksilla noin 10 000 euroa. Masentavaa luettavaa on artikkelin grafiikka niistä onnettomista, joita ei pääkaupunkiseudulla ollut ko. aikana lainattu kertaakaan. Näillä kirjailijoilla tuskin myyntikään on päätä huimaavaa. Tätä puolta Kariston artikkelissa aika vähän sivutaan. Siis sitä, että lainauskorvaukset satavat juuri niiden kirjailijoiden laariin, jotka muutenkin jotakin kirjoillaan Suomessa tienaavat. Juuri tämän takia kirjastoapurahajärjestelmää voisi hieman viilata. Systeemit voisi laittaa paremmin paikkaamaan toisiaan. Mielenkiintoista artikkelissa on sekin tieto, että Sanastokaan ei halua paljastaa, kuka kuinkakin paljon korvausta saa. Sentään verorahoja jälleen jaetaan.

Kolmas, ihan kokonaan kirjastoihin liittymätön systeemi on sitten valtion taiteilija-apurahajärjestelmä, joka tuntuu olevan vielä paljon mystisempi. Toimikunnan kokoonpanon ja rahojen saajat voi vilkaista vaikka täältä.

Rahaa rehellisesti kirjailijoille! Siinä kaino toivomus. Vilppiä en epäile nytkään, mutta avoimuutta saisi olla rutkasti enemmän.


HUOM! HUOM! Aiheesta kiinnostavaa ja vilkasta keskustelua Parnasson blogissa!

Nerokin tarvitsee harjoittelua - saavuttaakseen 2000 euron vuositulot

Yllätyksekseni blogissani on ollut parina viime päivänä vilkasta keskustelua! Hienoa. Kuten Kerstin Ekman sanoo romaanissaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä.” Nappasin sitaatin Merete Mazzarellan kirjasta Silloin en koskaan ole yksin – lukemisen taidosta, jota olen juuri aloittelemassa. Jälleen tuntuu, että kun jokin aihe on itsellä pinnassa, siihen törmää joka puolella.

Kerroin jo viime viikolla hienosta kurssista, johon työnantaja armollisesti minut ”määräsi”, eli maksoi viulut ja vielä palkan kurssittelusta. Kyseessä oli kolmen päivän sessio nimeltä Luova kirjoittaminen, ja sen veti Taija Tuominen, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja. Oppimassa oli joukko länsiuusmaalaisia luokanopettajia ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Näkökulma oli siis, miten opettaa kirjoittamista. Taija Tuominen esitteli meille melkoisen pinon kirjoittamisen oppaita, joita saimme yölainata. Lisäksi hän oli laatinut meille oivallisen listan, jonka kanssa voi suunnistaa kirjastoissa ja kirjakaupoissa. Tuo Mereta Mazzarellan teos oli yksi kurssilla esitellyistä. Keskustelimme myös palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta ja kritiikistä. Miten kirjailijat ottavat kritiikkiä vastaan? Tästä on juuri keskusteltu mm. anni m:n blogissa, vilkaiskaapa keskustelua!

Sitten tulin kirjoittaneeksi tänne sanomalehdestä lukemastani uutisesta, jossa kerrottiin suomalaisten kirjailijoiden tuloista. Hesarin painetussa versiossa oli tutkimustuloksia esitelty hieman toisessa valossa kuin saman lehden verkkoversiossa. Verkon uutisessa karu totuus huonosta ansiotasosta vasta pääsi oikeuksiinsa. Sen mukaan siis puolet kyselyyn vastanneista ansaitsi kirjoittamisellaan alle 2000 euroa vuodessa. Aika pysäyttävää. Eilen kirjoitin innoissani Helsingin kaupunginkirjaston kampanjasta, jossa yritetään huumorin kautta innostaa miehiä lukemaan ja kertomaan siitä julkisesti. Kai minulla sitten on huono huumorintaju, koska minusta idea oli ihan hyvä. Muut ovat olleet epäilevämpiä ja näkevät kampanjassa heikkoja puolia, jotka minulta menivät ensin ihan ohi. Kummastakin aiheesta on oivallinen kirjoitus myös Hyönteisdokumentti-blogissa.

Pitemmittä puheitta otan uskaliaasti esiin vielä kolmannen lehtiuutisen, johon törmäsin lauantaina. Kyseessä on STT:n juttu, jota pienemmät paikallislehdet ovat verkkosivuillaan käyttäneet, googlaamalla löytyy. Otsikko on Kirjailijaksi ei vain tulla, vaan myös opiskellaan tai jotakin sen suuntaista. Juttu ilmestyi myös Salon Seudun Sanomissa, josta sen siis lauantaina luin. Uutinen koskee Nora Ekströmin lauantaina tarkastettua väitöskirjaa Kirjoittamisen opettajan kertomus. Kirjoittamisen opettamisesta kognitiiviselta pohjalta. Ekström opettaa kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa. Kannattaa lukea linkistä aukeava esittelyteksti. Siinä sanotaan mm. näin:

Ekström paikantaa työssä alueita, joilla hänen omaa toimintaansa opettajana ohjaavat tiedostamattomat, historialliset mallit ja ajatustavat. Erityisen haasteellinen on luovuuden käsite. Ekström pyrkii irrottautumaan varhaisen luovuustutkimuksen tekijän persoonaa korostavasta otteesta ja laajentamaan luovuuskäsitystään nojautumalla sosiokulttuuriseen teoriaan, joka painottaa luovan työn yhteistyöluonnetta, sidonnaisuutta yhteisöön, aikaansa ja opittuihin tietoihin ja taitoihin. Tällainen näkemys luovuudesta sopii synnynnäistä persoonallisuutta korostavia malleja paremmin kirjoittajakoulutuksen taustalle, sillä muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Tätä aihetta tutkija on selvittänyt kirjailijakyselyiden avulla.

Olisipa kiinnostavaa tietää, mihin tässä viitataan: muutamat kotimaiset kirjat sisältävät jo kohtia, jotka ovat syntyneet kirjoittajakoulutuksessa saatujen tehtävänantojen pohjalta. Siis kuka, mitä, missä?

Kiinnostavaa on myös tämä: Ekströmin keskeinen aineisto muodostuu kirjoittajaoppaista, joita kirjailijat ja kirjoittamisen opettajat ovat tuottaneet. Hän kuvaa myös, kuinka kirjoittajakoulutus 1900-luvun puolivälin jälkeen kasvaa lyhytkursseista ja kansalaisopistojen opetuksesta tasolta toiselle eteneväksi, tavoitteelliseksi opiskeluksi ja lopulta akateemiseksi oppiaineeksi.

Kuten alussa sanoin, tuntuu, että tämä aihe on nyt pinnassa, ainakin minulla. Olisiko esimerkiksi Sofi Oksanen, joka väitöskirjan esittelytekstissä ja siitä kertovissa uutisissa kaikissa mainitaan, huonompi vai parempi kirjailija ilman kirjoittamisen opintojaan?

Kertokaa nyt muutkin tuntojanne. Voiko kirjailijaksi opiskella muuten kuin elämällä mielenkiintoisen elämän?

Vielä haluan selvyyden vuoksi tarkentaa, että otsikon ja osan tekstistäkin on tarkoitus olla ironista. Kenenkään ei siis pidä loukkaantua! Mutta mukava olisi ihan ystävällisessä hengessä keskustella näistäkin ilmiöistä.

Riittäisivätkö 9 745 euron vuositulot? Tai alle 2000 euroa vuodessa?

                                                 Pitääkö kirjailijan etsiä sateenkaaren päätä?

Eilisessä Hesarissa (23.9.2011) kirjoitettiin kirjailijoitten tuloista ja toimeentulosta otsikolla Käännökset eivät aina tuo kirjailijalle tuloja (Antti Järvi). Jutussa on referoitu Kirjailijaliiton torstaina julkaistua tutkimusta, jossa selviteltiin liiton jäsenien tulonlähteitä ja taloudellista asemaa. Kyselyyn oli vastannut 45 % liiton jäsenistä. Yritin selvittää liiton omilta sivuilta jäsenmäärää, mutta sieltä ei asia suoraan selvinnyt. Kun 45 % on 273 kpl, niin 100 % on…, no yli 500. Aika paljon.

Tulokset eivät varmaan ketään yllätä. Kirjoittamalla harva itsensä Suomessa elättää, vielä harvempi rikastuu. Kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi on laskettu 9745 euroa, kun mukana ovat kaikki kirjoittamalla saadut tulot. Ymmärsin, että tämä luku oli saatu tämän kyselyn vastausten perusteella. Koska emme tiedä, ketkä kyselyyn vastasivat, eli oliko mukana sekä parhaiten että huonoiten ansaitsevia kirjoittajia, jää tieto hieman tyhjän päälle. Silti luku on pysäyttävä. Tyytyisinkö itse tällaiseen ansioon, jopa vähempään? Vaikka voisin tehdä juuri sitä, mitä eniten haluan? Vaikea kuvitella, vaikka tiedän, että monen muunkin on Suomessa sinniteltävä todella pienillä tuloilla, eivätkä kaikki saa edes itse valita asemaansa. Oletukseni siis on, että kirjailijuus on vapaaehtoisesti valittu ”kohtalo”. Eipä siis yllätä sekään tieto, että puolet vastanneista oli kertonut tekevänsä myös jotakin muuta työtä kirjoittamisen lisäksi. Monen on varmasti pakko. Muihin töihin käytetty aika on kuitenkin kirjoittamisesta pois. Eikö kyseessä olekin noidankehäilmiö?

Hesarin jutussa kiinnostavimmaksi tutkimustulokseksi oli siis nostettu kirjailijoiden vähäiset tulot käännösoikeuksien myynnistä. Tuula-Liina Varis, joka on liiton puheenjohtaja, kommentoi tätä jutussa ja sanoo, että käännösoikeuksien myynnistä usein uutisoidaan näyttävästi, koska nekin ovat mainosta kirjailijalle ja kirjalle ja sitä kautta tietysti myös kustantajalle. Tulot saattavat kuitenkin jäädä jopa nollille kaiken uutisoinnin jälkeen, koska oikeuksien ostaminen ei vielä takaa, että kirja oikeasti käännetään ja julkaistaan. Julkaistun kirjan myyntikin tietysti aina on arvoitus sekin.

Kiinnostava tieto oli myös se, että lasten- ja nuortenkirjojen tekijät pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin proosan ja runon kirjoittajat. Runouden kohdalla tämä ei valitettavasti ollut yllätys, niillähän tiliä tekee vain todella harva poikkeus, mutta proosan tilanne hieman hätkähdytti. Varis arvelee, että syynä on lastenkirjojen pidempi elinkaari. Varmaan niin onkin. Lastenkirjoja Suomessa kai arvostetaan kuitenkin, niitä ostetaan lahjaksi jne. Ostajat siis ainakin arvostavat, vaikka median huomio tuntuu kiinnittyvän muutamaan aikuisille kirjoittavaan kirjailijaan kerrallaan. Mauri Kunnas taitaa olla yksi parhaiten ansaitsevia ja myyviä kirjailijoita Suomessa, mutta ei hänen uutuuskirjansa ilmestyminen ole oikein kummoinenkaan uutinen. Muista nyt puhumattakaan.

Minut uutinen sai jälleen kerran ajattelemaan kirjailijoita hyvin lämpimästi. Kiitos, että jaksatte sinnitellä huonolla palkalla ja silti kirjoittaa meille hyviä kirjoja! Lupaan lukea, ostaa ja lainata kirjoja vastedeskin, että edes joku sentti yltäisi sinne kirjailijankin lompsaan. Muunlaisiakin tuntoja juttu näkyy herättäneen. Kirjailija Kirsti Ellilä kommentoi sen pohjalta käytyä nettikeskustelua tuoreeltaan Kirjailijan häiriöklinikka -blogissaan:

”Kirjailijoiden kehno toimeentulo on jälleen ollut tapetilla. Sitä on oikein valtakunnan uutisissa esitelty. Internetin uutissivustojen kommenttiraidat ovat täyttyneet Jos et elä kirjoillasi, hanki itsellesi kunnon ammatti tyyppisillä sutkauksilla.”

Mitä muut tästä asiasta ajattelevat? Pitäisikö kirjailijan ammatista saada jotain taiteilijapalkkaa? Alkuviikosta olin luovaa kirjoittamista käsitelleellä ihanalla kurssilla, jossa keskustelimme siitäkin, voiko kirjoittamista opettaa ja opiskella ja miten asiaan Suomessa edelleen suhtaudutaan. Vanha piintynyt näkemyshän on, että paras kirjailija on lahjakas luonnostaan, jumalan armosta. Samaa ajattelua kai on sekin, että hyvät kirjailijat sitten tienaavat ansionsa mukaan, huonommat (lue: vähemmän myyvät) lopettakoot tai kuolkoot nälkään, tyhmyyttään.

HUOM! Hesarin verkkosivuilla uutinen on otsikoitu näin: Suomen kirjailijat köyhtyvät.

"Suomen kirjailijoiden taloudellinen asema on entisestään heikentynyt, sanoo Kirjailijaliitto. Arvio perustuu Turun yliopistossa tehtyyn tutkimukseen.
Sen mukaan kirjailijan mediaanitulo kaunokirjallisesta työstä on 2 000 euroa vuodessa."

Tämä kuulostaa paljon dramaattisemmalta, vai mitä? Mediaanihan tarkoittaa siis sitä, että puolet vastanneista tienaa vain 2000 euroa tai vähemmän vuodessa. Keskiarvo on tuo n. 10 000, koska mukana on muutamia vastaajia, jotka ansaitsevat paljon (siis suhteessa vähiten ansaitseviin). Jos kymppitonnilla vielä jotenkuten elääkin, ei kahdella tonnilla elä nälkäkurkikaan.