Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla

 

Jos et vielä ole tutustunut Triesten poliisin persoonalliseen komisario Proteo Laurentiin, muuta asiantila viipymättä! Pidin kovasti ensimmäiseksi lukemastani Veit Heinichenin dekkarista Karstin kuolleet, mutta tämän kesän yksi parhaista lukemistani kirjoista on oivallinen Kuolema odotustilassa. Se on syyttään lojunut luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani, mutta kannatti totisesti ottaa se lopultakin lukuun!

Kuolema odotuslistalla on ilmestynyt vuonna 2003, ja sen nykyhetki on 2000-luvun alku, jolloin Silvio Berlusconi kannattajineen johtaa Italiaa. Äänenpainot ovat maassa muuttuneet, eivätkä suinkaan Proteo Laurentin ja hänen kollegojensa ja ystäviensä haluamaan suuntaan. Muutos ilmapiirissä näkyy myös poliisin arjessa, ja komisario Laurenti saa ikäväkseen todeta, että hänellä on poliisivoimissa vahvoja vastustajia, jotka haluavat kammeta hänet pois virastaan.

Romaanissa seurataan niin komisario Laurentin ammatillisia kuin yksityiselämän asioitakin. Edellisen tarinan tapahtumista on vierähtänyt vähän aikaa, ja Laurenti vaimoineen on päätynyt kaupungin ulkopuolella sijaitsevan komean vaikkakin vähän rapistuneen huvilan omistajiksi, kun pariskunnan ystävä oikeuslääkäri Galvano oli ehdottanut heille vaihtokauppaa. Vanha mies halusi nauttia kaupunkiasunnon mukavuuksista, ja pariskunta voisi maalla vaikka hankkia koiran. Uusi asunto puutarhoineen on projekti, joka tuntuu elvyttävän Laurentien väljähtynyttä avioliittoakin.

Oivallisesta ja kaikin puolin moitteettomasti tehdystä vaihtokaupasta sikiää vielä odottamattomia ongelmia, mutta Heinichen on kirjoittanut rikosjuoneenkin kuvion, joka liittää Laurentien huvilan tapahtumiin. He saavat naapurikseen salaperäisen kirjailijan, jolla taitaa olla tappajat kintereillään...

Rikosjuoni liittyy häikäilemättömään kansainväliseen ihmis- ja sisäelinkauppakuvioon. Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, että Triesteen hiljattain avatulla korkean profiilin kauneuskirurgiaklinikalla tapahtuu kulissien takana jotain paljon häijympää kuin rahakkaiden julkkisten rasvaimuja. Kuvioon kuuluu, että kaupungin silmäätekevät suojelevat klinikan toimintaa, koska sen ympärillä liikkuvat todella suuret rahat.

Samanaikaisesti kahdesta suunnasta kohdistuu klinikan toimintaan uhka. Pariisilaisen journalistin Lorenzo Ramses Freyn raskaana ollut vaimo on joutunut työmatkallaan Maltassa liikenneonnettomuuteen ja menehtynyt nopeasti vammoihinsa sairaalassa. Surun murtama mies saa lopulta selville, että vaimolta on sairaalassa poistettu kaikki sisäelimet. Mitä oikein tapahtui? Alkaa hellittämätön jahti, joka tuo Ramseksen lopulta Triesteen.

Samaan aikaan Bukarestissa Romani Dimitrescu saa tietää kaksosveljensä kuolleen Triestessä. Veli oli matkustanut Italiaan luovuttaakseen toisen munuaisensa maksua vastaan, mutta nyt hän ei enää palaisi perheensä luo. Romani päättää seurata veljensä jälkiä ja kostaa tämän puolesta.

Heinichen rikkoo jonkin verran tapahtumien kronologiaa, joten tarkkana saa lukija olla tarinan kieputuksessa. Vyyhti on kuitenkin melkoisen koukuttava kaikkine sivujuonteineen. Mukana on myös huumoria keventämässä mustansynkeää aihetta. Oman mausteensa tarinaan tuovat niin Proteo Laurentin sotkuiset naisasiat kuin miehen omintakeinen koiran hankintakin. Väkisin eläkkeelle siirretty Galvano on myös hykerryttävä tyyppi, eivätkä Laurentien herkulliset ravintola-ateriat ja riehakkaat illanvietotkaan ole lainkaan hullumpia.

Kuolema odotuslistalla on palkittu Italiassa Premio Franco Fedeli -palkinnolla. Palkintonsa teos on ehdottomasti ansainnut. Lämmin suositus!

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste)
Suom. Anne Kilpi. 414 s.
Kustantamo Huippu 2021.

Arvostelukappale.

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

Vielä kymmenisen vuotta sitten laskin itseni innokkaaksi Donna Leonin Guido Brunetti -dekkareiden faniksi ja odotin aina uutta suomennosta innokkaasti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin passiivisesti tullut luovuttaneeksi massiiviseksi venyneen sarjan seuraamisesta. Laskujeni mukaan tämän vuoden suomennos Anteeksiannon houkutus on jo 27. osa sarjaa.

Parikymmentä Brunetti-dekkaria lukeneelle sarjan päähenkilö lähipiireineen on käynyt tutuksi, samoin Venetsian tienoot tapahtumien miljöönä. Brunetti on korkeamoraalinen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä hyvä poliisi, jolla on hillityt käytöstavat ja valikoiva kirjallinen maku. Ruumiinliikuntaan hän suhtautuu vieroksuen, mutta hyvä italialainen ruoka ja laadukkaat juomat saavat hänet sulamaan. Loistavan aterian kahdesti päivässä pöytään loihtii vaimo Paola, joka jossain välissä ehtii myös opettaa ja tutkia kirjallisuutta yliopistossa.

Guido Brunetti työtiimeineen ja perheineen tuli mieleeni, kun luin ensimmäisen Proteo Laurenti -dekkarini eli uunituoreen suomennoksen Karstin kuolleet. Triesten rikospoliisin komisario Laurenti nimittäin tuntuu olevan monessa mielessä herkullisen täydellinen vastakohta Leonin moitteettomalle Brunettille.

Komisario Proteo Laurenti on saksalaissyntyisen mutta triesteläistyneen Veit Heinichenin dekkarisarjan päähenkilö. Palkintoja kahmineessa sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kymmenen osaa, ja suomalainen pienkustantaja Kustantamo Huippu on ottanut sen käännökset julkaisuohjelmaansa. Suomennoksia on tähän mennessä ilmestynyt kaksi eli viime vuonna sarjan aloitusosa Kullekin suo kuolemansa ja nyt toinen osa Karstin kuolleet.

Aloitin sarjaan ja komisario Laurentiin tutustumisen tästä kakkososasta, ja tuntumani on, että se oli aivan käypä tapa. Kohtalaisen luontevaa oli sujahtaa Triesteen seuraamaan rikosten ratkaisemista, vaikka kaikki olikin uutta. Oletan, että lähes yhtä tuntemattomaan olisin joutunut hyppäämään, vaikka olisin aloittanut järjestyksessäkin. Luonnollisesti Laurentin perhe- ja työelämän käänteitä seurataan, mutta niin verkkaisesti, että vallan mainiosti voin sen puolesta palata aikanaan taaksepäinkin.

Trieste dekkarimiljöönä on vertaansa vailla! Kaupungilla on pitkä ja monipolvinen historia, ja 1900-luvullakin se on ollut monenlaisen kipeiden myllerryksen näyttämönä. Rajan pinnassa sijaitseva kaupunki on etnisestikin kirjava, ja sijainti rautaesiripun pinnassa on jättänyt jälkensä monin tavoin. Vuonna 2000, joka on Karstin kuolleiden tapahtuma-aikaa, rajat ovat auki ja viranomaisyhteistyö kroatialaisten kanssa on jo hyvin vireillä.

Myös luonnonolosuhteiltaan alue on mielenkiintoinen. Jo dekkarin nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, eli Karst-vuoristoon, jonka geologiset ominaisuudet ovat antaneet yleisnimen koko maisemamuodolle. Eroosion syömä kallio kätkee sisäänsä rotkoja ja luolia, ja Karstin vuoristoalueella on satoja ellei tuhansia erilaisia luolamuodostelmia. Triesten liepeillä niitä on aikojen saatossa hyödynnetty erilaisen todistusaineiston hävittämiseen, ja kaupungin lähituntumassa on ainakin yksi toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin liittyvä iso joukkohauta

.

Näihin joukkohautoihin ja niihin kätkettyihin uhreihin tuntuu liittyvän myös poikkeuksellinen rikos, jota Triesten rikospoliisi joutuu Laurentin johdolla selvittelemään. Pimeänä ja lumisateisena marraskuun yönä vuoriston kätköissä olevan joukkohaudan muistomerkillä on tapahtunut murha. Puolialaston mies on ripustettu metallipalkeista kyhätylle ristille riippumaan. Ruumis on kiinnitetty paikalleen jaloista, käsivarsista ja kaulasta metallilangalla. Pää on peitetty kankaisella kahvisäkillä. Kuoleman on aiheuttanut sydämen läpi ammuttu harppuunan nuoli. Murhapaikalla on pienen henkilöauton renkaanjäljet ja kahdet jalanjäljet, joista toiset kuuluvat uhrille. Miten ihmeessä murha oikein on tehty ja mikä on motiivi?

Ruumiin henkilöys selviää poliisille kohtalaisen nopeasti. Käy ilmi, että kyseessä on seitsenkymppinen kalastusaluksen päällikkö Ugo Marasi, jonka miehistöstä yksi mies sai aiemmin samana päivänä surmansa myrskyävällä merellä. Marasin nimi on noussut esiin myös erikoisessa pommi-iskussa, jossa on vuoristokylässä menehtynyt kokonainen nuori perhe. Liittyvätkö tapahtumat jotenkin toisiinsa? Jos liittyvät, miten? Entä miksi murha on tehty juuri joukkohaudan muistomerkillä ja tavalla, joka herättää vanhemmassa polvessa epämieluisia muistoja?

Kysymyksiä on ilmassa paljon, ja tutkittavaa poliisilla riittää. Kovin vähän Heinichen kuitenkaan keskittyy rikostutkinnan kuvaamiseen, vaan pääpaino on enemmänkin Laurentin elämän kaoottisuudessa. Dekkarin alussa Laurenti nimittäin havahtuu karuun todellisuuteen: hänen vaimonsa on lähtenyt äitinsä luo kerrottuaan, että on mahdollisesti rakastunut toiseen mieheen. 

Laurenti on raivoissaan ja epätoivoinen. Hänen ja lukioikäisen Marco-pojan taloudenpito romahduttaa yleensä moitteettoman siistin kodin nopeasti kammottavaan kuntoon. Poika ajautuu omalla tahollaan huolestuttaviin tilanteisiin, ja Laurenti itse alkaa uudelleen tupakoida kosteiden ravintolailtojen venyessä aina vain pidemmiksi.

Poliisi saa yllättäen virka-apua Kroatian puolelta, ja Laurenti iskee oitis silmänsä kauniiseen syyttäjään. Miksi hän ei voisi käydä ulkona kauniin naisen seurassa, kun vaimo kerran on jättänyt hänet toisen miehen takia?

Laurentin ja hänen tiiminsä työskentely ei vakuuta pikkutarkalla ammattimaisuudellaan, vaan toiminta vaikuttaa jokseenkin impulsiiviselta. Lukija tietää enemmän kuin poliisi, sillä näkökulma vaihtuu välillä pois Laurentista. Kerronta ei ole aivan kronologista, sillä joitakin kohtauksia kuvataan useammastakin näkökulmasta. Välillä tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, jotta aikajana tulee hahmotettua oikein.

Komisario Proteo Laurenti on mielenkiintoinen ja mukava uusi tuttavuus yhä laajenevalla dekkarikentällä. Miljöökuvaus on tämän dekkarin suola, samoin tapahtumien pitkälle historiaan juontuvat motiivit. Ja jos Guido Brunetti on herkkusuu, ei Proteo Laurenti jää toiseksi.

Veit Heinrichen: Karstin kuolleet (Die Toten vom Karst)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 451 s.

Arvostelukappale.