Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

 

”Siri Koulun Pelko ihmisessä on taitavasti rakennettu ja kylmäävän ajankohtainen dystopia. Kammottavan helposti tarttuva sairaus suistaa kaiken raiteiltaan ja saa ihmiset käyttäytymään äärimmäisillä tavoilla.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2014, kun olen peräjälkeen lukenut Siru Kolun romaaniparin Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella, eli tuttavallisemmin PI:n ja IP:n. Kylmäävä dystopia on muuttunut sittemmin ainakin melkein osaksi arkeamme, voisi näin kolmannen koronavuoden pikkuhiljaa käynnistyessä todeta. Veikkaanpa, että juuri tästä syystä Kolu on kirjoittanut romaaniparilleen itsenäistä jatkoa eli romaanin Iltasatuja maailmanpalosta. (Korostan, että tämä on todellakin omaa villiä veikkailuani, sillä mistäpä minä tiedän kirjan syntyhistoriasta yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan.)

Blogimerkintöjeni mukaan olen ollut varsin ihastuksissani erityisesti Pelko ihmisessä -kirjasta. Harmikseni on kuitenkin todettava, että en blogijuttuni luettuanikaan enää saa mieleeni, mitä kirjoissa juonen tasolla tapahtui. Mutta se ei oikeasti haittaa mitään, sillä Iltasatuja maailmanpalosta toimii lupausten mukaisesti myös itsenäisesti luettuna erinomaisesti.

Edelleen päähenkilönä on aiemmista kirjoista tuttu Pilvi. Ajassa on hypätty kaksitoista vuotta eteenpäin, eli eletään uuden ajanlaskun mukaista vuotta 12. Ajanlasku on aloitettu rauhansopimuksesta, jossa on sovittu alueista, joissa pihmiset eli P-influenssan sairastaneet, siitä hengissä selvinneet mutta perimältään muuttuneet voivat elää. Helsingissä heidän aluettaan ovat olleet esimerkiksi Hietaniemi ja Lapinlahden sairaala.

Rauha on kuitenkin jäänyt vain parin kuukauden mittaiseksi. Kun pihmiset (homo feris) on kansainvälisesti julistettu eri lajiksi kuin ihmiset, he ovat menettäneet samalla ihmisoikeudet ja muuttuneet vainotuksi vähemmistöksi. Pilvi on joutunut pienen perheensä eli sotilasmiehensä Largon ja kasvattipoikansa Julianin kanssa lähtemään pakomatkalle, jolla ei ole päämäärää. Vuosien liikkeellä olon jälkeen he ovat asettuneet jonnekin Keski-Eurooppaan, jossa nimettömäksi jäävän kaupungin laidalla on Tehdas, turvatalo, johon salaa ihmisiltä kootaan pihmispakolaisia.

Pilvillä on Tehtaassa tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. Hän haastattelee yhteisön suojiin pyrkivät, kerää heidän tarinansa ja punnitsee niiden todenperäisyyden. Koska pihmisillä ei ole passeja tai henkilötodistuksia, heidän tarinansa toimivat papereina.

Tehtaassa on kuitenkin tapahtumassa muutoksia, jotka Pilvi aistii ja joista hän ei pidä. Ollaan valmistautumassa sotaan. Mitä silloin tapahtuu sadoille siviileille? Pilvin poika Julian on sotilas, jonka puoliso Liv on ihminen. Pienen perheen salaisuus voi olla hengenvaarallinen kaikille kolmelle. Sitten on vielä Largo, Pilvin puoliso, joka on kaikkien pihmissotilaiden kunnioittama sotasankari ja johtaja ja jolta Pilvi on paennut Julianin kanssa.

Juoneen liittyen mainittakoon vielä, että pihmiset ovat taudin mutatoimia eivätkä pysty lisääntymään. Myös sekasuhteista alkunsa saavat lapset joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolleina tai menehtyvät alle kaksivuotiaina. Lisäksi pihmisillä on petomaisia fyysisiä ominaisuuksia, mutta Kolu keskittyy kuitenkin enemmän henkisen puolen kykyihin eli siihen, että osalla pihmisistä on vahvat telepaattiset taidot. Esimerkiksi Julian pystyy selaamaan kenen tahansa mielen eli lukemaan toisen ajatukset ja muistot.

Teemoiltaan Iltasatuja maailmanpalosta on melkoinen runsaudensarvi. Millä perusteella voimme eristää ihmiset muusta yhteiskunnasta, milloin heiltä voidaan riistää ihmisoikeudet? Millaisiin tekoihin tämä oikeuttaa vähemmistöön joutuneet? Mikä on perhe, mitä on rakkaus, kun olot ovat äärimmäiset? Mikä on tarinoiden voima?

Rakenteeltaan Iltasatuja maailmanpalosta ei ole aivan helpoimmasta päästä. Tarina ei etene täysin kronologisesti, vaan seassa on muutamia takaumia uuden ajanlaskun alun ja nykyhetken välillä. Silti tarinaan jää ammottavia aukkoja niin kirjan henkilöiden tarinoiden kuin suuremman kuvankin osalta. Minäkertojia on kolme: Pilvi, hänen aikuinen kasvattipoikansa Julian ja tämän ihmispuoliso Liv. Mukana on lisäksi otteita Livin alias Livian blogimerkinnöistä sekä muistiinmerkittyjä satuja, joita Pilvi on kertonut Julianille ja muille heidän pakolaiselämänsä aikana.

Aukkoisuus ja paikoin muutenkin viitteellinen kerronta tekee teoksesta hieman raskassoutuisen. Tunnelma on pääosin painostava ja ahdistava, eikö mitään hyvää tunnu olevan luvassa kenellekään. Ihmissuhteet ovat tulvillaan petosta ja vilppiä. Lopussa jo uusi tuhoisa pandemia on keräämässä voimiaan idässä. Mutta on tarinan loppusivuilla onneksi sentään pieni toivonkipinäkin.

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
Otava 2021. 333 s.

Arvostelukappale.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Briitta Hepo-ojan Topelius-palkinnolla huomioitu vaihtoehtohistoriallinen nuortenfantasiaromaani Suomea lohikäärmeille on täydentynyt jatko-osalla Sydämiä seireeneille. Olen Suomea lohikäärmeille -kirjasta kirjoittaessani arvuutellut, kuinka pitkän sarjan aloitusosasta mahtoikaan olla kyse, mutta nyt olen jokseenkin vakuuttunut, että kaksiosaisen.

Sydämiä seireeneille on suoraa jatkoa ensimmäiselle romaanille, joten ne kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja mielellään yhteen menoon. Itse kuuntelin kertauksen vuoksi Suomea lohikäärmeille -äänikirjan ennen kuin tartuin kakkososaan. Ainakin minulle kertaus tuli ihan tarpeeseen, ja kokonaisuus toimi oikein hyvin.

Suomea lohikäärmeille päättyy dramaattisesti (ja nyt tulee kyllä juonipaljastuksia, jos et ole vielä tätä kirjaa lukenut!). Ritariperheen tytär Lynx oli joutunut sairaalaan ja taistelemaan hengestään rikottuaan huijauksen seurauksena ritarivalansa. Ainoa ulospääsytie oli ritariasemasta luopuminen, mikä taas johti omasta perheestä erottamiseen.

Tavallisen perheen poika Tim, jonka kanssa Lynx oli juuri alkanut seurustella ennen sairastumistaan, on päätynyt putkaan epäiltynä vakavista rikoksista valtiota vastaan. Puolustusta haittaa harmillisesti kirous, joka on pyyhkinyt hänen mielestään kaikki tapahtumat parin viimeisen kuukauden ajalta, erityisesti kaiken Lynxiin liittyvän.

Lynx tekee epätoivoisen päätöksen. Hänen on etsittävä käsiinsä noita, joka voisi purkaa Timin kirouksen. Noitia ei kuitenkaan ole missä tahansa, joten on lähdettävä Botnian itsehallintoalueelle. Sinne ei kuitenkaan niin vain saa rajanylityslupaa, varsinkaan, kun kuuluu ritariperheeseen. Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi, ja Lynx syöksyy sen kummempia ajattelematta kohti Botniaa ja sen erämaita.

Sydämiä seireeneille -kirjassa on mukana kolmaskin näkökulma, kun myös Lynxin isosisko Fox on mukana uutena minäkertojana. Fox päättää lähteä Foxin perään, koska hän tietää siskonsa aivan varmasti joutuvan pian pahaan pulaan vihamielisessä Botniassa. Mukaan lyöttäytyvät vapaaksi päässyt Tim ja kuolleista herännyt Astrid sekä Lynxin ja Foxin serkku Franz. Näistä viimeksi mainittu on harvinaisen rasittava, sillä hänet on kirottu kiusallisella rakkauskirouksella. Franz tuntee olevansa kuolettavan rakastunut Lynxiin ja vaipuu tuon tuosta romanttisiin unelmiinsa ja riutuu kaihossaan.

Yksi Botnian vaaroista ovat seireenit, jotka saavat ravintonsa uhriensa sydämistä. Kuten arvata saattaa, Lynx päätyy nopeasti kavalan seireenin kynsiin. Noidan etsintä johdattaa hänet lopulta Botnian itsehallintoalueen pohjoisrajan yli Koillismaalle asti, eivätkä rajantakaiset erämaat ole ainakaan Botniaa turvallisempia. Etsintäpartio kohtaa matkallaan omat vaaransa ja seikkailunsa.

Edelleen pidin Hepo-ojan luomasta vaihtoehtoisesta Suomesta, jossa muinaisusko ja nykyteknologia sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Hepo-oja pitää miljöönsä loistavasti näpeissään ja lukija törmää tarinan edetessä yhä uusiin riemastuttaviin yksityiskohtiin. Juonenkäänteet ovat jännittäviä ja toimintakohtaukset vetävästi kirjoitettuja. Henkilögalleriakin on mukavan monipuolinen.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Otava 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Lari Halme, kesto 8 h 10 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2

Viime vuonna tartuin vahvasti epäillen Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan kirjaan Beta. Sensored Reality 1. Arvelin, että kyseessä olisi teos, jonka maailma ja aiheet eivät koskettaisi minua ja että sen lukeminen tulisi olemaan kivikkoinen koettelemus. Olin väärässä. Huomaamattani tempauduin tämän dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuvan nuorten videopelajien elämästä ja seikkailuista kertovan kirjan maailmaan totaalisesti ja nautin vauhdikkaasta menosta täysin siemauksin!

Sarjan kakkososa Glitch. Sensored Reality 2 jatkuu jokseenkin suoraan siitä, mihin Betassa jäätiin, mutta sarjan kyytiin voi kyllä halutessaan hypätä tästäkin kirjasta. Päähenkilö 16-vuotias Minako Takeda eli Bug on nyt maailmankuulu Henkien päivän sankari pelastettuaan tuhansien pelaajien hengen katastrofaalisessa Shadow Warriors II -videopelin loppuhuipennuksessa. Minako tosin ei itse tunne olevansa sankari, sillä hän ei onnistunut pelastamaan lukionsa historianopettajan ja muutaman muun pelaajan henkeä.

Sankaritekonsa ansiosta Minako on hyväksytty ilman pääsykoetta arvostettuun Kansainväliseen videopeliakatemiaan, jonka läpäisseet opiskelijat värvätään yleensä suoraan ammattilaisiksi pelifirmoihin. Akatemia sijaitsee nykyisen Suomenlinnan alueella Helsinkisaaren edustalla.

Saatuaan tiedon hyväksymisestään Minako on välittömästi lopettanut lukion kesken ja linnoittautunut asuntoonsa. Ei ihme, että Minako on masentunut. Hänen isänsä tappanut onnettomuus onkin osoittautunut murhaksi, ja äiti on kadonnut jäljettömiin. Historiallisen kylmän hypertalven kynsissä Minako tuntee olonsa hylätyksi ja orvoksi.

Videopeliakatemian lukukauden alkaminen pakottaa Minakon liikkeelle. Yllätyksekseen hän tapaa avajaispäivänä myös tuttuja. Sekä Jade että Cosmo ovat tulleet hyväksytyiksi opiskelemaan akatemiaan, ja Jade on järjestänyt itsensä Minakon kämppikseksikin. Erityisesti Cosmon tapaaminen tuntuu Minakosta mukavammalta kuin hän itse osasi odottaakaan.

Ikävämpi uutinen Minakolle sen sijaan on, että hän joutuu videopeliakatemian opiskelijana osallistumaan karsintapeliin, jonka voittaja pääsee osallistumaan Solar System Gamesiin, jonkinlaisiin planeettojen välisiin videopeliolympialaisiin. Ajatus virtuaaliseen pelimaailmaan joutumisesta on Minakolle vastenmielinen ja pelottava, ja hän päättää hävitä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Karsintapelin maailma sijoittuu 1000-luvun alkuun viikinkien aikaan, ja Minakon avatar on norjalainen prinssi Harald. Viikinkien kesken käydään ankaraa valtataistelua, jossa kaikki keinot ovat sallittuja tai ainakin käytössä. Samalla viikingit suunnittelevat hyökkäystä Englantiin.

Peli sekoittaa historiallisia faktoja, viikinkien mytölogiaa ja erilaista magiaa kiehtovalla tavalla ja sen tapahtumat on jälleen kuvattu todella jännittävästi. Vaikka olen täydellinen ummikko pelien ja niiden tekniikan suhteen, tempauduin Minakon matkassa jälleen virtuaalitodellisuuteen vastustamattomasti.

Jos peli on hiuksia nostattavan jännittävää, ei Minakon reaalielämä ole juuri sen leppoisampaa. Hänelle siis selvisi, että hänen isänsä ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet murhattiin. Mutta kuka murhasi isän ja miksi? Saadakseen selvyyttä asiaan Minako pyytää ystäväänsä Alvaria tekemään murhasta simulaation. Entä missä on äiti? Miksi hän ei ole tullut tapaamispaikkaan, jonka koordinaatit hän antoi tyttärelleen juuri tällaista tilannetta varten?

Minako joutuu pian huomaamaan, että näiden arvoitusten pöyhiminen ei ole lainkaan hyväksi hänen terveydelleen. Virtuaalitodellisuuden ja reaalimaailman rajat häilyvät jälleen pelottavasti, eikä Minakokaan aina ole ihan varma, kummassa hän milloinkin on. Entä kummassa on glitch, virhe?

Videopeliakatemiassa opiskelijan on suoritettava kolme tasoa: urheilu, strategia ja mysteeri. Urheilu on Minakolle tullut tutuksi jo edellisessä seikkailussa, joten ensimmäinen taso on hänelle suupala. Mutta strategia on hänen heikkoutensa, ja sen kanssa hän joutuu näkemään vaivaa melkoisesti. Onneksi hänellä on hyviä opettajia ja ystäviä, joiden vinkit ja apu osoittautuvat loppuhuipennuksessa korvaamattomiksi. Pelin taisteluissa kaikkia taitojaan joutuu hyödyntämään ja ammentamaan itsestään sellaistakin, mitä ei tiennyt olevankaan.

Suosittelin Betaa ainakin kaikille pelaamisesta kiinnostuneille, sillä asiaa harrastavat löytänevät tekstistä paljon sellaista, joka minulta meni täysin ohi. Ikähaarukka lienee jossain (lukemaan tottuneista) yläkoulun kahdeksasluokkalaisista lukioikäisiin ja siitä tietysti ylöspäin vaikka kuinka iäkkäisiin.

Aivan samalle kohderyhmälle suosittelen lämpimästi myös Glitchiä. Peleistä ja pelaamisesta kiinnostuneille tämä on täsmäherkkua, mutta mukana on niin paljon aineksia scifistä ja fantasiastakin, että lukijakuntaa voi haarukoida laajalti. Pelin ja futuristisen reaalimaailman vuorottelu pitävät muhkeahkon teoksen vauhdin yllä kiitettävästi.

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019. 411 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang, kesto 11 h 49 min.

Arvostelukappale.

Sensored Reality -sarja:

Beta
Glitch
Replica (ilmestyy maaliskuussa 2020)

Laitan teoksen Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja.

#nuortenkirjatorstai-projektin yhteenveto

Melko tarkalleen vuosi sitten, 4.1.2018, julistin blogissani #nuortenkirjatorstai-projektin alkaneeksi. Olin päättänyt, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa esitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Kuulostaa varmasti yllytyshulluudelta ja kummalliselta ihmiskokeelta. Niistä osin olikin kyse. Twitterissä manailtiin syksyllä 2017, miten heikosti nuortenkirjat saavat mediassa näkyvyyttä, vaikka samaan aikaan suureen ääneen voivotellaan nuorisoa, jolle ei lukuharrastus maistu. Päätin tarjota edes kotimaisille uutuuksille varman, vaikka hyvin vaatimattoman, siivun näkyvyyttä julkaisemalla niistä kustakin vuorollaan esittelyn blogissani. Sitä ennen ne piti tietysti lukea.

Myönnetään, etten aivan osannut arvata, millaiseen urakkaan tulin sitoutuneeksi. Suomalaiset kustantamot julkaisevat runsaasti kirjoja, jotka on suunnattu 12-20-vuotiaille lukijoille. Runsaammin kuin oletinkaan! Huomasin myös nopeasti, että olisi tarpeen lukea joitakin jo aiemmin ilmestyneitä sarjojen osia, jotta saisin riittävästi irti uusimmasta sarjan osasta. Niinpä saldokseni kertyi mielestäni aivan kunnioitettava kirjamäärä: yhteensä luin 59 uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjaa ja näistä 51 ilmestyi vuonna 2018.

Pyysin kirjoista arvostelukappaleet kustantajilta. Saatekirjeessä kerroin myös tästä projektistani. Kaikki pyytämäni kirjat lähetettiin minulle viipymättä, mistä iso kiitos kustantamojen väelle! Pyysin kirjoista painetut versiot, jotta voin lahjoittaa ne eteenpäin. Työhuoneeni nurkassa onkin nyt kaksi muhkeaa kestokassillista luettavaa. Vain kahdesta kirjasta, Sanna Heinosen Nolandista ja Riina Mattilan Järistyksistä, en valitettavasti saanut painettua kirjaa, koska niistä ei ollut lehdistökappaleita jaossa.

Kustantamoja projektissani oli mukana lopulta yhteensä 10 kappaletta:

Karisto 14 kirjaa
WSOY 11 (+ 1 vanhempi)
Otava 10
Myllylahti 5 (+ 4)
Tammi 4
Avain 3
Art House 1
Nordbooks 1
Reuna 1
Robustos 1 (+ 1)

Lista kertoo mielestäni monia asioita nuortenkirjallisuuden julkaisemisesta. Se on melkoisen keskittynyttä. Karisto, WSOY ja Otava ovat selvästi omalla kymmenellään, sitten kolme keskisuurta (Myllylahti, Tammi ja Avain, jonka selkokirjapaketti selittää sijoituksen) ja hännillä muutama pienempi kustantamo hajajulkaisuillaan. Esimerkiksi Gummerus ei julkaise varsinaista nuortenkirjallisuutta lainkaan.

Katalogeja selatessani panin myös merkille, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on usein taitettu luettelon häntäpäähän, yleensä vielä niin, että pienimmille tarkoitetut kirjat esitellään ensin. Nuortenkirjat ovat siis usein aivan hännänhuippuna. Ymmärrän, että kaikki eivät voi olla lehdessä etummaisina, mutta kyllä sijoittelu jotain kertoo myös arvostuksesta. Vai olenko vain jotenkin herkkähipiäinen? Kenties. Toivottavasti.

Pitääkö näppituntuma nuortenkirjallisuuden medianäkymättömyydestä sitten paikkansa? Täydellistä tilastointia minulla ei ole tarjota, mutta jotain kuitenkin. Tein Helsingin Sanomien verkkosivuilla haun kaikkien #nuortenkirjatorstai-projektini kirjailijoiden nimillä aikavälillä 1.1.2018 – 31.12.2018. Sain tulokseksi kuusi (6 kpl) varsinaista osumaa. Niistä kaksi arviota eli Riina Mattilan Järistyksiä ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous näyttäisivät päässeen lehden sivuille Finlandia-ehdokkuustiedon tultua.

Nuorten ja nuorten aikuisten kirjasta arvion saaminen Hesarin sivuille on siis harvinaista herkkua. Jo pääsy muutaman kerran vuodessa tehtäviin koostejuttuihin on onnenpotku.

Kaikkia kirjoja en jaksanut systemaattisesti googlailla läpi, mutta pistokoeluontoisen testin tein. Näyttäisi siltä, että jokainen julkaistu kirja saa kuitenkin pienen palan julkisuutta, jos ei muuta, niin ainakin joku lukemattomista blogeista huomioi teoksen (siis omani lisäksi). Paljonko se sitten lohduttaa tekijöitä, on tietysti toinen kysymys. Palautteen saamisen kannalta yksi taho on mielestäni poikkeuksellinen eli enää vain verkossa julkaistava Lukufiilis-lehti, jossa arvioijina toimivat nuoret lukijat.

Mitä ajatuksia tästä lukuprojektista itselleni heräsi? Heittelen tähän alle erilaisia näkökulmia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuortenkirjojen lukeminen ei ollut minulle mikään uusi juttu, sillä olen ammattini (yläkoulun äidinkielenopettaja) takia tai ansiosta seuraillut mielestäni aktiivisehkosti nuortenkirjakenttää ja vuosittain lukenutkin ainakin joitakin uutuuksia. Silti yllätyin positiivisesti. Ensinnäkin kotimaisia tekijöitä on runsaasti ja kirjoja julkaistaan paljon. Lisäksi julkaistavien teosten taso on vähintäänkin hyvä, pääosin erinomainen, millä mitta-asteikolla hyvänsä. Meidän on syytä olla ylpeitä kirjailijoistamme ja kustantamoistamme.

Iloinen asia on mielestäni, että heikosti lukevien ja lukuhaluttomien yläkouluikäisten (poikien) houkuttelemiseksi kirjallisuuden ääreen on ihan oikeasti haluttu tarjota konkreettisia välineitä. Hahmottelin jossakin syksyn jutussani esimerkiksi tällaisen lukupolun:

Selkokirjoja tai suoraan Jyri Paretskoin K15-sarja.

Kalle Veirron Ohut hauska kirja ja/tai Ohut hauska kirja 2.

Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarja (ei ollut mukana #nuortenkirjatorstai-sarjassa, mutta kannattaa silti muistaa!).

Jyri Paretskoin Shell’sAngles -sarja.

Vastaavia voi rakennella useitakin, jos vain haluaa. Materiaalista ei ole enää pulaa.

Erilaista fantasiaa tai laajemmin spefiä on tarjolla runsaasti. Ainakin viitisentoista teosta viime vuoden uutuuksista on suoraan laskettavissa tähän genreen. Sen sisällä on suurta vaihtelua. Mukaan mahtuu nuorille aikuisille suunnattuja muhkeita teoksia ja nuorimmille tarkoitettuja nopealukuisia tarinoita. Fantasiabuumi elää siis vahvana. Genre on mitä mainioin, koska sen suojissa voidaan käsitellä oikeastaan mitä tahansa aihetta seksuaali-identiteetistä totalitarismiin. Ja niin myös tehdään, rohkeasti ja raikkaasti.

Aiheet ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan. Runsaasti on joukkueurheiluaiheisia teoksia jalkapallosta sählyyn. Harrastuksista myös musiikki on mukana useammassa kirjassa.  Ympäristöaktivismi ja uskonnolliset yhteisöt ovat kiinnostaneet kirjailijoita. Huumoria ja ihmissuhdekuvioiden setvintää on tarjolla myös eri muodoissaan.

Mitä sitten tuntuisi puuttuvan? Kaipaamaan jäin kirjoja, joilla pidettäisiin yllä muualle kuin lukioon jatkavien lukijoiden heiveröistä lukuhalua. Missä ovat kirjat, jotka on suunnattu 17-20-vuotiaille pojille, joita eivät mopokirjat enää innosta? Ei tarjonta kovin kummoinen ole amistyttöjenkään silmin. Koulumaailma on mukana ainakin jonkinlaisena taustana monissa reaalimaailmaan sijoitetuissa kirjoissa, ja lähes poikkeuksetta se on peruskoulu tai lukio.

Oma elämäni on viime vuosina näyttänyt, miten isoja juttuja opiskelupaikan saaminen, omilleen muuttaminen ja armeija ovat 18-20-vuotiaiden nuorten maailmassa. Näitä aiheita ei juurikaan kirjoissa käsitellä. Eikö nyt joku voisi kirjoittaa jotain intti- tai sivarimaailmaan sijoittuvaa kirjaa? Muistaakseni ainoat teokset, joissa edes vähän sivuttiin tätä aihetta, olivat Elina Pitkäkankaan Kuura-sarjan kirjat.

Vuonna 2018 julkaistuista nuortenkirjoista suuri enemmistö oli romaaneja. Luettavakseni osui kaksi novellikokoelmaa, eli Salla Simukan Sytytä valot! Sammuta valot! ja Päivi Haanpään ja Marika Riikosen Tusina. Näistä jälkimmäinenkin on mielestäni lähinnä opettajille suunnattu antologia, vaikka sopii toki sellaisenaan nuortenkin käsiin. Runoja edusti vain Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Revi se -teos, joka on samalla myös tietokirjamainen ideakokoelma. Opetukseen kuitenkin kaivataan tulisesti tuoreita lyhyitä tekstejä, joten erilaisille novelleille ja runoille on huutava tilaus. Toivottavasti nämä uutuusteokset löytävät tiensä opinahjoihin ja käyttöön. Varsinaista sarjakuvaromaania ei käsiini osunut. Niillekin olisi käyttöä!

Dekkarit ovat aikuisten lukijoiden suosiossa. Miten kasvattaa uutta dekkarisukupolvea? Varsinaisia nuorten dekkareita ilmestyi vuonna 2018 kotimaisilta tekijöiltä vain muutama, ja nekin on pääosin suunnattu yläkouluikäisille lukijoille. Nemo Rossin toimintatrillerisarja Arkeomysteerit päättyi, kun sen sankarit alkoivat olla aikuistumisen kynnyksellä. Sarjan viimeiseksi kirjaksi jäi Salainen veljeskunta, jossa Kaiuksen mieltä askarruttavat 

uravalintakysymykset arvoitusten ohella. Mutta siis tilausta vetävälle ja jännittävälle (toiminta)dekkarille mielestäni olisi ainakin ikäryhmässä 16-20-vuotiaat lukijat.

Kuten jo sanoin, monissa kirjoissa koululla ja koulunkäynnillä on ainakin jonkinlainen osuutensa. Viettäväthän nuoret koulussa kuitenkin merkittävän osan arjestaan. Olen ennenkin harmitellut mielessäni, miten negatiivisesti koulu usein kirjoissa kuvataan. Joko koulu on kirjan henkilöille ahdistava ja ankea ympäristö tai sitten se on vain harmaata taustaa, johon ei sen kummemmin kiinnitetä huomiota. Opettajat kuvataan samoin. He ovat joko yhdentekeviä, usein sokeita ja kuuroja, tai sitten todella ikäviä ja suoraan sanottuna ammattitaidottomia henkilöitä. Olisipa virkistävää edes joskus lukea nuortenromaania, jossa koulu voisi tarjota jotain hyvääkin, jossa olisi edes yksi normaali aikuinen töissä...

Millainen sitten on ollut #nuortenkirjatorstai-projektini vastaanotto? Olen markkinoinut blogikirjoituksiani ahkerasti eri somekanavissani. Blogin Facebook-sivulle jakamani linkin ja alustuksen olen jakanut edelleen muun muassa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmään ja Äidinkielen opettajien epäviralliseen ryhmään, johon tein vuoden alussa aloituksen ja sen alle olen linkittänyt kaikki jutut. Jakoja olen tehnyt myös muihin sopiviin Facebook-ryhmiin. Keskustelu on ollut laimeahkoa, mutta eipä Facessa muutenkaan kirjablogilinkkejä jakamalla kummoistakaan keskustelua juuri kirvoitu.

Blogiin on tullut jonkin verran kommentteja juttujen alle, lähinnä kiitoksia lahjavinkeistä tai toisilta bloggaajilta, jotka ovat saman kirjan lukeneet tai jotka poimivat mahdollisen lukuvinkin. Nuorilta kommentteja ei ole tullut, mikä ei ole minua yllättänyt, sillä blogi ei ole nuorten suosima mediamuoto.

Twitterissä ovat syntyneet parhaat keskustelut aiheesta. Myös sinne perustin vuoden alussa aloituksen, jonka alle olen linkittänyt kaikki jutut vuoden mittaan. Se on vielä hetken kiinnitettynä omaan profiiliini ylimmäksi. Lupasin joulun alla vinkata jokaiselle kysyjälle sopivaa lahjavinkkiä lukemistani kirjoista, ja se idea poikikin ihan mukavasti keskustelua.

Muutama henkilö vinkkasi vuoden mittaan listaltani puuttuvista kirjoista, mistä iso kiitos. Parikin kirjaa olisi varmasti jäänyt muuten huomaamatta. Kuten jo aiemmin sanoin, yhteistyö kustantamojen kanssa sujui kitkatta. Sain kaiken pyytämäni nopeasti. Vain yhdestä kustantamosta tarjottiin lisäluettavaa listalleni (valitettavasti tarjottu kirja ei soveltunut asettamaani haarukkaan). Listani siis taisivat olla täydelliset sellaisinaan.

Ilokseni pääsin kesällä kirjoittamaan vieraskynäjutun lukuprojektistani Bibbidi Bobbidi Book -blogiin. Äidinkielen opettajien lehti Virkkeeseen on tulossa Tuija Takalan kirjoittama haastattelu aiheesta.

Miltä nyt tuntuu? Tunnelmat ovat kieltämättä helpottuneet ja iloiset. Haastoin itseni ja toivoin muidenkin tarttuvan ennakkoluulottomasti nuorille suunnattuihin kirjoihin, jotka jo ennalta tiesin vähintäänkin hyviksi ja mielenkiintoisiksi. Aikataulutin lukemisen ja kirjoittamisen melko tiukasti, ja välillä kieltämättä tuntui hieman tukalalta. Tavoitteenani oli saada uusi kirjajuttu julki joka torstai klo 10.00. Päivätyötä tekevälle se tarkoitti sitä, että juttu piti olla valmiina ja ajastettuna jo keskiviikkona. Useammin kuin kerran naputtelin juttuani melko myöhään keskiviikkoiltana ja oikoluin vasta torstaiaamuna ennen töihin lähtöä.

Sinisilmäisenä kuvittelin aloittaessani, että esimerkiksi kesällä voisin pitää taukoakin. Katin kontit! Kirjoja tuli tasaiseen tahtiin heinäkuun helteilläkin! Syksy tarkoitti vielä tiukkaa loppurutistusta muiden lukukiireiden keskellä, mutta selvisin kunnialla. On tunnustettava, että ihan kaikkien kirjojen esittelyt eivät ole niin syväluotaavia kuin haluaisin. Taisteluväsymys painoi ainakin marras-joulukuussa harteita ja se valitettavasti näkyy myös kirjoituksistani.

Urakkaa helpotti suuresti, että kirjat olivat niin hyviä. Ihan oikeasti viihdyin lukemieni kirjojen parissa. Joidenkin kanssa koin lukuilon syvempää muotoa eli lukuimua. Aivan mahtavaa! Jouduin lukemaan sellaista, mihin en muuten olisi tullut koskaan tarttuneeksi, ja se teki vain hyvää. Opin ja koin uutta.

Eräs ystäväni kysyi Facebookissa, miksi en jatkaisi samalla vauhdilla vielä ainakin toista vuotta tätä projektiani, kun nyt kerran olen hyvään alkuun päässyt. Armoa! Haasteissa ja projekteissa on monia hyviä puolia, mutta ne ovat kuitenkin sitovia ja kuten tämä, kovin työllistäviä. Blogi on ja pysyy harrastuksenani. En halua tappaa luku- ja kirjoittamisiloani sitomalla itseäni tavoitteisiin. Tämän vuoden lukutavoite ja blogihaaste onkin olla sitoutumatta mihinkään ja lukea ja kirjoittaa ihan niistä kirjoista, jotka kirjavirrasta käteeni tarttuvat. Ihanaa!

Mitä toivon? Toivon, että suomalaiset upeat nuortenkirjailijat jaksavat jatkaa hienoa työtään ja kirjoittaa edelleen loistavaa nuortenkirjallisuutta. Kustantamoille toivon myös menestystä ja niiltä panostusta nuortenkirjallisuuteen. Nuoret ovat huomisen aikuisia, niitä, jotka pitävät kirjallisuuden elossa lukemalla ja kirjoittamalla. Heitä ei kannata hukata! Medialta toivon avarakatseisempaa suhtautumista nuortenkirjallisuutta kohtaan. Julkaiskaa lisää juttuja nuortenkirjoista ja kirjailijoista! Suomen Kuvalehti tähän on ainakin Twitterissä käydyn keskustelun perusteella oikeasti ryhtymässä. Sitä odotan.

Toivon, että sarjastani on ollut ja on jatkossakin iloa kollegoilleni, jotka etsivät sopivaa kirjaa oppilaan käteen tai vaikkapa miettivät koulukirjaston täydennyshankintoja. Toivon myös, että tekstejäni hyödynnettäisiin kirjallisuuden opetuksessa. Jospa vaikka joku saisi tehtäväksi lukea jonkin esittelemäni kirjan ja siitä kommentin kirjoittamisen juttuni alle? Olisi mahtavaa saada nuorten näkemyksiä esille.

Erityisesti toivon, että moni aikuinen uskaltaisi tarttua nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoihin! Uskokaa pois, se kannattaa!

Varsinainen #nuortenkirjatorstai-sarja:

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus

Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

 
Riina Mattila: Järistyksiä

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat

Maria Autio: Lohikäärmekesä 

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen

Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus

Tuija Takala: Lauralle oikea

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Nemo Rossi: Salainen veljeskunta

Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia

 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 

Minna Roininen: Heda

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Minna Roininen: Heda #nuortenkirjatorstai

Noel Pihlaja saa lääkäriltään musertavan huonoja uutisia. Syöpä on jälleen uusiutunut, eikä parannuskeinoa ole. 25-vuotiaan nuorukaisen päivät ovat kirjaimellisesti luetut. Ystävällinen lääkäri ehdottaa, että mahdolliset unelmat kannattaa toteuttaa nyt, kun kunto sen vielä sallii.

Noelilla on vähänlaisesti haaveita, mutta yksi toive hänellä kyllä on. Hän haluaisi vielä ennen kuolemaansa kuulla loppuun Hedan kappaleen ’Sea World’. 

Heda on kaikkien aikojen menestynein ja maailmallakin kuuluisa suomalainen poplaulaja, jonka ura katkesi pari vuotta sitten dramaattisesti kesken konsertin. Menossa oli juuri tähden uusi kappale ’Sea World’, kun Heda sai korvanappeihinsa kauhean uutisen, lopetti konsertin ja uransa siihen paikkaan sekä hävitytti kaikki tallenteet kyseisestä laulusta. Sen jälkeen Heda yhtyeineen katosi täydellisesti julkisuudesta.

Noel yrittää ensin etsiä levytystä päähänpinttymälaulustaan ja lukee kaiken käsiinsä saamansa tiedon Hedasta ja tämän urasta. Lopulta hän päätyy kirjoittamaan tähdelle kirjeen, vaikka tietääkin yrityksensä heikot onnistumismahdollisuudet. Noelin suureksi ällistykseksi Hedan levy-yhtiön omistaja kuitenkin vastaa kirjeeseen. Hedan taivuttelu laulamaan kappaleensa loppuun taitaa kuitenkin olla mahdoton tehtävä jopa kuolemansairaalle fanille.

Sitten Noel saa yllättäen kutsun Kuusamon Särkijärven saarelle, jossa Hedalla on piilopirttinsä. Heda ja Noel kertovat toisilleen erikoiset elämäntarinansa. Kummallakin on takanaan kokemus, jossa he ovat olleet vähällä hukkua. Heda bändeineen suistui talvikelillä juuri Särkijärveen ja oli itse vähällä kuolla. Miten Heda pelastui ja miten se liittyy hänen laulukammoonsa? Asuuko Särkijärvessä tosiaan vetehinen tai jokin muu olento, jolla on sormensa pelissä? Voiko Heda laulullaan olla syypää työntekijänsä kuolemaan ja onko hänen laulunsa kuuleminen edelleen hengenvaarallista? Entä miten Noelin omat kokemukset limittyvät kaikkeen tähän?

Nuorten aikuisten romaani Heda on Minna Roinisen käsialaa. Kirjailijan tuotantoa on julkaissut myös Osuuskumma-kustantamo, joka on suuntautunut kotimaisen uuskumman kustantamiseen. Kuten yllä kuvasin, myös Hedassa on vieno uuskummajuonne. Romaani on kaikin puolin runsas ja rönsyävä. Noelin ja Hedan ja heidän perheidensä vaiheisiin mahtuu monenlaista mielenkiintoista ja epätavallista, eivätkä heidän kummankaan nykyiset olosuhteetkaan ole kovin valtavirtamaisia.

Juonenkuljetuksessa ja tunnelmassa on oma sijansa Noelin vakavalla sairaudella ja kuoleman läheisyydellä. Hedan kautta ja myös Noelin mieltymyksistä käsin tarinaan solmiutuu musiikki- ja popmaailman ulottuvuuksia. Harmi oikeastaan, että Heda on kuvitteellinen poptähti, sillä tämän teoksen musiikkilistaa olisin kuunnellut mielelläni. Noelin ystävä Tamara on runoilija, ja kotimaisella runoudella on myös vahva osuutensa Hedan tuotannossa, joten kirjallisuudesta puhutaan paljon ja siihen viitataan monella tapaa.

Lisäksi pohdittavaa on ainakin teoksen henkilöiden sukupuoli-identiteeteissä ja -rooleissa. Ne ovat todennäköisesti ainakin hieman epätavanomaisia, mutta niihin ei kiinnitetä lukijan huomiota sen enempää. Seassa on parikin rikosjuonta (jopa sarjamurhaaja) ja yksi keskeinen tapahtuma on sivuhenkilön kuolema, joka jää harmillisesti vaille kunnon selitystä. Lukijan omaan harkintaan jää myös tarinan loppuratkaisu. Tarjolla on sekä realistinen että yliluonnollinen vaihtoehto tai jopa molemmat.

Runsaus, rönsyily ja paikoittainen viitteellisyys tekevät tarinasta vähän tukkoisen ja tuntuu, että punainen lanka on joissakin kohdin vaarassa lipsahtaa kirjoittajan otteesta. Loppuratkaisun lähetessä ote kuitenkin taas tiukkenee.

Kohderyhmää lienevät lukioikäiset ja hieman vanhemmatkin nuoret aikuiset, kokeneet ja melko harjaantuneet lukijat. Pohdinnan ja keskustelun virikkeitä kirja tarjoaa kosolti.

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018. 284 s.

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 

Tulossa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat 22.11.2018
Anu Holopainen: Sydänhengitystä 29.11.2018

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 6.12.2018
Maria Turtschaninoff: Maresin voima 13.12.2018
Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska 27.12.2018