Maria Turtschaninoff: Anaché

"Mää ole niinkun klavul päähä lyätty!" 

On jälleen kerran lainattava Tuntemattoman sotilaan Hietasen pistämätöntä replikointia. Luin nimittän us-ko-mat-to-man hienon romaanin. Olen ällistynyt kirjailijan käsittämättömästä taidosta luoda samanaikaisesti uskottava ja kiehtova omalakinen maailma, kiinnostavat ja aidot henkilöt, lumoavan upea rakenne tarinaan ja ujuttaa sinne kaiken sekaan vielä puhuttelevat teemat. Lisäksi tämän kaiken tekee suomalainen kirjailija! Jälleen on aika lyödä jauhot suuhun niille nirppanokille, jotka ylenkatseellisesti kertovat lukevansa vain ulkomaista kirjallisuutta, koska suomalaiset nyt vain ovat...suomalaisia eli huonoja. Eivät muuten ole!

Luin siis suomenruotsalaisen toimittaja-kirjailija Maria Turtschaninoffin nuorten aikuisten fantasiaromaanin Anaché. Turtschaninoffin nimi ei ollut minulle täysin tuntematon, vaan jollakin silmänurkallani olin pannut merkille vuonna 2010 ilmestyneen Helsingin alla 
-teoksen ja luonnollisesti huomasin Finlandia Junior -palkinnon 2014 menevän kirjailijalle teoksesta Maresi. Muuta en sitten tiennytkään. Ilahduin kovasti, kun jossain vaiheessa tajusin kirjailijan asuvan Karjaalla, siis melkein ihan tässä lähellä. 

Osallistuin joulun alla kirjabloggaajien Kirjaystävärinkiin, jossa Blogatin organisoimana annoimme toisillemme lahjaksi Elisa Kirjan lahjoittamia e-kirjoja. Sain toistaiseksi tuntemattomalta ystävältäni lahjaksi Anachén. Kylläpä olikin lahja vailla vertaa! Kiitos! Kiitän vielä uudelleen, kunhan kyseinen henkilö itsensä tähän juttuuni kommentoimalla ilmiantaa. Kiitän tässä myös ystäväringin mahdollistajia. On kuitenkin pakko tunnustaa, että tämän kirjan kohdalla fuskasin vähän. Kirjassa on yli viisisataa sivua, eikä sen lukeminen ottanut onnistuakseen tabletilta (varsinaista lukulaitetta en omista). Olen lukenut useita kirjoja e-kirjoina iPadilla ja jopa puhelimellani, mutta nyt oli turvauduttava kirjaston paperiversioon. Kun lopulta sen aloitin, olikin se sitten menoa kerralla.

Jälleen kerran protestoin myös genreluokitteluja ja muita luokitteluja vastaan. Anaché kärsii suunnatonta vääryyttä luokittelusta nuorten aikuisten fantasiaromaaniksi. Kirja lumosi minut täysin, ja olen aika kaukana 'nuoresta aikuisesta'. Fantasiakin on Turtschaninoffin teoksessa kaikkea muuta kuin taikasauvamagiaa tai velhonkaapujen hulmuntaa. Turtschaninoff ammentaa syvemmältä kansanperinteestä ja mytologiasta laajassa mielessä. Teoksen maailma tuntuu olevan totta. Henkimaailman ilmiöt nivoutuvat luonnolliseksi osaksi tarinan ihmisten elämää ja todellisuutta. Kirjailijan mielikuvitus on ehtymätön ja mielettömän rikas.

Anachén tarina sijoittuu siis omaan maailmaansa, joka muistuttaa esimerkiksi Conn Igguldenin Valloittaja-sarjan rannatonta aroa. Laajalla ruohoarolla asuu akkadeja, heimoiksi jakautuneita paimentolaisia. Heimot uskovat kaksosjumaluuteen. Kummelake eli Suuri Maa ja Axeke eli Sininen Taivas ovat luoneet maailman ja hallitsevat sitä yhdessä. Maailmassa vallitsee herkkä tasapaino. Henkimaailma on läsnä, mutta tavalliset ihmiset eivät ole sen kanssa suoraan kosketuksessa. Sitä tehtävää hoitavat angakokit, eräänlaiset shamaanit. Tuliaseita, pyörää tai kirjoitustaitoa ei ole keksitty, vaan elämäntapa on yksinkertainen. Miesten ja naisten maailmat eroavat jyrkästi toisistaan, eikä rajojen ylittämistä sallita missään oloissa.

Kirjan päähenkilö on khalkaheimopäällikön tytär Anaché. Tyttö on poikkeuksellinen, sillä hänen isoveljensä Heor rakastaa siskoaan yli kaiken ja ottaa tämän mukaansa kaikkialle. Anaché oppii veljeltään lukuisia tytöiltä ja naisilta kiellettyjä taitoja kuten veitsenheittoa. Sisarusten tilanne kuitenkin väistämättä muuttuu, kun Heor siirtymäriittinsä jälkeen muuttaa miesten keskuuteen, ja viimeistään, kun Anachésta tulee nainen. Sulariitissään Anaché kuulee angakokilta arvoituksellisen ennustuksen, jonka merkitys avautuu tarinan mittaan.


Yksitoistavuotiaana Anaché näkee ensimmäistä kertaa henkieläimensa Pa jaun, vuorikauriin. Tämäkin tekee tytöstä erilaisen, sillä henkieläinten näkeminen onnistuu yleensä vain angakokeilta. Anachén äiti kuitenkin paljastaa, että hänen sukunsa naisissa on ollut aiemminkin poikkeuksia. Anaché on omalla tavallaan viaton tyttö, jonka suurin haave on saada oma hevonen. Hän ei tunnu näkevän vastassa olevaa kohtaloaan, avioliittoa. Kun karu totuus sitten tytölle valkenee, alkaa ankara työ vaimon taitojen opiskelussa.

Tähän saakka tarina etenee tutunoloisesti. Onhan näitä kirjoitettu: poikamainen, hieman erilainen tyttö törmää yhteisön normeihin, rimpuilee, alistuu mutta kääntää lopulta tilanteen edukseen ja ansaitsee yhteisönsä kunnioituksen. Uppouduin mukaan kirjan maailmaan, mutta en vielä ollut vakuutettu. Sitten Turtschaninoff tempaa maton lukijan jalkojen alta kertaiskulla ja kaikki muuttuu! Kirjan keskivaiheilla tapahtuu käänne, jota en todellakaan osannut mitenkään ennakoida! Aivan mahtavaa! Jännitin, pelkäsin, tunsin voitonriemua kirjan henkilöiden matkassa.

Loppupuolella käsittelyyn tulevat sellaiset teemat, joita en ole vieläkään täysin tottunut fantasiaromaaneista löytäväni, vaikka esimerkiksi Anu Holopaisen Syysmaa-sarja antaa hyvää esimakua. En nyt paljasta tästä enempää, koska on tärkeää, että jokainen lukija saa löytää tämän hienon kirjan sisällön itse ja kokea lumouksen rikkumattomana. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa ihan kaikille!

Anaché lisäsi lukulistalleni saman tien muutkin Turtschaninoffin teokset. Olen myyty.

Maria Turtschaninoff: Anaché 
Suom. Marja Kyrö. Tammi 2012. 523 s.

Lahja (toistaiseksi tuntemattomalta) blogiystävältä. Kiitos!!!

P.S: Kirjan sain Le Masque Rouge -blogin Emilieltä!

Stieg Larssonin Millennium-sarja

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin tiivistetty tarina on varmasti useimmille tuttu. Larsson kuoli viisikymppisenä äkilliseen sydänkohtaukseen vuonna 2004. Siinä vaiheessa hän oli ehtinyt kirjoittaa valmiiksi kolme dekkaria ns. Millennium-sarjasta. Neljättäkin osaa oli kirjoitettuna pari sataa liuskaa. Minulle yllätys oli, että Larsson oli suunnitellut sarjan kymmenosaiseksi (Wikipedia). Mutta loppu onkin sitten historiaa. Millennium-trilogia julkaistiin postuumisti, ja kaupallisesti ajatellen fiksusti, osa per vuosi. Suomennokset ilmestyivät samassa tahdissa, mutta noin vuoden viiveellä. Itse tyydyin odottelemaan pokkaripainoksia, koska halusin kirjat itselleni mutta ajattelin kuitenkin, että kertalukeminen riittää. Niinpä olen lukenut aloitusosan syyslomalla 2007, kakkososan lomareissulla kesäkuussa 2008 ja kolmannen kesäloman lopulla 2009. Muistan tyrmistykseni kreikkalaisessa lomakohteessa, kun pääsin kakkososan loppuun! Tähänkö tämä nyt jäi, ja loput ensi vuonna??!

Kirjasarjasta on sittemmin tehty elokuvaversio Ruotsissa ja sama on tekeillä Hollywoodissakin. Elokuvista on pilkottu tv-sarja, joka on esitetty Suomen televisiossa, samoin kuin elokuvat. Olen tietoisesti välttänyt kaikkia näitä, sillä jotenkin vain tuntuu, etten halua nähdä näitä tapahtumia kuvina. Viime syksynä WSOY julkaisi koko trilogian äänikirjana, ja silloin päätin kuunnella kirjat yhteen rytkyyn. Sanoista tekoihin. Aloitin kuuntelun syksyllä ennen joulua, ja viimeisen osan viimeinen levy päättyi tänään iltapäivällä.

Kuunteleminen oli oikein viihdyttävä ja valaiseva kokemus. Autossa työmatkoilla kuunneltuna tämä olisi saattanut olla liiankin jännittävä, jos tarina ei olisi ollut tuttu ennakolta. Silti, vaikka tiesikin tärkeimmät juonenkäänteet, työmatka tuntui joinakin päivinä liian lyhyeltä.

Vuoden välein osa kerrallaan lukeminen oli liian harva tahti, sillä kirjat ovat runsaita kaikin tavoin ja harmillisesti osa yksityiskohdista pääsi vuoden aikana muistista rapisemaan. Toisaalta taas tarmoa ei ollut siihen, että olisi lukenut aiempia osia uudelleenkaan. Nyt tämä huoli jäi siis pois ja pysyin hyvin mukana tarinassa. Haittana sitten olikin, että nyt huomasin turhan toiston ja ylimääräiset rönsyt välillä kiusallisen helposti.

Vuonna 2007 olen kirjoittanut omiin muistiinpanoihini seuraavaa:

”Järkälemäinen dekkari, joka on trilogian ensimmäisen osa. Ainoa puute kirjassa oikeastaan onkin turhan lavea kerronta, ainakin lopussa, kun kaikki arvoitukset ovat jo ratkenneet.

Päähenkilönä on nelikymppinen toimittaja Mikael, joka joutuu vetäytymään syrjään työstään kirjoitettuaan jutun liikemiehestä ja hävittyään sitten siihen perustuneen oikeusjutun. Juuri silloin Mikaelille tarjotaan omituista työtä. Vanhan sukuyrityksen eläkkeellä oleva päämies pyytää Mikaelia tutkimaan kolmekymmentä vuotta vanhaa arvoitusta. Suljetulta saarelta on kadonnut nuori tyttö, miehen veljentytär. Poliisilla ei ole johtolankoja, mutta mies ei haluaisi kuolla ennen kuin asia on ratkaistu. Lisäksi hän saa edelleen joka vuosi syntymäpäivänään arvoituksellisen kukkataulun muistutukseksi tapauksesta.

Vastahakoinen Mikael ryhtyy lopulta työhön. Suvun asioista alkaa paljastua melkoisen kummallisia  asioita. Apua tutkimuksiinsa Mikael saa oudolta nuorelta naiselta Lisbethiltä, joka on oikea tietokonevelho mutta muuten syrjäänvetäytyvä ja jollain tasolla jälkeenjäänytkin.

Mikael ja Lisbeth selvittävät arvoituksen, mutta löytävät paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa.”

Jo tässä aloitusosassa, Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa (MJVN), näkyvät kirjojen heikkoudet siinä missä vahvuudetkin. Larsson pohjustaa tarinaa paikoin tuskastuttavan perusteellisesti. MJVN:n henkilöistä joidenkin menneisyyttä kelataan 1930-luvulta alkaen! Ihan kaikkien sivuhenkilöiden kohdalla tuskin tarvitsisi olla näin perusteellinen. Maneeri alkaa olla aika puuduttava kolmannessa Pilvilinna joka romahti -osassa (PJR). Siinä kaikkien tutkintaan osallistuvien poliisienkin elämäkerrat käydään perusteellisesti läpi, ja roistojen useampaan kertaan, kun mukaan tulee uusia tutkimuksiin liittyviä tekijöitä, joille pitää taas taustat valaista.

MJVN:n alussa Larsson viittaa monesti suoraan Astrid Lindgreniin. Mikael Blomkvist on nuorena toimittajana lähes sattumalta mutta nokkelasti napannut muutaman konnan, ja häntä on alettu toimittajapiireissä kutsua pilkkanimellä Kalle Blomkvist. Kallehan on Lindgrenin mestarietsivä. Sattumalta kuuntelin alkusyksystä yhden Kalle Blomkvist

-kirjankin, ja kyllä perikunnollisissa Kallessa ja Mikaelissa on tiettyjä yhteneväisyyksiä. Mikaelin tunnollinen ja taitava asianajajasisko muuten on nimeltään Annika. Lisbeth Salanderia verrataan kirjoissakin Peppiin. Nimitys saa naisen raivostumaan.

MJVN:ssä Larsson kuljettaa alkuun Mikaelin ja Lisbethin tarinoita irrallisina, mutta lopulta henkilöiden polut risteävät. Ilman Lisbethin apua Mikael ei ehkä olisi selvittänyt, mitä aikoinaan kadonneelle tytölle tapahtui. Lisäksi hän olisi saattanut päästä hengestään. Kirjan lopussa on vielä pitkä selostus siitä, miten Lisbeth onnistuu huiputtamaan itselleen rikolliselta kahden ja puolen miljardin kruunun omaisuuden. Oikeastaan juonia on siis kolme. Mikael yrittää paljastaa talousrikollisen, Wennersrtömin, mutta joutuukin itse vankilaan kirjan alussa. Sitten Mikaelilta tilataan tämän vanhan rikoksen selvittelyä. Samaan aikaan Lisbeth on vaikeuksissa uuden holhoojansa kanssa. Mies kun osoittautuu sikamaiseksi sadistiksi ja raiskaajaksi. Aineksia ei siis puutu tästäkään, mutta vauhti kiihtyy jatkossa.

Muistiinpanoni vuodelta 2008, kirjasta Tyttö joka leikki tulella (TJLT):

”Suoraa jatkoa edelliseen osaan, trilogian keskimmäinen. Samat henkilöt jatkavat. Lisbeth on katkaissut välinsä Mikaeliin, joka on syystä hämmentynyt. Upporikas Lisbeth matkustelee ja ostaa sitten luksusasunnon Tukholmasta salanimellä.

Mikael alkaa toimittaa kirjaa, jonka tekstit ovat peräisin tutkivalta journalistilta ja tämän väitöskirjaa tekevältä vaimolta. Pariskunta aikoo paljastaa ihmiskaupan kuvioita Ruotsissa. Kesken kaiken pariskunta murhataan ja kaikki todisteet viittaavat yllättäen Lisbethiin, jota on vainottu jo aiemmin. Mikael yrittää todistaa Lisbehtin syyttömyyden, mutta se osoittautuu todella vaikeaksi.

Juonenkäänteet alkavat mennä jo hieman liiankin lennokkaiksi. Mielenkiintoista on nähdä, miten viimeisessä osassa päästään tästä kaikesta kuiville.”

Aika lempeä tuo viimeinen kappale J. Kirja käynnistyy todella hitaasti. Toisella luku- tai oikeammin kuuntelukerralla sen vasta oikein huomasikin. Lisbeth tosiaan matkustelee rahojensa turvin, ja alussa kerrotaan pitkä tarina siitä, miten hän hoitelee erään vaimoaan hakkaavan amerikkalaisen hurrikaanin riehuessa Karibialla. Koko tarina ei liity asiaan lainkaan. Myös Mikaelin työkuvioita ja Dag Svenssonin tutkimuksia ihmiskaupasta selvitellään todella pitkään, ennen kuin lopulta alkaa tapahtua. Dag on tutkimuksissaan törmännyt salaperäiseen rikolliseen nimeltä Zala. Kun hän alkaa penkoa tätä tarkemmin, hänet ja hänen avovaimonsa murhataan. Lisbeth löytää nimen Zala Mikaelin tietokoneelta ja yllätyksekseen tunnistaa sen. Juttuun liittyy myös Lisbetin holhooja, joka yrittää kostaa Lisbetille aiemmassa kirjassa tapahtuneet rankaisutoimet. Jossakin vaiheessa käy ilmi, että Zala eli Alexander Zalatšenko on Lisbetin isä, Neuvostoliitosta 1960-luvulla loikannut agentti. Lisäksi kuvioihin liittyy vielä jättiläiskokoinen Ronald Niedermann, mies, joka ei tunne kipua…Kaiken keskellä Lisbeth miettii ratkaisua Fermatin matemaattiseen yhtälöön! Kirja päättyy tilanteeseen, jossa Lisbeth kiidätetään sairaalaan luoti aivoissaan.

Kolmas osa PJR jatkuu saumattomasti siitä, mihin toinen osa päättyi. Ensimmäinen osa on siis enemmän itsenäinen teos kuin kaksi viimeistä. Mikael yrittää auttaa Lisbetiä, jonka Säpon salainen alajaos Sektio aikoo eliminoida sulkemalla psykiatriseen sairaalaan. Zalatšenkoa suojelee todellinen salaliitto, jonka Mikael kaivaa esiin pelastaakseen Lisbethin, vaikka tämä ei kovin innokas ole apua vastaan ottamaan. Mutta näissä kuvioissa ei vielä ole tarpeeksi, vaan Larsson on ottanut mukaan ison sivujuonen, joka koskee Mikaelin lehden päätoimittajaa Erika Bergeriä. Erika saa yllättävän työtarjouksen konservatiiviselta päivälehdeltä. Hän ei saa kerrottua työpaikanvaihdoksesta kenellekään ennen kuin aivan viime hetkellä. Tätä asiaa jahnataan siis ensin. Sitten Erika saa heti uudessa työpaikassaan vihamiehiä ja peräänsä pelottavan stalkkerin. Koko tarina on sinänsä kiinnostava ja jännittäväkin, mutta ei mitenkään liity kirjan pääjuoneen. Muutenkin lehdentekoa kuvataan kirjoissa aika perusteellisesti. Heikko lenkki on myös yksi pääpahis Niedermann, joka on toisessa osassa keskeisessä roolissa. Hän palaa kuvioihin vasta epilogissa, kun Lisbeth käy tarkistamassa isältään jäänyttä vanhaa tehdaskiinteistöä.

Rönsyjä tarinassa siis on, ja paljon. On tietysti kiehtovaa, miten äkkirikastunut epäsosiaalinen nuori nainen hankkii itselleen luksusasunnon Tukholman keskustasta ja kalustaa sen Ikean kalusteilla ja liinavaatteilla. Mutta onko se dekkarissa olennaista? Tai se, mitä Mikael ja Erika tai kuka tahansa laittavat aamiaiseksi, miten saippuoivat itsensä suihkussa tai mitä pakkaavat mukaan lennolle? Tekstiä voisi siis jäntevöittää rutkasti, mutta toisaalta se saattaisi silloin myös menettää jotakin viihdyttävyydestään. Larsson osaa tehdä henkilöistä kiinnostavia. Roistot ovat niin inhottavia, että tuntee suunnatonta tyydytystä, kun hyvikset sankaritoimittajan ja mestarihakkerin johdolla antavat heille kunnolla köniin.

Äänikirjat lukee Kari Ketonen, jonka luennasta pidin kovasti. Hienoa myös, että sama lukija on tehnyt koko jättiurakan, sillä sarjoissa lukijan vaihtuminen kesken kaiken on todella ärsyttävää.

Miehet jotka vihaavat naisia, (Män som hatar kvinnor, Norstedts, 2005), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2006. Äänikirja 2011, 16 cd:tä.

Tyttö joka leikki tulella, (Flickan som lekte med elden, 2006), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2007. Äänikirja 2011, 18 cd:tä.

Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, 2007), suom. Marja Kyrö, WSOY, 2008. Äänikirja 2011, 21 cd:tä.