Katariina Souri: Sammunut sydän

Ilman tuhoa ei ole kasvua eikä kehitystä, ilman kuolemaa ei synny mitään uutta.

Katariina Sourin Musta mandala -trilogian kakkososan Sammunut sydän takakannessa sarja mainitaan ’kiitetyksi’. Sarjan aloitusosaa Valkoinen varjo on siis jossain kiitelty, oletan. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minua ei Valkoinen varjo vakuuttanut sen paremmin kuin tämä kakkososakaan.

Mosaiikkitaitelija ja yrittäjä Mona Malin on jotenkuten kasannut itsensä aiempien seikkailujen jälkeen. Roni Arosuo kärsii rangaistustaan vankilassa ja pitää yhteyttä Monaan sähköpostitse, hänelle kun on annettu outoja erivapauksia kiven sisällä. Roni pyytää Monalta suurikokoista mandalaa kiinnitettäväksi vankilan kerhotilan seinälle. Ronin valinta osuu sattumalta (?) mandalaan, joka liittyy Monan kummallisiin lapsuuskokemuksiin maalla. Teos on saanut inspiraationsa mystisestä viljapeltokuviosta, jonka keskipisteessä Mona on lapsena ollut. Tämä episodi on täysin irrallinen muun tarinan kannalta, mutta kummallisuutensa takia sen selittämättömyys jää ihmetyttämään lukijaa. Onko ufoillakin jotenkin sormensa pelissä?

Mandala siis kiikutetaan vankilaan, ja seuraukset ovat tuhoisat. Tapaus liittyy jotenkin myöhempiin kuvioihin toisaalla, mutta ainakaan minä en saanut täyttä tolkkua, miten ja miksi. Varsinainen tarina nimittäin liittyy suureen mosaiikkityöhön, joka Monalta tilataan. Hänen tulee tehdä kopio venäläisen taiteilijan Mikhail Vrubelin maalauksesta Kuusisiipinen serafi helsinkiläisen antiikkikauppiasperheen kodin kylpyhuoneeseen. Mona luonnollisesti aistii pahoja enteitä, mutta hyvä palkkio ja kiinnostava työ houkuttelevat ja hän hyväksyy epäröiden tarjouksen.

Orlovin antiikkiliikkeessä tapahtuu omituisia asioita, ja poika Max tuntuu olevan kaikkea muuta kuin rehellinen. Perheen tilanne on muutenkin kummallinen. Vera Orlovin äiti on pahasti dementoitunut, ja hänelle mosaiikkityö on tarkoitettukin. Vera itse hemmottelee hulttiopoikaansa ja sättii komeaa kirjailijamiestään. Oskari Karjalainen viettää laiskaa elämää koettaen saada kirjoitettua uuden romaanin. Työ kuitenkin takkuaa, eikä inspiraatio ota tullakseen. Vai sabotoiko joku hänen työtään?

Monan työkomennukseen liittyy myös matka Pietariin Eremitaasiin katsomaan Vrubelin töitä. Mona on verrattoman naiivi, ja niinpä hän suostuu kuljettamaan Maxin kummisedän lahjapaketin Suomeen… Mitä pidemmälle mosaiikkityö kylpyhuoneessa etenee, sitä kummallisemmaksi meno Monan ympärillä menee. Lopulta menee henkikin parilta henkilöltä, mutta miksi?

Kirjan parasta antia ovat yllättäen taidehistoriaan liittyvät osiot, ja muun muassa mielenkiintoisesta Vrubelista ja hänen töistään tuli googlailtua kuvia ja lisätietoakin. Jännitysjuoni sen sijaan ei ota käynnistyäkseen millään, ja ilmaan jää luvattoman monta langanpäätä vielä loppuselvittelyjen jälkeenkin. Monan hahmo ei syvene, oikeastaan päinvastoin, ja hänen kummalliset harhanäkynsä ovat täysin käsittämättömiä (ja edelleen jää epäselväksi, miksi Mona ei mene lääkäriin!). Lisäksi Roni Arosuokin on alkanut oireilla mystisesti. Mitä tällä mystiikalla oikein haetaan, jää lukijalle hämärän peittoon. Yhtä ymmällään lukija on sen suhteen, mitä pitäisi ajatella seuraavasta osasta ja siitä, miten se sulkee ja selittää koko trilogian idean. Toivottavasti jotenkin.

Katariina Souri: Sammunut sydän.

Tammi 2015, 287 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

P.S: Etsinnöistäni huolimatta en ole löytänyt mistään tietoa, milloin Musta mandala -trilogian kolmas osa ilmestyy. Kaksi ensimmäistä osaa siis julkaistiin molemmat vuonna 2015, joten oletin kolmannen osankin olevan kohta valmis.

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Ennakkokäsitykseni olivat vahvasti miinuksella tarttuessani Katariina Sourin Musta mandala -jännitysromaanitrilogian aloitusosaan Valkoinen varjo. Kirjailijaksi ja kuvataiteilijaksi itseään luonnehtivalta Sourilta on aikaisemmin ilmestynyt yhteensä seitsemän kirjaa, ja niistä viisi ensimmäistä on julkaistu nimellä Kata Kärkkäinen. Olen urani aikana lukenut parikymmentä yläkouluikäisen laatimaa pikkutarkkaa juoniselostusta Kärkkäisen menestyskirjasta Minä ja Morrison, eivätkä nuo selostukset ole mitenkään saaneet minua tarttumaan kirjaan, päinvastoin. Elokuvaakaan en ole toistaiseksi katsonut.

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin nuivan lehtiarvion Kärkkäisen omaelämäkerrallisesta teoksesta Tulikärpäsiä, ja ensimmäinen Souri-nimellä julkaistu romaani Pillerinpyörittäjä jäi kesken alkusivuilla.

Jännityskirjallisuus myy, ja sarjat, erityisesti trilogiat, tuntuvat olevan muodissa. Jos oma kirjailijanura ei vain oikein tunnu lähtevän lentoon, miksei kirjoittaisi jännitystrilogiaa? Tuumasta toimeen. Kustantaja on ainakin sarjan ulkoasuun panostanut. Kannet ovat kauniit ja laadukkaat, ja sarja julkaistaan tiheään tahtiin. Trailerikin kirjalle on tehty.

Pääsin kuitenkin kaikesta tästä painolastistani huolimatta mukavasti alkuun Valkoisen varjon kanssa. Sourin kieli on luistavaa, eikä kielipoliisipuoleni löytänyt pamputettavaa oikeastaan muusta kuin kummallisesta olla-verbin potentiaalimuodon käytöstä, mutta siitä nillitän joskus toiste tarkemmin.

Mosaiikkitaitelija jännitysromaanin päähenkilönä on raikas idea, enkä muista vastaavaan aiemmin törmänneeni. Mona Malin on luopunut sisustussuunnittelijan hektisestä työstä ja heittäytynyt yrittäjäksi. Käytyään mosaiikkikursseja Ravennassa Mona on avannut Helsinkiin pienen putiikin, jossa hän koettaa myydä omia töitään heikolla menestyksellä. Yritys on ajautunut pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, mutta sitten Monan ystävätär Pia keksii, että Mona alkaa vetää mosaiikkikursseja mandaloista kiinnostuneille

Mandalat ovat universaaleja kuvioita, jotka voivat kuvastaa milloin mitäkin aina universumista tekijänsä mielen salaisiin sopukoihin asti. Mona on tehnyt itse lukuisia mandaloita, ja ne tuntuvat kiinnostavan ihmisiä, jotka hakevat muutosta elämäänsä tai haluavat tutkia itseään. Oivallinen markkinarako siis.

Ongelmana on vain, että Mona alkaa nähdä outoja näkyjä muun muassa mandaloita tutkiessaan. Hän huomaa näkevänsä asioita, joita mandaloiden tekijät eivät itse tiedä itsestään tai eivät ainakaan haluaisi tietää. Näkyjä tulee myös murhasta, johon Mona itse etäisesti liittyy. Paikallinen öykkäröivä puuseppä on tapettu läheisessä porttikäytävässä. Mies oli velkaa Monalle, ja Mona kävi kovistelemassa miestä paikallisessa kapakassa juuri ennen surmatyötä. Mona alkaa epäillä itseään. Onko hän tietämättään tappanut Arnon? Mutta mistä tulevat näyssä mukana olevat helmet?

Voisi odottaa, että kummallisia kohtauksia saava ja tajunnanmenetyksistä kärsivä Mona hakeutuisi lääkärin hoitoon, mutta mitä vielä. Mona ja Pia järjestävät yhdessä viikon mittaisen mandalaretriitin ulkosaaristoon Pian suvun omistamalle eristyneelle saarelle. Retriittiin kokoontuu askartelemaan kummallinen seurue.

Jättiläismäinen miehenjärkäle Kerkko Kivi esittäytyy taiteilijaksi ja tuo mukanaan morsiamensa Hennin, joka on kaikin tavoin miehen vastakohta: hento, kalvakka ja apaattinen. Pariskunta tuntuu harrastavan kummallisia ja omaperäisiä riittejä keskenään. 

Toinen pari on vielä oudompi. Psykiatrisen sairaalan johtava lääkäri Kari Sammatti tekee omin luvin tutkimusta uusien psyykelääkkeiden vaikutuksista väkivaltaiseen käyttäytymiseen taipuvaisille potilaille. Sammatti salakuljettaa saarelle potilaansa Roni Arosuon, joka on tappanut morsiamensa veljen. Tarkoitus on Monan avulla saada Ronin muistoista esille syy väkivaltaiseen tekoon. Kolmas pari, kuusikymppiset sisarukset pohjoisesta, on täytetavaraa.

Saarella alkaa tapahtua kaikenlaista outoa ja odottamatonta. Retriitin järjestelyt lipeävät nopeasti Monan ja Pian otteesta. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut mandaloiden värkkäämisestä. Tunnelma on lukijankin kannalta enemmän kuin sekava, mutta mitään konkreettista ei tapahdu ennen kuin vasta aivan viimeisten sivujen aikana. Kuka tai ketkä retriitin osallistujista ovat murhaajia ja miksi? Tunnelmaa ei saa kunnolla tihenemään edes ukonilma, joka nousee sopivasti loppuhuipennuksen aikaan saaren ylle.

Alkuun pääsin siis mukavasti, mutta aika nopeasti vauhti hyytyi, mitä juonenkuljetukseen ja jännityksen tiivistämiseen tulee. Monan hahmo on mielenkiintoinen, mutta jää etäiseksi ja paikoin epäloogiseksi. Lisäkiinnostavuutta on koetettu luoda kummallisella vanhempiin nivoutuvalla taustalla Venetsian perustuksiin liittyvine legendoineen, jotka eivät yhdisty yhtään mihinkään. Kari Sammatin ja Roni Arosuon osuus menee todella överiksi, samoin Kerkon ja Hennin hihhulointia on kuvattu ylimalkaisin vedoin.

Souri on ainakin osittain ottanut onkeensa vanhan opin ”kirjoita siitä, minkä tunnet”. Kirjailija-kuvataiteilijan Facebook-sivut paljastavat, että Souri itse tekee mosaiikkimandaloita ja vetää jopa saaressa mandalakursseja. Kirjassa toistuva valkoinen peura -motiivi toistuu myös Sourin viimeaikaisessa taiteessa. Mosaiikkitekniikkaa ja mandaloiden ideaa ja siihen liittyvää mielen puoskarointia selostetaan runsaasti, ja jos nämä aiheet kiinnostavat, kirja on varmasti viihdyttävää ja antoisaa luettavaa.

Valitettavasti itse en ole lainkaan kiinnostunut huuhaaksi mieltämästäni itsensä tutkiskelusta ja hämärähköstä ajatuksesta ’mielen salatuista kerroksista’, joihin pääsisi käsiksi askartelun avulla, olkoon kuinka itseohjautuvaa tahansa. Yliluonnolliset kokemukset dekkarimaiseen juoneen kiedottuna ovat yhdistelmä, jonka toimivaksi saaminen vaatii melkoista taituruutta. Valkoisen varjon antaman näytön perusteella sitä ei ainakaan vielä Katariina Sourilla ole.

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Tammi 2015. 347 s.

Arvostelukappale. Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.