JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Armollinen Jumala kyllä tietää, että kaikki muu on harhaa ja valetta, paitsi tämä tarina, jonka toivon saavani pian valmiiksi. Ja jos joudunkin kirjaamaan ylös valheita, ne ovat muiden minulle kertomia valheita, jotka saavat totuuden loistamaan kirkkaana kuin helmi sian sontakasassa.

Näin kirjoittaa Väntti Kalevanpoikien kronikan esisanojen lopussa, ja lukijan on syytä painaa sanat visusti mieleensä. Väntillä on nimittäin sana hallussa ja tarinaniskennän opit opiskeltuina. Niitä hän tarvitseekin kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämää ja dramaattista kuolemaa ja erityisesti muistellessaan oman nuoruutensa huimia seikkailuja. Mikä on totta ja mikä valhetta, on toissijaista, kunhan tarina vain on hyvä!

Väinämöisen otto- ja oppipoikana elellyt Ahti Saarelaisen eli Lemminkäisen poika Väntti pääsee legendaarisen kolmikon Ahdin, Väinämöisen ja Seppo Ilmarisen kanssa matkalle Miklagårdiin vuonna 1152. Miksi Väntti otetaan mukaan, selviää aikanaan. Alussa häntä kehotetaan lähinnä hiomaan runonlaulajan taitojaan, jotta hän voisi kotiin palattuaan kertoa urhojen urotöistä asianmukaisesti.

Tarinaniskentää ja muitakin hyödyllisiä taitoja Väntti pääsee perillä tarunhohtoisessa Miklagårdissa kehittämään, sillä hän tutustuu tuota pikaa Johannekseen, joka taas on piispa Henrin uskollinen palvelija. Piispa Henri ottaa mielellään pohjoisesta tulleen Väntin suojelukseensa ja opettaa tälle luku- ja kirjoitustaitoa, latinaa ja ennen kaikkea kristinuskoa. Vastalahjaksi Väntti saa kertoa tietojaan ja tarinoitaan pohjoisista jumalista ja oloista. Tieto tuntuu olevan Miklagårdissa kullan arvoista vaihtotavaraa, mutta sen vaihtaminen monesti hengenvaarallista.

Nopeahoksottiminen Väntti ajautuu pian toiseenkin tehtävään, sillä Seppo Ilmarinen on tutustunut keisari Manuelin pääteknikkoon Stauriakokseen ja tarvitsee Väntin apulaisekseen. Stauriakoksen luona Väntti tutustuu tämän kuvankauniiseen ja partaveitsenterävään tyttäreen Ireneen, jolle Stauriakos on uskonut ammattinsa tärkeimmät salaisuudet.

Juonittelujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen sankarit palaavat takaisin pohjoiseen kotikonnuilleen, missä juonittelu on myös jatkunut heidän poissa ollessaan. Suomalaiset suvut ja heimot riitelevät keskenään, vaikka voimat pitäisi yhdistää lännestä uhkaavaa vihollista vastaan. Mutta onko Väinämöisellä kumppaneineen taskussaan salainen ase, verraton verkosto, joka saapuu hädän hetkellä hätiin?

Kuulostaako kutkuttavan tutulta ja samalla uudelta, erilaiselta? Ei ihme, sillä JP Koskinen on sulattanut historialliseen seikkailuromaaniinsa Kalevanpoikien kronikka melkoisen määrän tuttua, lisännyt omiaan, sekoittanut ja kirjoittanut kokonaan uuden tarinan. Perustana on luonnollisesti Kalevala, mutta huolella on tutustuttu myös Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi -runoelmaan ja Rauta-aika-tv-elokuvaan. Piispa Henrikin taru on myös saanut kelpo käsittelyn, samoin mitä ilmeisimmin koko joukko historiallisia lähteitä. Kirjoittajan lähteiden ja tekstien laaja tuntemus ja hallinta huokuvat valmiista tuotteesta ja lukija saa nauttia työn kypsästä hedelmästä.

Jäin miettimään, onko lukijalle enemmän etua vai haittaa esimerkiksi Kalevalan ja Rauta-ajan tuntemuksesta Kalevanpoikien kronikan parissa. Itselleni ne ovat kohtalaisen tuttuja, ja lukiessani nautinkin siitä, miten mieleni tuntui jatkuvasti askartelevan tutun ja uuden rajapintojen parissa. ”Ahaa, tämä on tuttua! Ai, nyt tässä käykin noin, vaikka Kalevalassa se menee näin.” Ja niin edelleen. Mutta toisaalta, jos en olisi tuntenut pohjalla kulkevia tarinoita, olisiko se haitannut? Silloin olisin vain heittäytynyt kenties vieläkin helpommin tarinaniskijän luoman seikkailun pyörteisiin. Väntin ja kumppaneiden kanssa ei totisesti käy aika pitkäksi, sillä nuorukainen osaa sotkeutua vaikeuksiin harvinaisen taitavasti.

Paikoin lukemiseni takkusi Koskisen runsaasti viljelemän kalevalaisen poljennon takia. Erityisesti dialogeissa sankarit äityvät paikoin melkoiseen runonlaulantaan, mutta syyttää voinee myös kronikoitsija Vänttiä, joka on tekstin merkinnyt muistiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Koskinen (tai Väntti?) ei aina välty juonenkäänteiltä, jotka eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Jonkinlainen suitsinta ainakin paikoin olisi tehnyt runoratsulle hyvää.

Seikkailut ovat siis monipolvisia ja juoni lopulta melkoisen pirullinen. Matkan varrella näet tapahtuu muun muassa parikin häikäilemätöntä murhaa, jotka Väntti lopulta ratkaisee. Monet juonenkäänteet rakentuvat huimien innovaatioiden varaan. Selviää muun muassa, miksi Näkki on kuvattu kärsäkkääksi olennoksi ja mikä oli umpiputki, joka koitui Lemminkäisen kohtaloksi Tuonelanjoella. Enpä olisi näitäkään arvannut! Huumoria siis on myös mukana, mikäli lukija sen vain malttaa tarinan pyörteistä poimia. Ainakin minä nautin näistä silmäniskuista!

Lönnrot ja Haavikko on siis (ehkä) hyvä tuntea Kalevanpoikien kronikkaan tarttuessaan (tai sitten niihin voi tutustua kirjan luettuaan, tietysti). Minulle nousivat kirjan parissa mieleen myös Mika Waltarin seikkailullisimmat historialliset romaanit, kuten Mikael Karvajalka, jonka Mikaelillle Väntti tuntuu olevan sielunsukua, samoin Juhana Säteen romaanit Maattomat kuninkaat (Myllylahti, 2014) ja Kaupunkien kuningatar (Myllylahti, 2017). Waltari ei suositteluja kaivanne, mutta jos viihdyit Kalevanpoikien kronikan parissa, 

kannattaa nuo Säteen teokset kaivaa esille myös.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
WSOY 2018. 418 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteeseen kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja .

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tasan vuosi sitten kirjoitin Kalevalan päivän kunniaksi samaisena päivänä virallisesti julkistetusta Mervi Heikkilän nuortenromaanista Louhen liitto. Olen kuvaillut teosta vetäväksi nuortenromaaniksi, joka ammentaa  kalevalaisesta kansanperinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti. Täsmälleen samat määreet sopivat Louhen liiton eilen ilmestyneeseen itsenäiseen jatko-osaan Tuonella kulkijat.

Lukija tapaa aiempia tuttujaan, kuten päähenkilön kuusitoistavuotiaan Roonan ja tämän valokuvausta ja suunnistusta harrastavan ystävän Aleksin. Roona sai Louhen liitossa tietää erikoisesta syntyperästään. Hänen vanhempansa ovat Vanhoja, kuolemattomia jumalolentoja, jotka vaalivat Louhen perintöä keskuudessamme omien sääntöjensä mukaan. Roonan biologinen äiti antoi tyttönsä vauvana tavallisen ihmisnaisen hoiviin, mutta aikuisuuden kynnyksellä alkaa olla aika vihkiä tytär salattuihin tietoihin. Ne eivät kuitenkaan ole mitenkään vaarattomia, kuten edellisessäkin kirjassa saatiin huomata.

Tällä kertaa Roona matkustaa Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan, turkulaisen antikvariaatin omistajan luo syyslomallaan. Tunnelma on kuitenkin kaupungissa heti kummallisen painostava, ja Roona aavistaa pahaa. Myös suunnistusleirille suuntaava Aleksi aistii, että jokin uhkaa Roonaa. Tyttö suunnistaa pääkirjaston liepeillä sijaitsevaan isänsä antikvariaattiin, mutta siellä häntä kohtaa lohduton näky: koko kauppa on myllätty, Louhen liiton asiakirja on kadonnut, samoin isä.

Kohtaamansa kiehtovan Sampsan kanssa Roona alkaa selvittää, mitä Eerikille on tapahtunut. Luvassa on taas vauhdikas ja mystinen seikkailu niin Turun salaisissa maanalaisissa käytävissä kuin Tuonelassakin. Lukijalle on iloa Kalevalan tarinoiden pääpiirteittäisestä tuntemisesta, mutta välttämätöntä se ei ole. Myös Turun keskustan tunteville kirja on herkkua! Seuraavalla kerralla Aurajoen tuntumassa kulkiessaan saattaa vilkuilla tuttuja paikkoja hieman toisin silmin…

Lainaan hieman soveltaen vielä, mitä vuosi sitten sanoin Louhen liitosta, koska se sopii niin hyvin myös Tuonella kulkijoihin:

Tuonella kulkijat sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Tuonella kulkijat on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Tuonella kulkijoihin vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Haamu 2016. 159 s.

Arvostelukappale.

Louhen liitto ja Tuonella kulkijat sopivat siis mainiosti yläkouluun Kalevalan ja kansanrunouden opetuksen yhteyteen. Hieman vaativampaa luettavaa kaipaaville suosittelen Jenna Kosteen teoksia Lautturi (Robustos, 2014) ja Marrasyöt (Robustos, 2015).

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Mikä voisikaan olla parempi tapa juhlistaa 180 vuotta täyttävää kansalliseepostamme Kalevalaa kuin julkaista vetävä nuorten fantasiaromaani, joka ammentaa kalevalaisesta perinteestä ja suomalaisesta mytologiasta raikkaasti ja tuoreesti? Tänään virallisesti julkaistava Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto on juuri tällainen teos, suomikummaa parhaimmillaan.

Kuusitoistavuotiaan Roonan maailma romahtaa ysiluokan keväällä, kun yksinhuoltajaäiti paljastaa Roonan olevan adoptoitu. Uutinen tulee täysin puun takaa. Roona tuntee, ettei enää tunne äitiään saati itseään. Kuka hän on? Entä millaiset ovat hänen biologiset vanhempansa? Miksi hänet on hylätty, ja nyt sitten yhtäkkiä halutaankin tutustua? Roona ei voi kuvitellakaan suostuvansa mihinkään tapaamiseen vieraan, itseään hänen äidikseen väittävän naisen kanssa.

Lohtua Roona saa harrastuksestaan luontovalokuvauksesta ja kuvauskaveristaan Aleksista. Ujo ja hiljainen Aleksi viettää aikaa Roonan kanssa piilokojulla. Yhdessä nuoret kuvaavat metson soitimen, jonka keskeyttää Aleksin suureksi yllätykseksi karhu. Roonalle karhun saapuminen kuvauspaikalle ei ole yllätys, sillä hänellä on tarkoin vartioitu salaisuus: Roona pystyy telepaattisesti kommunikoimaan petoeläinten kanssa. Kerran lapsena tämä taito pelasti hänen henkensäkin.

Kesäloman alussa äiti kuitenkin vie Roonan tutustumaan biologiseen äitiinsä Valpuriin. Erakoksi luonnehdittu nainen asuu pikkukylän ulkopuolella tilalla, jonka kehitys näyttää pysähtyneen 1800-luvulle. Valpuri osoittautuu tiukaksi ja kovaluontoiseksi naiseksi, joka ei paljoa hempeile tyttärensä tavatessaan. Roona kuitenkin tajuaa, että hänellä on jossain myös isä. Mutta kuka asustelee Valpurin piha-aitassa? Entä miksi tilan ympärillä kiertelee suuri uroskarhu, jota edes tilan lampaat eivät pelkää?

Kun Aleksi sitten tulee kylään sukulaistensa luo ja nuoret lähtevät läheiselle suolle kuvausretkelle, alkaa tunnelma käydä todella uhkaavaksi ja tapahtumat vyöryä eteenpäin vauhdilla. Ollaan tekemisissä todella outojen ja vaarallisten voimien kanssa.

Heikkilä on onnistunut hienosti yhdistämään tarinaan nykynuorison maailman, muinaiset perinteet sekä suomalaisen historian. Roona on oudosta taidostaan huolimatta lujasti kiinni reaalimaailmassa ja hämillään sekä peloissaan kohtaamiensa outojen ilmiöiden äärellä. Heikkilä ei kuitenkaan selittele ja opeta, vaan antaa seikkailun ja tarinan viedä lukijaa vauhdilla. Taustalla on muun muassa luonnonsuojeluteema, mutta se ei nouse esiin saarnaavana vaan on luonteva osa kokonaisuutta. Myös erilaisuutta käsitellään kuin vaivihkaa. Roona tempautuu lopulta sellaisiin tapahtumiin, että kirjan huipennus on luettava ahmien. Loppuhäivytyksessä on taas sopiva annos lempeää teiniromantiikkaa ilman siirappia.

Louhen liitto sopii mainiosti koululukemistoksi esimerkiksi virittelemään tunnelmaa ennen kansanperinnejaksoa. Kirja on sopivan lyhyt ja etenee jouhevasti, joten sen lukee hieman heikompikin lukija nopeasti. Luvut ovat napakoita, parhaimmillaan parin kolmen sivun mittaisia, eikä henkilöitä ole liikaa.

Louhen liitto on pienen Haamu-kustannuksen julkaisema teos. Haamun tuotantoon kannattaa muutenkin tutustua. Esimerkiksi koulukäyttöön sopivaa materiaalia tuntuisi olevan tarjolla enemmänkin. Äidinkielen opettaja Jaana Ala-Huissi on koonnut Louhen liittoon vapaasti hyödynnettävän tehtäväpaketin. Kirjaan on tehty myös traileri.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Haamu 2015. 151 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Hyvää Kalevalan päivää!

Kalevalan päivän kunniaksi työpaikallani rakennettiin tänään pientä näyttelyä, jonka ideana oli Kalevalan antamat vaikutteet suomalaisessa kulttuurissa. Sattuneesta syystä minunkin kaappieni kätköistä löytyi melkoinen kasa materiaalia. Sitä kokoillessani muistin lukeneeni monenlaisia Kalevalaan perustuvia teoksia, joista yksi on Petteri Hakkaraisen Väinämöinen, vanhana syntynyt. Olen siitä vuonna 2004 kirjoittanut seuraavan arvion, olkaapa hyvät:

Pakinoitsija Petteri Hakkarainen on tehnyt ison urakan kääntäessään Lönnrotin Uuden Kalevalan (1849) nykysuomeksi ja romaanimuotoon. Näin on syntynyt kirjailijan esikoisromaani Väinämöinen, vanhana syntynyt. Hakkarainen ei ole ensimmäinen Kalevalan uudelleensovittaja, sillä esimerkiksi Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi Kai Niemisen Kalevala 1999. Jotain tämä ainakin kertonee Kalevalan keskeisestä merkityksestä suomalaisessa kulttuurissa.

Hakkaraisen teos eroaa Niemisen versiosta parillakin merkittävällä tavalla, vaikka molemmat ovat olleet täysin uskollisia Lönnrotin Kalevalan juonelle. Nieminen on kirjassaan käyttänyt runsaasti alkuperäistekstin runositaatteja, mutta Hakkarainen ei ole näin menetellyt. Hän on muuttanut kaikki loitsut ja syntysanatkin proosaksi. Näissä kohdissa erityisen selkeästi tulee esille kalevalaisen kielen voima: runon sisältö ei aina pelkästään ratkaise, vaan myös muodolla on merkitystä.

Hakkarainen on lisäksi värittänyt kieltä pakinamaisesti: Linnulla on hyvä näkö ja tilannetaju kalalokiksi. ”Maata näkyvissä”, se raakkuu ja aloittaa heti syöksykierteen kohti pattipolvien suojaisaa satamaa luullen niitä heinämättääksi. Vaikka sen näkö on kohdallaan, on älykkyydessä petraamista. Tyyli jaksaa hymyilyttää pari ensimmäistä lukua, mutta sitten se kyllä menettää tehonsa.

Kalevalansa lukeneille Hakkaraisen kirja ei tuo juurikaan uusia elämyksiä, mutta Kalevalaa koulussa kammonneille tai muuten sen kieltä vieroksuville Väinämöinen, vanhana syntynyt on helppo tapa tutustua kansalliseepokseen.

Oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää kaikille!


P. S. Suosittelen lämpimästi myös Kristian Huitulan sarjakuva-Kalevalaa, josta on juttu tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla. Huitula sanoo lopuksi kirjojensa suosiosta näin: "Iäkkäät naiset ovat olleet yllättävän iso kohderyhmä, vaikka he eivät yleensä lue sarjakuvia." Pohdin vain, kuinka moni kollegani on laillani hankkinut albumit elävöittämään peruskoulun Kalevala-tunteja :)