Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 

Vuonna 2014 Ranskan Toulousessa sijaitsevan vanhan maatalon ullakolta löytyi maalaus, jota asiantuntijat pitävät lähes varmasti itsensä Caravaggion työnä. Kyseessä on muunnelma teoksesta Judit ja Holofernes, jossa Judit leikkaa Holoferneen päätä palvelijattaren katsellessa vieressä. Kun maalauksen aitoudesta päästiin niin suureen varmuuteen kuin ylipäätään on mahdollista, Ranskan valtio asetti teokselle maastavientikiellon ja Louvren taidemuseolle annettiin etuosto-oikeus noin 120 miljoonan euron arvoiseksi arvioituun työhön. Museo kuitenkin jätti oston tekemättä, ja lopulta päätettiin järjestää huutokauppa. Muutama päivä ennen huutokauppaa yksityinen ostaja hankki teoksen kokoelmiinsa.

Yllä oleva on tunnettua faktaa, niin uskomattomalta kuin jo sekin kuulostaa. Mutta miten kummassa kookas, huomiota herättävän väkivaltaista kohtausta esittävä erittäin tunnetun taiteilijan työ oli aikojen kuluessa päätynyt Ranskan maaseudulle maalaistalon ullakon kätköihin? Mielikuvitusta kutkuttava arvoitus, eikö totta? Ei ihme, että kirjailija Jyrki Erra, joka kertoo kirjallisiksi innoittajikseen Mika Waltarin ja Umberto Econ, yhdeksi lempikirjakseen Donna Tarttin Tiklin ja mielikaupungikseen Rooman, sai tästä uutisesta idean upeaan taidetrilleriinsä Lyijyvalkoinen.

Taidemaalari Axel Wallas saa illalliskutsun vanhalta ystävältään ja tukijaltaan, taidehistorian emeritaprofessori Riitta Sarastelta. Illasta muodostuu omituinen ja valitettavan ikimuistoinen. Käy ilmi, että Riitta toivoo Axelin tekevän hänelle palveluksen. Riitalla on asunnossaan merkillinen taulu, joka pitäisi aitouttaa eli sen aitous todistaa. Riitta on vakuuttunut, että brutaalia aihetta kuvaava suurikokoinen teos on Caravaggion aiemmin tuntematon työ. Axel taas on oman työhistoriansa kautta maailman parhaita Caravaggio-asiantuntijoita.

Axel on ällistynyt, hämmentynyt ja tyrmistynyt. Mistä taulu on peräisin? Jos se on aito, sen arvo on vähintään 150 miljoonaa euroa! Miten se on päätynyt Riitan haltuun ja tämän asuntoon? Riitta ei vastaa Axelin kysymyksiin vaan antaa tälle sen sijaan nipun Vatikaanin arkistosta peräisin olevia vanhojen käsin kirjoitettujen asiakirjojen kopioita, joista Riitan mukaan pitäisi selvitä taulun provenienssi eli todisteet sen alkuperästä, vaiheista ja omistajista.

Axel joutuu poistumaan Riitan luota ilman kunnollisia vastauksia, koska hän on luvannut mennä vastaan vaimoaan Elinaa, joka on palaamassa työmatkalta Roomasta. Lentokentällä koneesta purkautuvat kyllä kaikki Elinan työkaverit ja esimies, mutta ei Elina. Työkaverit kummastelevat Axelin nähdessään, miksi hän on tullut paikalle. Eikö hän ole saanut Elinan viestiä? Mitään viestiä ei kuitenkaan Axelin puhelimesta löydy, eikä Elina vastaa soittoihin tai viesteihin. Tämä ei myöskään enää ole hotellissa, jossa seurue on asunut Roomassa. Missä Elina on?

Sekavien ajatusten riivaama Axel palaa asunnolleen Lallukkaan. Saadakseen unta hän päättää tutkia Riitalta saamiaan asiakirjojen kopioita. Yllätyksekseen hän huomaa, että ne ovat Caravaggion uskollisen palvelijan Francesco Bonerin eli Ceccon päiväkirjamerkintöjä mestarin viimeisiltä vuosilta. Nämä koukeroisella italialla kirjoitetut merkinnät muodostavat romaanin menneeseen aikaan sijoittuvan sisäkertomuksen, jota Axel lukee palan kerrallaan tarinan edetessä.

Seuraavana aamuna poliisi tulee noutamaan Axelia kuulusteluun. Professori Riitta Saraste on aamuyöllä raa’asti ryöstetty ja tapettu asunnollaan. Axel on luonnollisesti järkyttynyt Riitan kohtalosta, mutta hän tajuaa myös olevansa mahdollinen epäilty. Yllättäen poliisi kuitenkin pyytää Axelilta apua sen selvittämisessä, mitä professorin asunnosta on viety. Poissa on kookas (mahdollinen) Caravaggio sekä pieni hopeakehyksinen ikoni. Kertomalla muunneltua totuutta alibistaan Axel järjestää itselleen hieman lisäaikaa ja livahtaa poliisin kielloista piitaamatta pois maasta. Hänen on löydettävä Elina.

Taidemaalari Axel Wallas ei todellakaan tiedä, millaiseen epätoivoiseen ja hengenvaaralliseen pyöritykseen hän sotkeutuu tehdessään päätöksen lähteä Roomaan vaimonsa perässä. Elina on kadonnut kuin tuhka tuuleen, mutta Axel on sitkeä ja pääsee lopulta eteenpäin – huomatakseen joutuvansa yhä oudompien tapahtumien sokkeloon. Kadonnut vaimo, menneisyydessä kuollut kihlattu, Caravaggion hypnoottiset maalaukset, Vatikaani, Cosa Nostra, Molempain Sisilian kuningaskunnan perilliset vain päällimmäiset mainiten imevät Axelia yhä syvemmälle salaisuuksien, petoksien ja väkivallan syövereihin. Onko kukaan sitä, mitä väittää olevansa? Kehen Axel voi luottaa?

Erra on kirjoittanut lumoavan, jännittävän ja runsaan romaanin, jota ei malta laskea käsistään ja joka herättää aivan valtavan halun matkustaa Roomaan katsomaan upeaa taidetta ja kokemaan ikuisen kaupungin lumon. Caravaggion tarina on mielenkiintoinen ja hänen taulunsa uskomattomia. Erra on perehtynyt aiheeseen tavattoman perusteellisesti. Joka sivulla on jotain uutta taidehistoriaan, Roomaan, arkkitehtuuriin, maalaamiseen, uskontoon tai historiaan liittyvää tietoa. Silti juoni vetää ja kantaa alusta loppuun asti. Yllätyskäänteistä ei totisesti ole pulaa.

Erran Rooma on julma ja petollinen. Se kätkee salaisuuksia toisensa perään, ja muutamaan niistä Axelkin törmää. Caravaggion julmuutta huokuva maalaus herättää vaanivat pedot luolistaan. On ihan aiheellistakin kysyä, miten yksi maalaus voi maksaa huippuvarustellun sairaalan verran. Mikä oikein taiteessa lopulta maksaa? Summat ovat niin valtavia, että ihmishengillä ei lopulta ole arvoa niiden rinnalla. Eikä maalauksen arvo ole pelkästään rahallinen.

Caravaggio pohjusti taulunsa lyijyvalkoisella eli biaccalla, joka on myrkyllistä. On päätelty, että taiteilija kärsi lyijymyrkytyksestä ja että siitä olisivat johtuneet hänen jyrkät mielialamuutoksensa ja epävakautensa. Axelista alkaa pian tuntua, että kätköistään putkahtanut maalaus on myös myrkyllinen, kirottu, sillä se kylvää ympärilleen väkivaltaa ja kuolemaa. Lyijyvalkoisen loppumetreillä Erra kuvaa ehkä yhden iljettävimmistä (vaikka tosin aivan luonnonmukaisen) kuolemantapauksista, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt.

Jyrki Erra palkittiin tästä kolmannesta romaanistaan Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla. Palkintoraadin perustelut voi kurkata täältä.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava 2020. 488 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 15 h 39 min.

Painettu kirja ostettu, äänikirja Nextory. Luin ja kuuntelin vuorotellen!

Korona-aikaan ei pääse matkustamaan, mutta onneksi järjestetään erilaisia virtuaalisia elämyksiä. Matkatoimisto Pamplemoussen mukana pääsee tunnin mittaiselle virtuaaliselle Rooman-kierrokselle, jonka teemana ovat Caravaggion maalaukset ja Jyrki Erran Lyijyvalkoinen. Osallistuin tälle Leena Knuuttilan vetämälle kierrokselle viime viikolla ja pidin kovasti! Suosittelen lämpimästi.

Pandemian takia Suomen dekkariseuran Dekkari-ilta Kallion kirjastossa toteutettiin Facebook-live-lähetyksenä. Dekkariseuran Eeva Vuortama haastattelee Jyrki Erraa ja Vuoden esikoisdekkaristi Helena Immosta kirjasta Operaatio Punainen kettu.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

Erilaiset kirjailijaparit tuntuvat olevan nyt kuuminta hottia ainakin dekkarigenressä. Sen vähäisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteiskirjoittamisesta, en ihmettele. Toisen kanssa ideoiden pallottelu ja tekstin hiominen on antoisaa ja hedelmällistä, ainakin, jos kaveriksi on osunut osaava tyyppi.

Alkusyksystä debytoi kirjoittajapari Pauliina Littorin ja Antti Marttinen, kun Aula & Co -kustantamo julkaisi heidän ensimmäisen yhteisen kaunokirjallisen teoksensa eli taidealalle sijoittuvan dekkarin Kolme punaista rubiinia. Molemmat tekijät ovat kirjoittajina kokeneita konkareita, mutta kumpikaan ei ole aiemmin kirjoittanut dekkareita. Filosofian tohtori Pauliina Littorin on taidesijoittamisen ja -rikollisuuden asiantuntija, kolumnisti ja tv:n taideasiantuntija. Antti Marttinen taas on Suomen päätoimittajien yhdistyksen pääsihteeri ja Taloustaito-lehden entinen päätoimittaja.

Syksyn mittaan satuin useampaankin kertaan kuulemaan kirjailijapaneeleja ja -haastatteluja, joissa Littorin ja Marttinen yhdessä tai Littorin yksin kertoi kirjasta ja sen synnystä. Littorin on räiskyvän pirteä ja sanavalmis haastateltava, kun taas Marttinen näissä tilanteissa tuntui mieluummin puhuvan vähemmän ja myhäili vieressä kompaten Littorinia. Tämä kertoi vuolaasti, kuinka oli työstänyt muutaman kuukauden ajan tietoteosta taideväärennöksistä. Teos ei kuitenkaan ottanut syntyäkseen, ja sitten Littorin otti yhteyttä Marttiseen saadakseen kannustusta. Kirjeenvaihdon ja keskustelujen tovin jatkuttua he huomasivat, että tekstistä alkoikin muovautua fiktiivinen jännityskirja.

Haastattelijat kysyivät jokainen vuorollaan, millainen työnjako kaksikolla oli. Littorin kertoi hauskasta tyylistään kirjoittaa tekstiä silmät kiinni. Hän sanoo näkevänsä tarinan niin elävänä silmiensä edessä, että muuta ei juuri tarvita kuin ylöskirjaamista. Marttisen tehtävänä taas on ollut vähän hillitä Pegasoksen huimaa laukkaa ja pitää ohjaksia käsissään.

Kolmen punaisen rubiinin takakannessa on otsikkona ’Nordic Sunshine on uusi Nordic Noir.’ On pakko tunnustaa, että lause on kirjan lukemisen jälkeen yhtä kryptinen kuin sitä aloittaessanikin. Jos tarkoitus on korostaa Kolmen punaisen rubiinin kepeyttä tai valoisampaa otetta kuin mitä perinteisesti on liitetty nordic noiriin, kuten arvelen, ei teoksen sisältö mielestäni ihan lunasta lupauksiaan. Keskeisimpänä miljöönä on lokakuinen Helsinki, jossa tapahtuu perin ikäviä rikoksia melkoinen määrä. Ei siis mitään kovin aurinkoista ja kepeää kuitenkaan.

Tosin melkoisella kepeydellä tekijät suhtautuvat todenmukaiseen rikostutkintaan ja poliisityöhön sekä moniin muihin arjen hankaluuksiin. Jos siis odottaa realistista rikollisjahtia tai taidemaailman nurjan puolen ruodintaa, pettyy ihan varmasti. Toisaalta kovin humoristisena tai parodisenakaan en osannut tätä teosta pitää. Sitä se voi silti hyvinkin olla. En ole aina aivan varma omasta huumorintajustani.

Lähtötilanne on herkullinen. Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevan antiikkikaupan omistaja Kullervo Mantere on kadonnut. Poliisi on löytänyt antiikkiliikkeen takahuoneesta niin paljon Mantereen verta, että on syytä olettaa tämän saaneen surmansa. Mutta ruumis on kadonnut jäljettömiin eikä poliisi ole päässyt tutkinnassa alkua pidemmälle.

Mantereen aikuinen poika Leo Lennox saapuu Helsinkiin juuri sopivasti isänsä muistotilaisuuteen. Leo ei ole ollut juurikaan tekemisissä isänsä kanssa vaan on kasvanut Skotlannissa äitinsä ja enonsa hoivissa. Hän on suvun valtavan omaisuuden ainoa perillinen, mutta toistaiseksi liike-elämän palvelukseen astuminen ei häntä kiinnosta. Onneksi hän osaa sujuvasti suomea ja on opinnoissaan perehtynyt myös kulttuurihistoriaan ja keräilyyn, joten hän voi ottaa isänsä liikkeen hoitoonsa ainakin koemielessä.

Perinteinen antiikkikauppa ei kuitenkaan varsinaisesti ole Leon juttu, vaan hän päättää muuttaa liikettä selvemmin isänsä jo aloittamaan suuntaan, eli hän alkaa myydä kalliita merkkituotteita ja populaarikulttuuriin liittyviä keräilyesineitä, kuten Elviksen käyttämiä aurinkolaseja ja Baywatch-sarjan tähtien uima-asuja. Liikkeen nimeksikin Leo vaihtaa Yrjönkadun Elvis.

Samaan aikaan kuin Leo rakentelee uutta firmaansa Helsingissä, hänen Arthur-enonsa kidnapataan Skotlannissa. Leon kreivitäräiti on luonnollisesti huolesta suunniltaan. Ex-mies on todennäköisesti tapettu, veli on kidnapattu. Liittyvätkö tapahtumat yhteen?

Leo saa selville monia asioita isästään. Tämä on ollut armoitettu naistenmies, joka tuntuu keräilleen naisia kuin taide-esineitä. Saattaisiko tästä löytyä avain isän katoamiseen? Isän kohtalon pohdinta kuitenkin unohtuu taka-alalle, kun Leo saa uskomattoman tarjouksen. Erään keräilijäperheen tytär haluaa pistää perinnöksi saamansa esineistön myyntiin ja haluaa, että Leo huutokauppaa hänen äitinsä salassa pitämän aarteen: muumimammanuken, johon on upotettu kolme upeaa jalokiveä. Nuken lähtöhinnaksi arvioidaan hulppeat 10 miljoonaa euroa!

Asioista hyvin perillä olevaksi antiikkiesineiden myyjäksi Leo toimii kaikkea muuta kuin ammattimaisesti ja vie myyjän toiveiden mukaisesti arvokkaan esineen liikkeessään piilossa olevaan tallelokeroon ja pistää sen jälkeen nettiin jakoon tiedon tulevasta huutokaupasta. Jos ei näillä eväillä saa vaikeuksia, niin sitten ei millään.

Tässä on siis jotakuinkin romaanin lähtötilanne. Kuulostaako mielikuvitukselliselta? Minusta ainakin. Mukaan tulee jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä, jotka ovat toinen toistaan epäilyttävämpiä. Kuka kukin oikein on ja miten kaikki juonenkäänteet oikein liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö lainkaan? Lisätään sekaan vielä ainakin täysin amatöörimäisesti toimivat poliisit, venäläisiä rikollisia ja Leon kömpelö romanssinpoikanenkin.

Juonivyyhti on lopulta niin runsas ja niin sotkuinen, että kiihkeitten huipennuskohtien jälkeen joudutaan turvautumaan melkoisen pitkään loppuselitysosuuteen, jossa useampikin rikollinen auliisti selostaa motiivinsa ja menetelmänsä. Silti osa kuvioista jää edelleen auki, joten jatkoa lienee luvassa. Pisteitä annan oivallisesta loppulauseesta.

Minusta Kolme punaista rubiinia on jälleen vähän harmillisestikin osoitus siitä, että vaikka kirjoittaja tai kirjoittajat olisivat kuinka arvostettuja ja taitavia tekijöitä omilla aloillaan ja kirjoittaisivat työkseenkin, ei se silti automaattisesti tee heistä hyviä dekkarikirjailijoita. Teos olisi selvästi hyötynyt vielä kunnon hiomisesta ja karsimisesta. Leoa olisi kannattanut pistää johdonmukaisempaan kuosiin, sillä nyt hänestä ei oikein synny selkeää kuvaa. Skottitaustaa olisin suonut hyödynnettävän paljon reilummin. Nyt se on vain ohut kuorrutus, joka unohtuu tapahtumien tuoksinassa.

Juonikuvioita olisi ollut varaa selkiyttää ja reippaasti karsia, samoin runsaasta henkilökaartista olisi ollut hyvä idea pudottaa osa pois ja säästää vaikka jatkoa varten. Pahitteeksi ei olisi ollut vielä kielenkään hiominen. Nyt tekstissä on paikoin kömpelyyksiä ja lukeminen töksähtää tämän tästä tyylihorjahduksiin.

Kolmen punaisen rubiinin juonihaaroihin liittyy myös väärennetyn taiteen kauppa ja siinä liikkuvat suuret rahat. Tätä osuutta tekijät käsittelevät kuitenkin harmillisen vähän, se kun olisi todella kiinnostavaa. Mieleen nousi parikin aiemmin lukemaani kirjaa, jotka liittyvät aiheeseen. Ensinnäkin muutaman vuoden takainen Unto Katajamäen dekkari Kuka murhasi galleristin?, joka on monta astetta kesympi Kolmea punaista rubiinia mutta ei kuitenkaan häviä vertailussa ainakaan mainittavasti. Monesti vähemmän on enemmän. Teoksissa on yllättävän paljon samoja aineksia.

Lisää taideväärennöksistä ja sen liepeillä liikkuvista rikollisista voi lukea huijari Jouko Rannan muistelmateoksesta Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. En yleensä välitä niin sanotusta true crimesta, mutta tämä oli kyllä koukuttava teos.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia
Aula & Co 2019. 371 s.
Äänikirjan lukija Aarne Linden, kesto 9 h 57 min.

Arvostelukappale.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen pari vuotta sitten ilmestynyt taidedekkari Nainen parvekkeella on ollut mielestäni mielenkiintoinen romaani mutta heppoinen dekkari. Siinä tutustuttiin taidedokumenttiohjaaja Salome Virtaan sekä Tuomas Joenmaahan ja tämän iäkkääseen taideharrastajaisään A. S. Joenmaahan. Mukana oli myös Albert Edelfeltin klassikkomaalaus Nainen parvekkeella ja siihen liittyvä arvoitus.

Sarjan kakkososassa Sakset tyynyn alla tavataan samat keskushenkilöt. Salome on asettunut Berliiniin, mutta onnistuneesta Edelfelt-dokumentista huolimatta uusia työtilauksia ei ole tullut. Rahat ovat lopussa. Tuomas saapuu kaupunkiin ja kertoo aikovansa perustaa sinne gallerian ja tarjoaa Salomelle työtä. Rahalle olisi käyttöä, mutta armopaloja Salome ei suostu ottamaan. Lisäksi hän on kiinnostunut erikoisista murhista, joissa sattumanvaraisilta vaikuttavien uhrien rintaan on kiinnitetty kuva Fredrick Elwellin maalauksesta Girl with a Cigarette.

Murhat ovat tapahtuneet Antwerpenissä ja Salome kuulee niistä satunnaiselta belgialaiselta rakastajaltaan. Mies on selvästi innostuneempi orastavasta suhteesta kuin Salome ja kutsuu tämän luokseen Antwerpeniin. Koska murhat eivät jätä Salomea rauhaan, hän päättää matkustaa kaupunkiin ja alkaa penkoa tapauksia, vaikkei mies niin kovin kiinnostakaan. Poliisi ei ole saanut tutkimuksiaan juurikaan eteenpäin.

Salomen säntäilyjen lomassa lukija tutustuu sodanaikaiseen kirjeenvaihtoon. Siinä Antwerpenissä asuva ompelijatar Margot kirjoittaa kirjeitä vastarintaliikkeeseen kuuluvalle sulhaselleen. Ajat ovat kaikin puolin kovat. Margot saa yllättäen ison tilauksen korkean natsiupseerin vaimolta. Rouvan juhlapuvusta tulee upea, mutta pahaksi onneksi upseeri kiinnostuu liikaa sievästä ompelijattaresta.

Lukijalle on selvää, että kirjeissä kuvatut tapahtumat liittyvät jollain tavalla Salomen tutkimuksiin, koska vuonna 1941 ompelijatar istuu Antwerpenissä Elwellin mallina pientä maksua vastaan. Hän on siis maalauksen salaperäinen nainen. Kestää pitkään, ennen kuin Salome edes tajuaa ryhtyä selvittämään maalauksen naisen alkuperää, mutta se kuitenkin on lopulta jutun avain, kuten lukija on odottanutkin.

Nainen parvekkeella -romaanissa en ollut kovin ihastunut Salomen ja A. S. Joenmaan sähköpostikirjeenvaihtoon, mutta tässä kakkososassa kirjeosuus on jollain tapaa luontevampi ja oikeastaan koko tarinan kiinnostavin osuus. Sen sijaan realistisuutta dekkarijuonelta kaipaaville Sakset tyynyn alla ei ole kovin helppo nieltävä. Salome häärii ’tutkimuksissaan’ jokseenkin kummallisesti ja epäjohdonmukaisesti. Lukija joutuu nielemään melkoisen määrän uskomattomia yhteensattumia, ennen kuin juttu on saatu onnellisesti ratkaistua.

Olisin halunnut kuristaa ’hurmaavan mutta omapäisen’ Salomen useampaan otteeseen. Ei minua haittaa Salomen vapaamielinen ja itsellinen suhtautuminen petikumppaneihin, mutta tapa, jolla hän kohtelee kaikkein lähimpiään on anteeksiantamatonta! Mikään työ ei ole niin kiinnostavaa ja vangitsevaa saati tärkeää, että sen varjolla voi olla sikamainen perheelleen. Hyi, Salome!

Elwellin maalaus ja sota-ajan tapahtumien kuvaus ovat mielestäni ehdottomasti tämän teoksen parasta antia. Kaikesta urputuksestani huolimatta dekkarijuonikin on huomattavasti aloitusosaa toimivampi, vaikka kaukana realistisesta. Mutta viihdyttävä Sakset tyynyn alla on, ja uskonpa lukevani seuraavankin Nuotion ja Soinisen taidedekkarin.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018. 302 s.

Arvostelukappale.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.

Sain kirjan arvostelukappaleen keväällä Bazarin kirjaesittelytilaisuudessa ja siinä on molempien tekijöiden nimmarit ilman muuta omistusta. Pistetään tämä signeerattu kappale nyt jakoon Dekkariviikon kunniaksi. Jos haluat osallistua arvontaan, laita kommentti alle yhteystietoinesi. Arvon kirjalle uuden omistajan sunnuntaina 17.6.2018 klo 18.00 mennessä osallistuneiden kesken.

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?

Koska pitkästyin ja tuskastuin edellisen Unto Katajamäen Martti Piha -dekkarin Paha veli -verkosto parissa, oli Kuka murhasi galleristin? positiivinen yllätys jo siksi, että se on huomattavasti edeltäjäänsä nopeatempoisempi. Kyllä mukana on edelleenkin aineksia, jotka kohauttavat kulmiani ärtyneesti, mutta huomattavasti vähemmän.

Martti on jättänyt kunnalliskonsultoinnin onneksi taakseen ja kirjoittelee työkseen firmojen historiikkeja ja lehtikolumneja. Työrintamalla vain on ollut viime aikoina kovin hiljaista, ja aikaa kolmivuotiaan Veikko-pojan hoitamiseen olisi, vaan ei oikein halua ja intoa. Avioliitto itseä huomattavasti nuoremman Tuula-opettajan kanssa on alkanut yhä enemmän arveluttaa, ehkä jopa kaduttaa vanhenevaa miestä. Näitä perheasioita ei kuitenkaan onneksi kovin runsaasti vatvota, ja ne voi ohittaa kevyesti.

Työrintama saa yllättävää piristystä, kun appi esittelee Martille uutta hankintaansa eli Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalausta, jonka hän on hankkinut edullisesti tamperelaiselta taidegalleristilta. Taulu ja sen aitoustodistus soittavat heti epäilyksen hälytyskelloja Martin mielessä, ja hän päättää tehdä tiedusteluja asiassa. Kuinka ollakaan, Martti löytää taulun välittäneen galleristi Takalan liikkeestään kurkku auki viillettynä. Kassakaappikin repsottaa aukinaisena.

Galleristin tytär palkkaa Martin selvittämään, mihin on joutunut isän hallussa ollut arvokas venäläinen ikoni. Galleriasta ja sivuvarastosta löytyy kyllä monenlaisia ikoneja eri työvaiheissaan, mutta mikään niistä ei ole tyttären kaipaama. Onko Takala väärentänyt ikoneja? Entä miten asiaan liittyy appiukon Schjerfbeck-väärennös? Lisäksi Takala on hiljattain myynyt vanhan kotitorppansa venäläiselle yritykselle huimaan ylihintaan. Miksi?

Vyyhti on kohtalaisen sotkuinen ja juoni monipolvinen, eikä Martti malta olla työntämättä nenäänsä itsekin vaarallisiksi arvioimiinsa paikkoihin. Martin aikuinen poika Petri toimii edelleen rikosylikonstaapelina Tampereen poliisissa, mutta on muuttanut toimintatapojaan sitten edellisen kirjan eikä enää auliisti vuoda tietojaan tutkinnasta isälleen. Päinvastoin Petri vaikuttaa paikoin tuskastuneelta isäänsä, jolla on merkillinen taipumus kompastella ruumiisiin ja joutua hengenvaarallisiin tilanteisiin.

Jotkut juonenkäänteistä ovat kirjan sisäisessäkin maailmassa epäuskottavia, kuten vaikkapa venäläisten täysin epälooginen menettely kaappaamiensa ihmisten kanssa ja Martin selviytyminen fyysisesti vaativista ponnistuksista huomattavasti itseään nuorempia ja riuskempia vastustajia paremmin. Kun lopulta päästään murhien ratkaisuihin, ovat niiden motiivit lievästi kyseenalaisia vaikkeivät mitenkään poikkeuksellisia dekkareissa.

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?
Mäkelä 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

P.S. Vasta tämän jo luettuani tulin tarttuneeksi Jouni Rannan teokseen Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Mietin sen luettuani, että taideväärennöskuviossa olisi ollut jo riittävästi aineksia kunnon dekkariin. Ihan turhaan Katajamäki on lähtenyt laajentamaan vähän sinne ja tänne.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisromaani Nainen parvekkeella herätti paljon ennakkoajatuksia ja -odotuksia. Takakansi kuvaa teosta ”huikean omaperäiseksi rikosromaaniksi”, ja kustantaja lähetti sen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, joten ainakin dekkariodotukset oli viritetty kohdilleen. Niille mielestäni löytyy ihan pohjaa ainakin Nuotion puolelta, onhan hänen kuusiosainen Pii Marin -sarjansa paikoin hyvinkin vetävä ja jännittävä. Pirkko Soininen sen sijaan ei soittanut päässäni mitään kelloa, mutta Soininen on siis toimittaja ja runoilija, jonka pidetty ja kiitelty esikoisrunokokoelma Murretut päivät voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013. Ainakin tekijöillä siis pitäisi olla kapasiteettia oikeastaan mihin vain.

Nainen parvekkeella -nimi on lainattu suoraan Albert Edelfeltin maalaukselta, joka on keskeisessä osassa tarinaa. Ajattelevaisesti kuva maalauksesta on painettu kirjan etuliepeeseen, joten lukiessaan voi aina välillä katsoa maalausta ja tutkiskella sen yksityiskohtia. (Kuva löytyy helposti myös Googlen kuvahaulla.) Nimi saa tarinan mittaan muitakin merkityksi, ja osin minun makuuni turhan tarkoitushakuisestikin.*

Salome Virta on kolmikymppinen Berliinissä asuva dokumenttielokuvaohjaaja, joka haluaisi tehdä dokkarin Albert Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella ja siihen liittyvistä salaperäisistä luonnoksista. Luonnokset ovat putkahtaneet päivänvaloon yli sadan vuoden jälkeen kyseenalaisissa olosuhteissa. Nyt neuroottinen tutkija pitää niitä piilossa Pariisissa. Asetelmat dokumentin tekemiselle ovat siis kimurantit, kun vielä taulun omistajan henkilöyskin on salaisuus, joka on ensin murrettava. Lisäksi Salome haluaa punoa elokuvaansa oman biologisen äitinsä tarinan.

Taulun omistajan etsinnästä ja sen jälkeen tämän taivuttelemisesta mukaan dokumenttiin alkaa Salomen ja 75-vuotiaan A. S. Joenmaan välinen sähköpostiviestien vaihto. Runsas puolet romaanista on siis rakenteeltaan perinteistä kirjeromaania. Kirjeiden tyylikin on lähes kauttaaltaan vanhahtavan muodollista ja kohteliasta. Salomen ja Joenmaan omat äänet tulevat kuuluviin vain näiden kirjeiden läpi.

Kolmas nykyajan ääni tarinassa kuuluu Joenmaan nelikymppiselle pojalle Tuomakselle, joka viettää villiä ja turhautunutta boheemielämää Ranskassa koettaen keksiä käyttöä pelifirmansa myynnistä kertyneille rahoille. Sattumalta Tuomaksella on Pariisissa tyhjillään asunto, johon Salome varsin nopeasti päätyy majailemaan tietämättä, että Tuomas on asennuttanut sinne videovalvonnan epäillessään Salomea ovelaksi taidevarkaaksi tai ainakin häikäilemättömäksi onnenonkijaksi.

Kaiken tämän lomassa kulkee vielä toinen aikataso, Pariisi 1880-luvulla. Näkökulma on portinvartijan vaimon Hortensia Mullinsin, lapsettomaksi jääneen lämminsydämisen naisen, joka siivoaa yläkerran ateljeessa työskentelevän maalariherran huoneet ja hoitaa tämän kauniin mallirouvan lapsia. Taiteilija on siis Albert Edelfelt ja malli Virginie. Heidän kohtaloilleen Nuotio ja Soininen ovat sommitelleet käänteitä, jotka lienevät tutkimustiedon valossa ainakin mahdollisia.

Paljon on siis aineksia ja hyvin verkkaisesti juoni lähtee tihentymään. Tuomaksen asunnossa vierailee tuntemattomia, Joenmaan Helsingin asunnon ikkuna särkyy mystisesti ja pariisilaistutkija Dubuffet käyttäytyy vainoharhaisesti. Henkilöt tutustuvat toisiinsa, heidän tarinansa lomittuvat ja risteävät, ja sitten lopulta ollaan sekä Ruissalossa että Pariisissa vastakkain varkaiden ja kenties tappajienkin kanssa. Kuka huiputtaa ja ketä? Entä mikä on motiivi kaiken takana?

Rikosromaanina Nainen parvekkeella on valitettavan heppoinen. Mietin, miksi rikosjuoni ylipäätään on haluttu teokseen punoa. Tarina olisi toiminut kenties paremmin ilman sitä. Ainakin minä nautin lukemisesta nimenomaan rikosjuonesta huolimatta. Nuotio ja Soininen kirjoittavat soljuvasti, vaikkakin hieman epätasaisesti, kuten Lumiomena-blogin Katja toteaa. Runolliset kuvaukset vaihtelevat paikoin kankean ja töksähtelevän Tuomaksen minäkerronnan kanssa (eivätkä runolliset kuvaukset oikein istu mielikuviini sähköpostikirjeistä, ei voi mitään) hieman onnahdellen, mutta kokonaisuus on viihdyttävän lempeä ja hienostunut.

Miljöiden valinnassa on pelattu kenties varman päälle, sillä voisiko kiehtovampaa ja romanttisempaa ympäristöä taideaiheiselle juonelle olla kuin keväinen Pariisi. Keskikesän Ruissalo ei silti jää paljoakaan toiseksi pitsihuviloineen ja villiintyneine puutarhoineen. Matkakuumeen romaani siis ainakin herättää. Samaten heräsi tarve etsiä lisää tietoa Edelfeltistä, hänen elämästään ja teoksistaan. Jokohan olisi aika tarttua Anna Kortelaisen teoksiin? Tänä vuonna ilmestynyt Venla Hiidensalon Sinun tähtesi sopinee tämän teoksen rinnalle myös mainiosti.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Bazar. 299 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

* Väkisinkin tulee myös mieleen toisen, vieläkin nimekkäämmän kirjoittajakaksikon Sjöwall ja Wahlöö teos Mies parvekkeella.