Rikos - 7 rikostarinaa

Ennen kuin laadin ja julkaisen odotetun Vuoden 2014 parhaat dekkarit -listaukseni, on vielä palattava yhteen viime vuoden dekkariin tai oikeammin dekkarinovelliantologiaan. En ole varsinainen novellien suurkuluttaja, sillä pidän enemmän pidemmästä muodosta, mutta kun julkaistaan kotimaisia rikosnovelleja sisällään pitävä kirja, jonka kirjoittajiin kuuluvat Seppo Jokinen ja Timo Sandberg, en voinut kuin hankkia kirjan ja lukea sen. Tosin olipa vähällä, ettei tämä teos jäänyt unohduksiin kirjatulvan keskellä, mutta Ruumiin kulttuurin syksyn dekkarilistaus pelasti minut. Onneksi.

Rikos – 7 rikostarinaa -antologiaan on koottu seitsemän mieskirjailijan tekstit. Mukana ovat seuraavat herrat:

Seppo Jokinen

Esa-Pekka Kanniainen

Juha-Pekka Koskinen

Martti Linna

Paulus Maasalo

Timo Saarto

Timo Sandberg

Novellit ovat teoksessa tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Teoksen toimittajaa ei mainita, eikä siinä ole mitään esi- tai jälkisanoja, pelkät novellit vain, joten ne saavat puhua puolestaan. Hyvin puhuvatkin, enkä sen kummempia esipuheita kaivannut. Kansiliepeestä löytyy jokaisesta kirjoittajasta parin sanan esittely, joka saa riittää. Lisätietoahan on helppo etsiä vaikka netistä.

Oma kappaleeni tupsahti postiin sopivasti joulunpyhien alla, ja pääsin noutamaan sen maanantaina. En malttanut kauaa säästellä aarrettani, vaan ahmaisin sen pikavauhdilla. Sen verran kyllä suitsin itseäni, että päätin lukea rinnalla toista teosta. En halunnut pilata novelleja liian nopealla lukutahdilla. Siispä luin aina novellin tästä kokoelmasta ja sen jälkeen luvun tietoteoksesta Tappavat tienoot, josta kirjoitan tänne tuota pikaa myös. Menetelmä osoittautui oikein mainioksi. Näin kukin novelli ehti hetken sulaa ennen seuraavan nielaisemista.

Rikos – 7 rikostarinaa on antologiaksi harvinaisen tasalaatuinen. Asiaa auttanee, että mukana on vain seitsemän eri tekijää, jotka vielä on huolella valittu. Jokaisella on (rikos)kirjallisuustaustaa ainakin jonkin verran. Taso on myös hyvä. Pidin kovasti jokaisesta novellista. Monet niistä olisivat voineet kasvaa romaaniksikin. Jälleen huomasin itsessäni tämän laajemman taustoituksen ja syventämisen kaipuun. Osa novelleista kiertyy siististi kerälle, osa taas jää kutkuttavasti auki.

Seppo Jokisen nimi kirjan kannessa on ohittamaton houkutin. Olen estoitta Jokis-fani, tai oikeammin Koskis-fani, sillä Jokinen kirjoittaa uskollisesti poliisisankaristaan Sakari Koskisesta. En ole tainnut missään törmätä Jokisen tekstiin, jossa Koskinen ei olisi mukana. Puhuvan luurangon tapaustakin tutkii tietysti komisario Koskinen joukkoineen. Tampereen ytimen tuntumassa tehdään maantietunnelia. Työt keskeytyvät, kun kaivantotyön yhteydessä törmätään ruumiiseen tai oikeastaan siis luurankoon. Kuka on oudon tunnelin loppupäähän haudattu ollut? Koskinen saa vinkin yläpuolella sijaitsevan museon työntekijältä, ja jäljet alkavat johtaa sylttytehtaalle varsin vikkelään. Tapaus antaa vielä puhtia Koskisen paperitöihinkin, jotka tuttuun tapaan tökkivät. Novellin aihe olisi voinut hyvin olla romaanissa ainakin sivujuonena, joita Jokisella on tapana harrastaa.

Seppo Jokisen Komisario Koskisesta kertova dekkarisarja on mittava:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996.

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003. 

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012. 

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. I

Martti Linna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka mies on ehtinyt tehdä jo mittavan kirjallisen uran sekä tieto- että kaunokirjallisuuden alalla. Linnan kaunokirjallinen tuotanto on Wikipedian mukaan seuraavanlainen:

Syysmarkkinat, Otava, 2005

Ahventen valtakunta, Myllylahti Oy, 2007

Tammikoti, Myllylahti Oy, 2009

Kuolleita unelmia, Myllylahti Oy, 2010

Liian iso juttu, Myllylahti Oy, 2011

Ristimitta, Karisto Oy, 2012

Kultainen sääntö, Myllylahti Oy, 2013

Niobe, T:mi Martti Linna, 2014

Lisäksi keväällä 2015 on tulossa uusi rikosromaani Rakkausarpia, jossa päähenkilönä on jo kuudetta kertaa rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Sudenmaa ei kuitenkaan ole mukana sysimustan huumorin sävyttämässä novellissa Suljetun auton arvoitus. Haminalaisten pikkurikollisten porukka on tehnyt jälleen kerran ansaintamielessä viinanhakureissun Tallinnaan. Juomia on lastattu Volvon takakontti piripintaan, ja matkustajat ovat tehneet parhaansa tuodakseen alkoholia myös omassa ruumiissaan niin paljon kuin mahdollista. Minäkertoja on ainoa, joka on selvin päin, koska on kuljettaja. Silti hänkään ei ole huomannut ennen Porvoon moottoritietä, että yksi joukosta näyttää puuttuvan. Missä vaiheessa Jake on jäänyt pois porukasta? Entä onko Jake tehnyt oharit vai onko kyseessä vahinko? Kun kaverukset pysähtyvät tien sivuun tekemään takakonttiin inventaariota, he tekevät karmaisevan löydön. Muisti ei silti pelaa kuin pätkittäin. Homma karkaa täysin lapasesta, kun todistusaineistosta koetetaan päästä eroon syrjäisellä hiekkakuopalla.

Suljetun auton arvoitus on aivan mainio novelli, joka jää mieleen kaihertamaan. Miten kaikki oikein mahtoikaan päättyä? Entä mitä kummaa poliisit tulisivat aikanaan tapausta tutkiessaan saamaan selville? Linnan tuotanto pamahti saman tien lukulistalle!

Juha-Pekka Koskinen on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten oli mukava yllätys huomata hänen nimensä antologian kirjoittajien joukossa. Aikomukseni tutustua Koskisen tuotantoon sai oivallista vahvistusta novellista Pimeyden ruhtinas, jossa on hyödynnetty mainiosti erilaisia dekkarigenren alalajeja huumorin kera. Pienen etsivätoimiston kakkososakas toimii minäkertojana, joka saa ratkaistavakseen kadonneen taksikuskin tapauksen. Poliisi ei ole kadonneen nuorukaisen etsimiseksi tehnyt paljoakaan, joten eksentrinen äiti kääntyy yksityisetsivän puoleen. Käy ilmi, että taksirenkinä suosittu Valtteri oli ollut hyvissä väleissä kaupungin silmäätekevien kanssa, niin virka- kuin luottamusmiestenkin. Oliko kunnallispolitiikalla ja maankäytöllä jotain tekemistä Valtterin katoamisen kanssa? Novelli huipentuu suorastaan makaaberiin löytöön.

Juha-Pekka Koskisen aikuisille suunnattua tuotantoa:

Ristin ja raudan tie. Karisto, 2004.

Viisi todistajaa.  Karisto, 2005.

Savurenkaita: Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti. Karisto, 2006.

Seitsemäs temppeliherra. Karisto, 2007.

Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään. Karisto, 2007. 

Punainen talvi. Karisto, 2010.

Eilispäivän sankarit. Arktinen Banaani, 2011.

Paholaisen vasara.  Helsinki-kirjat, 2011.

Pariisinvihreä työhuone. Karisto, 2011. 

Ystäväni Rasputin.  WSOY, 2013.

Kuinka sydän pysäytetään. WSOY, 2015

Timo Saarto on minulle kokonaan uusi tuttavuus. Saarto on julkaissut aiemmin teoksen Vaitelias poika (2011), joka voitti Kariston kirjoituskilpailun. Keväällä on tulossa seuraava teos Vesimiehen aika. Hylkiöt-novelli on hieno historiallinen dekkari. Tarina sijoittuu 1930-luvun alun ankeisiin aikoihin Helsingissä. Poliisina työskentelevä minäkertoja ei tunne viihtyvänsä työssään, koska menneisyys vaikuttaa arkeen hyvin ikävällä tavalla. Kun tutkittavaksi päätyy murhatun vuokraisännän tapaus, alkaa tutkijan henkikin olla vaarassa. Jotenkin kuvioissa taitaa olla mukana inhottu etsivä Kirvakin. Tunnelma on synkkä ja pelottava, ja tapahtumien vauhti kiihtyy nopeasti. Loppuratkaisu on odottamaton mutta perusteltu. Saarron nimi kannattaa ehdottomasti painaa mieleen!

Esa-Pekka Kanniaisesta olenkin odottanut kuulevani lisää. Esikoisdekkari Pimeä korpi oli sen verran lupaava, että dekkarien ystävät saivat aihetta toivoa Kanniaisen jatkavan jännityksen saralla. Pitkä tuomio on luistava toimintanovelli, jossa seurataan erään vangin hautajaislomaa. Turkulaisessa vankilassa jo useita kertoja aikaa viettänyt rauhalliseksi tiedetty vanki, novellin minäkertoja, saa hautajaisiin mukaansa kaksi vartijaa. Kirkossa menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat niin rajusti, että reissu on päättyä ankeasti. Samalla lukijalle paljastuu, mitä todella tapahtuikaan ennen hautajaisia.

Paulus Maasalo on julkaissut toistaiseksi kaksi toimintatrilleriä, joista kumpaakaan en ole lukenut. Roudan alla (2011) tuli toiseksi Kariston kilpailussa, jonka Timo Saarto voitti, ja toinen romaani on nimeltään Elinehto (2012). Maasalon novelli Ryöstö on vallan mainio! Novelli jakautuu useaan osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Pankin konttorissa on tehty törkeä ryöstö kesken kirkasta päivää. Selvittelemään saapuu joukko poliiseja, joita johtaa ylimielinen pyrkyri Jari-Samuli Mukka. Mukka tekee joukon virheitä, mutta kuinka ratkaisevia, selviää lukijalle sitä mukaa kun uusia kertojia päästetään ääneen. Kutkuttava kuvio kaiken kaikkiaan! Lyhyt tarina saa oivallisia sävyjä näkökulmavaihdoksista.

Timo Sandberg edustaa kirjoittajien joukossa Jokisen ohella pitkän linjan dekkaristia, joka on julkaissut korkean pinon alan kirjallisuutta (kaikki Kariston julkaisemia):

Kihokki, 2002 

Pahan morsian, 2006 

Pöllön huuto, 2007 

Elämänluukku, 2009 

Pirunpesä, 2009 

Dobermanni, 2010
Kalmankokko, 2011 

Vainooja, 2012 

Mustamäki, 2013 

Kärpäsvaara, 2014 

Häränsilmä, 2015

Namusedässä kertoja on keski-ikäinen mies, joka saapuu asuntoautollaan lähes tyhjälle leirintäalueelle. Toisessa matkailijaporukassa tuntuu olevan pari riidanhaluista suomalaismiestä ja muutama venäläisnainen. Naisista nuorin ja pienirintaisin kiinnostaa Juhaa erityisesti, eikä hän malta olla kiikaroimatta tyttöä autostaan. Mutta Juha ei ole tullut kaupunkiin sattumalta, kuten vähitellen lukija saa pienistä vihjeistä arvata. Lopussa rantavedessä lilluu ruumis ihan oikeaoppisen dekkarin tapaan. Kuka sinne päätyy ja miksi?

Rikos – 7 rikostarinaa on siis vallan mainio antologia, jonka avulla saa hienoja maistiaisia suomalaisesta nykyrikoskirjallisuudesta. Hieman rypistelin otsaani tajutessani, että kirjan tekijät ovat kaikki miehiä. Miksi? Eikö Suomessa muka ole eturivin naisdekkaristeja? Vai onko tarkoitus tehdä myöhemmin toinen kokoelma, jossa naiset näyttävät kyntensä? Toivottavasti, sillä kirjan pariksi esitelty antologia Rakas – 7 rakkaustarinaa saa niskakarvani pystyyn. Ei sisältönsä takia, vaan siksi, että asetelma on jotenkin niin kivikautinen. Vaadin, että vuonna 2015 seitsemän miestä kirjoittaa vastaavan rakkausnovelliantologian!

Rikos – 7 rikostarinaa

Karisto 2014. 198 s.

Ostettu nettikirjakaupasta.

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Synkkää, synkkää. Näin tiivistyvät tunnelmani tästä esikoisdekkarista. Synkkä pimeys vallitsee erityisesti sankarittaren, komisario Anna Kariluodon elämässä ja mielessä. Kirjan loppuun päästyäni mietin, miksi päähenkilö on täytynyt lastata niin painavasti. Anna on kolmikymppinen sinkku, joka on joutunut vaihtamaan Espoon poliisista Turkuun työpaikan ihmissuhdeongelmien (kiusaamisen?) takia. Naispomolla ei ole Turussakaan helppoa, ja työkaverit saavat nopeasti vihiä aiemmista ongelmista.

Kotiasiat painavat, vaikka maantieteellistä etäisyyttä onkin. Eläkkeellä oleva poliisi-isä ilmoittaa, että äidin tila on jälleen huonontunut. Äiti on joutunut mielisairaalaan. Anna tuntee syyllisyyttä, mutta kauhistuu laitoksessa vieraillessaan omaakin tilaansa. Perhe on pitänyt aina kulissia yllä. Isä on ollut esimerkillinen hahmo, taitava ja arvostettu poliisintyössään, aktiivinen kunnallispoliitikko, kunnollinen isä ja puoliso. Äiti taas on ollut aina tiukan uskonnollinen. Hänen jumalansa on ahdasmielinen ja armoton. Vanhempien avioliitosta paljastuu lisää Annallekin vasta äidin sairaalaan joutumisen jälkeen.

Annan omassa menneisyydessä on mustia kohtia, jotka vaatisivat käsittelyä. Työ ei kuitenkaan suo siihen mahdollisuuksia. Kun Littoisista löytyy murhattu pikkupoika, Anna saa ensimmäisen ison juttunsa hoidettavakseen. Miesalaiset eivät kuitenkaan suostu helpolla komentoketjussa naisen alapuolelle. Lisäksi tutkinta alkaa polkea paikallaan, ja Annan paineet kasvavat yhä.

Kirja alkaa terapiaistunnosta vuonna vuoden 2006 elokuussa. Anna on työuupumuksen takia sairauslomalla. Monen turhan käynnin jälkeen terapeutti saa lopulta Annan avautumaan, ja tarina lähtee alkuun uudestaan keväästä 2006. Yhdeksän päivää katoamisensa jälkeen 12-vuotias Timo löytyy ikiaikaiselta uhrikiveltä allaan verilammikko. Selvitystyössä käy ilmi, että pojalla ei juuri ole ollut ystäviä, mutta ennen kuolemaansa hän on asioinut läheisessä Lidlissä. Hihasta löytyy limsapullo, jota ei kuitenkaan ole lyöty ostokuittiin. Kuukautta myöhemmin toinen poika jättäytyy junan alle.

Samaan aikaan tapahtuu muutakin. Maastopukuinen mies kuljeskelee metsissä ja puistoissa ja järjestelee tuhoisia onnettomuuksia. Lukija saa joitakin vihjeitä enemmän kuin poliisi. Yllättävän moneen juttuun näyttää liittyvän ”tuntematon mieshenkilö”, mutta otetta poliisi ei tästä haamusta saa millään.

Kirjan kansiliepeessä esitellään kirjailijaa lyhyesti ja kerrotaan, että Kanniainen on tehnyt parikymmentä vuotta kriminaalityötä ja työskentelee tällä hetkellä Turun vankilassa musiikin ohjaajana. Tätä asiantuntemustaan Kanniainen hyödyntää monella tapaa romaanissaan, jonka yksi monista tapahtumapaikoista on Kakola. Jotakin olisi kyllä voinut säästää myöhempäänkin käyttöön, sillä Pimeän korven on tarkoitus olla trilogian aloitusosa. Tähän on ladattu kovin paljon aineksia. On rikollisten välienselvittelyä, pedofiilijahtia, sekopäitä, rituaalimurhalavastusta ja poliisien yksityis- ja työelämän kuvioita. Juonikuviota olisi ollut varaa selkeyttää.

Kirja on kuitenkin mainio ahmintadekkari, nopealukuinen ja viihdyttävä synkkyyslastistaan huolimatta. Pidin Turun-kuvauksesta, tutut paikat ovat aina plussaa. Turkua on myös hyödynnetty, eikä kaupunki ole vain mikä tahansa kulissi tapahtumien taustalla. Huvitti, että jo ensimmäisellä sivulla Kanniainen nimittää Turkua entiseksi pääkaupungiksi. Omat Facebook-kaverini eivät kesällä tätä viittausta ymmärtäneet! J Ensimmäisellä sivulla Anna katselee terapeutin seinällä olevaa klassista suojelusenkelitaulua. Muistelisin, että törmäsin viimeksi saman taulun kuvaukseen Leena Lehtolaisen Henkivartijassa, jossa Hilja muistelee lapsena tajunneensa kuvan uhkaavaksi, siinä kun enkeli selvästikin hätistää lapsia rotkoon. Miettimään jäin myös sankarittaren nimeä. Anna-etunimi tuntuu olevan suosittu dekkaristeilla, ainakin miettimättä muistan Max Mannerin Anna Mäen Turusta ja Outi Pakkasen Anna Laineen Helsingistä. Kariluoto taas on selvä viittaus Tuntemattomaan sotilaaseen. Kuinka tarkoitettua lienee?

Poliisityötä kuvataan kirjassa realistisesti, joskin jotkut asiat hieman ihmetyttivät. Tampereen taannoisten tapahtumien valossa on aika epäuskottavaa, että 12-vuotiaan poikansa katoamisesta poliisille ilmoittavalle äidille sanotaan, että katoamisilmoitus tehdään yleensä vasta kymmenen päivän kuluttua. Ei kai ihan lasten kohdalla sentään? Muutenkin poliisit jättävät jotkut hyvinkin kiinnostavat johtolangat ja vihjeet kummallisesti tutkimatta, kun taas toisia pengotaan perusteellisesti. Loppumetreillä tarina on ihan jännittäväkin takaa-ajoineen kaikkineen. Jatko-osaa odotellaan täällä jo!

Esa-Pekka Kanniainen: Pimeä korpi

Karisto 2011. 286 s.

                                                        Kakolan vankila

Käy lukemassa myös Booksyn arvio.