Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

 

”Koulussa pitäisi opettaa saamelaiskulttuurista ja saamelaisten historiasta paljon enemmän kuin nykyisin tapahtuu.” Lainaus ei ole sanatarkka, enkä muista myöskään, kuka näin kirjoitti saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2021 Twitterissä. Seuraan siellä useitakin aktiivisia saamelaistwiittaajia ja olen ollut tyrmistynyt, miten jyrkkiä ja vihamielisiä mielipiteitä ihmisillä on saamelaisista, heidän kulttuuristaan ja oikeuksistaan.

Havahduin kuitenkin tuohon opetusvaateeseen. Tuttua huttuahan on, että kun milloin mikäkin ongelma yhteiskunnassa pullahtaa julkiseen keskusteluun, vaaditaan aihetta lisättäväksi perusopetuksen opetussuunnitelmaan eli kansanomaisesti sitä pitäisi opettaa koulussa ja mielellään vielä omana oppiaineenaan. Siihen sitten keskustelu yleensä tyssääkin.

Mutta tästä saamelaisuusasiasta olen samaa mieltä vaatijan kanssa. Totta vieköön Suomessakin asuvista ja elävistä saamelaisista pitäisi jokaisen suomalaisen tietää kosolti enemmän kuin on asian laita. Olen ollut poissa aktiiviopetustehtävistä jo kahdeksan vuotta, joten ihan ajantasaista tietoa minulla ei opetuksen sisällöistä ole. Kun viimeksi opetin yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta, saamelaiset tulivat esille yhdeksännellä luokalla jaksossa, jossa käsitellään suomen kielen etä- ja lähisukukieliä ja niitä puhuvia kansoja. Ei muuten.

Historian puolella en muista saamelaisista olleen puhetta sen paremmin yläkoulun kuin lukionkaan puolella. Aktiiviurastani historian opettajana on tosin kulunut jo pian parikymmentä vuotta.

Kun muistelen 1980-luvulle sijoittuvia opettajaopintojani, en niistäkään saa mieleeni mitään saamelaiskulttuuriin viittaavaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Olen nimittäin osallistunut syventävissä opinnoissani lapin kielen historiaa käsittelevään kurssiin, jossa keskityttiin kielen kehityksen nyansseihin äänne- ja muototasolla ja oheistehtävänä suomennettiin sanaston avulla saamenkielisiä kansansatuja. Eipä siitä mainittavaa iloa ollut peruskoulun oppitunneilla… Vinkiksi siis kaikille opettajien täydennyskoulutuksia suunnitteleville, että tarvetta olisi! Omat nykytietoni aiheesta pohjautuvat lähinnä lukemaani kaunokirjallisuuteen.

 

Yllä olevat mietteet putkahtivat päähäni, kun luin dekkaria! Törmäsin jossakin nettikeskustelussa kirjaan, johon olin aiemminkin kiinnittänyt huomiota mutta sitten taas unohtanut, eli ranskalaisen Olivier Trucin kirjoittamaan dekkariin Viimeinen saamelainen. Jo lähtöasetelma herätti runsaasti kysymyksiä. Miten ranskalainen tulee kirjoittaneeksi jännitysromaanin, joka sijoittuu Norjan ja Ruotsin Lappiin ja joka käsittelee saamelaiskulttuuria?

Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän mietin tuota kysymystä, koska romaanista saa vaikutelman, että Truc tosiaankin tietää mistä kirjoittaa ja tuntee niin saamelaiskulttuuria, saamelaisten historiaa ja nykytilaa moninkertaisesti paremmin kuin esimerkiksi minä. Kirjan kansilieve paljastaa vain, että Olivier Truc (s. 1964) on kirjailija, journalisti ja tv-dokumentaristi, joka on asunut vuodesta 1994 alkaen Tukholmassa ja työskennellyt ranskalaislehtien kirjeenvaihtajana. Mutta eihän Tukholmassa voi perehtyä näin perusteellisesti saamelaisuuteen, vai voiko muka?

Pintapuolinen Googlen kaivelu nosti esiin Ylen jutun, jossa kerrotaan asian taustasta:
”Kirjoittaja on syventynyt aiheeseensa ja tehnyt laajaa tutkimusta poropoliisin työstä, Lapin olosuhteista ja geologiasta, joka on askarruttanut onnenonkijoita jo vuosisatoja. Olivier Truc teki Ranskan televisiolle pitkän dokumentin poropoliiseista ja vietti sitä varten kaksi kuukautta tunturissa ja Lapin taajamissa.” Aloin suhtautua dekkarin sisältöön aiempaakin kunnioittavammin.

Viimeisen saamelaisen päähenkilöt ovat poropoliisin partio P9 eli ruotsalaissaamelainen Klemet Nango ja etelänorjalainen Nina Nansen. Poropoliisi on siis ihan oikeasti olemassa, vaikka en luonnollisesti ollut siitä koskaan mitään kuullutkaan. Se on ylikansallinen poliisiviranomainen, jossa on työntekijöitä Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Sen työmaana on Lapin poronhoitoalue ja tehtävänä ennaltaehkäistä ja ratkoa poronhoitajien välisiä erimielisyyksiä.

Poropoliisin päämaja on Kiirunassa Ruotsissa, mutta P9:n tukikohta on Norjan Koutokeinossa paikallisella poliisiasemalla. Komennus poropoliisiin ei ole kovin suosittua, mutta koska sinne kaivataan kovasti naisia ja etelässä työpaikat ovat kortilla, on nuori Nina Nansen päätynyt kokeneen konkarin Klemet Nangon työpariksi. Klemet on paikkakuntalaisia, mutta hän on kouluttautunut poliisiksi Ruotsissa ja työskennellyt pitkään Tukholmassa Palme-tutkinnassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun saamelaiskulttuurikeskus Juhl’sista varastetaan harvinainen perinteinen saamelaisrumpu. Rumpuja on vuosisatojen kuluessa tuhottu järjestelmällisesti, eikä niitä ole tiettävästi jäljellä enää kuin 71 kappaletta. Kulttuurikeskus oli saanut oman rumpunsa lahjoituksena vain viikkoa ennen varkautta ranskalaiselta tutkijalta ja keräilijältä, joka oli saanut sen haltuunsa juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista tehdyllä tutkimusretkellä. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt tutkia tai dokumentoida rumpua ennen sen katoamista.

Pian poliittisesti kuohuttavan rumpuvarkauden jälkeen erämaassa murhataan poronhoitaja Mattis. Rettelöitsijän maineessa ollut Mattis on ansainnut sivutuloja valmistamalla rumpuja turisteille myytäväksi. Hänen isänsä on ollut tunnettu shamaani, mutta pojalla ei suureksi pettymyksekseen ollut isänsä tavoin taipumusta tietäjän ammattiin. Mattis löydetään asumuksensa edestä puukotettuna ja kuoliaaksi paleltuneena. Kammottava yksityiskohta ovat hänen irti leikatut korvalehtensä, jotka murhaaja on ilmeisesti vienyt mennessään.

Klemet ja Nina päätyvät tutkimaan Mattiksen murhaa, vaikka se ei varsinaisesti poropoliisin tehtävä olekaan. He kuitenkin tuntevat poronhoitajat ja maaston parhaiten. Klemet uskoo alusta asti, että rumpuvarkaus ja Mattiksen murha liittyvät yhteen, mutta poliisit eivät ole samaa mieltä.

Tutkimukset etenevät useaan suuntaan mutta yhtä kaikki hitaasti. Rummun alkuperän selvittäminen ottaa aikansa. Mattis on ollut hyvissä väleissä Aslak-nimisen vain perinteisiä työmenetelmiä käyttävän poronhoitajan kanssa. Onko Aslak sekaantunut jotenkin murhaan? Seudulla liikkuu myös ranskalainen malminetsijä Racagnal, jonka yksityiselämän puuhat eivät kestä päivänvaloa. Kuvioon liittyy myös salaperäinen vanha kartta, jossa paljastetaan legendaarisen kultakaivoksen sijainti, mutta ratkaisevat tiedot kuitenkin puuttuvat.

Truc on rakentanut rikosjuonen taidokkaan monipolviseksi ja rönsyileväksi. Lukija joutuu pitkään tarpomaan samassa harhautusten ja valheiden suossa kuin Klemet ja Ninakin. Menneisyyden rikosten pitkät varjot ja nykyhetken häikäilemätön juonittelu, jota pohjaton ahneus ruokkii, kietoutuvat toisiinsa. Erilaisia langanpäitä löytyy, kääntyvätpä poropoliisit mihin suuntaan tahansa, mutta on vaikea tietää, mihin tarttua. Ihmiset ovat vastahakoisia puhumaan, eikä läheskään kaikki sanottu ole totta.

Viimeinen saamelainen on kiehtova ja koukuttava dekkari. Lopulta kiehtovinta ei kuitenkaan ole itse rikosvyyhti eri lankoineen, vaan tapa, jolla Truc kuvaa pohjoisen armotonta karua luontoa ja sen ihmisiä. Saamelaisten syrjintä on edelleen arkipäivää. Norjan puolella Edistyspuolue voimistuu ja samalla äänenpainot muuttuvat yhä rumemmiksi. Monet poliisit ovat avoimen rasistisia. Pohjoisen kylien ihmisten elämä ei ole helppoa nyt, mutta ei se ole ollut sitä ennenkään.

Truc avaa historian kipupisteitä armotta. Lapin rikkaudet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet milloin ketäkin tekemään valloituksia ja valtauksia alueella, eikä loppua näy. Perinteisen poronhoidon edellytykset on tuhottu ja nykyaikaiset tavat hankkia elanto ovat tuhoisia ympäristölle. Kierre tuntuu olevan katkaisemattomissa.

Truc on rakentanut päähenkilönsä oivallisesti. Koska Klemet Nangon äiti on ollut saamelainen ja isä ruotsalainen, hän on jo lähtökohtaisesti kahden kulttuurin välissä, osa kumpaakin mutta silti ulkopuolinen. Saamen kielen taito on korvaamaton apu poronhoitajien kanssa työskenneltäessä mutta myös rumpuvarkautta ja murhaa selvitettäessä. Viisikymppisellä Klemetillä on takanaan vain katkeria pettymyksiä naisasioissaan, ja nuoren ja raikkaan Ninan ja hänen välillään on tiettyä jännitettä. Ninan täydellinen ulkopuolisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden esittää pohjoisen oloja aidosti ällistellen oudolta vaikuttavia tapoja.

Linkittämässäni Ylen jutussa kerrotaan, että Truc on kirjoittanut Viimeiselle saamelaiselle myös jatkoa eli Hammerfestiin sijoittuvan Le détroit du loup -nimisen teoksen. Sitä ei tietääkseni ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi, sillä Klemet Nangon ja Nina Nansenin tapaisin mielelläni uudelleenkin. Viimeinen saamelainen teki vaikutuksen.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le dernier lapon)
Suom. Lotta Toivanen.
Siltala 2013. 500 s.

Lainattu kirjastosta.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa.

Leïla Slimani totisesti tietää, miten vangitaan lukijan mielenkiinto romaanin ensimmäisillä virkkeillä. Sokkiefekti kyllä toimii, eikä tullut mieleenkään jättää selvittämättä, mitä Kehtolaulu-romaanin keskiössä olevassa Massén perheessä oikein olit tapahtunut. Miksi lastenhoitaja Louise surmasi raa’asti yksivuotiaan Adam-vauvan ja tämän nelivuotiaan Mila-siskon?

Kehtolaulun tarina on kaikin puolin vastenmielinen. On raastavaa seurata, miten Myriam ja Paul itse kaivavat kuoppaansa vääjäämättä syvemmäksi. Alussa täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise alkaa nopeasti paljastaa epämiellyttävämpää ja epäluotettavaa puoltaan lukijalle, mutta Myriam ja Paul ovat niin täynnä itseään ja töitään, etteivät huomaa mitään ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Lasten synnyttyä Myriam on tuntenut jääneensä loukkuun kuvittelemaansa perheidylliin. Äitiys ja lastenhoito ovat kaiken nieleviä, ja lupaava lakimiesura tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Sitten pari päättää hankkia lastenhoitajan. Pariisissa se ei ole mitenkään poikkeuksellista heidän sosiaaliluokkansa perheille. Paperitonta työvoimaa on tarjolla runsaasti. Mutta Paulilla on kovat vaatimukset, eikä Myriamkaan ole halukas ottamaan ainakaan arabitaustaista työntekijää talouteen. Niinpä he palkkaavat Louisen, joka poikkeaa monin tavoin tavallisesta tarjonnasta mutta joka on ennen kaikkea valkoinen.

Louise on täydellinen. Lapset rakastavat häntä ja tottelevat häntä kaikessa. Lastenhoidon lisäksi Louise myös siivoaa ja valmistaa taivaallista ruokaa. Hyvin nopeasti Massét huomaavat, etteivät tule toimeen ilman Louisea. Se on ollut myös naisen päämäärä.

Hyvin nopeasti aloin inhota kaikkia kirjan henkilöitä Adamia lukuun ottamatta. Jopa pieni Mila-tyttö vaikuttaa epämiellyttävältä lapselta, joka osaa taitavasti manipuloida Louisea ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Kehtolaulu on nopealukuinen pienehkö romaani, jossa juoni on suoraviivainen. Lastenhoitaja surmaa lopussa perheen lapset. Mitä tapahtuu perheessä sitä ennen? Louisea ei voida kuulustella, koska murhan jälkeen hän makaa tajuttomana teho-osastolla yritettyään riistää hengen myös itseltään. Kertoja kuitenkin avaa kohtauksia sekä perheestä että Louisen yksityiselämästä ennen surmatyötä. Osan saa lukija päätellä itse.

Sattumalta kuuntelin samaan aikaan Enni Mustosen Paimentyttö-romaania lukiessani Kehtolaulun. Romaanit ovat oikeastaan mahdollisimman erilaiset, mutta niiden teemoissa on hätkähdyttäviä yhtymäkohtia. Kummassakin nainen joutuu olosuhteiden pakosta palvelussuhteeseen perheeseen. Kuvio on lähes identtinen. Samalla tavalla Louise 2000-luvun alkupuolen Pariisissa ja Iida 1800-luvun lopun Suomessa joutuvat luopumaan omasta yksityisyydestään ja sopeutumaan työnantajaperheen lähes kaikkiin vaatimuksiin.

Työajoista ei ole puhettakaan, vaan palvelijan on oltava aina työnantajansa käytettävissä, aina valmiina. Palveluskuntaan suhtaudutaan ystävällisesti mutta samalla kuin huomaamatta alentuvasti. Useinkaan nöyryyttävät tilanteet eivät ole isäntäväen puolelta tarkoituksellisia, mutta ne ovat yhtä kaikki loukkaavia. Slimanin teoksessa mukaan tulee vielä maahanmuuttajaulottuvuus, joka meni minulta harmillisesti osin sivu suun, koska vain vahingossa jostain sivulausevihjeestä tajusin, että Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen. Asetelma on siis perheessä sitäkin kautta poikkeuksellisen jännitteinen.

Mikään helppo kirja Kehtolaulu ei siis ole. Luin sen itse nopeasti, mutta en usko sen karvaahkon jälkimaun kovin nopeasti haihtuvan.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce)
Suom. Lotta Toivanen.
WSOY 2018. 237 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (eli Pariisi).