Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

 

Maagisrealistinen historiallinen veijariautofiktio. Jokseenkin hankalaa on tavoittaa kattavaa määritelmää Juha Ruusuvuoren romaanille Keskusteluja vainajien kanssa! Onneksi määritteleminen ei ole mitenkään pakollista, vaan romaanista saa vain nauttia ja hämmästellä kirjailijan ajatuksenjuoksua ja oivaltavaa mielikuvittelua. Loppuun päästyään löytää vielä sivun mittaisen luettelon lähteistä, joista tekijä on teokseensa ideoita ja aiheita ammentanut.

Romaanin minäkertoja on Juha Ruusuvuori -niminen mies, kirjailija, joka on yllättäen menettänyt vaimonsa ja jäänyt siis leskeksi. Surullinen tapahtuma on suistanut miehen elämän totutuilta raiteiltaan, ja hän alkaa pohdiskella ehkä vähän liikaakin tuonpuoleiseen siirtyneitä sukupolvia. Seurauksena on elävien ja kuolleiden välisen rajan rakoilu.

Esivanhemmat alkavat keskustella Ruusuvuoren kanssa, ja mies ottaa tehtäväkseen selvittää, mitkä hänen ominaisuutensa ja luonteenpiirteensä ovat peräisin mistäkin. Tarkoituksena on ruotia läpi sekä isän että äidin puoleiset sukulinjat, jolloin reitistä muodostuu mukavasti paraabelin muotoinen kuvio Hämeestä Helsingin kautta Pohjanmaalle.

Matkakumppanikseen Ruusuvuori saa sekarotuisen koiransa Reinon, joka kommentoi menoa ja kohdattuja vainajia sarkastisesti. Kirjailijalla on suunnitelmansa, mutta nopeasti käy ilmi, ettei vainajia pysty juurikaan hallitsemaan. He ilmiintyvät milloin mihinkin keskusteluun heittämään sekaan omat kommenttinsa. Vaiteliaista hämäläisesi-isistä ei saa juttua kiskottua hohtimillakaan, kun taas jotkut toiset ovat rasittavankin suulasta porukkaa.

Suvussa kulkeneet anekdootit ja tarinat ruoditaan läpi, uusia paljastuu ja vanhoistakin uusia ulottuvuuksia. Arka kohta Ruusuvuoren omassa elämässä, kipeä isäsuhde, saa sekin lievennystä asettuessaan osaksi tarinakudelmaa.

Keskusteluja vainajien kanssa on erikoinen lukukokemus. Se vaatii lukijalta keskittymistä ja antautumista omintakeiselle kerronnalle. Ruusuvuori ei ole lähtenyt kirjoittamaan perinteistä sukusaagaa, vaan ote on rennon veijarimainen. Maagisrealistista tyyliäkään ei kannata kavahtaa. Aaveiden kanssa keskustelu sujuu Ruusuvuorelta mukavasti, ja Reino-koiran välikommentit viimeistään vapauttavat tunnelman.

Romaanin pohjavire on kuitenkin vakava. Olemme lenkki sukupolvien ketjussa. Kovin vähän voimme tietää toisistamme, saati ennen meitä eläneistä. Mutta jotakin jälkiä voi kuitenkin löytyä. Mitä hennompia ne ovat, sitä arvokkaammilta ne tuntuvat.

 

”Menneet, olevat ja tulevat ovat samaan vyyhteen kiedottuja erivärisiä lankoja,
mikä värjätty nokkosella, mikä sipulilla. Ei niitä voi erottaa toisistaan.”

 

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa
WSOY 2024. 237 s.

Arvostelukappale.

P.S. Juha Ruusuvuori sai tästä romaanista Keskusteluja vainajien kanssa Turun Kirja- ja Ruokamessujen yhteisen Kirja à la Carte 2024 -palkinnon. 

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja

 

Monipuolisesti kulttuurin kentällä toimivaa henkilöä tavataan vähän kliseisesti tituleerata kulttuurin moniottelijaksi. Väistämättä tämä epiteetti tulee kuitenkin mieleen, kun vilkaisee oululaisen Tuomo Heikkisen esittelyä vaikkapa kustantamo Aviadorin sivuilta. Heikkinen on menestynyt runoilijana ollen yksi Debytoi runoilijana -kilpailun voittajista. Hän on saanut kunniamaininnan J.H. Erkon kirjoituskilpailussa. Kirjallisuuden läänintaiteilijana toiminut Heikkinen työskentelee parhaillaan Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtajana ja esiintyy vapaa-ajallaan Mieskuoro Huutajissa.

Syksyllä 2023 Heikkinen julkaisi esikoisromaaninsa Sillanrakentaja, jonka pohjana ovat toimineet hänen runotekstinsä.  Niitä en kuitenkaan tunne, joten sukelsin romaanin maailmaan puhtaasti ilman taustatietoja. On vaikea arvioida, oliko tästä lopulta hyötyä vai haittaa.

Sillanrakentajaa on vaikea määritellä. Heikkinen kirjoittaa omaäänisesti ja persoonallisesti. Lukijan kannattaa päästää ennakko-odotuksistaan irti niin hyvin kuin suinkin ja vain heittäytyä tarinan ja kielen virtaan. Tarinaa joutuu kasailemaan pirstaleista, mutta taidokas ja yllättävä kieli kyllä kantavat kärsivällistä lukijaa. Tapahtumia ja yllättäviä, absurdeja ja paikoin maagisia juonenkäänteitä riittää koko muhkean romaanin mitalla.

Heikkinen etäännyttää lukijaa selkeästä tarinasta monin keinoin. Ketään henkilöistä ei kutsuta erisnimillä. Minäkertoja, nuorehko mies, jää kokonaan nimeämättä. Kaikki mukaan tulevat ihmiset saavat kutsumanimekseen jonkin ominaisuutensa, kuten Postinjakaja, Pikkusisko tai Sinimekkoinen tyttö. Kaikkein tärkein henkilö, minäkertojan sielunveli, on vain Hän.

Tapahtuma-aikakin on viitteellinen, se on jossakin lähimenneisyydessä, ajassa, jossa vielä oli esimerkiksi puhelinkioskeja. Myöskään miljöitä ei nimetä. Kaksi kolmasosaa romaanista sijoittuu suomalaiseen melko pohjoiseen rannikkokaupunkiin (koska pääkaupunki on sieltä katsoen etäällä etelässä). Kaupunkikuvaa hallitsee taustalla savua tupruttava tehdas, joka romaanin loppupuolella asukkaiden järkytykseksi suljetaan.

Minäkertoja on saapunut onnettomien elämänkäänteiden jälkeen rannikkokaupunkiin etsimään äitinsä sukulaisia. Äiti on kuollut synnytykseen, ja isä on kasvattanut poikaansa ankarasti eikä ole kaihtanut väkivaltaakaan. Äitinsä suvusta hänellä ei ole mitään tietoa. Mies uskoo vakaasti, että hänen lähellään ihmiset kuolevat hänen takiaan. Hän tuntee jatkuvaa syyllisyyttä aiheuttamistaan kuolemista, ja valitettavasti niitä sattuu tarinassa kuvatun kesän aikanakin useita. Lisäksi häntä piinaavat kammottavat painajaiset, joissa joko hän itse tai hänelle tärkeät ihmiset kuolevat mitä kauheimmilla tavoilla.

Mies kohtaa kirjan ensisivuilla Hänet, joka ensi töikseen antaa hänelle oman kaninsa. Minäkertoja on häkeltynyt, mutta ei vastustele, kun he yhdessä hakevat kanin tarvikkeet Hänen asunnolta. Hieman kanin hoitaminen arveluttaa, mutta se alkaa pian sujua. Hän kertoo minäkertojalle kärsivänsä muistiongelmista. Sen lisäksi Hän on parantaja, kuten monet muutkin Hänen suvussa. Kaupunkilaiset tulevat hänen luokseen vaivoineen ja saavat aina avun.

Kolmas Hänelle leimallinen ominaisuus on, että kaikki naiset tuntuvat olevan suorastaan hulluna mieheen. Tästä on yllättävän usein myös haittaa, kuten esimerkiksi lentokoneessa, jossa yli-innokkaat itseään Hänelle tykö tekevät naiset aiheuttavat yleistä häiriötä. Minäkertoja on monesti kuitenkin tästä Hänelle kateellinen, sillä hänkin toivoisi löytävänsä parisuhteen. ”Olinhan sydämeltäni romantikko, tunteiltani neurootikko sekä vieteiltäni maanikko.” Mies kokee, että Hän on monella tapaa hänen vastakohtansa. ”Me olisimme olleet verraton pari. Sysisyntinen ja vitiviaton.”

Heikkinen on nimenomaan kielen ja oivallisen sanankäytön mestari. Kuvailevat ilmaukset ovat nasevia, eivät lavean maalailevia. Monissa kohdin mukaan tulee raikasta huumoria, joka saa suupielet väkisinkin kaartumaan hymyyn: ”Orkesterimontusta pauhasi balettisäestys. Vaikka tanssijoita oli pidetty nälässä, askelten töminä kuului kymmenennelle riville asti.”

Sillanrakentaja ei ole aivan sellaista kirjallisuutta, jota tyypillisesti luen. Suosittelen sitä lämpimästi ennakkoluulottomille, vähän erilaista kirjallisuutta etsiville lukijoille, jotka rohkeasti suuntaavat harvempaan kuljetuille kirjallisille poluille. Romaani on lopulta hyvin sympaattinen kokonaisuus, kunhan tosiaan antaa sille mahdollisuuden.

Tuomo Heikkinen: Sillanrakentaja
Aviador 2023. 363 s.

Lainattu kirjastosta.

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Luen jatkuvasti hyviä kirjoja, mutta aina välillä kohdalle osuu poikkeuksellisen erinomainen teos, joka tarjoaa erityisen pakahduttavan lukukokemuksen. Kirjaa ei malttaisi laskea käsistään, ja sen seireenikutsu tuntuu kantautuvan kaikkialle, kun sen on kuitenkin joutunut jättämään toviksi sohvannurkkaan odottelemaan. Sen maailmaan solahtaa uudelleen ja uudelleen yhtä vaivattomasti. Sitä ahmiessaan samalla seuraa huolestuneena sivujen hupenemista: kohta tämä loppuu, voi ei!

Maria Turtschaninoffin romaani Suomaa oli juuri tällainen pakahduttava lukukokemus. En paljoakaan tiennyt kirjan sisällöstä etukäteen, ja oikeastaan halusinkin pitää itseni mahdollisimman tietämättömänä. Sen verran kuitenkin oli tihkunut tietoa palomuurini läpi, että tiesin kirjan herättäneen laajalti ihastusta. Marraskuun puolivälissä uutisoitiin, että Suomaan/Arvejordin käännösoikeudet oli myyty jo viiteentoista maahan. Erityisenä läpimurtona pidettiin englanninnoksen myyntiä lontoolaiselle Pushkin Pressille, jolla on tallissaan lukuisia nobelisteja ja Booker-palkittuja.

Joulukuun alussa ostin Suomaan itselleni Tampereen Kirjafestareilta. Helsingin Sanomien ylistävä kritiikki ilmestyi vasta toista viikkoa hankintani jälkeen, ja kurkistin sitä varovasti nyt tätä juttua kirjoittaessani. Otsikon toki oli uutisvirrassa nähnyt: ”Maria Turtschaninoffin romaani on allegoria koko Suomelle ja lumoava ylistys suomaalle.”

Suomaan suomenkielisen version takakannessa todetaan: ”Suomaa on lumoava episodiromaani paikan ja yhteenkuuluvuuden voimasta sekä luontosuhteesta, joka kannattelee meitä sukupolvesta toiseen.”

Yhdyn epäröimättä näkemykseen Suomaan lumovoimasta. On vaikeaa eritellä, mikä lopulta minut kirjassa lumosi niin täysin, mutta en jälkikäteen löydä siitä mitään muuta kritisoitavaa kuin suomennoksen nimen. Se ei mielestäni tavoita alkuperäisen ruotsinkielisen Arvejord-nimen merkityksiä niin kuin pitäisi. Suosta, valtavasta Haltianevasta, kirjassa toki kerrotaan ja sillä on merkittävä osuutensa kokonaisuudessa, mutta niin on perintömaalla ja perityllä maallakin. Kuka lopulta omistaa kenet, kun ihminen saa tai joutuu osana sukupolvien ketjua ottamaan vastuun maasta?

Suomaa on siis episodiromaani. Episodeja sitoo yhteen miljöö, pohjalainen Nevabackan tila. 1600-luvulla Nevabackaan saapuu Ruotsin puolelta sotamies Matts Mattsinpoika Rask ja alkaa raivata korpeen maatilaa, aluksi kruunun torppaa, aloittaen tuvan rakentamisesta mäen laelle. Tiluksiin kuuluu laajalti metsää sekä suuri Haltianeva. Kun Matts iskee ojituslapionsa suon rahkasammaleeseen, tulee hänen luokseen suohaltija kauniin neidon muodossa. Näin Nevabackojen sukuun saadaan aimo loraus haltijoiden verta.

Nevabackan tilan ja sen ihmisten tarinaa seurataan siis 1600-luvulta 2000-luvulle, ihan nykypäiviin asti. Tarina etenee kronologisesti mutta episodimaisesti hypähdellen niin, että siihen jää milloin minkäkin mittaisia aukkoja. Näkökulma vaihtelee isännistä ja emännistä renkiin tai vaikka perheen sisarusten lapsiin. Tämä voisi toimia vieraannuttavastikin, mutta pidin siitä lopulta todella paljon. Asuinpaikoilla, maalla ja metsällä on merkityksensä kaikille riippumatta siitä, mikä asema tai rooli ihmisellä on.

Ihastuin myös Turtschaninoffin ratkaisuun vaihdella muotoa luvusta toiseen. Perusproosajaksojen lomassa on säeromaanityylisiä osuuksia, kirjeromaania ja päiväkirjamerkintöihin perustuvaa kerrontaa. Ratkaisu ei tee Suomaasta sekavaa, vaan tuo siihen raikkautta ja jonkinlaista ilmavuutta, keveyttä, mikä kertoo kirjailijan ammattitaidosta ja varmuudesta. Tyylikeinot ovat hallinnassa, ja kirjailija on tavoittanut hienosti eri aikakausien ihmisten äänen.

Raastavin tarina on Nevabackaan miniäksi naidulla tytöllä, joka kertoo vuoron perään kihlausajastaan Jakobin kanssa ja ankarien nälkävuosien talvista, kun hätäruokaa syötiin jo ennen joulua ja nälkäkuume niitti satoaan katsomatta, olivatko uhrit taloista vai torpista. Tämä kosketti ehkä erityisesti, koska olin juuri lukenut uudelleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Turtschaninoff kuvaa katastrofia yhtä eleettömän vaikuttavasti kuin Ollikainenkin.

Koskettava on myös nuorena keuhkotautiin menehtyvän Alinan osuus, joka on kirjeromaanimuotoinen. Se tuo tunnelmaltaan mieleen vanhanajan tyttökirjat ja taiteilijaelämäkerrat, joihin on talletettu eloisaa kirjeenvaihtoa. Myös Alinan sisarentyttären Ottilian tarina on sydäntä särkevä, vaikka hänen käy lopulta hyvin, ainakin siihen nähden, miten olisi voinut käydä. Miltei kyynel silmässä luin myös Nevabackan rappion ajoista, kun maatilaa asuttaa enää ikääntynyt yksinäinen nainen. Samankaltaisia tarinoita tunnen elävästä elämästä ihan liikaa.

Tarinasta kurkottelee moniaalle rönsyjä, joiden perässä olisin kiihkeästi halunnut vaeltaa. Nevabackasta lähdettiin useampaan otteeseen Amerikkaan, ja olipa tilaa pantu kuntoon Etelä-Afrikan kaivoksista tienatuilla rahoilla. Paljon jää siis aukkoja, jotka lukija saa omassa mielikuvituksessaan täyttää. Sopivasti paloja täydentyy aiempiinkin osuuksiin tarinan edetessä.

Nevabackan väki tekee vuosisadasta toiseen paljon työtä. Maa elättää ahkeran, ainakin jotenkuten. Peltojen ja puutarhan ohella särvintä antaa myös metsä, samoin suo. Suo ja metsä voivat olla pelottavia ja vaarallisia, mutta ne tarjoavat myös suojaa. Suolla ovat asuneet ja piileskelleet vuosisatojen mittaan niin sotilaskarkurit kuin papitkin aikojen ollessa ankarat. Suonsilmään on hukkunut ainakin yksi Nevabackan isännistä. Kun maailma muuttuu, yhä harvempi haluaa jäädä metsän ja suon läheisyyteen.

Turtschaninoff kuvaa luonnon läsnäolon ja myyttisyyden kiehtovasti. Palokärki, kurjet ja karhut näyttäytyvät sukupolvesta toiseen nevabackalaisille. Suolta poimitaan karpaloita ja valokkeja (eli lakkoja,  kuten Sirkka-Liisa Sjöblomin pieteetillä tehdystä suomennoksesta opin), harjanteen rinteeltä puolukoita. ”Kun on syönyt äidin viimeisen puolukkahillon, ei ole enää kenenkään tytär.”

Pidin myös myyttisen suohaltijan osuudesta tarinassa. Mitä varhaisemmista vaiheista kerrotaan, sitä konkreettisempana suohaltija on mukana tapatumissa ja ihmisten elämässä. Vähitellen yhteys myyttiseen maailmaan haipuu lähes olemattomiin, mutta tarkkasilmäinen lukija poimii silti vihjeen sieltä täältä loppuun asti.

Kirjan voi lukea vahvana kannanottona luonnon, luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta, mutta saarnaavuutta tai sormi pystyssä opettamista siinä ei ole himpun vertaa. Lukija saa päätellä itse, mikä on lopulta viisasta, mikä arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Maa pysyy, vaikka ihmiset vaihtuvat. Mikä on suhteemme maahan, historiaan ja luontoon? Kuten Helsingin Sanomien kritiikin otsikko toteaa, Suomaassa on kyse myös suomalaisuuden ytimestä. Mutta kenties vieläkin isommista kysymyksistä.

Kirjailija Maria Turtschaninoff ei ole mikään uusi tekijä, vaikka Suomaa onkin hänen ensimmäinen aikuisille lukijoille suunnattu teoksensa. Hän on kirjoittanut joukon hienoja nuorten ja nuorten aikuisten romaaneja, joista Anaché on oma suosikkini edelleen. Maresi-romaanista Turtschaninoff sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Turtschaninoff on saanut kirjoillaan lukuisia palkintoehdokkuuksia ja palkintoja, ja hänen tuotantoaan on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle.

Oma näppituntumani on, että Turtschaninoff on niitä kirjailijoitamme, jotka ovat tunnetumpia ulkomailla kuin Suomessa. Toivottavasti kotimaisetkin lukijat löytävät hänen upean tuotantonsa, sillä säälin ja samalla vähän kadehdin niitä, joilla Suomaa ja muut hänen kirjansa ovat edelleen lukematta. Millaisia lukuhetkiä heillä onkaan edessään! Toivon myös Turtschaninoffilta lisää niin nuorten kuin aikuistenkin kirjoja!

Maria Turtschaninoff: Suomaa (Arvejord)
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Kuvitus Sanna Mander.
Tammi 2022. 370 s.

Ostettu.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo

 

Pyysin toimittaja Juha Roihan esikoisromaanista Yksi aina valvoo kustantaja Tammelta arvostelukappaleen, koska jostain syystä olin saanut käsityksen, että se on esikoisdekkari. Kirja esitellään kustantajan sivuilla mysteeriromaaniksi, ja kannessa on hieman komisario Palmua muistuttava figuuri. Kenties harhakäsitykseni johtuivat tästä.

Mutta dekkari Yksi joka valvoo ei ole. Se on jonkinlainen yhdistelmä veijarimaista vakoiluromaaniparodiaa ja maagista realismia, jossa tosiaan ratkaistaan mysteeriä, mutta rikoksesta ei ole kysymys, ei ainakaan varsinaisesti. Kunhan sain odotushorisonttini oikaistua, viihdyin kirjan parissa ihan mukavasti.

Hotelli Tornin yöportieeri Matti Laaksonen saa työpöydälleen kummallisen kirjekuoren, jonka sisällä on muutama liuska tekstiä ja kaksi valokuvaa. Toisessa niistä ovat Matti lapsena ja hänen vanhempansa. Matti on ollut jo aikeissa viskata kuoren pois, kun vastaanottotiskin puhelin soi. Tuntematon miesääni on kehottanut Mattia katsomaan kuvia ja lukemaan tekstin. Soitto tuli, kuten jälkeen päin käy ilmi, vastaanottotiskin puhelimen omasta numerosta…

Papereissa itseään K:ksi kutsuva mies kertoo olevansa Neuvostoliiton vakooja, jota varten hotelliin on valvontakomission aikaan rakennettu salahuone. Valvontakomissio lähti aikanaan, mutta K jäi. Neuvostoliitto kaatui, mutta K jatkoi työskentelyään uudelle isännälleen. Matti pitää K;n tarinaa alkuun keksittynä ja pilana, mutta samaan aikaan K:n muisteluviestien kanssa alkaa tapahtua monenlaista omituista. Esimerkiksi Matin hallussa oleva pieni ikoni alkaa muuttua.

Käy ilmi, että K ei ole vuosikymmenten aikana vain vakoillut Suomea ja suomalaisia, vaan hänellä on ollut aktiiviset sormensa pelissä monessa historian tapahtumassa. Osan niistä me kaikki tunnistamme, mutta muutamat tapahtumat ovat niin Matille kuin lukijallekin uusia ja sitäkin ällistyttävämpiä.

Miksi K haluaa kertoa uskomattoman tarinansa juuri Matille? Se selviää lopulta ja onnistuu kyllä yllättämään Matin melkoisesti! Lukijakin yllättyy, joskaan ei välttämättä ihan yhtä paljon, jos on malttanut tehdä muutamia huomiota matkan varrella.

Yksi aina valvoo on nokkelasti toteutettu vakoilutarina vähän Forrest Gumpin hengessä. Minua K:n jutut vähän hymyilyttivät, ja muutamat oivallukset ovat kieltämättä riemastuttavia. Jos suostuu lähtemään maagisrealistiselle matkalle lähimenneisyyteemme ja legendaariseen hotelli Torniin, Yksi aina valvoo viihdyttää varmasti. Mielenkiintoinen, ehkä vähän odottamatonkin avaus Juha Roihan kirjailijanuralle.

Juha Roiha: Yksi aina valvoo
Tammi 2022. 303 s.
Kansi Markko Taina.
Äänikirjan lukija Juha Roiha.

Arvostelukappale.

T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä

 

"Meillä kaikilla on ongelmamme. Minulla on vararengas vyötäröllä.
Hänellä on Saatana isänä.
Ei mitään, mitä ei saataisi selvitettyä, kunhan vain yritämme tarpeeksi."

Linus Baker työskentelee Maagisen Nuorison Huolenpito-Osaston (MNHPO) ankeaakin ankeammassa virastossa tunnollisena ja sääntöjä kirjaimellisesti noudattavana sosiaalityöntekijänä. Työpaikka on kaukana mukavasta, mutta työ on tärkeää. Linuksella on suuri vastuu orpokoteihin sijoitettujen maagisten lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Hänellä ei ole ainuttakaan virhemerkintää ms Jenkinsin lipevän apulaisen Guntherin millintarkasti pitämässä kirjanpidossa.

Jos työpaikalla on ankeaa, yhtään paremmin ei mene Linuksen yksityiselämässä. Kaupungissa sataa kirjaimellisesti koko ajan. Pieni asunto on kalsea, naapuri kaikkea muuta kuin ystävällinen ja Linuksen kissa Calliopekin on lähinnä tyly isännälleen. Rakkauselämäkin taitaa olla lopullisesti kuivahtanut. Lohtua Linus saa vain rakkaiden vinyylilevyjensä kuuntelusta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Linus kutsutaan yllättäen viraston Äärimmäisen Korkean Johtoportaan vastaanotolle ja hänelle annetaan poikkeuksellinen ja erittäin salainen tehtävä. Linuksen on matkustettava valtameren rannalle Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin ja tarkkailtava sen toimintaa kokonaisen kuukauden ajan. Orpokotia johtaa arvoituksellinen Arthur Parnassus, ja siellä asuu vain kuusi lasta, mutta he ovat erityisen poikkeuksellisia tapauksia jopa MNHPOn mittapuulla. Erityisin heistä on 6-vuotias poika Lucy, joka Linuksen täydelliseksi kauhuksi on maagiselta lajityypiltään – antikristus.

T. J. Klune on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teoksissa on mukana romantiikkaa ja fantasiaa sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja ja niihin liittyviä teemoja. Hän on kirjoittanut useita sarjoja, kuten Green Creek ja Tales from Verania, joista ensimmäisessä on päähenkilönä seksuaalivähemmistöön kuuluva ihmissusi. The Extraordinaries -sarja on suunnattu nuorille aikuisille.

Talo taivaansinisellä merellä on Klunen ensimmäinen itsenäinen eli sarjoihin kuulumaton romaani. Sen idean taustalla ovat alkuperäisväestöjen lapsien kohteluun liittyvät tositapahtumat Kanadassa ja USA:ssa. Klune halusi kirjoittaa romaanin, joka osoittaisi, miten tärkeää on hyväksyä kaikki lapset sellaisina kuin he ovat ja antaa heille turvalliset kasvuolosuhteet. Teos on ollut Yhdysvalloissa myyntimenestys, ja se on saanut useita palkintoja.

Ylisanoja ja erityisesti sanaa ’ihana’ tulisi visusti välttää, jos haluaa esiintyä itseään kunnioittavana kirjabloggaajana. Tämän kirjan yhteydessä on kuitenkin luovuttava tästä periaatteesta, sillä Talo taivaansinisellä merellä oli yksiselitteisen ja kertakaikkisen ihana lukukokemus!

Karkkimaisten kansien perusteella laitoin kirjan alkuaan odottelemaan nuortenkirjapinooni, mutta kun jossain vaiheessa julkaisin kuvan kyseisestä pinosta, minua oikaistiin, ettei Klunen teos suinkaan ole nuortenkirja. Hieman tätä epäillen lähdin lukemaan, mutta pian totesin, että kohderyhmän haarukoiminen on tässä tapauksessa harvinaisen turhaa. Kirja puhuttelee varmasti lukijaa kuin lukijaa, joka vain antautuu sen vietäväksi. Kuvittelisin, että se sopii hyvin jopa 8–10-vuotiaille ääneen luettavaksi. Se ei ole liian pelottava eikä missään tapauksessa sopimattoman rohkea, vaan vain kutkuttavan jännittävä ja lempeän hauska. Mutta yhtä hyvin se sopii kaltaiselleni kypsään ikään ehättäneelle jo miltei kaiken nähneelle ja aavistuksen ehkä kyynistyneelle lukijalle. Kirja on kirjoitettu taitavasti monitasoiseksi, joten yhteiset lukuhetket eri ikäisten kesken ovat varmasti antoisia.

Pintataso on hulvatonta maagista realismia parhaimmillaan, mutta paljoakaan ei tarvitse raaputtaa huomatakseen, että kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista: oikeudesta olla oma itsensä, vapauteen ja rakkauteen; siitä, miten vaikeaa on hyväksyä erilaisuutta ja miten helppoa on lietsoa pelkoa ja vihaa. Tarina on kuitenkin toivoa herättävä ja lempeä. Tulin tämän kirjan lukemisesta todella hyvälle mielelle, oikeastaan onnelliseksi!

”Hassua, kuinka kaikki järjestyy, vai mitä?
Että saatamme löytää mitä odottamattomimpia asioita silloin, kun emme edes etsi niitä.”

 

T. J Klune: Talo taivaansinisellä merellä (The House in Cerulean Sea)
Suom. Mika Kivimäki.
Karisto 2021. 446 s.
Äänikirjan lukija Paavo Kääriäinen, kesto 13 h 51 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Liliana Lento: Kissanaisia

 

Mai ja Helmi työskentelevät tamperelaisessa tilitoimistossa. Mai käy töissä osa-aikaisesti, koska hän tekee gradua kissaeläimiin liittyvistä uskomuksista. Helmi on perehdyttänyt Main ja pitää tästä kovasti. Tytöllä tuntuu kuitenkin olevan jotain vaikeuksia, sillä tämä on myöhästynyt töistä jo useaan otteeseen ja on jäänyt kerran kiinni työpöytänsä ääreen nukahtamisestakin.

Maille tosiaan uni maistuu tavallista paremmin. Syynä ei ole kuitenkaan masennus, vaikka parhaan ystävän menettäminen auto-onnettomuudessa onkin ollut raskasta. Onneksi Mailla on kuitenkin poikaystävä Tero. Isoäidiltä perityn syrjäisen mökin viereisessä metsässä hän pääsee myös silloin tällöin metsästämään.

Onneksi Tero ei tiedä metsästysharrastuksesta mitään eikä ole siitä pahemmin kiinnostunutkaan, joten Mai saa käydä retkillään yksin. Mai ei ole uskaltanut paljastaa tarkoin varjeltua sukusalaisuuttaan edes Terolle, ja toistaiseksi kaikki on sujunut oikein hyvin. Mutta entä kun Tero alkaa haluta muuttaa Main kanssa yhteen asumaan?

Eräänä iltana naiset lähtevät yhdessä yökerhoon, ja Helmi vaihtaa pari sanaa todella kiehtovan naisen kanssa. Kuka nainen oikein on? Helmi tuntee pitkästä aikaa haluavansa jotain muutakin kuin vain haikailla entisen tyttöystävänsä perään. Nainen kuitenkin katoaa Helmin näköpiiristä mutta ei hänen unistaan.

Liliana Lennon neljäs romaani Kissanaisia on kustantaja Nysalorin mukaan Tampereelle sijoittuva urbaani ja sateenkaareva fantasiaromaani. Kuvaus pitää hyvin kutinsa, vaikka ei kerrokaan ihan kaikkea. Kyseessä on melkoinen genrehybridi, sillä kepeänä chic litinä alkava tarina saa tosiaan pian fantasian ja maagisen realismin, jopa scifin piirteitä ja kääntyy loppukolmanneksessa melkoiseksi jännitystarinaksi. Tarina on lennokas ja vetävä, ja viihdyin sen parissa oikein mukavasti. 

Kovin syviin vesiin sen teemat eivät sukella. Erilaisuus, sen hyväksyminen tai hyväksymättömyys, ihmisyyden rajojen ahtaus sekä julma ahneus nousevat esiin, mutta varsinainen pohdinta jää lukijalle. Tämä ei tosiaankaan ole moite, sillä näistä teemoista saa helposti aikaan saarnaa ja sormi pystyssä opettamista. Sen sijaan olisin mieluusti sukeltanut syvemmälle Main suvun salaisuuden juuriin, joita nyt vain varovasti hipaistaan. Kyseessä on kuitenkin melkoisen jännittävä ja kiehtova ilmiö! 

Liliana Lento: Kissanaisia
Nysalor 2021. 190 s.
Kansi Eve Lumerto.

Kirjasto.

***
Tässä yhteydessä on mielestäni sopiva hetki avata hieman nykyisiä blogikäytäntöjäni. Miten kirjat päätyvät esitellyiksi blogissani tai somekanavillani?

Kirjailija Liliana Lento otti minuun sähköpostitse yhteyttä ja tarjosi kirjastaan arvostelukappaletta. Pohdinnan jälkeen päädyin vastaamaan kieltävästi. Tiedän, että kirjojen postittaminen on kallista puuhaa, eikä blogissa julkaistu juttu todennäköisesti vaikuta kirjan myyntiin tai lainauslukuihin millään tavalla tai ainakin vain hyvin vähän.

Pienen kustantamon rahojen ja ajan käyttäminen arvostelukappaleen postittamiseen tuntui kyseenalaiselta, koska en voisi luvata, että ehdin kirjan lukea ja siitä kirjoittaa. Päädyin sen sijaan varaamaan ja lainaamaan kirjan kirjastosta luettavakseni. Samoin olen toiminut joidenkin muidenkin pienten kustantamojen teosten kanssa. Toisinaan olen myös ostanut joitakin tällaisten pienten kustantamojen kirjoja ja kirjoittanut niistä jutun.

Sen sijaan isompien kustantamojen julkaisemista kirjoista kirjoitan blogiini ja somekanaviini nykyään vain, mikäli olen saanut kirjasta painetun arvostelukappaleen (pdf-tiedostoja en lue, kiitos vain). Jos päädyn ostamaan kirjan, en siitä kirjoita blogijuttua. Kaikista saamistani kirjoista en ehdi kirjoittaa blogiin, mutta julkaisen niistä kuitenkin kuvan ja esittelyn Instagram-tililläni. 

Joistakin kirjoista kirjoitan jutun Salon Seudun Sanomiin, mikäli toimitus juttua pyytää tai ostaa tarjoamani jutun. Lehteen päätyy kuitenkin vain muutama lukemani kirja vuodessa.

JP Koskinen: Hukkuva maa

Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.

Arvostelukappale.

Helena Waris: Saari

Parikymppinen folkloristiikan opiskelija Anna on rakastunut. Kymmenisen vuotta vanhempi Tom on kaikkea, mitä hän on aina toivonut: komea, seksikäs, hyvä sängyssä ja muutenkin kiinnostava. Tomista Anna päättää ottaa itselleen puolison. Onneksi hän tietää pari kätevää niksiä, joilla saa miehen kiedottua tiukasti pauloihinsa.

Tom ei valitettavasti ole ihan se mies, kuin hän antaa Annan ymmärtää. Tomin avopuoliso Marika on raskaana. Tilanne kauhistuttaa sitoutumiskammoista miestä, joka ajattelee, että ennen lapsen syntymää olisi vielä oikeus hetki irrotella. Ei suhteesta Annan kanssa voisi olla mitään haittaa, eikä varsinkaan Marikan tarvitsisi koskaan saada siitä tietää. Tom jättäisi Annan ihan pian, kunhan olisi ensin pidetty kunnolla hauskaa lakanoiden välissä.

Tom on suunnitellut Annan ja hänen suhteelleen kunnon loppuhuipennuksen. Se olisi vuoden viimeinen viikonloppu Tomin suvun omistamassa Miessaaressa, joka sijaitsee Kainuun korvessa keskellä Nimettömänjärveä. Pienellä saarella on vain yksi mökki, jonka Tomin isovanhemmat ovat aikanaan rakentaneet. Mökki ja saari ovat olleet tärkeitä erityisesti Tomin jo edesmenneelle isoäidille Eevalle, suvun omituiselle matriarkalle.

Anna on innoissaan yhteisestä viikonlopusta ja kutsusta Tomin suvun mökille, vaikka toisaalta arktiset olosuhteet häntä vähän arveluttavatkin. Saarelle pitää hiihtää rannasta, eikä Anna ole hiihtänyt vuosiin. Kunnollisia talvivarusteitakaan ei oikein ole. Mutta ajatus kiihkeästä rakastelusta ja raukeasta loikoilusta erämaamökin takkatulen ääressä on niin houkutteleva, että epäilykset työntyvät taka-alalle.

Raukeasta loikoilusta ei kuitenkaan mökillä ole juuri tietoakaan. Heti perille saavuttuaan he törmäävät ensimmäisiin vastuksiin, kun mökin ulko-ovi tuntuu jumittuneen eikä Tomin avain toimi. Liiallinen voimankäyttö kostautuu, ja mökin sisäpuolella ovenvierushyllyllä sijainnut vanha lasipullo särkyy palasiksi. Tomin mieleen nousee mummon painokas ja pahaenteinen käsky muistaa aina kaikissa tilanteissa varoa särkemästä kyseistä pulloa tai muita samanlaisia, joita mummo on kätkenyt eri puolille saaren rakennuksia.

Tunnelma saarella alkaa nopeasti käydä painostavaksi. Saaren keskellä sijaitseva suuri siirtolohkare vetää Annaa puoleensa kuin magneetti, ja kun hän lähtee sitä tutkimaan, tapahtuu jotain odottamatonta, kummallista ja pelottavaa, mutta myös kiinnostavaa. Anna huomaa luiskahtavansa kiven luona toiseen ulottuvuuteen, metsänpeittoon. Eeva-mummon lasipullon särkyminen ei ollutkaan ihan mitätön vahinko, vaan sen kautta pääsi irti jotain, minkä Eeva oli halunnut vangita lopullisesti. Mutta miten Anna siihen kaikkeen liittyy?

Saari on Helena Wariksen maagista realismia, kauhuelementtejä ja kotimaista mytologiaa yhteen punova romaani, jossa on mausteena reipas annos eroottista latausta. Kaikkeen tapahtuvaan tuntuu liittyvän myös vahva seksuaalinen vetovoima, ja Anna on seksuaalisuudestaan hyvin tietoinen nuori nainen. 

Waris on oivallisesti kutonut tarinan loimiin suomalaista mytologiaa ja kansanperinteitä. Ei ole sattumaa, että Anna opiskelee juuri folkloristiikkaa ja on kiinnostunut kaikesta aihepiiriin liittyvästä. Maaginen realismi on tässä parhaimmillaan.

Teos on kirjoitettu Storytelille Storytel Original -sarjaan. Sen teokset julkaistaan vain Storytelissa ääni- ja e-kirjoina ja kirjailijat selvästi suunnittelevat teoksensa julkaisuformaattiin sopiviksi. Tietysti myös tilaaja painottaa tätä puolta valikoidessaan sarjaan julkaistavaa. Saarikin on juonivetoinen jännittävä tarina, jossa on odottamattomia juonenkäänteitä tiheään tahtiin. Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia sekä Annan että Tomin näkökulmista, mikä tuo oman jännitteensä tarinaan.

Kuuntelukokemuksena Saari oli vangitseva. Oli saatava tietää, miten kaikessa oikein lopulta käy, ja vaiva myös palkittiin ruhtinaallisesti, sillä Waris ei ole tyytynyt mihinkään keskinkertaisiin ratkaisuihin Tomin ja Annan kohtaloita kirjoittaessaan. Kuuntelen paljon ja mielelläni kirjoja, sellaisiakin, joita en tulisi painettuina lukeneeksi. Saari kuuluu niihin teoksiin, joiden soisin ilmestyvän myös perinteisessä formaatissa kaikkien saataville.

Helena Warsi: Saari
Storytel 2019.
Lukija Vilma Kinnunen, kesto 9 h 2 min.

Mediakuunteluoikeus.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla

Kuvataiteilija Aino Palokorvella on takanaan häikäisevän loistava tulevaisuus. Jo opiskeluaikanaan hän teki kansainvälisen läpimurron omaperäisillä synkeillä maalauksillaan, jotka kuvasivat maahisia. Maahisaiheiset teokset myivät kuin häkä, ja Ainosta tuli julkkis. Mutta sitten kaikki romahti.

Nyt Aino ansaitsee elantonsa turkulaislukion kuvataideopettajan sijaisena. Pensseli ei enää pysy kädessä, eikä uusia tauluja synny. Jotakin pahaa ja ahdistavaa tapahtui kymmenen vuotta sitten. Nyt Aino on päättänyt kertoa kaiken YuoTube-videoillaan. Se ei ehkä ole lopulta kovin viisas ratkaisu, sillä joku alkaa lähetellä videoihin henkilökohtaisia ja samalla uhkaavan tuntuisia kommentteja. Sitten eräänä iltana Aino huomaa perässään huppupäisen seuraajan…

Maa hänen jalkojensa alla on turkulaisen indiekirjailija Vappu-Tuuli Fagersonin toinen romaani. Takakansitekstissä sitä kuvaillaan pohjoismaisten trillerien jalanjäljissä kulkevaksi psykologiseksi jännitysromaanksi. Kyllä se sitä onkin, mutta lukijan on otettava huomioon myös vahva yliluonnollinen painotus. Kaikki tarinan arvoitukset eivät nimittäin saa pelkästään järjellä selitettäviä ratkaisuja.

Fagerson rakentaa taitavasti vähitellen yhä painostavammaksi muuttuvaa tunnelmaa. Joku vainoaa ja seuraa Ainon tekemisiä, mutta kuka se voi olla? Sen on selvästikin oltava joku, joka on selvillä hyvin yksityisistä asioista. Kehen Aino voi luottaa? Lähipiiristä yksi toisensa jälkeen osoittautuu tavalla tai toisella epäluotettavaksi, mutta kuka heistä haluaa ihan oikeasti vahingoittaa Ainoa?

Kerronta ei ole täysin suoraviivaista, sillä Ainon näkökulmasta kerrotun tarinan lomaan on istutettu katkelmia muista äänistä. Keskeinen näistä on alusta asti vihan kyllästämä, ja sen omistaja haluaa videoissa esiintyvälle tytölle pahaa. Tämän on kuoltava. Välillä kerronta muuttuu minämuotoiseksi, kun näkökulma muuttuu. Lukijalta vaaditaan siis jonkin verran tarkkaavaisuutta, sillä häntä mitä ilmeisimmin yritetäänkin johtaa harhaan.

Vähitellen Ainolle alkaa selvitä, kuinka kauas omaan menneisyyteensä hänen on mentävä löytääkseen ratkaisun piinaavaan tilanteeseensa. Loppuhuipennus tapahtuu Lapin perukoilla armottomissa olosuhteissa. Tässä kohtaa lukijalta vaaditaan myös avaraa ymmärrystä reaalimaailman ja mystiikan rajojen lomittumisen suhteen. Rikosjuoneen on mielestäni livahtanut muutamia epäloogisuuksia ja aukkoja, joita eivät yliluonnolliset selitykset paikkaa.

Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja persoonallinen maagisen realismin sävyttämä psykologinen (kauhu)trilleri, joka etenee sujuvasti ja koukuttaa lukijan ihan mukavasti.

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla
Omakustanne, BoD, 2020. 388 s.

Arvostelukappale.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys #lempikirjahaaste

”Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?”
”Tiedän.”
”Ei sitte mittään.”

Poliisi Janatuinen saa peijoonin kaksikymmentä vuotta vanhan virka-autonsa Toyota Corollan takapenkille kauppias Keijolta Vuopion kylässä. Peijooni kiintyy Janatuiseen, joka pelasti sen jokiraukkojen kynsistä kaksikon onkireissulla, eikä suostu jättämään tätä vaan seuraa poliisinaista kuin uskollinen koira. Jonkinlaiselta ison karvaisen koiran ja ihmisapinan sekoitukselta peijooni vaikuttaakin. Janatuisen peijoonin nimi on Musti.

Janatuinen on saanut komennuksen Lapin-keikalle parinsa Gunnarssonin kanssa. Kaksikon on tarkoitus etsiä käsiinsä Elina Ylijaako, jota epäillään silminnäkijän todistuksen perusteella murhasta. Lappi vain on sen verran pelottava paikka, että Gunnarsson mieluummin ampui itseään jalkaan Oulussa kuin ylitti vaarallisen rajan. Janatuinen saa siis aika nopeasti huomata, että Gunnarssonin valinnalla on perustetta.

Elina Ylijaako on juhannuksen alla palannut jokavuotiselle vierailulleen kotitaloonsa Vuopiolle. Hänen on pyydystettävä eräs tietty hauki keskellä suota sijaitsevasta Seiväslammesta. Hauki päätyy lampeen jokakeväisen tulvan mukana, ja ennen juhannusta se katoaa. Jos Elina ei saa haukea sitä ennen pyydystettyä, hänet hukka perii. Pelissä on siis paljon joka vuosi. Jo viitenä vuotena homma on hoitunut helposti ja siististi. Mutta nyt kaikki menee pieleen. Ei riitä, että hauki pääsee Elinalta karkuun. Sen lisäksi lammen rannalle ilmestyy v-mäinen Näkki ilkkumaan naista.

Aikaa hauen pyydystämiseen on vain neljä päivää. Näkin päihittämiseen tarvittaisiin Moukku-Ollin apua. Kaveri vain on ollut jo vuosikymmeniä kuolleena, mutta ehkä hänen zombin ja entin sekoitukselta vaikuttava ruumiillinen hahmonsa voisi auttaa. Moukku-Olli kuitenkin haluaa palkakseen raitajalan kärsän. Sen hankkiminen taas onkin kimurantimpi juttu, sillä jättiläissääsket ovat tiettävästi kadonneet seudulta lopullisesti. Mutta ehkä hattara voisi kelvata tilalle? Se tosin pitää ensin saada pois kunnanjohtajasta!

Nautin aivan valtavasti Juhani Karilan romaanista Pienen hauen pyydystys. Se pääsi yllättämään minut aivan totaalisesti, ja yllätys oli siis mitä positiivisin. Olen lukenut Karilan esikoisteoksen eli novellikokoelman Gorilla. En pitänyt siitä yhtään, kuten jutustani voi lukea. Pienen hauen pyydystyskään ei sen vuoksi ollut millään tavalla edes lukuharkinnassa. Intouduin kuitenkin pahaa aavistamatta Twitterissä ehdottamaan, että voisin jonkun kanssa toteuttaa Bibbidi Bobbidi Book-kirjablogin pitäjien Laura Kuivalahden ja Minna Koivulan idean vuosittain lukea toistensa vuoden lempikirjat. Kiitos Lauralle ja Minnalle kivasta ideasta!

Muutama tuttu kirjabloggaaja tarttui oitis syöttiini (kiitos!!), mutta ensimmäiseksi ehti ilmoittautua Hannu Sinisalo vaihtotarjouksineen. Sovimme, että muut neljä ilmoittautunutta vaihtavat kirjasuosituksia keskenään, jotta lukuprojekti ei paisuisi ja venyisi turhan pitkäksi. Myönnän, että tyrmistyin, kun Hannu poimi viime vuoden parhaista lukukokemuksistaan minulle juuri Karilan romaanin luettavaksi.

Mutta rohkea rokan syö, ja itsehän olin soppani keitellyt. Siispä tutkimaan kirjastojen varauslistoja. Pienen hauen pyydystys on vielä niin uusi kirja, että sillä on ilahduttavan pitkät varausjonot sekä Vaski- että Lukki-kirjastoissa. Oli siis marssittava Salon Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa kirja ilokseni olikin heti hyllystä ostettavissa. Hinta tosin hieman karvasteli, varsinkin kun nyt huomasin, että olisin voinut tilata sen Siltalan verkkokaupasta puoleen hintaan. Mutta olkoon. Ostan kuitenkin täysihintaisia uutuuskirjoja sen verran maltillisesti, että tähän oli varaa.

Pääsin kuin varkain kirjan kanssa alkuun, kun jouduin tappamaan aikaa kirjastossa ensimmäisenä talvilomapäivänäni muutaman tunnin. Hotkaisin kuin huomaamatta ensimmäiset sata sivua, ja olin totaalisen myyty! Karilan teksti on kertakaikkisen hurmaavaa. Lappilaisten repliikit on kirjoitettu murteella, mikä jo tuo mukavan säväyksen. Miljöön kuvaus on myös värikästä ja kipakan rehellistä. Helle riivaa pohjoista Suomea, eikä se ole lainkaan mukavaa. Verenhimoiset sääskiparvet ja paarmat vainoavat saalista herkeämättä ja turvemöröt vartovat, milloin suolla kulkijan huomio herpaantuu ja ne pääsevät imaisemaan pahaa aavistamattoman uhrinsa suon uumeniin.

Olen innokas maagisen realismin tai uuskumman tms. kirjallisuuden lukijafani, ja Pienen hauen pyydystys on tämän tyylilajin kertakaikkisen hieno edustaja. Karila hyödyntää suomalaista mytologiaa hykerryttävällä tavalla ja tuo maagiset elementit tarinaan aivan luontevina juttuina. Kukaan vuopiolainen ei hätkähdä, että riivaajahenki-hattara istuu puun oksalla ja sujahtaa kunnanjohtajan nahkoihin. Yhteistuumin kunnanjohtaja pistetään köysiin ja kannetaan pankin holviin odottelemaan, että keksitään keino houkutella hattara ansaan.

Kukaan täysijärkinen vuopiolainen ei myöskään lähde ulos ukkosmyrskyä seuraavana väkiyönä, koska se olisi hengenvaarallista. Janatuinenkin onneksi uskoo tämän viimeistään silloin, kun katselee väkiyön kulkuetta majapaikkansa ikkunasta.

Pienen hauen pyydystyksestä on hankala kertoa, koska tuntuu, että se lipeää jotenkin otteesta. Parasta onkin itse lukea kirja ja antaa mahtavan tarinan viedä mennessään. Kaikki arvoitukset saavat kyllä kiehtovan ’loogisen’ selityksensä.

Isot kiitokset Hannulle, että ehdotit tätä kirjaa minulle! Lue Hannun arvio Pienen hauen pyydystyksestä täältä.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019. 280 s.

Ostettu.

Hannu Sinisalo kirjoittaa kirja-arvioita Kirjavinkit-sivustolle. Ehdotin hänelle luettavaksi omista viime vuoden suosikeistani Elina Kilkun teatteriaiheista romaania Täydellinen näytelmä. Koska kirjasta oli aikaisemmin ilmestynyt toisen arvioitsijan juttu, ei Hannu enää voinut siitä sinne kirjoittaa. Sen sijaan hän julkaisi oman arvionsa Täydellisestä näytelmästä Goodreadissa:

Alina on kahden pienen lapsen varaton yksinhuoltaja, joka yrittää epätoivon vimmalla saada töitä teatteriohjaajana. Arki on helvetillistä pyöritystä, josta oikotietä onneen ei ole. Oman surkeutensa keskellä Alina on kateellinen töitä toisensa perään saaville kollegoille, etenkin jatkuvaa lööppijulkisuutta saavalle Matias Raatteentielle.

Elina Kilkun romaanin tyylilaji on koominen chick lit, ja tuntuukin, että en oikein kuulunut kirjan kohderyhmään. Jos suurin osa hauskaksi tarkoitetusta aineksesta ei huvita, on kirja vaikeuksissa. Alinan arki on vedetty niin absurdin överiksi, että se tuntuu vähän vaivaannuttavalta. Onnellisen lopun toki arvasi jo hyvissä ajoin, ja itse asiassa viimeiset 30–40 sivua kirjasta olivatkin sen parhaat.

Kirjassa oli paljon pohdintaa teatterityön tai muun taiteilijuuden olemuksesta sekä kipakan ironisia yhteiskunnallisia kannanottoja. Sanottava jäi kuitenkin viihteellisyyden jalkoihin.

Luin kirjan haasteena, jossa vinkkasin yhtä omaa suosikkiani toiselle kirjavinkkarille, jolta sain tämän kirjan luettavakseni. Valitettavasti tämä ei omaan makuuni kovin hyvin istunut, mutta kiitän toki haastajaa kurkistuksesta oman lukukuplani ulkopuolelle.

Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.

Pitkissä suhteissa on tunnetusti ylä- ja alamäkensä ja toisinaan, kun hyvin käy, liekki saattaa roihahtaa uudelleen nihkeänkin jakson jälkeen. Hieman tämäntapaiset ovat tunnelmani suljettuani Väärän kissan päivän, Pasi I. Jääskeläisen neljännen romaanin, kannet. Aikanaan Harjukaupungin salakäytävät viekoitteli ja lumosi minut, mutta toden teolla rakastuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Sielut kulkevat sateessa sai aikaan hienoisen tunteiden viilenemisen, mutta olin aidosti iloinen, kun aloin aavistella kirjailijan jälleen palanneen kirjoittamistyön äärelle.

Oikeastaan tunteiden parin asteen viileneminen teki vain hyvää, sillä sen ansiosta lopulta tartuin Väärän kissan päivään melko neutraalein odotuksin. Tiesin odottaa hyvää, vaikka blogihehkutukset ovatkin tainneet räjähtää ilmoille vasta kirjaa jo lukiessani, mutta en odottanut mitään huikean järisyttävää lukukokemusta. Kun sellaista sitten kuitenkin olikin tarjolla, antauduin vain iloiten sen vietäväksi. Kissan viikset, mikä kirja!

Jostain syystä Jääskeläinen menee aihevalinnoillaan kerta toisensa jälkeen suoraan ihoni alle. Työpaikkojen homeongelmien parissa askaroin päiväni, ja valitettavan ajankohtainen on myös omassa elämässä Väärän kissan päivän ydin eli dementia. Muistin vähittäinen katoaminen ja rakkaan, tutun ihmisen muuttuminen lopulta täysin vieraaksi on pelottavaa ja surullista. Entäpä jos siihen olisi olemassa lääke, joka taian lailla parantaisi jo kadonneen ihmisen ja palauttaisi kaiken ennalleen?

Väärän kissan päivästä on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Juoni on – no, monipolvinen, absurdi ja mielikuvituksellinen. Päähenkilö, minäkertoja Kaarna (Kaarna on sekä miehen sukunimi että kutsumanimi, etunimikin hänellä on, mutta sitä ei lukijalle paljasteta) on keski-ikäistyvä Marrasvirran kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston pääinnovaattori. Marrasvirta on Kaarnan lapsuudenkaupunki, jonne hän aikuisiällään palannut ja missä hän on perheellistynyt.

Pääinnovaattorin työ on oikea unelmaduuni. Kaarnan tehtävänä on visioida, suunnitella ja toteuttaa ennennäkemättömiä uudistuksia Marrasvirran kaupunkimaisemaan. Käsittämätöntä kyllä hänelle on annettu lupa kehitellä lähes mitä tahansa. Aivan upealta kuulostaa Kaarnan unelma köysiradasta kaupungin yli. Sen lasisilla pysäkeillä olisi kirjasto-kirjakauppoja, joista matkustajat voisivat lainata ja ostaa lukemista. Kirjastoilla ja kirjoilla on muutenkin tärkeä osansa tarinassa. Ihan parasta!

Pääinnovaattori on viettämässä syyskuun ensimmäisenä lauantaina vuonna 2015 Marrasvirran kaupungin 50. syysfestivaalipäivän aamua vaimonsa ja pienen Iines-tyttärensä kanssa, kun hänelle soitetaan. Puhelu tulee Kirsikkapuisto-nimisestä hoitokodista, jossa hoidetaan Kaarnan pahasti dementoitunutta äitiä Alice Kaarnaa. Äiti on ollut aikoinaan maailmankuulu psykologi ja psykoterapeutti, mutta nyt hän on täysin dementoitunut. Kaarna hälytetään kesken juhlapäivän äidin kuolinvuoteelle.

Kaarna tulee kuitenkin liian myöhään, ainakin melkein. Kun kuollut äiti sitten nousee vuoteeltaan ja pakenee hoitokodista (tämä tapahtuu sivulla 45, joten uskallan sen tässä paljastaa), olin tyrmistynyt – ei kai vain zombeja?! Ei onneksi, vaan Engel Langin kehittämä lääke dementian parantamiseen. Sen sivuvaikutukset ovat hieman hankalia. Potilas vaipuu välillä valekuoleman kaltaiseen tilaan.

Äiti on kuitenkin kuolemanvaarassa, sillä lääkitystä pitää jatkaa tiheään tahtiin. Mutta miten antaa ruiskeita potilaan kaulavaltimoon, jos tämä kirmailee jossakin festivaaliyleisön joukossa ja luulee elävänsä vuotta 1972? Alkaa hurja ja monipolvinen takaa-ajo läpi riehaantuneen kaupungin. Etsiessään paikkoja, joihin äiti on saattanut mennä, Kaarna joutuu käymään läpi myös omaa lapsuuttaan ja kaivamaan esiin jo hautautuneiksi luulemiaan muistoja. Kymmenvuotiaana Kaarna on maannut vuoteenomana ja vakavasti sairaana kokonaisen vuoden. Aika tuntuu aikuisuudesta katsottuna jonkinlaiselta vedenjakajalta monella tapaa. Mitä silloin ja sitä ennen oikein tapahtui? Ovatko Kaarnan muistot oikeita? Kenen ne ovat, jos eivät hänen? Voiko muistiin ja muistoihin ylipäätään luottaa?

Entä miten kaikkeen liittyvät kissat, joita tuntuu vilisevän niin nykyhetken Marrasvirralla kuin Kaarnan muistoissakin? Miksi kissat käyttäytyvät omituisesti? Onko vika Kaarnan päässä vai missä, kun kissoilla näyttää olevan välillä liikaa ruumiinosia tai ne muuttuvat ja häilyvät näkökentän rajalla? Kissojen arvoitusta avataan kirjan lopussa, mutta tyypilliseen tapaan selitys samalla vetää maton lukijan alta. Oliko mikään sittenkään niin kuin arvelin sen olevan?

Kuten huomaatte, kirjan tapahtumien esittely on jokseenkin mahdotonta! Meno on alusta alkaen kiehtovan vinksahtanutta, ja paljon kertoo sekin, että keskivaiheilla romaania Kaarna nukahtaa puistonpenkille ja alkaa kertoa untaan mutta lukija ei huomaa, milloin siirrytään unen puolelle… Unet ja muistaminen rinnastuvat usein, niin siis tässäkin. Kaiken unenomaista mielipuolisuutta korostavat käynnissä olevat festivaalit, joihin suurin osa kaupunkilaisista ja turisteista on pukeutunut erilaisiin rooliasuihin ja joissa samanaikaisesti on menossa kulkueita ja katutappeluja ynnä muuta sirkushuvia.

Jääskeläinen kieputtaa kaikkea niin moneen kertaan, että alan nyt tätä kirjoittaessani yhä enemmän päätyä ajatukseen, että tulkintani kirjan tapahtumista taitavat suurimmaksi osaksi olla virheellisiä. Tai sitten tulkintavaihtoehtoja vain on niin monia, että ainakin jotkut jäivät yhdellä lukukerralla minulta huomaamatta. Loppukiepautus on myös oivallinen! Juuri sopivasti jää eri vaihtoehtoja mietittäväksi. Runsaus, absurdius ja polveilu pysyvät siis ihailtavasti kirjoittajan näpeissä.

Nautin myös Jääskeläisen upeasta kielenkäytöstä! Runolliset, omintakeiset ilmaukset toimivat mainiosti tunnelman rakentajina ja kontrastin luojina.

Puut pudottelivat veteen kultaisia lehtiään kuin neidot jäähyväisviestejä. Joki otti ne nöyrästi kuljetettavakseen.

Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017. 342 s.

Arvostelukappale.

Tuomas Nyholm: Omiensa luo

Jääkiekkotoimittaja-kirjailija Tuomas Nyholmin teoksen Omiensa luo lähettäminen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan osoittaa kustantamo Teoksen väeltä ennakkoluulottomuutta. Hyvä niin, sillä kisa on perusluonteeltaan hyvin väljä, voittajaksihan voidaan myös valita jokin muukin dekkariteko kuin kirja eikä mahdollisen voittajakirjan tarvitse mahtua mihinkään ahtaaseen genreluokkaan.

Onneksi, sillä Omiensa luo -teosta on mahdotonta ängetä yhtään mihinkään luokitukseen. Nyholmin esikoisteos Sinun edestäsi vuodatettu (Teos, 2010) rikkoi jo ajan ja paikan ykseyttä ja mursi dekkarin kaavaa rohkeasti. Omiensa luo -kirjassa Nyholm ei enää edes yritä sitoa tarinaansa reaalimaailmaan, vaikka joitakin täkyjä tuttuutta etsivälle lukijalle heitelläänkin. Nyholm rakentaa oman maailmansa omine lainalaisuuksineen, ja ne lukijan on vain hyväksyttävä lähtiessään mukaan matkalle. Omalla vastuulla mennään katkeraan loppuun asti.

Muistan olleeni hämmentynyt Sinun edestäsi vuodatettua lukiessani siitä, että teoksen olisi voinut kirjoittaa aivan yhtä hyvin kanadalainen kuin suomalainenkin kirjoittaja. Tai vaikka intialainen tai Tulimaan asukas. Suomalaisuudesta ei näy tarinassa hippustakaan. Sama pätee Nyholmin toiseen romaaniin, mutta nyt osaan lukijana jo tämän paremmin hyväksyä. Suomalainenkin kirjallinen kenttä on globalisoitunut.

Nuori arkkitehti Marc ei ole koskaan tavannut kirjailijaisäänsä, joka käveli pois perheensä elämästä ja katosi, kun äiti oli viimeisillään raskaana. Pian Marcin syntymän jälkeen äiti vaipui syvään psykoosiin ja on siitä pitäen ollut hoitokodissa puhumattomana. Kaupungin pappi otti Marcin hoiviinsa, kasvatti ja koulutti tämän ja hoiti tälle vuosisadan työtehtävän eli uuden kirkon rakentamisen kaupunkiin. Perheen tarinat ovat vainonneet Marcia lapsesta asti. Mikä on totuus isästä? Entä miksi äiti sairastui?

Kahdenkymmenen neljän vuoden kuluttua kaikki on toisin. Marc matkustaa autiomaan halki vuoristoon komisario Lazlo Kempin kyydissä. Isä on löytynyt kummallisesta, olemassaolostaan kamppailevasta kylästä vuorten sylistä. Kukaan ulkopuolinen ei tunnu tietävän kylästä ja sen asukkaista mitään. Aika tekee kylän alueella kummallisia silmukoita, eikä missään tunnu olevan logiikkaa tai mieltä.

Ikävä kyllä isä on kuollut oudoissa olosuhteissa, mutta tämä on jättänyt jälkeensä paitsi löyhkäävän työhuoneen myös mittavan ja kryptisen kirjallisen perinnön. Miten isän kuolema liittyy äidin yllättävään virkoamiseen? Entä mikä osuus tapahtumiin on Marcin morsiamella?

Isän kotikylässä kärsitään kuivuudesta ja varaudutaan suurtulvaan. Kaivosyhtiö on ensin padonnut kylän läpi kulkevan joen ja aikoo nyt vapauttaa vesimassat kerralla. Onko kuihtuvalla kylällä toivoa? Entä miksi Marc tuntee tunnistavansa kylän, jossa ei ole koskaan käynyt? Mitä isälle oikeasti tapahtui? Mitä kaivosyhtiön padon takana on? Mihin yhtiö tarvitsee omaa armeijaa?

Kun Marc palaa kotiinsa, ovat asiat kaupungissakin muuttuneet. Rakennustyö ei etene toivotulla tavalla, koska yhtiö haluaa omistukseensa vanhan kirkon alla sijaitsevat maat. Kuinka häikäilemätön ja ovela yhtiö oikein voi olla? Kun Marc joutuu palaamaan vuoristoon, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Omiensa luo on sekoitus maagista realismia, dystopiaa ja kauhuromaania, jossa raakaa väkivaltaa ei kaihdeta. Lukukokemus on hämmentävä ja ahdistava, ja teos haastaa perinteiseen kerrontaan tottuneen lukijan.

”Elämme harhojen ja virheellisten tulkintojen keskellä. Joka ainoa päivä. Ongelma on suhteemme kulloinkin käsillä olevaan hetkeen, niin sanottuun todellisuuteen: emme suostu hyväksymään, että maailmassa voi olla useita kerrostumia, jotka ovat olemassa samaan aikaan, samassa paikassa. Näiden poimujen välillä kulkee useita tarkoin suljettuja reittejä, ja minä olen löytänyt yhden sellaisen.”

Tuomas Nyholm: Omiensa luo
Teos 2016. 329 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin Nyholmin Omiensa luo teoksen vuodenvaihteessa, aivan viimeisten Vuoden johtolanka -kisaan lähetettyjen kirjojen joukossa. Se muistaakseni tulikin aivan vuoden viimeisten päivien aikaan kotiini. Hyvin pian kisakirjat onnellisesti luettuani tupsahti Otavalta ennakkokappale Nyholmin kolmannesta romaanista Leijona. Tällä kertaa Nyholm on sijoittanut dekkarinsa tapahtumat Lissaboniin. Kustantajan lyhyen esittelyn perusteella kirja kuulostaa muutenkin kovin nyholmmaiselta. Vielä en ole dekkariähkyltäni niin hyvin toipunut, että olisin Leijonaan tarttunut, mutta kyllä se kieltämättä kutkuttaa. 

Heikki Hietala: Viisto valo

”Kansallispukua pitävät kolmenlaiset ihmiset: eläkkeellä olevat opettajat lausuessaan Kalevalaa kesäjuhlilla, tanhuajat ja kolmantena ryhmänä Keskustan puoluekokousedustajat.”

Luen ihan liian vähän novelleja, mutta kun ihan kotiin lähetetään, niin onhan sitten vain tartuttava toimeen. Hyvä niin, sillä Heikki Hietalan novellivalikoima (miten eroaa kokoelmasta, jää epäselväksi) Viisto valo on oivallinen teos ja monilta osin juuri minua miellyttävää luettavaa.

Yhdeksäntoista novellia on jaoteltu kolmeen osioon, mutta on tunnustettava, etten lukiessani enkä jälkikäteenkään osaa kertoa, mihin jaottelu perustuu. Itsenäiset novellit ovat hyvin eri pituisia, niiden tapahtumapaikat ja ajat vaihtelevat Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, sodanaikaiseen Eurooppaan ja jyväskyläläiseen leirintäalueeseen asti.

Novelleja yhdistää kokoelman nimeenkin nostettu viistous. Hietala leikittelee eri genreillä. Mukana on scifinsekaista kauhua ja dekkaria maagisen realismin mausteilla. Novelleihin nämä tvistit sopivat hyvin, koska lyhyessä muodossa niiden yllätysvaikutus toimii mukavasti. Huumoriakaan ei ole unohdettu, kuten juttuni alkuun poimimani sitaatti osoittaa.

Omat suosikkini ovat novellit Tuuli pilleissä sekä niminovelli Viisto valo. Tuuli pilleissä sijoittuu toisen maailmansodan aikaan pieneen brittiläiseen maalaisseurakuntaan. Uusi pappi Stephen Newman saapuu sijoituspaikkaansa polkupyörän selässä pilkkopimeän maaseudun halki keskellä yötä. Tunnelma tihenee jo ensimmäisissä lauseissa, ja kun seurakunnan pimeät salaisuudet alkavat raottua, muuttuu meno goottilaiseksi kauhuksi maalaisromanttisin maustein.

Viisto valo -novellissa olisi aineksia romaaniksikin, mutta kyllä novellin mitta tekee tarinan aukkoisuudelle hyvin oikeutta. Syyllisyyden teema tulee hienosti esille minäkertojan unimaailman kuvauksen kautta, ja varsinainen juoni purkautuu auki pysäyttävästi. Dekkarien maailmaan viime vuosina syvälle sukeltaneena lukijana arvostan tässä tarinassa erityisesti hallittua rakennetta ja rajua huippukohtaa.

Ylipäätään tämän novellikokoelman valossa Hietala on oivallinen tunnelman luoja. Muutamissa novelleissa, kuten Valokuvan paikassa, korostuukin juuri tunnelman tihentäminen ja itse loppuhuipennus jää vajaaksi, jopa pettymykseksi rakennettuihin odotuksiin nähden.

Miljöökuvaus on myös Hietalalla oivallisesti hyppysissä: muutamin tarkoin vedoin viedään lukija milloin minnekin, eikä kirjoittaja sorru maalailuun tai tyhjien adjektiivien viljelyyn. Myös dialogi on napakkaa ja nautinnollista luettavaa.

Kuten tästä kirjoituksestani näkee, novellikokoelmasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Olen joutunut myös opettelemaan novellien lukemista. En enää erehdy ahmimaan monta peräkkäin, vaan koetan lukea aina novellin kerrallaan ja tekemään jotain muuta välillä. Tekstit tarvitsevat tilaa. Tämä vaatii ponnisteluja lukijalta, joka mieluiten katoaa tiiliskiviromaanin uumeniin.

Viisto valo on ensimmäinen Heikki Hietalalta lukemani teos. Kirjailijan nimi ei kuitenkaan ollut entuudestaan vieras, vaan tiesin, että hän on julkaissut aikaisemmin romaanin Hotelli Tulagi. Se on kiinnostanut, mutta jäänyt vielä toistaiseksi lukematta. Erityisen kiinnostavaksi kirjailijaksi ainakin minun silmissäni Hietalan tekee se, että suomalainen ammattikorkeakoulun tietojenkäsittelyn lehtori on kirjoittanut teoksensa englanniksi ja julkaissutkin ne ensin ulkomailla.

Miksi Hietala kirjoittaa englanniksi ja millaisia kiemuroita teosten julkaisemisvaiheissa on ollut? Näihin saa vastauksen lukemalla Lukulampun sivuilta, mitä Hietala aiheesta kertoo. Juttu on ilmestynyt vuonna 2014, kaksi vuotta Viiston valon englanninkielisen version julkaisemisen jälkeen, ja Hietala kertoo siinä parhaillaan suomentavansa kokoelman novelleja. Jotain on kuitenkin matkan varrella tapahtunut, koska Viiston valon suomentajaksi on merkitty Jaakko Kankaanpää.

Hietalan ja hänen teostensa tarina nostaa hakematta mieleen ainakin kirjailija Helena Halmeen tarinan. Tapasin Halmeen syksyllä Helsingin kirjamessuilla ja hän kertoi omasta englanniksi kirjoittamastaan ja julkaisemastaan tuotannosta sekä siitä, miten hankalaa on löytää englanniksi kirjoitetuille teoksille suomalaista kustantajaa. Kirjat pitäisi kääntää suomeksi, mutta siihen pitkään ulkomailla asuva kirjailija ei katso itse kykenevänsä.

Heikki Hietala: Viisto valo
Suom. Jaakko Kankaanpää.
Sitruuna-kustannus 2017. 230 s.

Arvostelukappale.