Vuoden johtolanka 2018 -palkinto ja kunniakirjat #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2018 -voittaja Timo Saarto.
Voitto tuli teoksesta Kuoleman kuukausi.

Suomalaisten dekkariharrastajien yksi vuoden jännittävimmistä päivistä oli tänään. Suomen dekkariseura ry nimittäin jakoi Vuoden johtolanka 2018 -palkinnon sekä myönsi Vuoden esikoisdekkari 2018 ja Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan 2018. Tarkemmat tiedot palkinnon ja kunniakirjojen jakoperusteista löytyvät Suomen dekkariseuran verkkosivuilta.

Koska olin kaksi edellistä vuotta mukana Johtolanka-palkintoraadissa, pääsin mukaan myös tämänvuotiseen palkitsemistilaisuuteen. Siitä kiitokset Suomen dekkariseuran hallitukselle! Oli mukavaa olla mukana kerrankin vain ihan yleisönä ilman mitään esiintymisvelvoitteita!

Kolmijäseninen raati valitsi Vuoden johtolanka 2018 -voittajaksi Timo Saarron historiallisen dekkarin Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017).

Ote raadin perusteluista (jotka löytyvät kokonaan myös tuolta Dekkariseuran verkkosivuilta):

”Kuoleman kuukausi on taitavasti rakennettu historiallinen dekkari. Se luo elävän ajankuvan vuoden 1917 Helsingistä, vähän ennen Suomen sisällissotaa. Saarto kuvaa tarkkanäköisesti järjestysvallan sekasortoa ja osapuolten välillä kytevää epäluuloa.

Saarron kuvaama historiallinen Helsinki tuntuu aidolta ja pohjautuu selvästi perusteelliseen taustatyöhön. --- Kuvaus ei jää kuitenkaan pelkäksi miljöön maalailuksi, vaan arkielämän pienet yksityiskohdat antavat siihen oikeasti eletyn elämän makua.

---Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia mutta tuntuvat kuitenkin aidoilta oman aikansa ihmisiltä. --- Romaanin juoni on punottu osaavasti, eikä se päästä lukijaa liian helpolla. ---Juoni vetää mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Teoksellaan Saarto osoittaa kuuluvansa suomalaisen historiallisen dekkarin kärkikaartiin.”

Kerrankin voin paukutella henkseleitäni ja kehaista, että olen lukenut palkintokirjan jo tuoreeltaan. Juttuni Kuoleman kuukaudesta löytyy siis täältä, ja muun muassa näin minä siitä olen kirjoittanut:

Saarto puhaltaa hienosti henkiin tuon sekasortoisen ja vaarallisen ajan kaikkine vivahteineen. Taustatyö on tehty huolella, eikä dekkarijuonessakaan ole valittamista.

Saarrolta on ihan lähiaikoina ilmestymässä seuraava historiallinen dekkari Kevään varjo, joka sijoittuu huhtikuuhun 1918, punaisen Helsingin viimeisiin päiviin. Odotettavissa on siis jälleen miljööltään poikkeuksellinen jännitysromaani. 

Henkselien paukutteluni vain jatkui, kun vuoroon tuli Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan jakaminen. Se myönnettiin nimittäin Heikki Valkamalle gastrodekkarista Pallokala (Tammi, 2017. Jälleen ensin raadin perusteista otteita:

”Pallokala vie lukijan kiinnostavalle kulttuurilliselle makumatkalle. Valkama kuvaa luontevasti japanilaista kulttuuria mutta välttää liiallisen tiedon vyörytyksen. --- Keitos on maustettu herkullisesti kulttuurillisilla kommelluksilla.

Valkama on valinnut romaaniinsa erityisen kiinnostavan päähenkilön: huippukokki ei ole tyypillinen dekkarin rikosta ratkova hahmo. --- Valkama kuljettaa tarinaa luontevasti ja varmasti. Teksti on sujuvaa ja kangertelematonta ja imaisee helposti lukijan mukaansa.
Pallokala on esikoisdekkariksi harvinaisen kypsä näyte viihdyttävän kirjoittamisen taidosta.”

Pallokalankin luin ihan tuoreeltaan se ilmestyttyä. Kurkkaa koko juttuni täältä, jos kiinnostaa. Muun muassa näin olen lukemastani ajatellut:

”Pidin eksoottisesta ympäristöstä ja näyttävästä murhatavasta, mutta kumpikin tuntui toisaalta vaativan paljon selittämistä ja avaamista, mikä valitettavasti syö jännitystä vaikka muuten kiintoisaa onkin. Japani-faneille ja ruokafriikeille tämä on oivallinen herkkupala.”

Myös Valkama kirjoittaa jo seuraavaa Japaniin sijoittuvaa dekkariaan!

Heikki Valkama ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja,
joka myönnettiin dekkarista Pallokala.

Suomen dekkariseura ry:n Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirja meni tänä vuonna unkarilaiselle Vilmos Kondorille viisiosaisesta Budapest Noir -sarjasta, joka sijoittuu Unkarin lähihistorian vuosiin 1936–1956. Sarjan osat ovat:

Budapestin varjot (Tammi, 2012)
Budapestin synnit (Tammi,2013)
Budapestin vakooja (Tammi, 2014)
Budapestin raunioissa (Tammi,2017).

Viides osa on myös tulossa suomeksi. Kirjat on suomentanut Tähti Schmidt (aik. Pullinen).

Päähenkilö rikostoimittaja Zsigmond Gordon kohtaa työssään rikollisuutta, jonka syvimmät syyt useimmiten ovat poliittisen järjestelmän halussa peitellä ja muuntaa totuutta tai muuten hyötyä rikollisuudesta. Kondor kuvaa päähenkilönsä tinkimättömäksi, kaikenlaista vääryyttä kohdanneiden puolustajaksi, jonka tavoitteena on tuoda esiin myös maansa hallinnollista tilaa.

Raati perustelee valintaansa muun muassa näin:

”Kirjojen tyyli on perinteistä kovaksikeitettyä jännityskirjallisuutta, mutta Kondor yhdistää siihen taidokkaasti ajankohdan kuvausta todellisine tapahtumineen. ---Teosten tärkeä elementti on Gordonin kotikaupunki Budapest, jonka rosoisuus Itävalta-Unkarin aikaisine loistokkaine rakennuksineen ja pimeine köyhine syrjäkujineen piirtyy elävänä silmiemme eteen.”

Kirjailijan kiitokset voi lukea seuran nettisivuilta.

Vilmos Kondori  kiitokset välitti
Tammen johtaja Outi Mäkinen.

Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinto ei ole rahapalkinto, vaan voittaja saa vuodeksi haltuunsa kiertopalkinnon, joka on Tuke Laurilan suunnittelema komisario Palmu -aiheinen puureliefi. Tänä vuonna voittajalle jäävä palkinto on uudistettu, ja se on kuvanveistäjä Inka Niemisen suunnittelema upea kaulaan tai vaikka seinälle ripustettava teos. Palkinto muodostuu teräksisestä Johtolanka-tekstistä, joka on kiinnitetty moottorisahan teräketjuun. Suunnittelijan sanoin: "Dekkariseuran palkintoon sopivaa kirskuvaa jännitettä ja viiltävän yllätyksellisiä palkintomateriaaleja." Kyllä!

Kuva Leena Korsumäki.

Palkittujen sormenjäljet myös painetaan asiaankuuluvin menoin kunniakirjoihin. Tällä kertaa seremonian toimitti ammattitaitoisen varmoin ottein Helsingin poliisilaitoksen nettipoliisi, ylikonstaapeli Teemu Hokkanen. Tätä vaihetta juhlamenoissa monet palkitut ovat tuntuneet kovasti jännittävän, mutta Hokkanen otti tilanteen haltuunsa ohjeistamalla ja harjoituttamalla toimenpiteen ainakin kertaalleen kummankin palkittavan kanssa. Hienosti meni! Lisäksi ylikonstaapeli Hokkanen viihdytti yleisöä kertomalla, miten sormenjälkiä vertailtiin maanlaajuisesti ennen ATK-aikaa.

Ylikonstaapeli Teemu Hokkanen harjoituttaa Heikki Valkamaa
sormenjäljen ottamista varten. Taustalla raadin pj. Matti Järvinen.

Hurjan paljon onnea palkituille! Tsemppiä Johtis-raadille urakan toiseen puoliskoon! 

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Olen moitiskellut Mikko Porvalin esikoisdekkaria Sinisen kuoleman kuva hajanaisuudesta, keskeisen ja kannattelevan juonen puuttumisesta ja henkilökuvauksen kliseisyydestä. Kiitosta olen antanut kiinnostavasti kuvatusta historiallisesta miljööstä ja mielenkiintoisista sivujuonista.

Vaikka Karelia noir -trilogian kakkososa Veri ei vaikene onkin selvästi edeltäjäänsä kypsempi ja hiotumpi, vaivaavat sitä osin samat ongelmat. Nyt vielä tapahtumien aikajännettä on venytetty, ja tapahtumat alkavat vuodesta 1930 ja päättyvät kevääseen 1940, kun Viipuri evakuoidaan talvisodan loppupäivinä.

Päähenkilöt eli Viipurin poliisilaitoksen komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert tavataan siis työnsä äärestä seitsemisen vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. Nopeilla vedoilla päivitetään Jussin eli minäkertojan yksityiselämän hieman epätyydyttäviä käänteitä, mutta muuten mennään suoraan asiaan.

Heinjokilainen suutari Erik Mättö on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun hänet nouti kotoaan joukko uhkaavasti käyttäytyneitä vieraita miehiä, jotka olivat liikkeellä suurella vaasalaisilla rekisterikilvillä varustetulla umpiautolla. Rajaseudulla ei ole muilutuksia tapahtunut, ja muutenkin tapaus vaikuttaa oudolta. Miksi Pohjanmaalta olisi tultu itärajan tuntumaan vain yhtä suutaria kyyditsemään Neuvostoliittoon? Lisäksi todistajien lausunnot Mätön poliittisesta aktiivisuudesta ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa.

Ankaran poliisityön tuloksena kaksikko päätyy Suomen toiselle laidalle vierailemaan itsensä Vihtori Kosolan taloon. Myös Mättö löytyy aikanaan, mutta saadaanko syyllinen koskaan tilille teoistaan, selviää vasta kauan myöhemmin kohtalon oikusta. Oikeuslaitos tuntuu olevan pahasti äärioikeiston näpeissä 1930-luvun alkuvuosina.

Teoksen toisessa osassa alkaa uusi ja erillinen juonikuvio, kun Salomon Eckertiä ammutaan. Pahaksi onneksi Jussi Kähönen joutuu epäiltyjen listaa laatiessaan kirjoittamaan sen kärkeen oman vaimonsa lisäksi myös itsensä. Kun Imatralla tapahtuu pian samankaltainen välikohtaus, jossa uhriksi joutunut poliisi kuolee, pääsee Jussi tutkimuksissaan vähitellen eteenpäin. Tälläkin kertaa syyllisen nappaaminen vaatii melkoisia ponnisteluja ja hieman onneakin.

Kolmas ja viimeinen osa käsitteleekin sitten Viipuria talvisodan riepottelemana. Täytyy sanoa, että tässä jaksossa erityisesti Porvalin historian tuntemus ja sen eläväksi tekeminen kirjan lehdille ovat verrattomia. Tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi silminnäkijän kuvaus, niin aito on tunnelma vähittäin luhistuvassa kaupungissa.

Sarjan aloitusosassa Porvali rakentaa jännitettä päähenkilöidensä välille, samoin tässä kakkososassa. Välit kiristyvät pariin otteeseen todella äärimmilleen, mutta ystävyys voittaa aina. Eckertin hahmoon Porvali tuo makuuni liikaakin myyttistä sankaruutta, joka pyhittää kaiken muun miehen käytökseen liittyvän arveluttavan ja epämiellyttävänkin.

On vääryyttä lukea Veri ei vaikene -teosta vain historiallisena dekkarina. Se on väkisinkin enemmän. Porvali on kertonutkin, että hän haluaa kirjoittaa nämä teokset kunnioittaakseen virkatehtävissä kuolleitten poliisien muistoa. Tämä toisaalta on syynä sille, että fakta sitoo liikaakin tekijän käsiä, jotta syntyisi kunnon fiktiivinen dekkari.

Porvali käyttää aiheitaan myös nykyhetken allegorioina. Jussi Kähönen mietiskelee lapualaisten körttivärien kaappaamista omiin tarkoituksiinsa näin: "Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?" Niinpä. Kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa myöskään Viipurin armottomille siviilikohteiden pommituksille.

Askarruttamaan jää, mitä pitää sisällään trilogian kolmas osa. Viipurin poliisilaitos hajoaa tämän romaanin lopussa. Paluu tapahtui jatkosodan aikana. Mutta mitä muuta tapahtuu?

Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Atena 2016. 339 s.

***
Näin siis kirjoitin viime vuonna itselleni muistiin (ja blogiarvioksi) eilen 1.2.2017 Mikko Porvalin Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon napanneesta teoksesta Veri ei vaikene.

Vuoden johtolanka -palkinnon voittajalta otetaan  palkitsemistilaisuudessa
peukalonjälki palkintoasiakirjaan asianmukaisin menoin.
Voittaja vuosimallia 2017 eli Mikko Porvali
esittelee sormenjälkimusteen tahrimaa peukaloaan.

Raatimme perusteli voittajavalintaansa näin:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon Mikko Porvalille romaanista Veri ei vaikene (Atena 2016).

Mikko Porvalin teos Veri ei vaikene on kiehtova yhdistelmä: hyödyntäessään dekkarissa klassista päähenkilö ja hänen työparinsa -asetelmaa sekä todellisia rikostapahtumia teos kutoo kiinnostavasti yhteen faktaa ja fiktiota.

Tarina alkaa yhdestä 1930-luvun tunnetuimmasta muilutuksesta. Sen kohteeksi joutui suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta vuosi myöhemmin. Teos kattaa koko vuosikymmenen, ja sen kaari sulkeutuu talvisodan Viipurin pommituksissa, joita Porvali kuvaa vavahduttavasti.

Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.

Mikko Porvali kuvaa taitavasti rikospoliisin toimintaa ja sen tutkimusmenetelmien kehitystä 1930-luvulla. Teoksellaan hän osoittaa, että Suomen dramaattisessa lähimenneisyydessä on paljon kertomistaan odottavia rikostarinoita. Niitä suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa on hyödynnetty yllättävän vähän.

Tunnustettu sotahistorioitsija Mikko Porvali on enemmän kuin tervetullut myös faktapohjaisen rikoskirjallisuuden kirjoittajaksi.

***
Vielä kerran lämpimät onnittelut palkinnosta Mikko Porvalille! Palkintotilaisuuden kiitospuheessaan Porvali paljasti, että sarjan kolmas osa sijoittuu 1940-luvulle ja aikaan, jolloin vasemmisto on Suomessa vallankahvassa. Sitä kelpaa odotella! Sarja on todella ansiokas ja tyylikäs kokonaisuus, sen voi jo tässä vaiheessa luvata.

Katso myös Mikko Porvalin tv-haastattelu Yle Areenasta! Porvalin osuus alkaa kohdasta 18.24.

Vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia

Koska hyvin usein olen ajatellut erilaisten kirjapalkintoraatien valintoja seuraillessani, että ne valitsevat yleensä väärin, ei minua ollut kovinkaan vaikea houkutella Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkintoraadin jäseneksi. Ajattelin, että tällä kertaa saisin syyttää ainakin osittain itseäni, mikäli valinnoissa olisi jotain purnattavaa!

Suomen dekkariseuran sivuilla todetaan Johtolanka-palkinnosta näin:

Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto myönnetään vuosittain edellisen vuoden merkittävästä kotimaisesta dekkariteosta. Aluetta ei ole rajattu tarkasti; palkituksi voi tulla esimerkiksi romaani, novellikokoelma, elokuva, kuunnelma, tv-sarja, tutkielma tai muu alaan liittyvä merkkiteko. Palkinnon tarkoituksena on kiinnittää huomiota kotimaiseen jännityskirjallisuuteen ja muuhun alan piirissä tehtävään työhön. Ensimmäinen palkinto jaettiin vuonna 1985.

Palkinnon myöntää Dekkariseuran vuosikokouksen nimittämä kolmihenkinen asiantuntijaraati, joka työskentelee kaksi kautta peräkkäin. Tämänhetkiseen raatiin kuuluvat Kirsi Hietanen, Kai Hirvasnoro ja Jonna Lehtinen.

Raatilaisuus on ollut mielenkiintoinen, jonkin verran työllistävä ja samalla miellyttävä velvoite. Miellyttävyyden kannalta ei suinkaan ole ollut vähäpätöinen seikka, että muut raatilaiset ovat todellisia asiantuntijoita ja että heidän kanssaan työskentely on sujunut saumattomasti. Jonnan sattuman oikusta tunsin jo entuudestaan, koska olemme olleet pienen hetken kollegoja. Jonna on seuran hallituksen jäsen, joten hän toimi raatimme puheenjohtajana eli käytännössä sihteerinä lähetellen sähköposteja kustantajille ja milloin mihinkin. Kai taas on Kansan Uutisten päätoimittaja ja innokas Päätalo-fani. Hän on esimerkiksi pitänyt Päätalon matkassa -nimistä blogia lehden verkkosivuilla. 

Johtolanka-palkinnon lisäksi raadin harteilla on myös vuoden esikoisdekkaristin valitseminen:

Suomen dekkariseuran 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2014 jaettiin ensimmäisen kerran uusi tunnustus, Vuoden esikoisdekkari -kunniakirja. Palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaasta esikoisdekkarista, ja valinnan tekee edellä mainittu raati.

Vaikka palkintoa ei ole pakko myöntää kirjalle, kuuluu raadin velvoitteisiin kuitenkin lukea kaikki kisaan ilmoitetut teokset. Ilmoittaminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää raadin jäsenille ne kirjat, jotka se katsoo dekkarigenreen laskettaviksi ja jotka se haluaa lähettää. Jotkut kustantajat valitsevat mielestään vahvimmat ehdokkaansa eivätkä lähetä kaikkia genreen luokiteltavissa olevia uutuusteoksiaan, ja kaikki kustantajat eivät lähetä kirjoja lainkaan. Lopputuloksena oli, että luimme viime vuoden aikana 71 uutuusdekkaria! Jokainen raatilainen luki kaikki kirjat.

Muistakin vaihtoehdoista kuin kirjan valitsemisesta palkinnon saajaksi keskustelimme, mutta päädyimme kuitenkin varsin nopeasti jo tavaksi muuttuneeseen kirjan palkitsemiseen. Vuoden mittaan tapasimme pariin otteeseen ihan kasvokkain, muun muassa kevättalvesta aloitellessamme urakkaamme ja sopiessamme työskentelytavoista. Pääasiassa olemme kuitenkin olleet yhteydessä verkon välityksellä. Se onkin mainio apu, koska työkiireet ja välimatkat hankaloittavat kummasti ihmisen harrastusrientoja. Keskeinen peruste muuten valinnalleni raatiin oli, että asun selvästi Helsingin ulkopuolella…

Kun sovin raadin jäsenyyden vastaan ottamisesta seuran puheenjohtajan Leena Korsumäen kanssa, sovimme myös, että en julkaise kilpailuun osallistuvista kirjoista kirjoituksia blogissani ennen kuin palkinnon ja kunniakirjan saajat on julkistettu. Tämä hieman kirvelsi mieltäni, vaikka hyvin ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että se on viisas ratkaisu. Päätös tarkoitti kuitenkin väistämättä, että blogini kärsi ajoittain kuivista kausista viime vuonna, vaikka luettujen kirjojen lista olikin muhkea. Siitä huolimatta lukijat eivät onneksi ole kokonaan hylänneet blogiani, kiitos siitä kaikille kävijöille ja kommentoijille!

Päätin kuitenkin jo urakan alkumetreillä, että hyödynnän tulokset myös täällä blogissa. Niinpä minulla on nyt valmiiksi kirjoitettuna 71 kappaletta blogitekstejä vuonna 2015 ilmestyneistä kotimaisista dekkareista. Julkaisen ne tämän vuoden kuluessa yksi tai kaksi viikossa -tahdilla tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Poikkeuksen tekevät voittajat. Johtolanka-palkitusta Pauliina Suden Takaikkunasta julkaisen juttuni huomenna ja esikoiskunniakirjan saaneesta Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset perjantaina. Toinen raadin jäsen Kai Hirvasnoro on julkaissut oman katsauksensa dekkarivuodesta.

Jutut on siis kirjoitettu heti sen jälkeen, kun olen kulloisenkin kirjan lukenut. Lukemisjärjestys taas vaihteli aika paljon mielialan mukaan. Kustantamot pitivät kiitettävästi huolen, ettei kirjapino päässyt missään vaiheessa vajenemaan, ja loppuvuodesta alkoi tulla hieman kiirekin.

Koska raatilaisena minulla oli velvollisuus lukea kaikki kilpailuun lähetetyt kirjat, ovat niistä kirjoittamani jututkin jonkin verran erilaisia kuin mitä lukijat ovat ehkä tottuneet täällä lukemaan. En enää lukenutkaan kirjoja pelkästään omaksi huvikseni, vaan tarkoitus oli oikeasti punnita niiden laatua ja tehdä myös vertailuja. Siksi joidenkin kirjojen kohdalla sanat voivat olla tämän vuoden kuluessa kovempia kuin ennen. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole edelleenkään loukata ketään, vaan koettaa tarkastella teosten vahvuuksia ja heikkouksia rakentavasti. Joissakin teksteissä saattaa tietty turhautuminen kuitenkin paistaa aika selvästikin läpi. Mutta lukekaa itse kaikki vuoden dekkarit!

Koska meitä oli kolme lukijaa erilaisine taustoinemme ja mieltymyksinemme, ei yhden lukijan mielipide päässyt dominoimaan valintojamme. Palkituista kirjoista pääsimme yllättävän helposti yksimielisyyteen. Valintojemme takana on helppo seistä iloisena ja ylpeänä. Upeat romaanit nousivat kärkeen! Onnea, Pauliina Susi ja Lauri Mäkinen!

Palkintojuhlassa tarjoilut kunnossa!

Täytyy tunnustaa, että vaikeimpia asioita raatilaisuudessa on ollut suun kiinni pitäminen! Kumpikin parhaiksi nousseista kirjoistahan julkaistiin jo keväällä, joten on ollut todella tylsää vain nyökkäillä hyväksyvästi, kun niistä on kuullut puhuttavan jossakin. Mieli olisi tehnyt tavalliseen tapaan julistaa isoon ääneen: lukekaa nämä loistavat kirjat! Tietenkään emme heti kirjat luettuamme tienneet, että ne olisivat lopulta voittajat, mutta vahva tunne niiden kuulumisesta kärkijoukkoihin oli kyllä olemassa. Tunne sai vahvistusta muun muassa, kun Mäkisen kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolle.

Oli erittäin jännittävää päästä ensimmäistä kertaa mukaan legendaariseen palkitsemistilaisuuteen, jossa voittajien sormenjälki painetaan kunniakirjaan. Perinteisesti tämän tehtävän hoitaa aito ja oikea virkavallan edustaja eli tällä kertaa vanhempi konstaapeli Jukka Hätönen, joka kuvassa ottaa sormenjäljen esikoiskirjastaan kunniakirjan napanneelta Lauri Mäkiseltä. Tehtävä oli mieluinen kummankin osapuolen näkökulmasta, mikä lienee poikkeuksellista!

Kuva Sari Rainio, Siltala. 
Kustantamon lupa kuvan käyttöön.

Voittajan kustantamo kuulemma yleensä järjestää palkitsemistilaisuuden, joten tällä kertaa se oli Tammen (Bonnierin) tiloissa. Kustantaja oli kutsunut paikalle median edustajia, meidät raatilaiset ja puheenjohtajan ja muitakin dekkariseuralaisia. Siltala-kustantamosta oli tietysti myös edustusta paikalla. Tunnelma oli lämmin, aluksi hieman jännitystäkin oli ilmassa, mutta virallisen osuuden jälkeen ilmapiiri oli rento kaikkien iloisten kirjaihmisten rupatellessa kilpaa kirjoista ja kiitellessä raatia hyvistä valinnoista.

Tammen johtaja Outi Mäkinen on innokas dekkari-ihminen itsekin ja oli kutsunut paikalle lausuntataiteilija Minna-Maria Mattilan, joka luki pari otetta Takaikkunasta. Lukunäytteet muuten sopivat kirjatilaisuuksiin loistavasti, ja niitä soisi käytettävän paljon enemmänkin. Ensi kerralla palkintotilaisuudessa olisi kiva kuulla näyte myös esikoiskirjasta ja ulkomaisen kirjailijan tuotannosta.

Todella mukavalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, että kustantamojen väki on aivan aidosti innoissaan omien kirjailijoidensa menestyksestä Vuoden johtolanka -kilpailussa. Kirjailijat eivät myöskään pidä tunnustusta vähäpätöisenä,vaikka kyseessä ei ole rahapalkinto.

Tässä vaiheessa on hyvä kiittää Suomen dekkariseuraa luottamuksesta ja kaikkia eiliseen palkintojuhlaan osallisia. Hieno vuosi sai arvoisensa huipennuksen! 

Pauliina Susi palkintojen kera.

Kiitokseksi siitä, että olet jaksanut lukea tänne asti pitkää vuodatustani, pääset osallistumaan ainutlaatuiseen kirja-arvontaan. Kustantaja Tammi lahjoitti blogiini arvottavaksi yhden kappaleen Pauliina Suden tuoretta Vuoden johtolanka 2016 -palkittua romaania Takaikkuna. Kirjailija signeerasi sen paikan päällä nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Kyseessä on siis hieno uniikkipalkinto ja taattu lukunautinto. 

Jokainen alle kommentin jättänyt on mukana tämän kirjan arvonnassa, jollei erikseen muuta mainitse. Arvon kirjan ystävänpäivänä ja lukurauhan päivänä eli sunnuntaina 14.2. klo 19 mennessä osallistuneiden kesken. Jos en saa voittajaan yhteyttä viimeistään tiistaina 16.2. osoitetietojen saamiseksi, arvon kirjan uudelleen. Onnea arvontaan!

Ystävänpäivän ja lukurauhan päivän päätteeksi oli mukavaa suorittaa kirja-arvonta. Todella moni innokas ilmaisi kiinnostuksensa hienoa kirjapalkintoa kohtaan, kiitos siitä!

Lahjomaton Onnetar (random.org) valikoi suosikikseen tällä kertaa Kristiinan Täysin arkista -blogista. Sydämelliset onnittelut Kristiinalle ja oikein jännittäviä hetkiä laatukirjan parissa! Olen laittanut Kristiinalle sähköpostia blogista löytämääni osoitteeseen. 

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat. 223 s. 2010.

Suomen Dekkariseura ry on vuodesta 1985 alkaen myöntänyt Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkinto on yleensä myönnetty dekkarille, kuten tänä vuonna Antti Tuomaiselle dekkarista Parantaja. Mutta palkinto on vuosien varrella annettu myös esim. tietokirjalle tai kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä dekkarikirjallisuuden edistämiseksi. Palkinnon saaneiden luettelo löytyy seuran nettisivuilta. Myös kulloisetkin raadin perustelut ovat luettavissa.

Suomen Dekkariseurassa on yli tuhat jäsentä. Joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia kuin meitä aivan tavallisia lukijoitakin. Olen ollut seuran jäsen toistakymmentä vuotta. Seura järjestää jonkin verran toimintaa, josta näkyvintä taitaa olla Helsingin kirjamessujen perinteinen Dekkarilauantai. Seuralla on silloin käytössään yksi messulava koko päivän, ja esiintyjiksi on kutsuttu suomalaisia ja joskus ulkomaisiakin dekkarikirjailijoita. Jäsenmaksu on kohtuullinen, ja sitä vastaan saa kotiin neljästi vuodessa seuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden sekä pientä alennusta seuran julkaisuista. Ruumiin kulttuurissa julkaistaan hyviä dekkariaiheisia artikkeleja. Lisäksi lehti pyrkii julkaisemaan arvioin kaikesta suomen kielellä ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta. Lehti myös määrittelee dekkarikirjallisuuden hyvin avarakatseisesti, mikä näkyy myös seuran linjassa Johtolanka-palkintoa jaettaessa. Arvioiden taso on kylläkin melko kirjava, sillä ymmärtääkseni lehti ei juurikaan maksa kirjoituspalkkioita (tai ne ovat hyvin vaatimattomia) ja kirjoittajat vaihtuvat tiheään tahtiin. Joukossa on kyllä myös ansioituneita pitkän linjan dekkareihin erikoistuneitakin kriitikoita.

Vaikka silmäilen läpi Ruumiin kulttuurin joka numeron jokaisen dekkariarvion, tunnustan, että tämänvuotinen voittaja Antti Tuomainen oli aivan outo nimi. Tuomaiselta on kuitenkin ilmestynyt jo kaksi romaania ennen tätä palkittua viimevuotista Parantajaa. Esikoinen Tappaja, toivoakseni on vuodelta 2006, ja toinen Veljeni vartija on ilmestynyt vuonna 2009. Tuomainen on paitsi kirjailija myös toimittaja, ja hän on kirjoittanut mm. Imageen, jota myös seuraan melko tarkasti. Jotenkin Tuomainen vain on päässyt ohittumaan!

Parantaja on siis ensikosketukseni Tuomaisen tuotantoon. Täytyy tunnustaa, että se teki kyllä vaikutuksen. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin. Ilmastonmuutos on ottanut jättiloikan ja aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa. Etelä-Eurooppa tuntuu kadonneen kartalta. Myös Suomi on saanut katastrofista osansa. Tulvat ovat pyyhkineet Helsingin yli, ja osa lähiöistä on raunioitunut. Vähänkin varakas väki on muuttanut pohjoiseen rakennettuihin suojakaupunkeihin. Tilalle on tulvinut pakolaisia eri suunnilta. Ihmiset asuvat missä tahansa, puistoissa, sähköttömissä kerrostaloissa, työpaikkojen kellareissa, kuten tarinan poliisi Harri Jaatinen. Osa ihmisistä yrittää sinnitellä kiinni normaalielämässä kaupungin paremmin säilyneissä osissa. Ainoa menestyvä liiketoiminta tuntuu olevan vartiointiala, jolla riittää kysyntää. Sairaaloita vartioivat armeijan sotilaat. Tarkoituksena on pitää ulkopuoliset poissa ja potilaat sisällä. Monet nykyhetken kauhut ovat toteutuneet. Suuri flunssa-aalto neljä vuotta takaperin on niittänyt suuren määrän väestöä. Uudet ja vanhat taudit riehuvat, lääkkeitä ei ole tai ne ovat kalliita. Monet sairaudet ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät lääkkeet edes tehoa niihin. Anarkia vallitsee tai ainakin väijyy aivan kulman takana. Tunnelma on kuin film noir -tyyppisessä elokuvassa, ja mieleen tulevat Blade Runner ja Water World. Romaani tapahtuu kolmena joulukuun päivänä, ja lähes taukoamatta sataa vettä. Vasta lopun epilogissa aurinko näyttäytyy.

Kaikki tämä on siis tapahtumien taustalla. Lukija tempaistaan kuitenkin suoraan tapahtumien keskelle ja yksityiskohdat täydentyvät romaanin mittaan. Minäkertoja runoilija Tapani Lehtinen ryntää vaimonsa työpaikalle Sanomataloon, koska hän tietää, että Johannalle on tapahtunut jotakin, jotakin ikävää. Johanna on kadonnut. Vaimon pomo rauhoittelee Tapania vastentahtoisesti. Johanna on todennäköisesti vain juttukeikalla. Häneen ei kuitenkaan saada yhteyttä. Johanna on tutkinut viime aikoina Parantajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa, joka on lähettänyt hänelle sähköpostiviestejä murhattuaan teollisuuspomoja perheineen koteihinsa. Poliisilta Tapani saa lisävihjeitä, ja hän alkaa epävirallisesti etsiä Johannaa poliisin apuna. Järkyttävä resurssipula ahdistaa myös poliisia. Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta johtolankojakin löytyy. Pian Tapani saa huomata, että ei ole tiennyt läheskään kaikkea vaimostaan, jota hän rakastaa eniten maailmassa. Jutulla näyttää olevan yhteyksiä myös Tapanin omaan menneisyyteen. Onko mikään niin, miltä näyttää?

Tuomaisen kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeää. Hän käyttää paljon vuoropuhelua ja osaa sen taidokkaasti. Luontevan vuoropuhelun kirjoittaminen ei ole kovin helppoa! Henkilökuvaus on myös vahvaa. Erityisesti Tapani ja Johanna tulevat lukijalle kuin tuttaviksi, vaikka kirja ei ole kovin pitkä sivumäärällä mitattuna. Myös katastrofaalisessa tilassa oleva Helsinki on romaanissa keskeisessä osassa. Monet tutut rakennukset ovat raunioina tai ne on muunnettu muuhun käyttöön: Temppelinaukion kirkon kupoli on romahtanut, Jäähallista on tullut pysyvä kriisimajoituskeskus. Kadut ovat täynnä monttuja ja metrotunneli on saatu ainakin toistaiseksi pumpattua kuivaksi ja käyttöön.

Parantajassa kamppailevat pohjimmiltaan ääretön itsekkyys ja ahneus rajatonta rakkautta vastaan. Kummatkin tuntuvat olevan voimissaan lopun aikojen lähestyessä. Tämä on jälleen hieno osoitus siitä, miten dekkari voi olla paitsi laadukasta viihdettä myös kantaaottavaa kirjallisuutta.

Dekkariuutisia ilmassa

Tulipa aloitettua aamu räväkästi! Huomasin, että eilen oli jaettu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka-palkinto Antti Tuomaiselle romaanista Parantaja. Nimi oli lähes outo. Vain lähes, sillä luin eilen aamulla Hesarista jutun, joka käsittelee suomalaisten dekkarikirjailijoiden perustamaa osuuskuntakuntantami CrimeTimea. Yksi kahdestatoista perustajasta oli juuri Antti Tuomainen. Hänestä ei muistaakseni jutussa kuitenkaan mainittu kuin nimi.

Googlella löytyi tiedote, jossa kerrotaan Tuomaisen siirtyneen viime vuonna Helsinki-kirjat -kustantamolle. Siinä on mukana arvioita Tuomaisen kirjoista, joista Parantaja on kolmas.

Tilasin jo Parantajan verkkokaupasta, josta sen sai vielä alle parin kympin. Kuulette siis siitä piakkoin lisää.

Onko Tuomainen tuttu muille? Kommetteja?