Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen

 

Keväällä luin Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021), joka kertoo taidemaalari Tyko Sallisesta, hänen ensimmäisestä vaimostaan Helmi Vartiaisesta ja heidän tyttäristään Eva ja Taju Sallisesta. Faktoihin perustuva fiktiivinen romaani meni minulla niin sanotusti ihon alle. 6.4.2021 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneessä jutussani totean:

”Suruttomat on surullinen tarina avioliitosta, jossa palava rakkaus muuttuu äärimmäiseksi vallankäytöksi. Miehen turhautuminen oman uransa suhteen purkautuu katkeraksi vaimon työn vähättelyksi ja tämän itsetunnon murtamiseksi. Toisen lahjakkuus on uhka, joka pitää nujertaa. Sadan vuoden takaiset naisen kapeat mahdollisuudet ja olemattomat oikeudet jopa omiin lapsiinsa saavat nykylukijan tuntemaan voimatonta raivoa.”

Jo pitkään ennen Hiidensalon romaanin lukemista olen aikonut jossain vaiheessa lukea Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirjoittaman Tukaattityttö-nimisen Helmi Vartiaisen elämäkerran. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt Suruttomien jälkeen Tukaattitytön lukeminen oli hyvin valaisevaa. Koska romaanin tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa, pystyin helposti vertailemaan tarinoita keskenään. Hiidensalo mainitsee Tukaattitytön romaaninsa yhdeksi tärkeimmäksi innoittajaksi.

Dokumenttiohjaaja ja -käsikirjoittaja Tarja Strandén teki Helmi Vartiaisesta tv-dokumentin Nainen kuvien takana 1990-luvun lopulla. Dokumenttiaan varten hän haastatteli taidehistorioitsija Inka-Maria Laitilaa, jonka äiti Inkeri Lapintie on Helmi Vartiaisen Pekka-veljen tytär. Yhteistyö jatkui elämäkertateoksen kirjoittamisena.

Tyko Sallinen on yksi 1900-luvun alkupuoliskon arvostetuimmista suomalaisista kuvataiteilijoista. Hänen ekspressionistinen brutaali ja raaka maalaustyylinsä herätti omana aikanaan useita myrskyisiä taidekeskusteluja ja herätti laajalti pahennusta. Sallisen parhaisiin töihin lukeutuvat niin sanotut Mirri-maalaukset, joiden mallina toimi pääasiassa hänen ensimmäinen vaimonsa Helmi Vartiainen. Maalausten Mirri on rehevä, pyöreäkasvoinen ja tyhjäkatseinen nainen, jonka sieraimet ovat kuin sian kärsä ja turpea suu punahuulinen ja pyöreä.

Sallisten ensimmäinen tytär Tirsu (Eva) päätyi vuoden ikäisenä kasvatti- tai adoptiolapseksi Tanskaan Tyko Sallisen sisarelle ja tämän aviomiehelle. Tyko Sallisen ja Helmi Vartiaisen avioeron jälkeen toinen tytär Taju siirtyi isälleen vastoin oikeuden päätöstä. Miksi Helmi Vartiainen hylkäsi lapsensa? Oliko hän tosiaan kelvoton äiti, joka ei halunnut tai pystynyt huolehtimaan tyttäristään, kuten Tyko Sallinen on kertonut?

Ennen Tukaattityttö-teoksen ilmestymistä Helmi Vartiaisesta on tiedetty erittäin vähän ja se, mitä on tiedetty, on perustunut aviomies Tyko Sallisen kertomaan, jota ovat toistaneet elämäkerturi Tito Colliander ja kirjailija Irja Salla eli Taju Sallinen. Tarja Strandénia ja Inka-Maria Laitilaa oli alkanut vaivata ilmeinen ristiriita, joka Sallisen totuuden ja heidän löytämiensä tiedonmurusten välillä oli. Vartiaisen suvussa Helmistä ei juuri puhuttu, mutta se, mitä kerrottiin, ei sopinut maalausten Mirriin eikä Tyko Sallisen levittämään kuvaukseen vaimostaan.

Strandén ja Laitila kertovat johdannoissaan, että heidänkin teoksessaan on paljon arvailua ja päättelyä, koska aineistoa on ollut käytettävissä todella niukasti. Monin paikoin faktoja on ollut mahdotonta kaivaa esille, koska kirjallisia lähteitä ei ole ja ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat jo kuolleet. Ilmiselvää kuitenkin on, että totuus Helmi Vartiaisesta on aivan jotain muuta kuin mitä Mirri-maalausten perusteella on päätelty.

Tukaattityttö on mielenkiintoinen ja vetäväkin tietoteos. Strandén ja Laitila kuvaavat kiinnostavasti paitsi kohdettaan myös sitä, miten teos syntyi vaihe vaiheelta. Tiedonmurusten kerääminen on ollut vaivalloista mutta myös palkitsevaa salapoliisityötä. Itseäni kiehtoi erityisesti Sortavalan kaupungin ja seudun kuvaus.

Helmi Vartiaisen elämäntarina on riipaiseva. Suruttomia lukiessani tunsin voimatonta raivoa, ja sama kyllä toistui Tukaattitytön parissa. Valitettavasti romaanin ikävimmät tapahtumat tapahtuivat myös oikeasti Helmille ja hänen tyttärilleen, joiden kohtalo ei lopulta ollut kovin kaksinen sekään.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen
WSOY 2002. 260 s.

Kirjasto.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Olen viimeiset neljä vuotta lukenut enemmän tai vähemmän ohjelmallisesti ja aikataulutetusti. Vuodet 2015 ja 2016 kuluivat tiukasti kotimaisten uutuusdekkarien merkeissä, kun sain olla mukana Johtolanka-raadissa. Vuosina 2017 ja 2018 olin mukana Botnia-palkintoraadissa, joten luin pinoittain pohjoispohjalaista kirjallisuutta. Lisäksi viime vuonna hurahdin vielä lukemaan läpi uutta kotimaista nuortenkirjallisuuttakin.

Kummatkin raatipestit ja tuo oma projektini olivat monin tavoin antoisia, mielenkiintoisia ja avartavia. Niiden ansiosta tutustuin moniin ihaniin ihmisiin ja pääsin paikkoihin, joihin en muuten olisi varmasti koskaan päätynyt. Mutta samalla ne olivat sitovia ja työläitäkin. En voinut vapaasti ajelehtia kirjallisuuden virrassa ja tarttua niihin kirjoihin, joihin ehkä olisin halunnut, vaan oli luettava sitä, mitä oli luvannut lukea. Kaikella on siis puolensa.

Viime vuoden lähestyessä loppuaan teinkin päätöksen, että tänä vuonna opettelen sanomaan paremmin ei. En ryhdy tekemään yltiöpäisiä lukusuunnitelmia enkä lähde mukaan palkintoraateihin (ei ole kyllä kysyttykään!). Pyydän arvostelukappaleita erittäin harkiten ja vastaan arvostelukappaleita tarjoaville kirjailijoille pääsääntöisesti ei kiitos. Kohtalaisen hyvin olen onnistunut arvostelukappalelinjani pitämään, vaikka aina kirpaiseekin kirjailijalle vastata kieltävästi.

On myönnettävä, että paluu villiksi ja velvoitteista vapaaksi kirjabloggaajaksi on tuntunut vaihteeksi erittäin mukavalta! Luettavasta materiaalista ei ole pulaa edelleenkään. Lukemattomia kirjoja on kertynyt hyllymetreittäin ja pinoittain, ja hyllyjä ja pinoja on ollut mukavaa pöllyttää ja kaivella esiin löytöjä. Muistikirjaani on kertynyt sivukaupalla luettavien ja hankittavien kirjojen tietoja. Olen tehnyt kirjahankintoja alennusmyynneistä ja mikä parasta, olen jälleen alkanut asioida kirjastoissa. Tätä tekstiä naputellessani puhelimeeni tuli viestit kahdesta noudettavasta kirjasta.

Viime viikolla kerroin, miten hurahdin ja kuuntelin yhteen menoon kaikkiaan kuusi lähihistoriallista romaania eli koko tähän mennessä ilmestyneen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Erityisesti sen kolmas osa Emännöitsijä sai sormeni suorastaan syyhyämään. Oli saatava tietää lisää taidemaalari Albert Edelfeltistä, hänen elämästään ja ennen kaikkea tauluistaan.

Jotakin toki tiesin jo entuudestaan. Muistelen käyneeni ainakin kahdessa Edelfeltin maalauksista kootussa näyttelyssä (Ateneumissa 2005 ja Retretissä 2009). Olen jo vuonna 2017 toukokuussa pohdiskellut luettuani Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarin Nainen parvekkeella, joko pitäisi vihdoinkin lukea Anna Kortelaisen Virginie! ja Venla Hiidensalon silloin aivan tuore Sinun tähtesikin on kiinnostanut. Aikeeksi jäi silloin, mutta nytpä olen lukenut nuo molemmat ja pari muuta kirjaa vielä kaupan päälle!

Albert Edelfeltiä ja hänen teoksiaan käsitteleviä kirjoja on siis julkaistu ihan mukavasti. Lähdin liikkeelle vähän umpimähkään ja aloitin lukaisemalla Edelfeltin juhlavuoden kunniaksi julkaistun elämäkerran eli tutkija Marina Catanin teoksen Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta (Ajatus-kirjat, 2004). Nopealukuinen kirja osoittautui lopulta pettymykseksi, sillä se keskittyy vain Edelfeltin Pariisin-aikoihin ja niihinkin hyvin pintapuolisesti. Mukana on kaksi mustavalkoista kuvaliitettä, jossa on valokuvia kirjassa mainituista henkilöistä sekä muutamasta keskeisestä Pariisissa syntyneestä taulusta. Lopussa on joukko sanallisia teosesittelyjä myös sellaisista teoksista, joista ei ole kirjassa kuvaa.

Seuraavaksi lainasin Anna Kortelaisen Virginie!-teoksen (2002, Tammi). Eri kirjastoissa se oli luokiteltu eri tavoin, joko tieto- tai kaunokirjallisuudeksi. Nautin tästä kirjasta lopulta kovasti, joten kaunokirjallisuusluokitus puoltaa myös paikkaansa. Kortelainen kertoo lukujen alussa omasta elämäntilanteestaan kirjan materiaalin keruun ajoilta. Kortelainen matkusti Ranskassa ja Sveitsissä Edelfeltin legendaarisen Virginie-mallin mahdollisilla jalanjäljillä. Mitä lopulta jäi kaikesta tutkitusta käteen, on sivuseikka. Tutkimusmatka on tärkeämpi.

Virginien tarinan perään hotkaisin Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat). Savolaisen tavoitteena on ollut löytää ’totuus’ Edelfeltin ja Acktén suhteesta, josta juoruttiin antaumuksella Helsingissä 1900-luvun taitteessa. Ihan kokonaiseksi kirjaksi tästä ei riitä kirjoitettavaa, mutta Savolainen on laajentanut aihetta kummankin päähenkilön elämäkertatiedoilla. Tätä lukiessani muistin, että hyllyssäni odottaa lukuvuoroaan Raija Orasen romaani Ackté!

Mutta ne Edelfeltin taulut, joita Emännöitsijässä maalataan ja joita Ida käy Ateneumissa katsomassa. Niistä ei vieläkään ollut tullut kunnolla selkoa. Onneksi kirjastosta löytyi lopulta kaksi mainiota teosta tähänkin hätään. Ilmeisesti WSOY:lla on ollut 1990-luvulla tuotannossa taidekirjasarja Galleria, jossa on vuonna 1992 ilmestynyt Albert Edelfeltin tuotantoa esittelevä teos Kultainen häkki. Siihen on tekstit kirjoittanut ja kuvat valinnut Eija Kämäräinen. Tämä oli juuri toivomani kaltainen tietoteos: hyvät kuvat tauluista ja vieressä tiivis teosesittely taustoineen. Taulut on järjestetty kronologisesti ja esittelyt ovat paikoin kriittisiä, eli ei pelkkää hymistelyä. Töitä mahtuu kirjaan viitisenkymmentä, eli mukana on vähän tuntemattomampiakin (ainakin minulle).

Toistakymmentä vuotta tuoreempi on Anna Kortelaisen kaunis ja mielenkiintoinen taidekirja Puolivilli puutarha – Albert Edelfeltin Haikko (Otava, 2004). Nimensä mukaisesti kirjaan on koottu tauluja, jotka kuvaavat Haikkoa ja sen maisemia tai ovat tiettävästi syntyneet Haikossa. Edelfelt vietti uskollisesti kesiään perheen kesähuvilalla Haikon kartanon tuntumassa, ja paikka oli taiteilijalle rakas. Hän rakennutti sinne pienen ateljeenkin, joka edelleen seisoo paikallaan. Kortelainen on perehtynyt Edelfeltin tuotantoon, hänen ja lähipiirin elämään sekä ajan kulttuurihistoriaan, joten teos on nautinnollista luettavaa ja katsottavaa.

***

Näillä tiedoin varustettuna olikin helppo tarttua Venla Hiidensalon romaaniin Sinun tähtesi, jonka lopusta löytyvästä lähdeluettelosta kaikki edellä esittelemäni tuota Kämäräisen teosta lukuun ottamatta löytyvät. Katkelmallisen romaanin juoksu noudattelee pitkälti niitä faktoja, joita lähteistä on löytynyt, mutta se on silti selvästi fiktiivinen teos. Näkökulmat vuorottelevat taiteilijan itsensä ja tämän nuorimman Berta-sisaren välillä. Kolmantena ja neljäntenä äänenä ovat vielä nuorena Edelfeltin mallina Kristus ja Mataleena -taulua varten istunut Ansa ja tämän Aarne-poika.

Hiidensalon Edelfelt on kaikkea muuta kuin itsevarma maailmanmies ja taitelija. Mies etsii loputtomasti lohtua, hyväksyntää ja innoitusta naisten sylistä eikä häikäile käyttää heitä omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Saman kohtalon kuin Virginie kokee myös Ansa. Lehtolapsensa saavat naiset hoitaa kuten parhaiten taitavat.

Epävarmuus jäytää taiteilijaa jatkuvasti, eivätkä menestykset tuo kuin hetkeksi kaivattua varmuutta omasta osaamisesta ja kelpaamisesta. Kodittomuus riivaa miestä myös. Pariisi on hänen henkinen kotinsa mutta lepoa ja rauhaa on edes hetkeksi tarjolla vain Suomessa Haikossa. Se ei kuitenkaan ole hänen kotinsa. Edelfelt ei tunnu kelpaavan itselleen sen paremmin kuin maanmiehilleenkään. Maailmalla saavutettu menestys ei kotimaassa vakuuta oikein ketään.

Rahavaikeudet jatkuvat melkein läpi elämän, eikä tehty työ tunnu koskaan riittävän. Äidin mieliksi solmittu sovinnainen avioliitto osoittautuu karvaaksi pettymykseksi. Surukseen Edelfelt huomaa olevansa täysin vieras pojalleen, aivan samoin kuin oma isä oli aikanaan hänelle.

Bertan elämä valuu osin hukkaan taiteilijaveljen varjossa. Omia haaveita hänellä on, mutta ne eivät koskaan saa kunnolla täyttymystään. Naisella on niin vähän mahdollisuuksia verrattuna mieheen. Kun veljen elämä alkaa jo hiutua, Berta näkee tilaisuutensa: hän toimittaisi veljensä kirjeenvaihdosta kirjan.

Pidin Sinun tähtesi -romaanista kovasti ja suorastaan ahmin sen. Hiidensalon henkilöt ovat aitoja, lihaa ja verta niin hyvässä kuin pahassakin, ja unohdin välillä, että pääosin kyse on oikeista historiallisista henkilöistä. Fakta ja fiktio lomittuvat ja muodostavat aivan uuden kokonaisuuden. Fiktiivisimmät näkökulmahenkilöistä lienevät Ansa ja Aarne. Puolivillissä puutarhassa Anna Kortelainen kertoo, että Mataleenan mallina toimi Fio Salenius, Haikkoa lähellä sijainneen torpan tytär, joka oli jo pikkutytöstä asti ollut Edelfeltin mallina, samoin kuin monet hänen perheenjäsenensä.

Romaanissa Ansa siis tulee raskaaksi ja synnyttää aikanaan kaksospojat Aarnen ja Toivon. Ansa saa teoksesta vain pienen siivun, mutta se on sitäkin raadollisempi. Aarne pääsee esiin vasta lopussa, kun Helsingissä käydään sisällissotaa keväällä 1918. Mietin, miksi Hiidensalo on halunnut tämän loppunäytöksen tarinaansa. Mielestäni teos olisi ollut ehjempi ilman sitä. Kenties Ansan osuudenkin olisi voinut häivyttää samalla tavalla kuin Virginienkin.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava 2017. 479 s.

Ostettu.

Tutkimusretkeni suomalaisen taiteen parissa siis jatkuvat. Seuraavana tai oikeastaan jo menossa on Aino Acktén elämä ja siihen paneutuminen, mutta tarkoitus on lukea lisää erityisesti suomalaisten kirjailijoiden ja kuvataiteiljoiden elämästä. Mitä muita fiktiivisiä teoksia ehdottaisit lukulistalleni? Tai mitä mainioita elämäkertoja en saisi ohittaa?