Maret Meri: Kymmenen eilistä

Syrjäänvetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt nelikymppinen Miia alkaa tehdä työpaikallaan kummallisia temppuja. Työnantaja toimittaa lopulta Miian psykiatrille, joka taas passittaa hänet sairauslomalle. Sen aikana Miian on tarkoitus palata lapsuudenkotiinsa ja pitää lääkäriä varten päiväkirjaa asioista, jotka nousevat menneisyydestä pintaan. Mukaan ei saa ottaa edes kirjoja tabletista tai tietokoneesta puhumattakaan. Miia unohtaa vielä kännykkänsäkin kaupunkiin.

Lapsuudenkoti sijaitsee jossakin Pohjanmaata muistuttavalla alueella. Kylän tai paikkakunnan nimi on Nopola. Miian kotitalo on ollut toistakymmentä vuotta tyhjillään, mutta taloksi asettuminen onnistuu helpohkosti. Puutarhan raivaukseenkin tarjoutuu tutunoloinen mies, joka paljastuu sitten entiseksi koulutoveriksi vuosikymmenten takaa.

Muistot alkavat palautua Miian mieleen aivan kuten lääkäri oli olettanut. Vähitellen menneisyyden synkät salat alkavat paljastua lukijallekin. Mutta kuka seuraa Miian paluuta lupiinipellon suojista ja laittaa nimettömiä kirjeitä postilaatikkoon? Onko tuntemattomalla myös avain Miian taloon? Mitä tapahtui aikanaan Helin ja Miian ystävyydelle? Entä minne katosi Miian ensirakkaus?

Kymmenen eilistä on Maret Meren esikoiskirja. Romaani on genreltään psykologista jännitystä. Jonkinlainen uhkaava tunnelma leijuu tapahtumien yllä alusta saakka, ja lopussa lukijaa odottaa yllätys, josta toki on annettu matkan varrella vihjeitä. Vaihtoehtoisia syyllisiä vainoojan rooliin on tarjolla useita, ja kaikilla on motiivi ja tilaisuuskin.

Meren kieli on pelkistetyn kikkailematonta, selkeää ja päälauseita suosivaa. Tyyli vaikuttaa dialogissa kankealta ja kuivalta, mikä tietysti omalta osaltaan kuvastaa Miian sulkeutuneisuutta ja pidättyvyyttä:
– Hei, minä tulin nyt.

– Niin.

– Saisinko avaimen, ottaisin ruohonleikkurin.

Meren tyyliin kuuluu myös pikkutarkka realismi Miian toimien kuvailussa. Vaatekerrat, ateriat, kauppareissut ja muut arkipuuhat kuvaillaan joka kerta, väliin jopa piinallisen tarkasti:

Miia riisuutui ja otti virkistävän suihkun. Hän ehosti kasvonsa kevyesti, harjasi hiuksensa kiinnittäen ne soljella niskaansa ja pukeutui vaaleaan pellavamekkoon. Kello oli puoli yhdeksän. Miia päätti lähteä alakertaan aamiaiselle. Hän saapui hissillä aulaan ja suunnisti aamiaishuoneeseen.

Tämän pikkutarkkuuden takia ehkä korostuvatkin jotkin tarinan pienet onnahdukset yksityiskohdissa. Mainitsin jo, että asettuminen hylättyyn taloon onnistui vaivatta; vain pääkytkintä kääntämällä saa sähköt päälle maaseututalossa, eikä vesihuoltokaan juuri kummempia herättelyjä kaipaa. Miian aloittaessa 1970-luvulla koulun ilmassa oli syksyn tuntua ja koivuissa keltaiset lehdet, siis elokuun puolivälissä. Mutta nämä ovat siis vain sivuseikkoja. Enemmän minulla oli nielemistä loppuhuipennukseksi rakennetussa kohtauksessa, jossa väkivalta lopulta purkautuu uhan tiivistyttyä tarpeeksi.

Rakenteeltaan Kymmenen eilistä on onnistunut, vaikka ei kovin omaperäinen. Lajityypissä ovat tuttuja teokset, joissa ’syyllinen’ kulkee varsinaisen tarinan sivussa lyhyinä minäkerrontaosuuksina, paljastaen olevansa jossakin lähettyvillä, vaanivansa ja tarkkailevansa tulevaa uhriaan. Loppuun on sijoitettu joukko asiakirjoja, kuten poliisin raportteja ja lääkärin lausuntoja, jotka täyttävät näppärästi tarinaan jääneet aukot.

Kymmenen eilistä on nopealukuinen ’lupaava esikoinen’, kuten on tapana sanoa. Mielenkiintoista on seurata, mihin suutaan Meri kirjailijana kehittyy.

Meren kustantaja on pikkuinen kustantamo Marketiimi, jonka tallista esittelin hiljattain Jussi Matilaisen nuortenromaanin. Kirjat saapuivat luokseni eri reittejä. Nettitutkailu osoittaa, että olenkin näiden kahden teoksen myötä lukenut melkoisen osan Marketiimin toistaiseksi julkaisemista teoksista!

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Marketiimi 2014. 248 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Jos kiinnostuit kirjasta, olen valmis lähettämään se Sinulle postitse. Ensimmäinen halukkuutensa ilmaissut kommentoija saa kirjan.

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Seinäjokinen lukiolaispoika Hiski haaveilee ihan omasta tyttöystävästä, kuten varmaan useimmat muutkin ikäisensä pojat. Hiski vain on ylipainoinen, joten haave tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta poika ei lannistu. Minkä ulkonäössä häviää, voi voittaa hyvällä supliikilla ja muilla avuilla, kuten pesäpallotietämyksellä. Pohjanmaalla kun ollaan, kaikki nuoret tuntuvat harrastavan pesäpalloa intohimoisesti. Hiski tuntee pelin tekniikat ja historian, mutta parasta antia ovat pelaavat tytöt ja heidän avujensa listaaminen.

Kotijoukkueen tytöiltä Hiski on tainnut saada pakit jo kaikilta mahdollisilta, joten verkot on viritettävä kauemmas. Kun sadan kilometrin takaisesta pikkukaupungista tulevat pelaamaan Pesä-Ahmojen tytöt, on Hiski kiikareineen ja muistilehtiöineen paikalla. Yhteydenottoa vieraan paikkakunnan tyttöihin auttaa Facebook, josta suurin osa pelaajista helposti löytyykin. Sitten vain hurmaavaa avausrepliikkiä sorvaamaan.

Pesä-Ahmojen tyttöjoukkueessa pelaava kasiluokkalainen Netta tuntee itsensä auttamatta harmaavarpuseksi itsevarman kapteenin Iran rinnalla. Ira ei ole säihkyvä kaunotar, mutta hän saa nokkelalla huumorillaan usein vastustajan hämääntymään ja pelin kääntymään Pesä-Ahmojen eduksi. Kun Netta puoli vuotta Seinäjoella käynnin jälkeen saa Hiskiltä Facebook-viestin, alkaa nuorten varovainen tutustuminen. Mutta haluaako Netta Hiskin poikaystäväkseen?

Jussi Matilaisen nuortenromaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari on hyvin perinteinen nuortenromaani. Itsestään epävarmat nuoret hapuilevat arkoina seurustelun kynnyksellä, ja mietteet kiertävät paljon omassa epätyydyttävässä ulkonäössä, kaverisuhteissa ja vastakkaisessa sukupuolessa ylipäätään. Henkilöt on istutettu tiukasti pesäpallomaailmaan, joka lajia harrastamattomalle ummikolle ei oikein kaikesta huolimatta avaudu. Tuntuukin, että tämä on jonkinlainen täsmäkirja pohjalaisnuorille, jotka saanevat pesistietouden jo äidinmaidossa. Heitä pelistrategiat ja joukkuevertailut kiinnostanevat.

Matilaisen kirjan maailma on viaton ja puhdas. Murrosikäiset nykynuoret harrastavat urheilua ja lautapelejä, eikä netissäkään roikuta tuntitolkulla. Kaljan tai tupakan kanssa ei puuhailla, itse asiassa niitä ei edes mainita kertaakaan, vaikka nuoret viettävät vapaa-aikaa keskenäänkin. Vaikka seurusteluhaaveet ovat pinnalla, on Hiskinkin unelmissa vain suukottelu nätin tytön kanssa, ei mitään se hurjempaa. Tummempia ongelmia sivutaan yhden Netan joukkuetoverin kohdalla, mutta ne saadaan näppärästi ja nopsasti pakettiin.

Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari olisi kaivannut ainakin alkupuolelleen hieman terävämpää menoa, sillä käynnistyminen ottaa aikansa. Kunhan henkilöihin malttoi tutustua, loppupuoli kirjasta veti jo ihan mukavasti mukaansa ja loppuratkaisua pohdiskeli mielessään etukäteen ja kirjan loputtuakin. Hiski vaikutti alkuun epämääräiseltä tyttöjä tiirailevalta hyypiöltä, mutta paljastuu lopulta aika sympaattiseksi nuorukaiseksi.

Nuorten lukuharrastuksen kuihtumista pelätään kovasti ja syystä. Tiedän, miten vaikeaa on houkutella nuoria kirjojen pariin. Tämän teoksen kohdallakin mietin, kenelle sitä tarjoaisin ja miten onnistuisin. Urheilusta kiinnostunut seitsemäs- tai kahdeksasluokkalainen, lukemaan tottunut nuori voisi kirjaan tarttua ja siitä pitää. Mutta teokselle olisi ollut eduksi ulkoasuun panostaminen. Ensinnäkin nimi tuntuu todella kömpelöltä. En myöskään syttynyt idealle, että jokaisen luvun otsikoksi oli nostettu tekstistä kokonainen, satunnaiselta tuntuva virke. Jos ei luvuille keksi nasevaa otsaketta, numerointi riittää. Myös kansi on valitettavan epäonnistunut. Epätarkka valokuva nuorista pallottelijoista sopii kyllä aiheeseen, mutta värit ja tekstin kirjasintyyli eivät houkuttele kirjaa avaamaan. Ulkoasu viestii halpuutta ja vanhanaikaista, valitettavasti.

Kansiliepeessä esitellään tekijä Jussi Matilainen eteläpohjalaiseksi kirjailijaksi ja sanataideohjaajaksi. Nettiä kaivelemalla selviää, että Matilainen on aiemmin kirjoittanut muun muassa useita nuortenromaaneja, joista ainakin jännitysromaani Pakko pärjätä (2009, Myllylahti) näyttäisi liittyvän löyhästi tähän lukemaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari -kirjaan. Siinä päähenkilöksi mainitaan kestävyysjuoksua harrastava Kerkko, jolla on kaveri nimeltä Hiski. Samat kaverukset ovat mukana siis myös tässä uudessa teoksessa, joka ei edeltäjänsä tavoin ole jännäri.

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Marketiimi 2014. 186 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!